Yhteiskunta-ihmisen ponnistukset, jotka ammoisista ajoista olivat
kohdistuneet pysyvien olojen luomiseen, olivat saavuttaneet
huippukohtansa Worsted Skeynesissä. Vapaana kaupallisista
pyyteistä -- sillä tila ei enää palkinnut hoitajaansa --, vapaana
laajenemispyrinnöistä, täynnä aikojen perintöä ja tunnelmaa se
oli kuin aito jalokivi, joka ei kaivannut mitään vakuuksia. Kuin
kehdossaan viihtyivät siellä kaikki ne perinnäiset laitokset, joista
maa eniten ylpeili. Tosiaan mr Pendyce oli näkevinään ajan, jolloin
hän puolueelleen tekemiensä palveluksien takia saisi nimittää itseään
lordi Worstediksi ja oman kuolemansa jälkeen saisi edelleen istua
ylähuoneessa poikansa persoonassa. Mutta kartanonherran sydämessä oli
toinenkin tunne -- ilma ja metsät ja vainio olivat hänen sydämessään
virittäneet rakkauden tähän hänen ja hänen isäinsä kotiin.
Ja täten tunki kauhea levottomuus läpi koko talon Jaspar Bellew'n
kirjeen saavuttua. Kenellekään ei mitään kerrottu, ja kuitenkin
jokainen tiesi, että jotakin oli kysymyksessä; ja jokainen, aina
koiriin saakka, osoitti omalla tavallaan myötätuntoaan talon isäntää ja
emäntää kohtaan.
Päivän toisensa jälkeen kävelivät tytöt uudella golf-kentällä
umpimähkään lyöden pallojaan; siinä kaikki mitä he saattoivat tehdä.
Levottomuus oli tarttunut Cecil Tharpiinkin, joka Beeltä oli saanut
sen ehdollisen myöntymyksen, minkä olosuhteet sallivat. Been harmaan
tamman loukkaantunutta etujalkaa käsiteltiin tavalla, jonka Tharp
äskettäin oli keksinyt, ja tallissa hän tunnusti Beelle, että rakas
vanha kartanonherra näytti "menettäneen ruokahalunsa", joten hänestä ei
näyttänyt sopivalta vaivata häntä tällä hetkellä. Silittäen tammansa
kaulaa katsoi Bee häneen arasti ja mietiskelevästi.
"Se koskee Georgea", sanoi hän; "minä tiedän, että se koskee Georgea!
Oh Cecil! Minä toivoisin olevani poika!"
Nuori Tharp myönsi vasten tahtoaan:
"Niin, mahtaa olla ilkeää olla tyttö."
Keveä puna näkyi Been poskilla. Häntä hiukan loukkasi, että Tharp oli
samaa mieltä; mutta hänen kihlattunsa siveli tamman sääriä.
"Isä on todellakin pahalla tuulella", sanoi hän. "Minä toivoisin, että
George menisi naimisiin."
Cecil Tharp nosti ympyräisen päänsä; hänen yksinkertaiset, vilpittömät
kasvonsa olivat hehkuvan punaiset kumarruksesta.
"Se on selvä kuin päivä", sanoi hän. "Tamma voi erinomaisesti, Bee.
Minä luulen, että George huvittelee liiaksi."
Bee käänsi kasvonsa pois ja mutisi:
"Minua inhottaisi asua Lontoossa." Ja hänkin kumartui tunnustelemaan
tamman säärtä.
Mrs Pendycen mielestä tunnit näinä päivinä kuluivat uskomattoman
hitaasti. Kolmenkymmenen pitkän vuoden ajan hän oli odottanut kaikkea
eikä mitään; tavallaan hänellä oli kaikki mitä hän saattoi toivoa --
eikä mitään, niin että odotukseltakin oli katkennut sen ota, mutta
oli peloittavaa tällä tavoin odottaa jännittyneenä jotakin määrättyä.
Tuskin kului hetkeäkään hänen palauttamatta mieleensä Georgea
yksinäisenä ja ristiriitaisten tunteiden repimänä. Kun hänen omat
intohimonsa jo ammoin olivat lamaantuneet Worsted Skeynesissä, saivat
hänen kuvitteluissaan pojan sieluntaistelut jättiläismäisiä mittoja;
eikä hänen äidinvaistonsa erehtynytkään tämän intohimon voimaan nähden.
Oudoin, ristiriitaisin tuntein odotti hän tulosta; toisena hetkenä
hän ajatteli: "Se on hulluutta; hänen _täytyy_ luvata -- se on liian
hirveää!" ja toisena: "Ah! mutta kuinka hän voi, jos hän rakastaa
häntä? Se on mahdotonta; entä tuo nainen sitten -- ah! hirveää se on!"
