Seuraavana iltana -- sinä iltana, jolloin kartanonherra odotti
poikaansa ja mr Paramoria -- kumartui hän päivällispöydän yli ja kysyi:
"Mitä sinä sanot, Barter? Minä puhun sinulle maallikkona."
Kirkkoherra taivutti päänsä portviinilasin puoleen ja kostutti
alahuultaan.
"Tuota naista ei voi millään puolustaa", vastasi hän. "Minä olen aina
arvannut, että hän on huono ihminen."
Mr Pendyce jatkoi:
"Minun perheessäni ei koskaan ole esiintynyt mitään häväistysjuttuja.
Minun on vaikea sietää sitä ajatusta, Barter -- minun on vaikea sietää
--"
Kirkkoherra äännähti matalaan. Pitkä tottumus oli hänessä herättänyt
kiintymyksen tapaista tunnetta kartanonherraa kohtaan.
Mr Pendyce jatkoi ajatuskulkuaan.
"Me olemme jatkaneet sukumme elämää", sanoi hän, "isät ja pojat kautta
vuosisatojen. Tämä on raskas isku minulle, Barter."
Taaskin kirkkoherra äännähti matalaan.
"Mitä ajatellaan kylässä?" sanoi mr Pendyce; "ja mitä ajattelevat
vuokramiehet? Se merkitsee minulle enemmän kuin mikään muu. Useimmat
heistä tunsivat rakkaan isävanhukseni -- vaikkakaan hän ei ollut kansan
suosiossa. Katkeraa se on."
Kirkkoherra sanoi:
"No, no, Pendyce, kenties asia ei pääse niin pitkälle."
Hän näytti olevan kuin häpeissään, ja hänen vaaleat silmänsä
tulkitsivat eloisasti ikäänkuin katumusta.
"Kuinka mrs Pendyce kestää sen?"
Kartanonherra katsoi häneen nyt ensi kertaa.
"Oh!" sanoi hän; "naisia on mahdoton ymmärtää. Minun olisi yhtä vaikea
uskoa, että nainen saattaa olla oikeamielinen, kuin -- kuin tyhjentää
tuo kokopullo; minä saisin siitä leiniä heti."
Kirkkoherra tyhjensi lasinsa.
"Minä olen kutsunut tänne Georgen ja asianajajani", jatkoi
kartanonherra; "he ovat täällä kohdakkoin".
Mr Barter työnsi tuolinsa taaksepäin, nosti oikean nilkkansa vasemmalle
jalalleen ja liitti kätensä yhteen oikean polven yli; sitten hän
eteenpäin kumartuneena tuijotti törröttävien kulmakarvojensa alta mr
Pendyceä. Tässä asennossa sujui häneltä pohdinta parhaiten.
Mr Pendyce puhui edelleen:
"Minä olen hoitanut tilaa siitä saakka kuin se tuli minun käsiini;
minä olen varjellut isäinperintöäni parhaani mukaan; minä en kenties
ole ollut niin hyvä ihminen kuin olisin toivonut, mutta minä olen aina
koettanut muistaa vanhan isäni sanoja: 'Minä olen lopussa, Harry, tila
on nyt sinun hallussasi.'" Hän kakisteli kurkkuaan.
Minuutin aikana ei kuulunut muuta ääntä kuin kellon tikitystä. Sitten
tuli John-koira hiljaa esiin tarjoilupöydän alta ja pudottautui
raskaasti isäntänsä jalkaa vasten makaamaan, päästäen pitkän
tyytyväisen kuorsauksen. Mr Pendyce katsahti alas.
"Tämä poikaseni alkaa käydä lihavaksi", mutisi hän.
Hänen äänensävystään kävi selvästi ilmi, että hän toivoi äskeisen
mielenliikutuksensa unohdettavan. Jokin syvällä mr Barterin olennossa
kunnioitti tätä toivomusta.
"Tämä viini on ensiluokkaista", virkkoi hän.
Kartanonherra täytti hänen lasinsa.
"En muista, tunnetko sinä Paramoria. Hän oli ennen sinun aikaasi. Hän
oli Harrow'ssa minun kanssani."
Kirkkoherra otti syvän kulauksen.
"Minä olen vain esteeksi", sanoi hän. "Minun on parempi mennä tieheni."
Kartanonherra ojensi ystävällisesti kätensä.
"Ei, ei, Barter, älä mene. Mehän voimme täysin luottaa sinuun. Minä
aion toimia. Minä en voi kestää tätä epävarmuutta. Vaimoni serkku Vigil
tulee myös -- hän on tuon naisen holhooja. Minä sähkötin hänelle.
