Ken tarkasteli takaapäin mr Pendycen päätä hänen istuessaan
kirjoituspöytänsä ääressä, missä hänen oli tapana viettää useimmat
aamut kello puoli kymmenestä yhteentoista tai kahteenkintoista, saattoi
huomata, että sen muoto loi varsin paljon valaistusta hänen säätyynsä
ja luonteeseensa. Ääriviivoiltaan se oli miltei kansallinen. Se
pullistui taaksepäin ja kapeni sitten nopeasti ohueksi ja suonikkaaksi
niskaksi, se oli ahdas korvien kohdalta ja ohimoilta, kun taas alaleuka
pisti esiin, niin että takaraivosta leuan kärkeen vedetty viiva olisi
ollut erinomaisen pitkä. Katsoja sai ehdottomasti sen vaikutelman,
että tämän kallon tavaton pituus tulkitsi suurta luonteen kiinteyttä
ja toimitarmoa ja puutteellinen leveys ahdasta itsepintaisuutta, mikä
hetkittäin mahtoi ilmetä härkäpäisyytenä. Kapea riitelijän kaula,
joka jo varsin matalalta oli karvojen peitossa, ja älykkäät korvat
vahvistivat tätä vaikutelmaa. Ja kun hänen kuivan punakat kasvonsa,
joihin itätuuli oli luonut keltaisen ja aurinko ruskean vivahduksen,
tulivat näkyviin lyhyeksi leikattuine hiuksineen ja harmaine, hieman
tyytymättömine silmineen, ei katsojalla enää saattanut olla mitään
epäilystä siitä, että hänen edessään oli englantilainen ja maanomistaja
ja -- kaikella kunnioituksella mr Pendycen päinvastaista vakaumusta
kohtaan -- individualisti. Hänen päänsä ei tosiaan muistuttanut mitään
niin paljon kuin Doverin amiraliteettipatsasta -- tuota kummaa, pitkää,
kaitaista kappaletta, jonka päässä on pieni taite tai mutka ja joka
aina ensimmäisenä häiritsee näille maille saapuvien ulkomaalaisten
mielenrauhaa herättäen heissä ihmettelyä ja pelkoa.
Hän istui hyvin liikkumattomana pöytänsä ääressä, jonkin verran
kumartuneena papereittensa yli sellaisen miehen tavoin, jonka täytyy
ponnistaa selvitäkseen asioistaan. Silloin tällöin hän selaili
almanakkaa vasemmalla puolellaan tai joitain papereita monissa
lokeroissaan. Avoinna ja melkein hänen kätensä saavuttamattomissa
oli paksu nidos _Punch_ia -- ja maanomistajana oli hänellä tästä
aikakautisesta julkaisusta miltei ammattimainen tuntemus. Joutohetkinä
oli hänen päävirkistyksenään hellien selailla näitä iäkkäitä
piirustuksia, ja John Bullin kuvaa katsellessa häneltä ei koskaan
jäänyt ajattelematta: "Keksiäkin tehdä englantilaisesta tuommoinen
paksu junkkari!"
Oli kuin taiteilija olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti,
kieltäytyessään ottamasta häntä itseään esikuvaksi ja luovuttaessaan
tämän kunnian toiselle, joka oli jo melkein vanhentunut. Kuullessaan mr
Pendycen lausuvan näin väitti kirkkoherra tarmokkaasti vastaan, sillä
hän oli itse vankkarakenteinen ja kävi yhä vankemmaksi.