Kenties hän on haaveellinen, kuten mr Pendyce oli sanonut; kenties
ajatteli hän vain mitä hänen poikansa piti kärsiä. Hammas oli liian
suuri, näytti hänestä, ja kuten entisaikoina, jolloin hän vei Georgen
mukanaan Cornmarketiin, jotta häneltä otettaisiin pakottava hammas
pois, ja aina istui poikansa kättä pidellen, sillävälin kuin pikku
hammastohtori veti, ja tunsi hänen nykäyksensä omassakin suussaan, niin
halusi hän nyt jakaa hänen kanssaan tämän toisenkin "nykäyksen", joka
oli niin peloittavan väkivaltainen.
Mrs Bellew'ta kohtaan hän tunsi vain jonkinmoista epämääräistä
mustasukkaista kipua; ja tämä tuntui hänestä itsestäänkin oudolta,
mutta, ajatteli hän taas, kenties hän oli haaveellinen.
Nyt hän huomasi, mikä arvo on vakaantuneella elämäntottumuksella.
Hänen päivänsä olivat niin täynnä puuhaa, että ahdistus pakostakin
painui pinnan alle. Yöt olivat paljon peloittavammat, sillä silloin
hänen ei pitänyt kestää vain omaa jännitystänsä, vaan -- kuten
luonnollista, koska hän oli vaimo -- Horace Pendycen pelko myös.
Poloisen kartanonherran mielestä tämä oli ainoa aika, jolloin hän
voi saada vapahdusta murheestaan; ja sen vuoksi hän meni entistä
aikaisemmin vuoteeseen. Yhä uudestaan toistamalla mielessään pelkojaan
ja arveluitaan hän sai lopuksi vähän lepoa. Miks'ei George ollut
vastannut? Mitä poika ajatteli; ja yhä niin edespäin, kunnes pelkkä
ajatusten yksitoikkoisuus tuotti hänelle unen tarpeen. Mutta hänen
vaimonsa vaivat jatkuivat vielä, kun linnut, jotka olivat uneliaasti
alkaneet, jo lauloivat täyttä aamukuoroaan. Silloin vasta rouva-parka
hiljaa kääntyi, peläten herättävänsä miehensä, ja vaipui uneen.
Sillä George ei ollut vastannut.
Kylään tekemillään aamukäynneillä tunsi mrs Pendyce nyt ensi kertaa,
siitä saakka kuin hän oli ruvennut siellä käymään, oman ahdinkonsa
avulla astuneensa sen epäluulon muurin yli, mikä tähän saakka oli
vieroittanut hänet köyhempien naapurien sydämistä. Häntä ihmetytti
se epähienous, millä hän teki heille kysymyksiä ja tunkeutui heidän
huoliinsa, mihinkä hänet saattoi salainen halu vapautua omista
ajatuksistaan; ja häntä hämmästytti, kuinka hyvän vastaanoton tämä sai
-- kuinka he suorastaan näyttivät pitävän siitä, ikäänkuin olisivat
tietäneet sillä tekevänsä hänelle hyvää. Muutamassa mökissä, missä hän
kauan oli surkuttelevalla ihmettelyllä pannut merkille kalpeakasvoisen,
mustasilmäisen tytön, joka näytti hiipivän piiloon kaikkien katseilta,
hänelle esitettiin avunpyyntökin; tyttö kääntyi hänen puoleensa
peloittavan salaperäisenä takapihalla, missä mrs Barter ei saattanut
heitä kuulla.
"Oh, rouva! Toimittakaa minut pois täältä! Minä olen ahdingossa -- se
tulee pian, enkä minä tiedä, mitä tehdä."
Mrs Pendyce värisi ja ajatteli koko kotimatkan: "Poloinen pikku olento
-- poloinen pikku olento!" ja hän vaivasi päätään kysymyksellä,
kenelle hän voisi uskoa tämän asian ja kysyä neuvoa; ja jotakin
kalpeakasvoisen, mustasilmäisen tytön kauhusta ja salaperäisyydestä
siirtyi häneen, sillä hän ei keksinyt ketään -- ei edes mrs Barter
voinut tulla kysymykseen, sillä vaikka hänen sydämensä oli lempeä,
kuului se kuitenkin kirkkoherralle. Silloin hänelle valkeni; hän tuli
ajatelleeksi Gregorya.
