Eräänä torstaipäivänä Epsomin kesäkilpailujen aikana istui George
Pendyce ensiluokan vaunun nurkassa koettaen saada kaksi kertaa kaksi
viideksi. Stoalaisten klubin kirjepaperiliuskalle oli pennilleen
kirjoitettu hänen vetovelkansa -- tuhatneljäkymmentäviisi puntaa
yliaikaista velkaa ja niiden alle seitsemänsataaviisikymmentä
puntaa, jotka hän oli menettänyt parhaillaan kestävien kilpailujen
aikana. Niiden alla taas ilmaisi hänen yksityisiä velkojaan tuhannen
punnan pyöreä summa. Pyöristys oli varsin hyväntahtoinen, sillä
hän oli ottanut lukuun vain jo saamansa laskut, ja kaitselmus,
joka tietää kaiken, piti sopivampana viidentoistasadan vielä
pyöreämpää summaa. Kaikkiaan oli hänellä siis vastattavaa
kolmentuhannenkahdeksansadanyhdeksänkymmenenviiden punnan
suuruinen erä. Ja kun kilpailukentällä ja pörssissä, missä ihmiset
ovat alituisessa liikkeessä, vaaditaan melkein järjettömällä
täsmällisyydellä maksettaviksi tällaiset summat, jotka tilapäisesti on
vahingossa menetetty, oli seitsemänsataayhdeksänkymmentäviisi puntaa
ehdottomasti saatava kokoon ensi maanantaiksi. Ja kuitenkin oli vain
jonkinlainen myötätunto Georgea kohtaan, joka menetti runsaasti, mutta
myös voitti runsaasti, ja pelko kadottaa hyvä liiketuttava, saanut
vedonlyöjäliikkeen jättämään tuhannenneljänkymmenenviiden punnan velan
nykyisiin Epsomin kilpailuihin.
Näiden erien vastapainona (joihin hän ei ollut laskenut harjoittajansa
maksamatonta palkkaa ja avioerojutun arvaamattomia kustannuksia)
hänellä oli ensinnäkin pankkikreditiivi, jonka hän vielä kenties
saattoi ylittää parillakymmenellä punnalla; toiseksi Ambler ja kaksi
muuta, huonosti kaupaksimenevää kilpa-ajohevosta; ja kolmanneksi --
ja tämä oli merkittävin erä -- X, se mitä hän saattoi tai mitä hänen
täytyi, tänä iltapäivänä voittaa Amblerilla.
Mitä George Pendycen luonteesta muuten puuttuikin -- rohkeutta siinä
oli. Tämä ominaisuus piili hänen olentonsa joka säikeessä, hänen
verensä kokoonpanossa. Vaikka hänellä nyt oli edessään tilanne, joka
monien miesten ja varsinkin perinnäisellä tasolla kasvaneiden miesten
mielestä olisi saattanut näyttää epätoivoiselta, ei hänessä näkynyt
ahdistuksen tai toivottomuuden merkkiä. Pohtiessaan vaikeuksiaan
hän päätti noudattaa eräitä periaatteita: 1) Hän ei aikonut joutua
Tattersallin ilmoitustaululle. Ennemmin hän turvautuisi juutalaisiin;
hän saattoi lainata vain perintötilaa vastaan, ja juutalaiset tulisivat
nylkemään hänet paljaaksi. 2) Hän ei aikonut näyttää mitään arkuutta,
vaan kun hän nyt aikoi panna vetoa hevosestaan, tahtoi hän asettaa
kaikki yhdelle kortille. 3) Hän ei aikonut ajatella tulevaisuutta;
nykyisyys oli aivan kyllin sietämätön.
Juna heittelehti ja keinui, kuin olisi syöksynyt eteenpäin sävelen
mukaan, ja George istui rauhallisena nurkassaan.
Vaunutoverina oli hänellä Geoffrey Winlow, joka hyväntahtoisesti
otti osaa kansalliseen hevossiitosharrastukseen, vaikka hän ei ollut
kilpa-ajojen mies, ja tätä harrastusta hän toivoi kehittävänsä olemalla
läsnä tärkeimmissä kilpa-ajoissa.
