Kun Georgen vastaus vihdoin saapui, olivat kurjenmiekat täydessä
kukassa Worsted Skeynesin skottilaisessa puutarhassa. Ne kasvoivat
suurin joukoin ja niitä oli kaikenvärisiä, purppuraisista vaalean
harmaisiin, ja niiden läpitunkeva suloinen tuoksu häilyi ilmassa.
Tätä vastausta odotellessa oli mr Pendycen tavaksi tullut käyskennellä
näiden istutusten välissä, käsi selän takana, sillä hän oli vielä vähän
jäykkä, ja seitsemän askeleen päässä seurasi häntä musta John-koira,
joka vaivautuneena käänsi liikkuvaisia sieraimiaan joka puolelle.
Tällä tavoin he kaksi viettivät joka päivä tunnin kello kahdestatoista
yhteen. Kumpikaan ei olisi osannut sanoa, miksi he siinä kävelivät,
sillä mr Pendyce kammoksui joutilaisuutta ja John-koira vieroi
kurjenmiekkojen tuoksua; itse asiassa kumpikin tässä totteli sitä
luonteensa osaa, joka on yläpuolella järjen. Ja vaikka mrs Pendyceä
myös halutti tämän tunnin kuluessa kävellä kukkiensa keskellä, totteli
hänkin sitä osaa itsestään, joka on järjen yläpuolella ja joka sanoi
hänelle, että oli parempi jättää se tekemättä.
Mutta Georgen vastaus saapui vihdoin.
Stoalaisten klubi.
Rakas isä!
Kyllä, Bellew on nostanut oikeusjutun. Olen sen johdosta ryhtynyt
asian vaatimiin toimenpiteisiin. Mitä tulee pyytämääsi lupaukseen,
niin en minä voi antaa mitään sellaista. Voit sanoa Bellew'lle,
että tahdon ensin nähdä hänen menevän hiiteen.
Sinun harras poikasi _George Pendyce_.
Mr Pendyce sai kirjeen aamiaispöydässä istuessaan ja hänen lukiessaan
sitä oli huoneessa aivan hiljaista, sillä kaikki olivat nähneet
kuoressa olevan käsialan.
Mr Pendyce luki sen kahteen kertaan, kerran silmälasit nenällään
ja kerran ilman, ja luettuaan sen toiseen kertaan hän pisti sen
povitaskuunsa. Ainoakaan sana ei jäänyt häneltä huomaamatta; hänen
silmänsä, jotka olivat hiukan vaipuneet sisään muutamana viime päivänä,
katsoivat suuttumusta ilmaisten hänen vaimonsa kalpeihin kasvoihin.
Bee ja Norah katsoivat alas, ja koirat, neljä luvultaan, olivat aivan
hiljaa, aivankuin nekin olisivat ymmärtäneet asian. Mr Pendyce työnsi
lautasensa takaisin, nousi ja poistui huoneesta.
Norah katsahti ylös.
"Mikä on kysymyksessä, äiti?"
Mrs Pendycen päätä huimasi, mutta hän sai itsensä heti hillityksi.
"Ei mikään, rakkaani. Tänä aamuna on kovin kuuma, eikö sinustakin? Minä
menen vain huoneeseeni ja otan vähän hajusuolaa."
Hän poistui, vanhan Royn saattamana; John-koira, joka isäntänsä äkkiä
lähtiessä oli jäänyt oven taakse, riensi hänen edellään.
Norah ja Bee työnsivät lautasensa pois.
"Minä en voi syödä, Norah", sanoi Bee. "On kauheata, kun ei tiedä mitä
tapahtuu."
Norah vastasi:
"On ihan sietämätöntä olla tyttö. Voisi aivan yhtä hyvin olla koira
kuin tyttö, kun ei kuitenkaan saa mitään tietää!"
Mrs Pendyce ei mennyt huoneeseensa; hän meni kirjastoon. Hänen miehensä
istui kirjoituspöytänsä ääressä, Georgen kirje edessään. Kynä oli
hänellä kädessään, mutta hän ei kirjoittanut.
"Horace", sanoi mrs Pendyce lempeästi, "tässä on John-raukka!"
Mr Pendyce ei vastannut, mutta ojensi alaspäin kynättömän kätensä.
John-koira peitti sen suudelmilla.
"Annatko minun nähdä kirjettä?"