"Kuinka minä saatan kirjoittaa hänelle", ajatteli hän, "kun minun
poikani --"
Mutta hän kirjoitti kuitenkin, sillä Totteridgein vaisto hänen
sisimmässään sanoi, että muiden oli toimitettava asiat hänen
puolestaan; uskalsipa hän vaikkakin kaukaisesti, viittailla siihen,
mitä hänellä oli sydämellään. Ja Pendycein vaakunan kotkansilmän ja
tunnuslauseen: _Strenuus aureaque penna_ alla oli hänen näin kuuluva
kirjeensä:
Rakas Grig!
Voitko tehdä mitään pienelle tyttöraukalle täältä kylästä,
joka on 'ahdingossa' -- ymmärräthän, mitä minä tarkoitan. Sitä
pidetään niin kauheana syntinä näillä seuduin, ja hän näyttää
niin nääntyneeltä ja pelästyneeltä, pikku raukka! Hän on
kaksikymmenvuotias. Hän tarvitsee paikan, missä hän voi salata
onnettomuutensa, ja toisen minne mennä, kun se on ohi. Kukaan ei
tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan täällä, missä hänen
asiansa tunnetaan, sanoo hän; ja tosiaankin minä olen jo kauan
pannut merkille, kuinka kalpealta ja nääntyneeltä hän näyttää, ja
kuinka hänellä on suuret mustat pelästyneet silmät. Minä en voi
kääntyä kirkkoherramme puoleen, sillä vaikka hän monessa suhteessa
on hyvä mies, on hän niin jyrkkä mielipiteissään; ja Horace
tietenkään ei voi tehdä mitään. Minä _niin_ tahtoisin tehdä jotain
hänen hyväkseen; minä voisin säästää vähän rahaa, mutta minä en voi
keksiä mitään paikkaa minne hän voisi mennä, ja siinä on pulma.
Häntä näyttää myös ahdistavan ajatus, että asia on tuleva ilmi,
minne hän meneekin. Eikö se ole kauheaa? Tee jotain, jos voit.
Minä olen varsin huolissani Georgesta. Toivoakseni se rakas poika
voi hyvin. Jos sinä joskus menet hänen klubinsa ohi, niin voisitko
pistäytyä sinne ja kysellä hänen kuulumisiaan? Hän on toisinaan
niin hidas kirjoittamaan. Hauska olisi nähdä sinua täällä, rakas
Grig; seutu on niin kaunis juuri nyt, tammet varsinkin, eivätkä
omenapuut ole vielä kukkineet loppuun, mutta kai sinulla on liika
kiire. Mitenkä Helen Bellew voi? Onko hän kaupungissa?
Sinun harras serkkusi _Margery Pendyce_.
Kello neljä samana iltapäivänä ilmoitti kovasti hengästynyt toinen
palvelija hovimestarille, että Peacockin talossa oli tulipalo.
Hovimestari kiiruhti heti kirjastoon. Mr Pendyce, joka oli istunut
hevosen selässä koko aamun, seisoi ratsastuspuvussaan, väsyneenä ja
nääntyneenä Worsted Skeynesin kartan edessä.
"Mitä tahdot, Roster?"
"Peacockin talossa on tulipalo, herra."
Mr Pendyce katsoi häneen hämmästyneenä.
"Mitä?" sanoi hän. "Tulipalo keskellä kirkasta päivää! Tyhmyyksiä!"
"Te voitte nähdä liekit talon edustalta, herra."
Uupunut ja napiseva ilme haihtui mr Pendycen kasvoilta.
"Soittakaa tallikelloa!" sanoi hän. "Käske kaikki tuomaan sankoja ja
tikapuita! Lähetä Higson Cornmarketiin tamman selässä. Mene sanomaan mr
Barterille ja hälytä kylä. Älä seiso siinä -- herra varjelkoon! Soita
tallikelloa!" Ja tempaisten ratsastuspiiskansa ja lakkinsa hän juoksi
hovimestarin ohi, John-koira kintereillään.
Porraspuiden yli ja polkua myöten, joka lävistäjänä meni ohrapellon
yli, hän liikkui kankein jaloin, ja hänen koiransa, joka ei vielä ollut
oivaltanut tilannetta, tepasteli hiukan ihmeissään hänen edellään.
Kartanonherra oli pian hengästynyt -- siitä, kun hän viimeksi oli
juossut neljännesmailin, oli kaksikymmentä vuotta tai enemmän.
Kuitenkaan hän ei vähentänyt vauhtiaan. Kaukana hänen edellään juoksi
ratsupoika, hänen takanansa joku työmies ja palvelija. Worsted
Skeynesin tallikello alkoi soida. Mr Pendyce kiipesi porraspuiden yli
ja pääsi tielle, missä hän törmäsi yhteen kirkkoherran kanssa, joka
myöskin juoksi kasvot punaisina kuin tomaatti. He juoksivat rinnan.