Tunnethan Vigilin? Hän oli suunnilleen samanikäinen kuin sinä."
Kirkkoherra kävi tulipunaiseksi ja työnsi alahuulensa esiin. Kun
hän nyt sai vainua vihollisesta, ei mikään olisi saanut häntä enää
peräytymään; ja vakaumus, että hän oli vain täyttänyt velvollisuutensa
-- mitä vakaumusta kartanonherran tunnustus oli hiukan järkyttänyt --
palasi nyt kuin loihdittuna.
"Kyllä minä tunnen hänet."
"Me selvitämme asian täällä", supisi kartanonherra, "tämän portviinin
ääressä. Siinä vaunut tulevat. Nouse ylös, John."
Koira nousi raskaasti, katsoi karsaasti mr Barteriin ja vaipui takaisin
isäntänsä jalkaa vasten.
"Ylös, John", sanoi mr Pendyce taas. Koira korahti.
"Jos minä liikahdan, liikahdat sinäkin, ja silloin minä saan taas olla
epävarmuudessa", näytti se sanovan.
Mr Pendyce vapautti jalkansa, nousi ja meni ovelle. Ennenkuin hän ehti
sinne, hän kääntyi ja palasi pöydän luo.
"Barter", sanoi hän, "minä en ajattele itseäni -- minä en ajattele
itseäni -- me olemme eläneet täällä kautta sukupolvien -- periaate
velvoittaa". Hänen kasvonsa olivat vähän kääntyneet syrjittäin,
ikäänkuin hänen mutkikas filosofiansa olisi niissä kuvastunut; hänen
katseensa oli synkkä ja levoton.
Ja kirkkoherra, joka tuijotti oveen, mistä hänen vihollisensa oli
astuva esiin, ajatteli niinikään:
"Minä en ajattele itseäni -- olen hyvilläni siitä, että tein oikein --
minä olen tämän seurakunnan kirkkoherra -- periaate velvoittaa."
John-koira haukahti kolme kertaa -- kerran kutakin huoneeseen astuvaa
henkilöä kohti. Nämä olivat mrs Pendyce, mr Paramor ja Gregory Vigil.
"Missä on George?" kysyi kartanonherra, mutta kukaan ei vastannut
hänelle.
Kirkkoherra, joka oli palannut tuolilleen, tuijotti pieneen
kultaristiin, jonka hän oli ottanut esiin liivintaskustaan. Mr Paramor
kohotti maljakkoa, jossa oli ruusu, ja haisteli sitä; Gregory meni
akkunan ääreen.
Kun mr Pendyce oli päässyt selville siitä, että hänen poikansa ei ollut
saapunut, meni hän ovelle ja piteli sitä auki.
"Ole hyvä ja vie John ulos, Margery", sanoi hän. "John!"
Havaitessaan mikä sitä odotti kieriskeli koira selällään.
Mrs Pendyce kiinnitti mieheensä katseen, johon hän pani kaikki sanat,
mitä hän hienona naisena ei saattanut lausua.
"Minä vaadin saada jäädä tänne. Anna minun jäädä; se on minun
oikeuteni. Älä lähetä minua pois." Näin lausuivat hänen silmänsä ja
samoin John-koiran silmät, sen maatessa selällään -- hyvin tietäen,
että sitä oli siinä asennossa vaikea liikuttaa.
Mr Pendyce käänsi sen jalallaan.
"Ylös, John! Ole niin hyvä ja vie John ulos, Margery."
Mrs Pendyce punastui, mutta ei liikahtanut,
"John", sanoi mr Pendyce, "mene emäntäsi kanssa". Koira heilutti
lerpattavaa häntäänsä. Mr Pendyce painoi sitä jalallaan. "Tämä asia ei
ole omiaan naisille."
Mrs Pendyce painoi päänsä.
"Tule, John", sanoi hän. Silmänvalkuaisillaan mulkoileva John-koira
toimitettiin ulos huoneesta, sillä välin kuin se koetti peräytyä irti
kaulanauhastaan. Mr Pendyce sulki oven sen jälkeen.
"Ota lasi portviiniä, Vigil; se on vuodelta 47. Isäni pani sen säilyyn
vuotta ennen kuin hän kuoli. Minä en itse voi juoda sitä -- minä olen
pannut säilyyn riemuvuosiviiniä. Paramor, täytä lasisi. Istu tuohon
Paramorin viereen, Vigil. Tunnethan Barterin?"
Sekä Gregoryn että Barterin kasvot olivat hyvin punaiset.
"Me olemme kaikki harrow'laisia täällä", jatkoi mr Pendyce. Ja kääntyen
äkkiä mr Paramoriin päin hän jatkoi: "No?"