Mr Pendyce ojensi sen hänelle sanomatta sanaakaan. Mrs Pendyce kosketti
kiitollisena miehensä olkaa, sillä tämän epätavallinen vaiteliaisuus
liikutti hänen mieltään. Mr Pendyce ei kiinnittänyt siihen mitään
huomiota, vaan tuijotti kynäänsä ikäänkuin hämmästyneenä siitä, ettei
se omasta aloitteestaan kirjoittanut vastausta. Mutta äkkiä hän viskasi
sen pois ja katseli ympärilleen, ja hänen katseensa näytti sanovan:
"Sinä toimitit tämän pojan maailmaan -- katso nyt tulosta!"
Hänellä oli ollut niin monet päivät aikaa ajatella ja mielessään
osoitella poikansa luonteen epäilyttäviä kohtia. Tämän viikon ajalla
hänelle oli käynyt yhä selvemmäksi, kuinka George ilman hänen vaimoaan
olisi ollut täsmälleen hänen itsensä kaltainen. Sanoja kohoili
hänen huulilleen ja kuoli siihen. Epäilys, tokko hänen vaimonsa oli
yhtä mieltä hänen kanssaan, tietoisuus, että hän tunsi myötätuntoa
poikaansa kohtaan, varmuus, että nämä sanat: "Voit sanoa Bellew'lle,
että minä tahdon nähdä hänen ensin menevän hiiteen!" herättivät jotain
vastakaikua hänessä itsessäänkin -- kaikki tämä ja sen lisäksi ajatus,
joka ei koskaan poistunut hänen mielestään: "Nimi -- kartano", sai
hänet vaikenemaan. Hän käänsi päänsä pois ja tarttui uudelleen kynäänsä.
Mrs Pendyce oli nyt lukenut kirjeen kolmeen kertaan ja vaistomaisesti
pistänyt sen povelleen. Eihän se ollut hänen, mutta Horace tietenkin
osasi sen ulkoa ja saattaisi kiukuissaan repiä sen rikki. Tämä
kirje, jota he niin kauan olivat odottaneet, ei kertonut hänelle
mitään -- hän tiesi kaikki, mitä se saattoi hänelle kertoa. Hänen
kätensä oli pudonnut mr Pendycen olkapäältä, eikä hän asettanut sitä
siihen takaisin, vaan seisoi siinä sormiaan väännellen, ja kapeista
akkunoista lankeava päivänvalo hyväili häntä hiuksista alas polviin
saakka. Siellä täällä tämä sädevirta muodosti pieniä valolampia --
hänen silmissään, joille se antoi liikuttavan, ahdistuneen loisteen;
-- omituisessa, sydämen muotoisessa, kaiverretusta teräksestä tehdyssä
medaljongissa, jota hänen äitinsä ja isoäitinsä olivat kantaneet ennen
häntä ja joka nyt ei sisältänyt _heidän_ poikiensa tukkaa, vaan Georgen
kiharan; -- hänen timanttisormuksissaan ja ametisteilla ja helmillä
koristetussa rannerenkaassaan, jotka hänellä oli yllään, koska hän
piti sievistä esineistä. Ja lämpimässä päivänpaisteessa levisi hänestä
lavendelin tuoksu. Kirjaston oven takaa kuuluva raapiva ääni ilmaisi,
että "rakkaat koirat" tiesivät, ettei hän ollut makuuhuoneessaan. Mr
Pendycekin tunsi tämän lavendelintuoksun, ja jollakin omituisella
tavalla se lisäsi hänen pahanoloaan. Mrs Pendycen äänettömyyskin
vaivasi häntä. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että hänen oma
äänettömyytensä vaivasi mrs Pendyceä. Hän laski kynän kädestään.
"Minä en voi kirjoittaa, kun sinä seisot siinä, Margery!"
Mrs Pendyce poistui päivänpaisteesta.
"George sanoo, että hän ryhtyy toimenpiteisiin. Mitä se tarkoittaa,
Horace?"
Tämä kysymys, joka osui kartanonherran epäilysten polttopisteeseen,
lopetti hänen mykkyytensä.
"Minä en tahdo tulla tällä tavoin kohdelluksi!" sanoi hän. "Minä tahdon
mennä itse tapaamaan häntä!"
Hän lähti 10.20 junalla ja sanoi palaavansa 5.55 junalla.
Heti seitsemän jälkeen samana iltana kääntyivät eräät rattaat, joita
nuori ratsurenki ajoi ja kastanjanruskea laukkipää tamma veti, Worsted
Skeynesin asemalle ja pysähtyivät piletinmyymälän eteen. Kun mr
Pendycen nelipyöräiset rattaat, joita ruskea hevonen veti, saapuivat
vähän myöhemmin, oli niiden pakko asettua edellisten taakse. Minuutti
ennen junan tuloa lordi Quarrymanin vaunut ja raudikkopari kaarsi
sisään, ajoi molempien edellisten ohi, ja asettui rivin etunenään.