"Tuleeko sinun hevosesi kilpailemaan, George?"
George nyökkäsi.
"Minä panen likoon viitosen sen puolesta. Muuten minun ei kannata
pelata. Näin äitisi Foxholmen puutarhajuhlassa viime viikolla. Oletko
äskettäin tavannut heitä?"
George pudisti päätään ja tunsi oudon pistoksen sydämessään.
"Tiedäthän, että heillä oli tulipalo Peacock-vanhuksen talossa; kuulin
kartanonherran ja Barterin tehneen ihmeitä. Hän vasta on joustava mies,
sinun isäsi."
Taaskin George nyökkäsi, ja taaskin hän tunsi pistoksen sydämessään.
"Tulevatko he kaupunkiin tällä huvikaudella?"
"En ole kuullut siitä", vastasi George. "Sikari, ole hyvä!"
Winlow otti sikarin, ja leikatessaan sen pienellä kynäveitsellä hän
tarkasteli kiirehtimättömillä silmillään Georgen kulmikkaita kasvoja.
Fysionomistin viisaus tarvittiin tunkeutumaan sen ilmeettömyyden läpi.
Winlow ajatteli itsekseen:
Enpä hämmästyisi, jos se, mitä kunnon Georgesta puhutaan, olisi
totta... "Onko sinulla tähän saakka ollut onnea kilpailuissa?"
"Niin ja näin."
He erosivat toisistaan kilpailukentällä. George meni suoraan tapaamaan
harjoittajaansa ja sieltä Tattersallin radalle. Hän vei mukanaan
mainitun yhtälön tuntemattomineen ja haki kahden vaatimattomasti
pukeutuneen herrasmiehen seuraa, joista toinen parhaillaan teki
kultakynällä muistiinpanoja pikku kirjaan. He tervehtivät häntä
kunnioittavasti, sillä heille hän oli velkaa suurimman osan ennen
mainitusta tuhannenseitsemänsadanyhdeksänkymmenenviiden punnan erästä.
"Kuinka paljon te panette hevostani vastaan?"
"Tasasumman, mr Pendyce", vastasi kultakynäherra, "viiteensataan
saakka".
George merkitsi vedon kirjaansa. Tällä tavoin ei hän tavallisesti
suorittanut liiketoimiaan, mutta tänään näytti kaikki entisestä
poikkeavalta, ja jokin tapaa voimakkaampi oli vaikuttamassa.
"Kaikki on yhden kortin varassa", ajatteli hän; "ellei se onnistu, olen
myyty mies joka tapauksessa".
Hän meni toisen vaatimattomasti pukeutuneen herrasmiehen luo, jolla
oli timanttineula kaulaliinassaan ja juutalaiskasvot. Ja hänen näin
kulkiessaan toisen vaatimattomasti pukeutuneen herrasmiehen luota
toisen luo kävi hänen edellään jokin näkymätön lähetti, joka kuiskasi
sanat: "Mr Pendyce panee kaiken yhden kortin varaan", niin että
hän joka kohtauksella havaitsi, että heidän luottamuksensa hänen
hevoseensa oli suurempi kuin koskaan ennen. Pian hän oli sitoutunut
maksamaan kaksituhatta puntaa, jos Ambler häviäisi, ja ottanut vastaan
erinomaisten, vaatimattomasti pukeutuneitten herrasmiesten lupauksen,
että he maksaisivat hänelle tuhatviisisataa, jos Ambler voittaisi.
Vedot olivat nyt kaksi yhtä vastaan, ja hän havaitsi mahdottomaksi
hankkia Amblerille sellaista "asemaa", mihin hän oli tottunut.
"Olen menetellyt päättömästi", ajatteli hän; "minun ei olisi ensinkään
pitänyt tulla radalle, vaan antaa Barneyn työskennellä hiljaisuudessa.
Mutta samantekevä!"
Hänen oli vielä voitettava kolmesataa puntaa maanantain suoritukseen
ja hän pani vielä loppuvedon hevosestaan: seitsemänsataa puntaa
kolmeasataaviittäkymmentä vastaan. Täten hän penniäkään kuluttamatta,
vain erinäisiä sitoumuksia tekemällä, oli ratkaissut yhtälön
tuntemattomineen.