Aivan kuin valtio, kirkko, oikeus ja hyväntekeväisyys keskittyvät
perinnäisyysperiaatteen ympärille samoin istuivat nyt Worsted Skeynesin
päivällispöydän ympärillä kartanonherra, kirkkoherra, mr Paramor ja
Gregory Vigil, eikä kukaan heistä halunnut ensimmäisenä puhua. Vihdoin
mr Paramor otti taskustaan Bellew'n kirjeen ja Georgen vastauksen,
jotka oli sidottu yhteen outoon liittoon, ja ojensi ne kartanonherralle.
"Käsittääkseni tilanne on se, että George kieltäytyy luopumasta
hänestä. Samalla hän on varustautunut puolustamaan itseään ja torjumaan
syytteen. Sellaisen ohjeen hän on antanut minulle." Tarttuen taas
maljakkoon hän hengitti syvään ruusun tuoksua.
Mr Pendyce katkaisi hiljaisuuden.
"Minä oletan", sanoi hän äänellä, jonka hänen mielensä katkeruus teki
teräväksi, "että hänen gentlemannina on pakko --"
Gregory täydensi kärsivästi hymyillen:
"Valehdella."
Mr Pendyce kääntyi nopeasti häneen.
"Sitä vastaan minä en väitä, Vigil. George on käyttäytynyt
inhottavasti. Minä en puolusta häntä, mutta jos nainen tahtoo
puolustautua, ei hän saata käyttäytyä roistomaisesti -- siihen
käsitykseen _minä_ olen päätynyt."
Gregory nojasi otsansa käteensä.
"Koko järjestelmä on sietämätön --", alkoi hän.
Mr Paramor puuttui siihen:
"Pysykäämme tosiseikoissa; ne ovat riittäviä ilman järjestelmääkin."
Kirkkoherra avasi suunsa ensi kerran:
"Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte järjestelmällä. Sekä tämä mies että
tämä nainen ovat syylliset --"
Raivosta vapisevalla äänellä sanoi Gregory:
"Olkaa niin ystävällinen ja olkaa käyttämättä lausetapaa 'tämä nainen'."
Kirkkoherran silmät välähtivät.
"Mikä lausetapa sitten --"
Heidät keskeytti mr Pendycen ääni, jolle hänen sisäinen ahdistuksensa
antoi vissin arvokkuuden:
"Hyvät herrat, tämä kysymys koskee taloni kunniaa."
Taas syntyi hiljaisuus, entistä pitempi, ja sen kuluessa mr Paramorin
katse siirtyi kasvoista kasvoihin, hymyn karehtiessa hänen ruusun
taakse piiloutuvilla huulillaan.
"Ymmärtääkseni sinä olet kutsunut minut tänne kuullaksesi minun
mielipiteeni", sanoi hän vihdoin. "No niin, älä päästä juttua oikeuden
eteen. Tee kaikki mitä ikinä voit estääksesi sen. Jos ylpeytesi on
tiellä, niin pistä se taskuusi. Jos totuudenharrastuksesi on tiellä,
niin unohda se. Henkilökohtaisella hienotunteisuudella ja meidän
avioerolaillamme ei ole mitään yhteistä; täydellisellä totuudella ja
meidän avioerolaillamme ei ole mitään yhteistä. Minä toistan sen: älä
päästä tätä asiaa oikeuden eteen. Olittepa viattomia tai syyllisiä --
kaikki te saatte kärsiä; viaton saa kärsiä enemmän kuin syyllinen, eikä
kenellekään koidu siitä hyvää. Minä olen tullut tähän johtopäätökseen
harkinnan perusteella. On tapauksia, joissa minä antaisin päinvastaisen
neuvon. Mutta _tässä_ tapauksessa -- sanon sen uudelleen -- ei sillä
voitettaisi mitään. Vielä toistan siis, älkää päästäkö tätä asiaa
oikeuden eteen. Älkää antako ihmisten kielille sellaista herkkupalaa.
Seuraa minun neuvoani, pyydä vielä kerran Georgea antamaan tuo lupaus.
Jos hän kieltäytyy, no niin, silloin meidän täytyy koettaa keinotella
niin, että Bellew luopuu syytteestä."
Mr Pendyce oli kuunnellut ääneti, kuten hänen oli tapana kuunnella
Edmund Paramoria. Nyt hän kohotti katseensa ja virkkoi:
"Kaikki johtuu tuon punatukkaisen roikaleen ilkeydestä. Minä en
ymmärrä, miksi sinun pitikin ruveta sekoittamaan asiaa, Vigil. Sinä
olet mahtanut antaa hänelle vainua siitä." Hän katsoi synkästi
Gregoryyn. Mr Barterkin katsoi Gregoryyn puolittain häpeissään, mutta
samalla uhkaavasti.