"Mene sinä edeltä!" huohotti mr Pendyce lopulta, "ja sano heille, että
minä olen tulossa!"
Kirkkoherra epäröi -- hänkin oli lopen hengästynyt -- ja lähti
läähättäen menemään. Painaen kädellä kylkeään käveli kartanonherra
vaivalloisesti eteenpäin; hän ei pystynyt enää juoksemaan.
Tienkäänteessä olevasta aukosta hän näki äkkiä vaaleanpunaiset
tulikielet taivasta vasten.
"Herra varjelkoon!" änkytti hän ja rupesi sulasta kauhusta juoksemaan
taas. Nämä peloittavat kielet nuolivat ilmaa erään avaran ladon,
muutamien olkisuovien, tallien ja ullakkohuoneiden kattojen
yläpuolella. Puolisen tusinaa ihmisiä kaatoi sangoilla vettä
liekkeihin. Kartanonherralle ei selvinnyt, kuinka merkityksettömiä
heidän ponnistuksensa olivat. Vavisten ja tuntien ilkeää kipua
keuhkoissaan hän heitti takin yltään, tempasi sangon kookkaalta
maatyömieheltä, joka luovutti sen kunnioittavasti, ja liittyi
sammuttajien joukkoon. Peacock, talon viljelijä, juoksi hänen ohitseen;
hänen kasvonsa ja pyöreä punainen partansa olivat noiden liekkien
väriset, joita hän koetti sammuttaa; pysähtymättä valuivat kyyneleet
hänen silmistään pitkin kuumia kasvoja. Hänen vaimonsa, pieni tumma
vääräsuinen nainen, rehki kuin riivattu pumpun ääressä. Mr Pendyce
huohotti hänelle:
"Tämä on kauheata, mrs Peacock -- tämä on kauheata!"
Kaikkien näkyvillä mustassa puvussaan ja valkeissa paidanhihoissaan
hakkasi kirkkoherra kirveellä navetan seinälaudoitusta -- sen ovi oli
jo liekkien vallassa. Melskeen yli kuului hänen äänensä, kun hän huusi
määräyksiä, joihin kukaan ei kiinnittänyt huomiota.
"Mitä siellä navetassa on?" huohotti mr Pendyce.
Mrs Peacock, jonka ääni oli käheä vimmasta ja surusta, vastasi:
"Vanha hevonen ja lehmistä kaksi!"
"Herra varjelkoon!" huusi kartanonherra ja syöksyi eteenpäin sankoineen.
Muutamia kyläläisiä tuli juosten paikalle, ja hän huusi heille,
mutta mitä hän sanoi, sitä eivät tienneet he eikä hän itsekään.
Hevosen ja lehmien huutoihin ja korskuntaan, liekkien lakkaamattomaan
sähinään hukkuivat kaikki heikommat äänet. Ihmishuudoista kuului vain
kirkkoherran ääni räsähtelevien kirveeniskujen välistä.
Mr Pendyce kompastui kumoon; hänen sankonsa heltisi hänen käsistään,
ja hän makasi pitkällään siinä mihin oli kaatunut, liian uupuneena
liikahtaakseen. Hän saattoi vielä kuulla kirkkoherran huudot ja hänen
kirveensä räsähtelyn. Joku auttoi hänet jaloilleen, ja vavisten niin,
että hän tuskin saattoi seistä, hän otti kirveen erään juuri saapuneen
tukevan nuorukaisen kädestä, ja asettuen kirkkoherran viereen iski
heikosti laudoitusta vastaan. Liekit ja savu täyttivät nyt koko navetan
ja tulivat tulvimalla aukosta, jonka he olivat saaneet tehdyksi. Mutta
ei kumpikaan hellittänyt. Hurjalla iskulla raivasi mr Barter tien auki.
Heidän takanaan hurrattiin, mutta mikään elukka ei tullut esiin. Kaikki
kolme olivat kuolleet savuun ja liekkeihin.
Kartanonherra, joka saattoi nähdä sisään, heitti kirveensä maahan
ja peitti silmänsä käsillään. Kirkkoherran suusta pääsi ääni, joka
muistutti synkkää kirousta, ja hänkin heitti kirveensä maahan.