Mutta pyrkiessään näin olemaan luonteenomaisia englantilaisia
uskoivat sekä mr Pendyce että mr Barter olevansa kuitenkin varsin
kaukana Yrjöjen ja Viktorian aikaisen ajan vanhoista pihvi- ja olut-,
portviini- ja satula tyypeistä. He olivat aikansa tasalla olevia
maailmanmiehiä, jotka oppikoulu- ja yliopistokasvatuksensa avulla
olivat saavuttaneet elämäntottumuksen, ihmis- ja maailmantuntemuksen
ja henkisen kehitystason, joka ei ollut koskaan tarvinnut mitään
kohentelua. Kumpikin, mutta varsinkin mr Pendyce, otti selvän kaikesta,
mikä oli mennyt eteenpäin, käymällä pääkaupungissa kuusi tai seitsemän,
jopa kahdeksankin kertaa vuodessa. Tällöin he harvoin ottivat vaimonsa
mukaan, heillä kun melkein aina oli tärkeitä toimia suoritettavana
-- toveri-, kirkollisia tai puoluepäivällisiä, krikettikilpailuja,
kirkonkokouksia, Gaiety-teatteri ja mr Barterilla Lyceum. Kumpikin
kuului myös klubiinsa -- kirkkoherra erääseen mukavaan vanhanaikaiseen
paikkaan, missä hän sai lyödä korttia tarvitsematta pelata uhkapeliä,
ja mr Pendyce The Templeen, kuten sopii miehelle, joka on vyöryttänyt
kaikkia yhteiskunnan kysymyksiä mielessään ja tullut siihen tulokseen,
ettei ole mitään todellista vakuutta muuta kuin menneisyydessä.
He menivät aina Lontooseen napisten, mutta tämä oli välttämätöntä,
jopa terveellistäkin heidän vaimojensa vuoksi; ja he aina palasivat
sieltä napisten, maksojensa vuoksi, jotka suloinen maalaisrauha aina
onneksi paransi seuraavaan käyntiin mennessä. Täten he pysyivät vapaina
maalaismaisuudesta.
Herransa työhuoneen hiljaisuudessa lintukoira John, jonka pää niinikään
oli pitkä ja kapea, oli laskenut sen käpälälleen, ikäänkuin tämän
äänettömyyden vaivaamana, ja kun hänen herransa kakisti kurkkuaan,
huiskautti se häntäänsä ja käänsi häneen pienen valkoisen kehän
ympäröimän silmänsä kuonoansa liikuttamatta.
Kello naksutti pitkän kapean huoneen päässä; korkeista, kapeista
akkunoista lankesi päivänvalo koko seinän täyttävissä lasikaapeissa
olevien kirjojen korkeihin, kapeihin selkiin; ja tämä keveästi nahalle
hajuava huone näytti sopivalta sijalta, missä jokin pitkä, kapea ihanne
saatettiin kehittää pitkään, kapeaan päähänsä saakka.
Mutta mr Pendyce olisi torjunut jokaisen käsityksen, että
perinnäisyyteen pohjautuvilla ihanteilla saattaisi olla mitään päätä.
"Antakaa minun tehdä velvollisuuteni ja hoitaa tilaani niinkuin rakas
isävanhukseni sitä hoiti ja luovuttaa se pojalleni, jos mahdollista
laajennettuna", näin hän toisinaan lausui, hyvin usein ajatteli ja tuon
tuostakin rukoili. "Sen enempää minä en tahdo."
Ajat olivat huonot ja uhkaavat. Oli varsin mahdollista, että
radikaalinen hallitus palaisi valtaan ja koko maa joutuisi hunningolle.
Olihan vain luonnollista ja inhimillistä, että hän rukoili sen olotilan
säilymistä, johonka hän uskoi, sen olotilan, johonka hän kuului ja
joka oli kiteytynyt sanoihin "Horace Pendyce". Hänen tapansa ei ollut
toivottaa tervetulleiksi uusia aatteita. Uuden aatteen, joka hyökkäsi
kartanonherran sieluun, otti heti vastaan koko kansa taisteluun
nousten ja se joko estettiin maahan nousemasta tai, jos se jo oli
maalla, otettiin se heti vangiksi. Ajan oloon tämä onneton otus, jonka
valitus ja ähkynä kuului läpi vankilanmuurien, sai vapauden pelkästä
ihmisystävällisyydestä ja rauhallisen elämän harrastuksesta, ja sille
myönnettiin joitakin etujakin, mutta aina se kuitenkin pysyi "tuona
kummana muukalaisraukkana". Muutamana päivänä maan synnynnäiset
asukkaat huomaamattomuudessaan sallivat sen mennä naimisiin tai
havaitsivat, että se jollakin sopimattomalla tavalla oli hankkinut
maailmaan aviottomia lapsia; ja heidän kunnioituksensa tapahtunutta
tosiseikkaa kohtaan, kaikkea kohtaan, mikä jo kuului menneisyyteen,
esti heitä silloin yrittämästä toimittaa sitä takaisin naimattomuuden
tai sen lapsia syntymättömyyden tilaan ja aivan vähitellen he alkoivat
sietää tätä tunkeilevaa saalasta. Näin kehittyivät ajatukset mr
Pendycen mielessä. Koiransa Johnin lailla, jolla oli vanhoilliset
vaistot, hän jokaisen oudon olion lähestyessä asettui poikkiteloin
tielle, haukkuen ja hampaitaan näyttäen; ja toisinaan tuotti hänelle
suorastaan kärsimystä se ajatus, että jonakin päivänä ei Horace Pendyce
enää olisi siinä haukkumassa. Ei kuitenkaan usein, sillä hänellä oli
vähän mielikuvitusta.