Gregory, joka oli tuijottanut koskemattomaan viinilasiinsa,
kohotti tulipunaiset kasvonsa ja alkoi puhua mielenliikutuksesta
ja närkästyksestä värähtelevällä äänellä. Hän vältti katsomasta
kirkkoherraan ja kohdisti sanansa mr Paramorille.
"George ei saata jättää ahdinkoon naista, joka on turvautunut häneen,
-- se vasta olisi roistomaista käyttäytymistä, kuten te sanotte.
Antakaa heidän rauhassa elää kunniallisesti yhdessä, kunnes he voivat
päästä naimisiin. Miksi te kaikki puhutte kuin olisi tässä vain mies
kysymyksessä! Naista meidän toki on suojeltava!"
Kirkkoherra puhkesi ensin puhumaan.
"Tehän esitätte selvää epäsiveellisyyttä", sanoi hän melkein
hyväntuulisesti.
Mr Pendyce nousi.
"Naimisiin hänen kanssaan!" huusi hän. "Mitä ihmettä -- sehän on
kaikista pahinta -- sitähän me juuri koetamme estää. Me olemme eläneet
täällä, isä ja poika -- isä ja poika -- kautta sukupolvien!"
"Sitä suurempi häpeä", huudahti Gregory, "ellette viimeisessä polvessa
pysty suojaamaan naista!"
Mr Paramor teki moittivan eleen.
"Kohtuus kaikessa", sanoi hän. "Oletko varma siitä, että mrs Bellew
haluaa suojaa? Jos olet varma siitä, olen samaa mieltä kuin sinä, mutta
oletko varma?"
"Minä vastaan siitä", sanoi Gregory.
Mr Paramor vaikeni koko minuutin ajaksi, nojaten päätään käteensä.
"Pahoittelen", sanoi hän vihdoin, "mutta minun on pakko luottaa omaan
arvosteluuni".
Kartanonherra katsahti häneen.
"Jos pahin tapahtuu, voinko minä silloin tehdä hänet perinnöttömäksi,
Paramor?"
"Et."
"Mitä? Mutta sehän on ihan hullua -- sehän --"
"Et voi tehdä kahta asiaa samalla kertaa."
Kartanonherra katsoi häneen epäilevästi ja lausahti sitten:
"Jos minä päättäisin jättää hänelle vain tilan, olisi hän jo siinäkin
tapauksessa vain kerjäläinen. Pyydän anteeksi, hyvät herrat, täyttäkää
lasinne. Minulta unohtuu kaikki!"
Kirkkoherra täytti lasinsa.
"Minä en ole vielä lausunut mitään", alkoi hän, "mielestäni asia ei
koske minua. Minun vakaumukseni on, että nykyään esiintyy aivan liian
paljon avioeroja. Toimittakaa tämä nainen takaisin miehensä luo ja
antakaa miehen näyttää hänelle, kuinka moitittava hänen käytöksensä on
ollut" -- hänen äänensä ja silmänsä kävivät teräviksi -- "ja antakaa
heidän sitten suoda toisilleen anteeksi kristittyjen tavalla. Te
puhutte", lausui hän Gregorylle, "tämän naisen turvaamisesta. Sitä
minä en siedä kuulla; juuri sillä tavoin epäsiveellisyyttä nykypäivinä
kehitetään. Minä korotan ääneni tätä velttoa mieltä vastaan. Niin minä
olen aina tehnyt ja tulen aina tekemään!"
Gregory syöksähti seisomaan.
"Minä olen jo kerran sanonut teille", lausui hän, "että te olette
säädytön; nyt minä sanon sen uudelleen".
Mr Barter nousi ja seisoi pöydän yli kumartuneena; hän tuijotti
Gregoryyn tulipunaisena kasvoiltaan ja kykenemättömänä puhumaan.
"Joko teidän tai minun", sanoi hän vihdoin mielenjärkytyksestä
änkyttävällä äänellä, "täytyy poistua tästä huoneesta!"
Gregory yritti sanoa jotain, kääntyi sitten äkkiä, astui ulos
pengermälle ja hävisi toisten näkyvistä.
Kirkkoherra lausui:
"Hyvästi, Pendyce; minä menen myös!"
Kartanonherra puristi hänelle ojennettua kättä synkin ja hämmentynein
kasvoin. Mr Barterin poistuttua vallitsi huoneessa hiljaisuus.
Sen katkaisi kartanonherran huokaus.