Repeytynein ja mustunein vaattein seisoi kartanonherra kaksi tuntia
myöhemmin navetan raunioilla. Tuli oli sammunut, mutta tuhka hehkui
vielä. Pelästynyt ja läähättävä John-koira nuoli isäntänsä kenkiä,
aivan kuin olisi pyytänyt anteeksi, että se oli pelännyt niin kovasti
ja pysytellyt niin etäällä. Mutta jokin sen silmissä näytti sanovan:
"Pitikö sinun tosiaan panna toimeen tällainen tulipalo, isäntä?"
Musta käsi tarttui kartanonherran käsivarteen, ja käheä ääni lausui:
"Minä en unohda tätä, herra!"
"Herra varjelkoon, Peacock!" vastasi mr Pendyce, "mitäs turhia! Kai
teillä on palovakuutus?"
"Kyllä, minulla on palovakuutus, mutta minä ajattelen elukoita!"
"Oh!" sanoi kartanonherra kauhistuen.
Nelipyörärattaat veivät hänet ynnä kirkkoherran yhdessä kotiin. Heidän
jalkojensa alle olivat kummankin koirat ryömineet ja murisivat siellä
hiljaa toisilleen. Joukko hurrasi heidän lähtiessään.
He lähtivät vaiteliaina ja kuolemanväsyneinä. Mr Pendyce sanoi äkkiä:
"Minä en saa noita elukkaparkoja mielestäni, Barter!"
Kirkkoherra nosti käden silmilleen.
"Minä rukoilen Jumalaa, ettei minun koskaan tarvitsisi nähdä sitä näkyä
uudestaan. Elukkaparat, elukkaparat!"
Ja tunnustellen salaa koiransa kuonoa hän jätti kätensä eläimen
lämmintä, pehmeää, joustavaa suuta vasten, joka nuoli sitä yhä
uudestaan.
Omalla puolellaan mr Pendyce huomaamatta teki aivan samoin.
Ajoneuvot menivät ensin pappilaan, missä mrs Barter lapsineen seisoi
ovensuussa. Kirkkoherra pisti päänsä takaisin rattaisiin, sanoen:
"Hyvää yötä, Pendyce. Sinä tulet olemaan kankea huomenna. Minä aion
antaa vaimoni hieroa itseäni Ellimanilla!"
Mr Pendyce nyökkäsi, nosti hattuaan ja rattaat jatkoivat matkaansa.
Hän nojautui taaksepäin ja sulki silmänsä -- verrattain miellyttävä
tunne alkoi vallata hänet. Tosin hän tulisi olemaan kankea huomenna,
mutta olihan hän tehnyt velvollisuutensa. Hän oli näyttänyt heille,
mitä vanha veri merkitsee, tehnyt jotain tukeakseen sitä järjestelmää,
mikä oli -- hän itse. Ja hänellä oli uudenlainen ystävällinen tunne
Peacockia kohtaan. Mikään ei siinä määrässä kuin pieni vaara ollut
omiaan lisäämään alempien luokkien uskollisuutta; silloin he ainakin
tunsivat, että tarvittiin johtajia!
John-koira pisti kuononsa esiin hänen polviensa välistä ja käänsi
häneen punapohjaiset silmänsä.
"Isäntä", näytti se sanovan. "Minä tunnen itseni vanhaksi. Minä tiedän,
että on asioita tässä elämässä, joihin minun ymmärrykseni ei riitä,
mutta sinä, joka tiedät kaiken, toimitat kyllä niin, että me saamme
olla yhdessä kuolemassakin."
Vauhti hiljeni kujan päähän päästyä, ja kartanonherran ajatukset
saivat uuden suunnan. Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin hän olisi
voittanut Barterin kilpajuoksussa maantiellä. Barter oli vain
neljäkymmentäviisivuotias. Olisi ollut liikaa vaadittua antaa hänelle
neljäntoista vuoden etumatka ja kuitenkin voittaa hänet. Hän tunsi
omituista ärtymystä Barteria kohtaan -- mies oli esiintynyt hyvin
edukseen! Hän ei ollut karttanut mitään! Elliman oli liian tuimaa!
Homocea oli paikallaan. Margery saisi hieroa häntä. Ja ikäänkuin
vaimon nimen mieleenjuolahduttamana muistui äkkiä mr Pendycen mieleen
George, ja ohi oli huojennus, jota hän oli huolistaan tuntenut. Mutta
John-koira, joka vainusi kodin lähestyvän, alkoi hiljaa vikistä, jotta
rattaat pysähtyisivät, ja huiskutti huolimattomasti häntäänsä isäntänsä
kenkää vasten.
Hyvin kankeana, kulmat rypyssä ja alahuuli tärisevänä kartanonherra
astui rattailta ja alkoi vaivalloisesti nousta portaita, jotka veivät
hänen vaimonsa huoneeseen.