Poistuttuaan radalta hän meni baariin ja joi hieman whiskyä. Sitten hän
meni hevosaitaukseen. Toisen ajan lähtökello oli soinut; aitauksessa
oli tuskin ketään, mutta kaukaisessa nurkassa kuljetti muuan poika
Ambleria edestakaisin. George silmäsi ympärilleen nähdäkseen, ettei
ketään tuttavia ollut läsnä; sitten hän liittyi kävelijöihin.
Ambler käänsi mustan, hurjan, valkean kehän ympäröimän silmänsä häneen,
heitti päänsä pystyyn ja tuijotti taas etäisyyteen.
"Jos minä vain voisin saada sen ymmärtämään!" ajatteli George.
Kun hänen hevosensa poistui aitauksesta lähtökohtaansa, palasi George
katsojalavalle. Baarissa hän joi vähän lisää whiskyä ja kuuli jonkun
sanovan:
"Minä sain panna kuusi neljää vastaan. Minun täytyy löytää Pendyce;
sanoivat hänen tehneen korkeita panoksia."
George laski lasinsa pöydälle, ja menemättä tavalliselle paikalleen hän
nousi ylimpään kerrokseen.
"Minä en huoli heitä hyörimään ympärilleni", ajatteli hän.
Lavan tornissa -- tässä kansallisessa muistomerkissä, joka näkyy
kahdenkymmenen mailin päähän -- hän tunsi olevansa turvassa. Tänne
tuli vain "massa", ja siihen hän tunkeutui, kunnes hän ylimmässä
huipussa saattoi nojata kiikarinsa kaidetta vasten ja pitää silmällä
värejä. Hänen oman riikinkukonsinisensä rinnalla näkyi oljenkeltainen,
valkojuovainen sininen ja valkotähtinen punainen.
Sanotaan, että hukkuvien ihmisten aivoissa välähtelevät entisyyden
kuvat. Niin ei ollut Georgen laita; hänen mielensä oli kasvanut
kiinni pieneen siniseen pilkkuun. Kiikarin alla näkyvät huulet
olivat värittömät; hän puristi ne lujasti yhteen ja kostutti niitä
lakkaamatta. Nuo neljä pientä väripilkkua siirtyivät riviin; lippu
laski.
"Nyt ne lähtivät!" Tämä huuto kuului kaikkialta ympäriltä kuin
jättiläisolennon ääni. George tuki kiikariaan kaiteeseen.
Valkojuovainen sininen johti. Ambler tuli viimeisenä. Tässä
järjestyksessä ne sivuuttivat ensi käännöksen. Ja kuin olisi kaitselmus
säätänyt, että jonkun piti hyötyä hänen hajamielisyydestään, antoi
se erään käden hiipiä Georgen kainalosta esiin, irroittaa neulan
hänen kaulaliinastaan ja hävitä taas. Tattenhamin käännöksessä George
näki hevosensa pääsevän etunenään. Oljenkeltainen kintereillään se
tuli suoralle radalle. Amblerin jokkey katsoi taakseen ja kohotti
ruoskaansa. Sinä silmänräpäyksenä tuli kuin noiduttuna oljenkeltainen
sen rinnalle. Ruoskan isku osui Amblerin kylkeen -- oljenkeltainen oli,
taaskin kuin noiduttuna, päässyt etunenään. Hänen vanhan jokkeynsa
lausuma välähti Georgen mielessä: "Huomatkaa sanani, herra, tämä
hevonen tietää, mitä se tahtoo, ja kun ne ovat sellaisia, on paras
antaa niiden olla rauhassa."
"Istu hiljaa, tomppeli!" supisi hän.
Ruoska vilahti taas alas; oljenkeltainen oli kaksi pituutta edellä.
Joku hänen takanaan lausui:
"Suosikki on lyöty! Ei, eipäs ole, kautta taivaan!"
Sillä kuin olisi Georgen ähkäys löytänyt tien jokkeyn korviin, antoi
tämä ruoskan painua. Ambler syöksyi eteenpäin. George näki voittavansa.