"Toivoisin, että me saisimme Oxenhamin takaisin. Tämä on minulle
oikeudenmukainen rangaistus siitä, että hylkäsin sen vanhan laitoksen.
Mikä ihmeessä sai minut lähettämään Georgen Etoniin?"
Mr Paramor painoi nenänsä maljakkoon. Tuohon hänen vanhan
koulutoverinsa lausuntoon sisältyi kartanonherran koko uskontunnustus:
"Minä uskon isääni ja hänen isäänsä, ja hänen isänsä isään, tilani
luojiin ja haltijoihin. Ja minä uskon itseeni ja poikaani ja poikani
poikaan. Ja minä uskon siihen, että me olemme luoneet tämän maan, ja
että me tulemme pitämään tämän maan sellaisena kuin se on. Ja minä
uskon julkisiin kouluihin ja varsinkin siihen julkiseen kouluun, jossa
minä olen käynyt. Ja minä uskon säätyveljiini ja herraskartanoon ja
oloihin sellaisina kuin ne ovat, iankaikkisesta hamaan iankaikkiseen.
Amen."
Mr Pendyce jatkoi:
"Minä en ole mikään puritaani, Paramor; minä myönnän, että lieventäviä
asianhaaroja on olemassa Georgen hyväksi. Myöskään ei minulla ole
mitään tuota naista vastaan itsessään. Hän on kenties liian hyvä
Bellew'lle: hänen täytyy olla liian hyvä sentapaiselle otukselle. Mutta
Georgelle olisi tuhoksi mennä naimisiin hänen kanssaan. Ajattele lady
Rosen tapausta! Näkeehän sen jokainen tuollaista tähtiin tuijottavaa
Vigiliä lukuunottamatta. Se ei käy päinsä, se ei käy millään ehdolla
päinsä! Ja ajattele -- ajattele minun -- minun pojanpoikaani! Ei, ei,
Paramor; ei, ei, Jumalan nimessä!"
Kartanonherra peitti silmänsä kädellään.
Mr Paramor, jolla itsellään ei ollut poikaa, vastasi myötätuntoisesti:
"Ei, ei, vanha veikko; ei toki niin pitkälle jouduta!"
"Herra tiesi mihin tässä joudutaan, Paramor! Minun hermoni tärisevät!
Tiedäthän itse, että jos siitä syntyy avioero, on Georgen pakko mennä
naimisiin hänen kanssaan!"
Tähän ei mr Paramor vastannut mitään, vaan puristi huulensa yhteen.
"Kuuletko, miten koiraparkasi vinkuu?" sanoi hän.
Ja lupaa odottamatta hän avasi oven. Mrs Pendyce ja John-koira astuivat
sisään. Kartanonherra nosti silmänsä ja rypisti kulmiaan. John-koira,
joka läähätti mielihyvästä, hieroi itseään häntä vasten. "Minä olen
kitunut kovasti, herra", näytti se sanovan, "uusi ero olisi minulle
tällä hetkellä sietämätön!"
Mrs Pendyce seisoi paikallaan, äänettömänä odottaen, ja mr Paramor
kohdisti sanansa hänelle.
"_Te_ voitte tehdä enemmän kuin kukaan meistä, mrs Pendyce, sekä mitä
Georgeen että Bellew'hin tulee -- ja, ellen erehdy, myöskin mitä hänen
vaimoonsa tulee."
Kartanonherra keskeytti:
"Älä luulekaan, että minä aion nöyrtyä tuon Bellew'n edessä!"
Mr Paramor katsoi näiden sanojen johdosta häneen kuin lääkäri, joka
määrittelee taudin laadun. Mutta kartanonherran kasvot harmaine
poskipartoineen ja viiksineen, vähäisine vinouksineen, pullottavine
silmineen, päättäväisine leukoineen ja kaltevine otsineen, eivät
ilmaisseet mitään, jota tällainen ajatus ei olisi herättänyt minkä
maalaisherrasmiehen kasvoissa tahansa.
Mrs Pendyce lausui palavasti:
"Voi, mr Paramor, kun minä vain voisin tavata Georgea!"
Hän kaipasi niin tavata poikaansa, etteivät hänen ajatuksensa päässeet
sen pitemmälle.
"Tavata häntä!" huusi kartanonherra. "Sinä vain tahdot jatkaa
hemmotteluasi, kunnes hän on tuottanut häpeää meille kaikille!"
Mrs Pendyce kääntyi miehestään hänen asianajajaansa päin.
Mielenkiihotus oli saanut poikkeuksellisen värin kohoamaan hänen
poskilleen; hänen huulensa värähtelivät kuin hän aikoisi sanoa jotakin.