Koko aamun hän oli käsitellyt Worsted Scottonin omistusoikeuden vanhaa
riitakysymystä, minkä alueen hänen isänsä oli antanut aidata ja kerta
kaikkiaan opettanut häntä pitämään Worsted Skeynesin erottamattomana
osana. Asia oli miltei yläpuolella epäilyn, sillä torpparit, jotka
aitaamisen aikana olivat suuressa köyhyydessä leivänhintojen takia,
olivat suhtautuneet siihen aivan tylsästi aina viimeiseen vuoteen
saakka, minkä laki vaati, jotta kartanonherran haltuunotto tulisi
päteväksi, kunnes äkkiä muuan mies, Peacockin isä, oli repinyt reiän
aitaukseen ja päästänyt sinne karjansa, minkä takia koko onneton
kysymys taas ratkesi auki. Tämä oli tapahtunut vuonna 1885, ja
aina siitä lähtien oli ollut alituisia, oikeudenkäyntiä hipovia
hankauksia. Mr Pendyce ei koskaan päästänyt unohduksiin sitä, että
tuo Peacock oli kaiken takana; sillä hänellä ei ollut tapana uskoa
periaatteita toimintaperusteiksi, vaan hän johti kaiken tosiseikoista
ja henkilökohtaisuudesta, lukuunottamatta tietenkin sitä, milloin
hän itse toimi, jolloin hän hiukan ylpeästi myönsi, että se johtui
periaatteista. Hän ei koskaan ajatellut eikä puhunut abstraktisista
asioista, osaksi koska hänen isänsä ennen häntä oli välttänyt niitä,
osaksi koska hänet oli koulussa niistä vieroitettu, mutta etupäässä
siksi, että hän luonteenlaatunsa mukaisesti ei tuntenut mitään
harrastusta sellaisiin epäkäytännöllisiin asioihin.
Hänelle oli senvuoksi ihmettelyn aiheena, että hänen omat
alustalaisensa näyttäytyivät kiittämättömiksi. Hän täytti
velvollisuutensa heitä kohtaan, minkä kirkkoherra, jonka huostaan
oli uskottu heidän sielunsa, olisi ollut ensimmäinen myöntämään;
hänen tiluskirjansa osoittivat sen, niistä kun kävi ilmi, että hänen
keskimääräinen bruttotulonsa nousi vuosittain tuhanteen kuuteensataan
puntaan ja (lukuunottamatta Worsted Skeynesin ylläpidon vaatimia
satunnaisia menoja) hänen nettotappionsa kolmeensataan puntaan.
Myös vähemmän maallisiin seikkoihin nähden, sellaisiin kuin
jumalanpalvelusten laiminlyöminen, taipumus salametsästykseen tai
siveelliseen höllyyteen, saattoi hän hyvällä omallatunnolla vakuuttaa,
että kirkkoherra sai olla varma hänen avustuksestaan. Kouriintuntuva
tapaus sattui viime kuussa, jolloin hän, huomattuaan erään
metsänvartijansa -- muuten pystyvä mies toimessaan -- aikaansaaneen
ruman jutun postinkuljettajan vaimon kanssa, oli erottanut tämän nuoren
miehen ja ilmoittanut hänen tupansa vuokrattavaksi.
Hän nousi, meni seinälle kiinnitetyn tilansa kartan ääreen, jonka
hän kiersi auki vetämällä vihreästä silkkinuorasta, ja tutkisteli
sitä siinä huolellisesti asetellen sormensa milloin sinne, milloin
tänne. Hänen koiransa nousi myös ja asettui vaatimattomasti isäntänsä
jalkoihin. Mr Pendyce liikahti ja potkaisi sitä. Koira vinkaisi.