Koko hänen sielunsa seurasi hevosen taistelua. Kunkin seuraavan
viidentoista sekunnin kuluessa hän kuoli ja syntyi uudelleen; joka
askeleelta kaikki mitä hänen sielussaan oli rehellistä ja rohkeaa,
leimahti liekkiin, kaikki alhainen painui, sillä hän itse kiiti kilpaa
hevosensa kanssa ja hiki virtasi pitkin hänen otsaansa. Ja hänen
huulensa jupisivat katkonaisia ääniä, joita kukaan ei kuullut, sillä
kaikki muut hänen ympärillään jupisivat myös.
Kuin yhteenkytkettyinä Ambler ja oljenkeltainen kiitivät perille.
Sitten kuului hälinää, sillä kukaan ei tietänyt, kumpi oli voittanut.
Numerot tulivat esiin: "seitsemän -- kaksi -- viisi".
"Suosikki on voitettu! Pään verran jäljessä!" kuului joku sanovan.
Georgen pää painui, ja koko hänen sielunsa oli kuin lamaantunut. Hän
sulki kiikarinsa ja kulki joukon mukana portaille. Joku sanoi hänen
takanaan:
"Askel vain olisi tarvittu, niin se olisi voittanut."
Toinen vastasi:
"Minä vihaan tuontapaisia hevosia. Se pillastui piiskasta."
George kiristeli hampaitaan.
"Kirottu katupoika!" supisi hän, "mitä sinä tiedät hevosista?"
Joukko vyöryi eteenpäin; puhujat hävisivät näkyvistä.
Hidas laskeutuminen katsomolavalta soi hänelle aikaa ajatella. Mitään
mielenliikutuksen jälkiä ei näkynyt hänen kasvoillaan, kun hän ilmestyi
aitaukseen. Harjoittaja Blacksmith seisoi Amblerin tallin ääressä.
"Tuo idiootti Tipping tuotti meille tappion, herra", alkoi hän sanoa
värähtelevin huulin. "Jos hän vain olisi antanut hevosen olla rauhassa,
olisi se voittanut loistavasti. Mikä ihmeessä sai hänet käyttämään
ruoskaa? Hän ansaitsee menettää lupakirjansa. Hän --"
Tappion katkeruus ja sappi kohosi Georgen päähän.
"Teillä ei ole mitään puhumista, Blacksmith", sanoi hän; "tehän hänet
otitte. Mikä hiidessä pani teidät riitelemään Swellsin kanssa?"
Pikku miehen leuka putosi alas sulasta hämmästyksestä.
George kääntyi pois ja meni jokkeyn luo, mutta hänen nähdessään
poikaparan surkean ilmeen kuolivat katkerat sanat hänen kielelleen.
"No niin, Tipping; minä en tule teitä haukkumaan." Ja varjomaisesti
hymyillen hän meni Amblerin talliin. Tallirenki oli juuri siistinyt
sen; hevonen oli valmis vietäväksi pois tappionsa kentältä. Tallirenki
meni ulos, ja George astui Amblerin pään ääreen. Kilparadalla ei ole
mitään paikkaa eikä soppea, missä mies voisi ilmaista tunteitaan.
George saattoi vain painaa otsansa hevosen samettista kuonoa vasten
ja pitää sitä lyhyen hetken siinä. Ambler odotti hiljaa tämän lyhyen
hyväilyn loppumista, sitten se päristellen heitti päänsä pystyyn, ja
sen hurjat, kauniit silmät näyttivät sanovan: "Te hullut! Mitä te
tiedätte minusta?"
George astui syrjään.
"Viekää se pois", sanoi hän, ja katseellaan hän seurasi Amblerin
väistyvää hahmoa.
Muuan toisen piirin kilpailumies, jonka hän tunsi, mutta josta hän ei
pitänyt, tuli hänen luokseen, kun hän poistui aitauksesta.
"Ette kai aio myydä hevostanne, Pendyce?" sanoi hän. "Minä annan teille
siitä viisituhatta. Sen ei olisi ollenkaan tarvinnut hävitä; piiska ei
paranna sen juoksua vähääkään."
"Senkin vaakkuva varis!" ajatteli George.
"Kiitos, mutta se ei ole myytävänä", vastasi hän.