Mr Paramor vastasi hänelle:
"Ei, Pendyce; jos George on hemmoteltu, on koko järjestelmää
moitittava."
"Järjestelmää!" sanoi kartanonherra. "Minulla ei koskaan ole ollut
mitään järjestelmää häneen nähden. Minä en usko järjestelmiin. Minä en
käsitä, mitä te puhutte. Minulla on toinenkin poika, kiitos Jumalan!"
Mrs Pendyce astui askelen eteenpäin.
"Horace", sanoi hän, "ethän toki --"
Mr Pendyce kääntyi pois vaimostaan ja lausui terävästi:
"Paramor, oletko varma siitä, että minä en voi tehdä häntä
perinnöttömäksi?"
"Yhtä varma", sanoi mr Paramor, "kuin että minä istun tässä!"
"PENDYCITIS"-TAUDIN MÄÄRITELMÄ
Gregory käveli kauan skottilaisessa puutarhassa silmät tähtiin
kohotettuina. Kaikkia muita voimakkaampana loisti lehtikuusien takaa
yksi tähti ironisesti hänen ylitseen, sillä se oli lemmen tähti. Ja
kävellessään marjakuusien välissä, jotka olivat kasvaneet ennenkuin
Pendycen perhe tuli Worsted Skeynesiin ja tulivat kasvamaan sen jälkeen
kuin he olivat poistuneet, hän viillytti sydäntään tämän suuren tähden
hopeisessa valossa. Kurjenmiekat pidättivät lemuaan, jottei se vaivaisi
hänen aistejaan; vain nuoret lehtikuuset ja kaukaiset niityt uhosivat
keveätä sulotuoksuaan pimeydessä. Ja sama ruskea pöllö, joka oli
ulvahtanut, kun Helen Bellew suuteli George Pendyceä talvipuutarhassa,
huusi nyt taas, kun Gregory käveli siinä, murehtien tämän suudelman
hedelmiä.
Hänen ajatuksensa kiersivät mr Barterin ympäri, ja kuten on luontaista
miehelle, joka suhtautuu asioihin tunteellisella ja henkilökohtaisella
tavalla, hän maalasi kirkkoherran väreillä, jotka olivat hänen mustaa
pukuaan tummemmat.
"Säädytön, tunkeileva", ajatteli hän. "Kuinka hän uskaltaa puhua Helen
Bellew'sta tuolla tavoin?"
Mr Paramorin ääni katkaisi hänen mietiskelynsä.
"Yhäkö sinä täällä jäähdytät tunteitasi? Miksi heitit hiiteen meidät
siellä sisällä?"
"Minä vihaan häväistystä", sanoi Gregory. "Tämä minun holhokkini
avioliitto on häväistystä. Parempi hänen on kunniallisesti elää yhdessä
sen miehen kanssa, jota hän tosiaan rakastaa!"
"Niinhän sinä äsken lausuit", vastasi mr Paramor. "Saatatko soveltaa
sitä joka tapaukseen?"
"Saatan."
"Niin", sanoi mr Paramor nauraen, "semmoista on idealismi käytännössä!
Kerran sinä muistaakseni sanoit, että avioliitto on sinulle pyhä!"
"Ne ovat minun yksityisiä tunteitani, Paramor. Mutta tässä tapauksessa
on onnettomuus jo tapahtunut. Se on häväistystä, inhottavaa
häväistystä, ja sen täytyy loppua!"
"Tuo on kaikki varsin oikein", vastasi mr Paramor, "mutta kun sinä
sovellat sen käytäntöön tuolla ylimalkaisella tavalla, niin se johtaa
herra tiesi mihin. Se merkitsee avioliiton perustamista nykyisestä
kokonaan poikkeavalle pohjalle. Sellainen avioliitto perustuu
tunteeseen eikä omaisuussuhteisiin. Oletko valmis menemään niin
pitkälle?"
"Olen."
"Sinä olet yhtä paljon äärimmäisyysmies omaan suuntaasi kuin Barter on
omaansa. Teistä äärimmäisyysmiehistä kaikki kiusa tulee. On olemassa
kultainen keskitie, ystäväni. Olen samaa mieltä siinä, että jotakin
on tehtävä. Mutta sinä et käsitä sitä, että lakien täytyy olla
niiden ihmisten mukaisia, joita ne on tarkoitettu hallitsemaan. Sinä
liihottelet liian paljon tähdissä, Vigil. Lääkkeen täytyy olla potilaan
mukainen. Missä, mies, on sinun huumorintajusi? Kuvittele, että sinun
avioliittokäsityksesi sovitettaisiin Pendyceen ja hänen poikaansa tai
hänen kirkkoherraansa tai vuokramiehiinsä tai maatyömiehiinsä."