"Saakelin koira! Oh, John poloinen!" sanoi mr Pendyce. Hän palasi
tuolilleen, mutta kun hän oli merkinnyt väärän kohdan, oli hänen pakko
minuutin kuluttua palata kartan ääreen. Lintukoira, joka kuvitteli,
että sitä äsken oli oikeudenmukaisesti kohdeltu, läheni puoliympyrää
myöten ja heilutti häntäänsä. Tuskin oli se saapunut mr Pendycen
jalan luo, kun ovi avautui ja ensimmäinen palvelija toi kirjeen
hopeatarjottimella.
Mr Pendyce otti kirjeen, luki sen ja lausui kirjoituspöytäänsä
kääntyen: "Vastausta ei tule."
Hän istui hiljaisessa huoneessaan tähän asiakirjaan tuijottaen, ja
hänen kasvoillaan vaihteli suuttumus, pelästys, epäilys ja hämminki.
Hän ei pystynyt oikein selvittämään ajatuksiaan muuten kuin ääneen
puhumalla, ja hän mutisi itsekseen. Lintukoira John, joka yhä vielä
uskoi tehneensä jonkin rikoksen, laskeutui maahan, kiinni hänen
jalkaansa.
Mr Pendycen oli sitä helpompi omaksua aikansa vallitseva siveellinen
käsityskanta, kun hän ei koskaan ollut sitä syvästi tutkistellut.
Mitään tilaisuutta rikkoa sitä vastaan ei hänellä ollut käytännössä
ollut, ja tämä teki hänen asemansa vahvemmaksi. Hän oli pikemmin
tottumuksesta ja perintötavasta kuin periaatteesta ja omasta
vakaumuksesta moitteeton siveellinen luonne.
Ja lukiessaan siinä yhä uudelleen tämän kirjeen läpi hän tunsi itseään
yököttävän.
Kirje kuului seuraavasti:
The Firs, 20 p. toukokuuta.
Hyvä herra!
Te lienette tai kenties ette liene kuullut, että minä olen
haastanut poikanne mr George Pendycen vastaamaan avioerojutussa
vaimoani vastaan. Yhtä vähän Teidän kuin poikanne, vaan ainoastaan
mrs Pendycen takia, joka on ainoa kunnioittamani nainen näillä
tienoin, minä olen halukas luopumaan kanteesta, jos poikanne
kunniasanallaan lupaa, ettei hän enää käy tapaamassa vaimoani.
Olkaa hyvä ja vastatkaa minulle pikaisesti.
Erinomaisella kunnioituksella _Jaspar Bellew_.
Perintötavan tunnustaminen -- ja se oli kartanonherran luonteenlaadun
mukaista -- saattaa sattumalta joutua ristiriitaan yksilön oman
yksityiselämän ja mukavuuden kanssa. Hänen säädyssään oli perinnäisenä
käsityksenä, että nuorten miesten pikkusynteihin oli suhtauduttava
suvaitsevaisesti. Nuoret miehet ovat, sanoi hän, nuoria miehiä. Heidän
piti, oli hänen tapansa huomauttaa, saada kylvää rikkaruohonsa.
Sellainen oli hänen teoriansa. Ainoa vaikeus oli nyt siinä, että hänen
piti sovittaa se omaan yksityistapaukseensa, vaikeus, jonka toiset
olivat saaneet kokea entisaikoina ja toiset kokisivat tulevina aikoina.
Mutta koska hän ei ollut filosofi, ei hän havainnut ristiriitaa
teoriansa ja pelkonsa välillä. Hän näki tämän kirjeen järkyttävän koko
hänen maailmaansa eikä hän ollut mies sitä alistuvaisesti kärsimään;
hän tunsi, että muiden piti kärsiä mukana. Oli ennenkuulumatonta, että
tämän Bellew'n tapainen lurjus, tyhjänpäiväinen juomari, mies, joka
oli ollut vähällä ajaa hänen ylitseen, pystyisi järkyttämään Worsted
Skeynesin seesteistä rauhaa.
Oli vallan tämän röyhkilään tapaista esittää moinen syytös hänen
poikaansa vastaan. Se oli vallan sen kirotun röyhkilään tapaista! Ja
mennen äkkiä soittokellon luo hän potkaisi koiraansa korvalle.