Hän palasi jälleen katsomolavalle, mutta joka askeleella, joka
kasvoissa hän nyt uskoi näkevänsä yhtälönsä, joka hänen nyt piti
ratkaista kahdella tuntemattomalla. Kolmesti hän meni baariin.
Viimeisellä kerralla hän sanoi itsekseen: "Hevosen täytyy mennä. Minä
en koskaan enää saa sellaista hevosta."
Yli tämän vihreän kentän, jonka satatuhatta jalkaa oli polkenut
ruskeaksi, johon satatuhatta kättä oli sirotellut paperinpalasia,
sikarinpätkiä ja ruoanjätteitä, ohi taistelukentän suurien
porttiaukeamien, missä koko maa on vain tietä kiistakentälle ja sieltä
pois, missä kaikki kilparadan elätit, määrätön ihmisjoukko, huusi,
kirkui ja hoilasi kilpailijoille, jotka kulkivat ohi voitonriemuisina
tai tappion masentamina -- yli tämän vihreän aukean, yksijalkaisten
miesten ja ryysyisten nuorallatanssijain, lapsiaan imettävien naisten,
silmänkääntäjien ja kilpailu-urkkijain välistä astui George Pendyce,
huulet yhteen puristettuina ja pää kumarruksissa.
"Hyvää onnea, kapteeni, hyvää onnea huomiseksi; onneksi olkoon!...
Jumalan tähden, teidän armonne..."
Aurinko, joka välähti esiin, kauan piileskeltyään, paahtoi häntä
niskaan; lakeuden vapaa tuuli, joka nyt oli täynnä vastenmielisiä
hajuja, kantoi hänen korviinsa hirviön viimeisen huudon: "Nyt ne
lähtivät!"
Muuan ääni pidätti hänet.
George kääntyi ja näki Winlow'n, ja kiroten ja hymyillen hän vastasi;
"Hoi!"
Geoffrey Winlow asteli hänen rinnalleen ja tarkasteli hänen kasvojaan
kiireettömillä silmillään.
"Pelkään, että sinulla on ollut huonot ajat, vanha veikko! Kuulen, että
olet myynyt Amblerin tuolle Guildersteinille."
Jokin sykähti Georgen sydämessä.
"Joko nyt?" ajatteli hän. "Lauma vaakkuu siitä jo. Ja tuolle pikku
maankulkijalle on minun hevoseni -- minun hevoseni --"
Hän vastasi tyynesti:
"Tarvitsin rahaa."
Winlow, jolta ei puuttunut viileää hienotunteisuutta, vaihtoi
puheenaihetta.
Myöhään sinä iltana George istui Stoalaisten akkunassa katsellen
Piccadillylle. Hänen käden varjostamain silmäinsä ohi riensivät ajurit,
kiitäen itään ja länteen, ja kussakin oli yksinäinen kalpea kasvojen
kiekko tai kaksi kasvojen kiekkoa lähellä toisiaan; ja kaupungin
kumea hälinä tulvi huoneeseen ja vilvas yöilma. Katulyhtyjen valossa
loistivat Green Parkin puut syvän, liikkumattoman varjon keskellä,
ja korkealla niiden yläpuolella näkyivät tähdet ja purppurainen
taivas, joita kullankarvainen huntu näytti verhoavan, Loppumaton jono
hahmoja liukui ohi. Muutamat silmäsivät valaistuja akkunoita ja siellä
istuvaa miestä, jonka valkoinen paidanrinnus loisti. Ja moni ajatteli:
"Toivoisin olevani tuo keikari, jolla ei ole mitään muuta tehtävää kuin
seurata isänsä jälkiä", ja monet eivät ajatelleet mitään. Mutta silloin
tällöin joku ohikulkija supisi itsekseen: "Hän näyttää yksinäiseltä
istuessaan siinä."
Ja kaikille näille tuijottaville kasvoille Georgen huulet vastasivat
tylyin ilmein, ja silloin tällöin välkkyi niillä pieni katkera hymy;
mutta otsallaan hän tunsi vielä hevosensa kuonon kosketuksen, ja hänen
silmänsä, joita kukaan ei voinut nähdä, olivat tuskasta synkät.