"Ei, ei", sanoi Gregory; "minä en saata uskoa --"
"Maalaisväestö", lausui mr Paramor rauhallisesti, "on erikoisessa
määrässä takapajulla näissä asioissa. Heillä on voimakkaat,
lihanruokkimat vaistot, ja huolimatta maalaisaatelista, piispoista,
lordeista, kaikista maan perinnäismahdeista, he ovat yhä maan
todelliset herrat. Ja on olemassa eräänlainen tauti, olkoon sen nimi
-- lausuakseni varsin huonon sukkeluuden -- vaikka 'pendycitis',
jota useimmat kaikista näistä ihmisistä sairastavat. He ovat
'paksuja'. He aikaansaavat koko joukon asioita, mutta väärällä
tavalla! He kompuroivat eteenpäin ja tuottavat mahdollisimman
suuren määrän tarpeetonta vaivaa ja kärsimystä! Osaksi se johtuu
perinnäisyys-periaatteesta. Minä en ole turhanpäiten ollut tekemisissä
heidän kanssaan kolmekymmentä neljä vuotta!"
Gregory käänsi kasvonsa pois.
"Sinun sukkeluutesi on tosiaan varsin huono", sanoi hän. "Minä en usko
heitä sellaisiksi! Minä en voi myöntää sitä! Jos semmoinen tauti on
olemassa, on meidän tehtävämme keksiä siihen joku parannuskeino."
"Mikään muu kuin leikkaus ei sitä paranna", sanoi mr Paramor; "ja ennen
leikkausta on valmistavia toimia suoritettava. Sen on Lister huomannut."
Gregory vastasi;
"Paramor, minä vihaan sinun pessimismiäsi!"
Mr Paramorin silmät tutkivat Gregoryn selkää.
"Enhän minä ole mikään pessimisti", sanoi hän. "Kaukana siitä.
"Kun tuhatkaunot ja orvokit,
sinikellot laaksoja täyttää,
joka oksalla käet kukkuvat."
Gregory kääntyi häneen.
"Kuinka sinä saatat lausua runoja, kun sinulla on tuollaiset
käsitykset? Meidän tulee rakentaa --"
"Sinä tahdot rakentaa, ennenkuin olet pannut perustuksen", sanoi
mr Paramor. "Sinä annat tunteittesi temmata itsesi mukaasi, Vigil.
Avioliittolakien tila on vain oire. Tuo tautihan, ihmisten kateellinen,
ahdas mieli, tekee sellaiset lait välttämättömiksi. Epämiellyttävät
ihmiset, epämiellyttävät lait -- mitä muuta voit odottaa?"
"Minä en voi koskaan uskoa, että meidän pitää tyytyä edelleenkin
elämään tuollaisessa -- lietteessä --"
"Maalaisviisautta!" sanoi mr Paramor. "Sinun pitäisi ruveta
puutarhuriksi; silloin ymmärtäisit jotain, jonka te idealistit näytätte
jättävän huomioon ottamatta -- että ihmiset, rakas ystävä, ovat kasvien
lailla perinnöllisyyden ja ympäristön tuotteita; heidän kasvunsa on
hidas. Sinä et voi poimia rypäleitä orjantappuroista, Vigil, etkä
viikunoita ohdakkeista, -- et ainakaan yhden sukupolven kuluessa --
olit sinä kuinka uuttera ja nälkäinen tahansa!"
"Sinun teoriasi alentaa meidät ohdakkeiden tasolle."
"Yhteiskunnallisten lakien voima riippuu siitä kärsimyksestä, mitä
ne pystyvät tuottamaan, ja tämän kärsimyksen voima riippuu niistä
ihanteista, joita kärsimyksen kohtaamalla ihmisellä on. Jos sinä
höllytät avioliiton sidettä tai poistat omaisuuden ja otat sijaan
veljeyden, on sinulla varsin ohdakkeinen puuha edessäsi, mutta ethän
sinä siitä välitä, jos olet viikuna. Ja niin edespäin _ad lib_...
Ja somaa on, kuinka pian ohdakkeet, jotka kuvittelivat olevansa
viikunoita, paljastavat oikean luontonsa. Minä vihaan monia asioita,
Vigil. Niiden joukossa liioittelua ja humpuukia!"
Mutta Gregory katseli taivaaseen.
"Minusta näyttää, että me olemme joutuneet pois aineesta", sanoi mr
Paramor, "ja minun mielestäni meidän on paras mennä sisään. Kello on
lähes yksitoista."