Tätä pientä ajoneuvojen riviä lukuunottamatta aseman kärrit ja parin
talonpojan kiesit seisoivat siinä, perä asemarakennukseen kääntyneinä.
Ja tässä järjestelyssä oli jotakin sopusointuista ja säädyllistä,
ikäänkuin kaitselmus itse olisi johtanut niitä ja osoittanut
itsekullekin paikkansa. Ja kaitselmus oli tehnyt vain yhden erehdyksen
-- sen, että se oli asettanut kapteeni Bellew'n rattaat suoraan
pilettimyymälää vastapäätä, sen sijaan että siinä olisivat seisoneet
lordi Quarrymanin vaunut ja niitä lähinnä mr Pendycen nelipyörärattaat.
Mr Pendyce astui ensimmäisenä esiin; hän tuijotti kiukkuisesti
vieraisiin rattaisiin ja astui päin omia ajoneuvojaan. Lordi Quarryman
astui esiin toisena. Korkea harmaa hattu peitti hänen kookasta
ruskettunutta päätään, jonka harvan tukan kattama takaraivo suorana
viivana jatkui niskaan. Hänen harmaan takkinsa liepeet olivat
suorakulmaiset ja niin olivat myös hänen kenkäinsä kärjet.
"Hei, Pendyce!" huudahti hän sydämellisesti; "minä en huomannut sinua
asemalla. Kuinka vaimosi voi?"
Kääntyessään vastaamaan mr Pendyce kohtasi kapteeni Bellew'n pienet
hehkuvat silmät, sillä kapteeni astui esiin kolmantena, He välttivät
tervehtimästä toisiaan, Bellew hyppäsi rattailleen, käänsi tammansa
ympäri, kaarsi talonpoikien kiesit ja istuen etuistuimella lähti
ajamaan hurjaa vauhtia. Hänen ratsupoikansa kiiruhti innokkaasti
perässä, takertui rattaisiin kiinni ja hyppäsi takaistuimelle. Lordi
Quarrymanin vaunut perääntyivät tyhjäksi jääneelle paikalle. Niin
korjautui kaitselmuksen hairahdus.
"Mieletön mies, tuo Bellew! Tapaatko sinä häntä?"
Mr Pendyce vastasi:
"En, enkä haluakaan. Toivon, että hän pötkisi matkoihinsa."
Hänen armonsa hymyili:
"Metsästystienoot näyttävät tuottavan tuontapaisia otuksia; on aina
yksi tuollainen kutakin koiralaumaa kohti. Missä hänen vaimonsa nyt on?
Kaunis nainen, mutta kovin elämänhaluinen, vai mitä?"
Mr Pendycen mielestä lordi Quarrymanin silmät etsivät hänen omiaan
merkitsevän näköisinä ja mutisten: "Herra tiesi!" hän hävisi
rattaisiinsa.
Lordi Quarryman katseli suopeasti hevosiaan. Hänen tapansa ei ollut
miettiä kysymyksiä miksi? mitä varten? minkä vuoksi? Hyvä Jumala oli
luonut hänet lordi Quarrymaniksi, luonut hänen vanhimman poikansa lordi
Quantockiksi; hyvä Jumala oli luonut Gaddesdon-koirat -- se riitti!
Kotiin tultuaan mr Pendyce meni pukeutumishuoneeseensa. Sopessa
kylpyammeen vieressä makasi John-koira, ympärillään joukko herransa
tohveleita, sillä vain täten se saattoi lievittää eron katkeruutta.
Sen tummat ruskeat silmät olivat oveen kiinnitetyt, ja niiden terän
ympärillä hehkui valkea kehä. Se tuli kartanonherran luo häntäänsä
heiluttaen, tohveli suussaan, ja sen silmä lausui selvästi: "Oi herra,
missä sinä olet ollut? Minä olen odottanut sinua aina puoli kymmenestä
tänä aamuna!"
Mr Pendycen sydän laajeni hetkeksi, mutta kutistui taas. Hän sanoi:
"John!" ja alkoi pukeutua päivälliseksi.