Matalan valkean talon koko pitkällä sivulla oli vain kolme akkunaa
valaistuina, kolme silmää, jotka katsoivat kohti kuuta, kohti valkoista
venhoa, joka purjehti yöllisellä taivaalla. Setripuut seisoivat
pikimustina. Vanha ruskea pöllö oli lakannut ulvomasta. Mr Paramor
tarttui Gregoryn käsivarteen.
"Satakieli! Kuuletko, kuinka se laulaa tuolla viidakossa. Tämä on
suloinen paikka! En ihmettele, että Pendyce rakastaa sitä. Sinä
kai et ole kalastaja. Oletko koskaan tarkastellut kalaparvea, joka
retkeilee pitkin rantaa? Kuinka ne ovat sokeita, ja kuinka ne seuraavat
johtajaansa! Me ihmiset tiedämme omassa elementissämme suunnilleen
saman verran kuin kalat omassaan! Sokea lauma, Vigil! Meillä on matala
näkökanta; me olemme kirotun maalaismaisia!"
Gregory painoi kätensä otsaansa vasten.
"Minä koetan ajatella", sanoi hän, "mitä seurauksia tästä avioerosta
olisi minun holhokilleni".
"Hyvä ystävä, kuule nyt, kun minä puhun suuni puhtaaksi. Sinun
holhokkisi ja hänen miehensä ja George Pendyce ovat juuri sellaisia
ihmisiä, joita varten meidän avioliittolakimme on säädetty. He ovat
kaikki pelottomia, he ovat häikäilemättömiä ja itsepintaisia, ja --
suo anteeksi -- paksunahkaisia. Jos tämä heidän juttunsa ajetaan
perille, vaatii se viikon ajan karkeata vannomista, viikon ajan
yleisön rahaa ja aikaa. Se tulee antamaan suurenmoisia tilaisuuksia
lainoppineelle kaunopuheisuudelle, mainiota sanomalehtiluettavaa
suurelle yleisölle -- ensiluokkaista urheilua kaikille. Lehdet saavat
oikeita juhlahetkiä. Minä toistan: he ovat juuri niitä ihmisiä,
joita varten meidän avioliittolakimme on säädetty. Koko joukko syitä
voidaan esittää julkisen oikeudenkäynnin puolesta, mutta samalla se
suosii tunteettomuutta ja aiheuttaa runsaasti kärsimystä viattomille
ihmisille. Minä sanoin sinulle jo kerran ennen, että se, joka
hakee avioeroa, ei saa olla tunteellinen ihminen, vaikka hänellä
olisikin oikeus puolellaan. Nuo kolme tulevat kestämään kaiken
loistavasti, mutta joka nahanpala nyljetään sinulta ja täkäläisiltä
ystäväraukoiltamme ja lopputulos on oleva ratkaisematon taistelu! Näin
käy, jos me ryhdymme taisteluun, enkä minä ymmärrä, kuinka voisimme
olla sitä tekemättä, jos asia tulee oikeuden eteen -- se sotii
vaistojani vastaan. Jos me emme puolustaudu, tulevat -- huomaa mitä
sanon -- holhokkisi ja George Pendyce kyllästymään toisiinsa, ennenkuin
laki sallii heidän mennä naimisiin, ja Georgen on, kuten hänen isänsä
sanoo, 'siveellisyyden' takia pakko mennä naimisiin naisen kanssa,
joka on kyllästynyt häneen tai johon hän on kyllästynyt. Nyt minä olen
esittänyt sinulle asiat niiden oikeassa valossa ja menen nukkumaan. On
kovasti kastetta. Sulje tämä ovi jälkeesi."
Mr Paramor astui talvipuutarhaan. Hän pysähtyi ja tuli takaisin.
"Pendyce", sanoi hän, "ymmärtää täydellisesti sen, mitä nyt olen
esittänyt sinulle. Hän antaisi silmänsä siitä, ettei juttu tulisi
esiin, mutta saatpa nähdä, että hän sysää kaiken väärälle uralle, ja
ihme on, jos me onnistumme. Se on 'pendycitis'. Meissä on kaikissa
henkäys sitä. Hyvää yötä."
Gregory jäi yksin ulos kartanorakennuksen eteen, suuren tähden valoon.
Ja koska hänen ajatuksensa harvoin olivat muuta kuin henkilökohtaisia,
ei hän miettinyt "pendycitistä", vaan Helen Bellew'ta. Ja kuta enemmän
hän häntä ajatteli, sitä enemmän hän ajatteli häntä sellaisena kuin
hän halusi häntä ajatella, sillä tämä oli hänen luonteensa mukaista;
ja sitä ironisemmin välkkyi myös hänen tähtensä viidakon takaa, missä
satakieli lauloi.