Mrs Pendycen tullessa huoneeseen hän sitoi valkeaa kaulaliinaansa. Mrs
Pendyce oli poiminut ensimmäisen ruusunnupun puutarhastaan; hän oli
poiminut sen, koska hän sääli miestään ja koska hän siitä sai tekosyyn
mennä heti hänen pukuhuoneeseensa.
"Minä tuon sinulle kukan napinläpeen, Horace. Tapasitko häntä?"
"En."
Kaikista mahdollisista vastauksista hän pelkäsi eniten tätä. Hän ei
ollut uskonut, että kohtauksesta koituisi mitään hyvää, päinvastoin hän
oli koko päivän vavissut sitä ajatellessaan, mutta nyt kun he eivät
olleet tavanneet toisiaan, hän tunsi ahdistunein mielin, että mikä
tahansa oli parempi kuin epävarmuus. Hän odotti niin kauan kuin jaksoi,
sitten hän huudahti:
"Kerro minulle jotain, Horace!"
"Kuinka minä voin kertoa sinulle, kun ei ole mitään kertomista? Minä
menin hänen klubiinsa. Hän ei asu siellä nyt. Hän on vuokrannut
itselleen huoneet jostain, mutta kukaan ei tiedä mistä. Minä odotin
koko iltapäivän. Vihdoin minä jätin hänelle ilmoituksen, että hän
saapuisi tänne huomenna. Olen lähettänyt sanan Paramorille ja pyytänyt
häntäkin tulemaan tänne. Minä en aio enää sietää nykyistä asiantilaa."
Mrs Pendyce katsoi ulos akkunasta, mutta sieltä ei näkynyt mitään muuta
kuin puutarhakaivanto, näreikkö, kirkontorni ja mökkien katot, mikä
kaikki niin kauan oli ollut hänen maailmansa.
"George ei tule tänne", sanoi hän.
"George tekee niinkuin minä sanon."
Uudelleen mrs Pendyce pudisti päätään vaistomaisesti tietäen olevansa
oikeassa.
Mr Pendyce, joka puki liiviä ylleen, keskeytti toimensa:
"Georgen on paras olla varuillaan", sanoi hän, "hän on tykkänään
riippuvainen minusta".
Ja kuin olisi hän näihin sanoihin keskittänyt tilanteen ytimen,
filosofisesti määritellyt poikansa elämänlaadun, lauhkeni siitä hänen
muotonsa. Mrs Pendyceen nämä sanat vaikuttivat omituisella tavalla. Ne
kauhistuttivat häntä. Ne vaikuttivat kuin hän olisi nähnyt poikansa
paljastetun selän kohotetun piiskansiiman alla, kuin hän olisi
nähnyt oven sulkeutuvan häneltä lumisena yönä. Paitsi kauhistusta
virittivät ne hänessä toisen katkeramman tunteen, kuin olisi joku
uskaltanut näyttää ruoskaa hänelle itselleen, olisi uskaltanut
loukata sitä jotakin, joka hänelle oli arvokkaampi kuin itse elämä,
joka vuosisatojen kuluessa salaa oli niin syvään kiteytynyt hänen
olentonsa ytimeen, ettei kukaan ollut edes ajatellutkaan loukata sitä
aikaisemmin. Ja hänen mielessään välähteli aivan hullunkurisen selvänä
ajatus: "Minulla on omaa rahaa kolmesataa vuodessa!" Sitten se tunne
haihtui, ikäänkuin unessa kaamea tunne valtaa mielen ja haihtuu taas,
jättäen jälkeensä vain huumeisen tunnon, jonka aihe unohtuu.
"Päivälliskello soi, Horace", sanoi hän. "Cecil Tharp on täällä
päivällisellä. Minä pyysin Bartereita, mutta Rose-parka ei tuntenut
jaksavansa. Hehän odottavat tuota tapahtumaa nyt lähitulevaisuudessa.
He ovat puhuneet kesäkuun viidennestätoista."
Mr Pendyce otti takkinsa vaimoltaan ja pisti kätensä silkillä
vuorattuihin hihoihin.
"Jos minä voisin saada mökkiläiset hankkimaan itselleen semmoisia
perheitä", sanoi hän, "niin ei olisi mitään puutetta työvoimasta. Mutta
he ovat niin härkäpäisiä -- eivät tee mitään, mitä heille käsketään.
Anna minulle vähän hajuvettä, Margery."
Mrs Pendyce pirskautti muutaman pisaran vitsakudospullosta miehensä
nenäliinaan.
"Sinun silmäsi näyttävät rasittuneilta", sanoi hän, "Onko sinulla
päänsärkyä, rakkaani?"