"Saakelin koira! Oh, John poloinen!" Mutta vihdoinkin varmana siitä,
että oli tehnyt jonkun rikoksen, koira kätkeytyi kaukaiseen soppeen,
mistä se ei saattanut nähdä mitään, ja painoi kuononsa permantoon.
"Pyydä rouvaa tulemaan tänne!"
Hänen seistessään siinä takan luona vaimoaan odottamassa hänen pitkän
ja kapean päänsä muodot tulivat selvemmin kuin koskaan näkyviin. Hänen
niskansa oli käynyt silmäänpistävästi punaisemmaksi; hänen silmänsä,
jotka olivat kuin haavoittuneen joutsenen, näyttivät tunkevan läpi
kaiken, mitä hän näki.
Tuon tuostakin kutsuttiin mrs Pendyce miehensä työhuoneeseen, ja mies
sanoi silloin hänelle: "Minä haluan kysyä sinun neuvoasi. Se-ja-se on
tehnyt niin ja niin... Minä olen tehnyt päätökseni."
Hän tuli näin ollen muutaman minuutin kuluttua. Noudatettuaan miehensä
kehoitusta: "Katsopas tätä, Margery!" luki hän kirjeen ja tuijotti
mieheensä masentunein katsein ja tämä katsoi häneen takaisin suuttumus
omassaan. Sillä tämähän oli ihan traagillista.
Kaikkien ei ole suotu katsella asioita laajalta näkökannalta --
katsella yli erämaan kaukaisten kalpeiden virtojen ja punertavan
kanervan ja kuutamoisten lampien, missä halavat seisovat tummina
auringonlaskua vasten ja kaukana kuuluu kuovin valitus -- tai nähdä
kalliojyrkänteiltä yli viinintumman, hämäräisen meren -- tai korkeiden
vuorten rinteiltä katsella autereeseen häipyvää tai auringossa
välkkyvää, vilisevää etäisyyttä.
Useimpien on suotu alituisesti tuijottaa taloriviin tai takapihaan tai
-- kuten mrs ja mr Pendycen -- nähdä Worsted Skeynesin vihreät vainiot,
siistit puistot ja skottilainen puutarha. Ja tämän taivaanrannan
yllä vaappui heidän vanhimman poikansa haaste avioero-oikeuteen kuin
pilvenlonka, joka uhkaa hävityksellä.
Mikäli tällainen tapaus saattoi toteutua -- ja mielikuvitus ei Worsted
Skeynesissä ollut ylen eloisa -- uhkasi se hävityksellä tätä aatteiden
ja ennakkoluulojen ja toiveiden sopusointuista rakennusta. Silloin
ei ensinkään hyödyttäisi sanoa: "Mitä se meitä liikuttaa? Ajatelkoot
ja puhukoot ihmiset mitä heitä haluttaa." Worsted Skeynesissa -- ja
Worsted Skeynes edusti kaikkia herraskartanoita -- oli vain yksi
seurapiiri, yksi kirkko, yksi koiralauma, kutakin lajia vain yksi.
Oli liian tärkeätä, että vaakunakilpi pysyi tahrattomana. Ja kun
nämä kaksi, jotka olivat eläneet yhdessä kolmekymmentäneljä vuotta,
katsoivat toisiinsa, oli heidän katseessaan uusi ilme; heidän
tunteensa olivat kerrankin samat. Mutta koska miehellä aina on arempi
kunniantunto, eivät heidän ajatuksensa olleet samat, sillä mr Pendyce
ajatteli: "Minä en voi uskoa sitä -- sehän häpäisee meidät kaikki!" ja
mrs Pendyce ajatteli: "Poikaseni!"
Jälkimmäinen puhui ensin:
"Oh, Horace!"
Kuullessaan hänen äänensä sai kartanonherra voimansa takaisin.
"Siinä ollaan nyt, Margery! Ethän toki usko, mitä tuo junkkari sanoo?
Hänen pitäisi saada raippoja. Hän tietää, mitä minä ajattelen hänestä.
Se on uusi näyte hänen kirotusta röyhkeydestään! Hän oli vähällä ajaa
minun ylitseni, ja nyt --"
Mrs Pendyce keskeytti:
"Mutta, Horace, minä pelkään, että se on totta! Ellen Malden --"
"Ellen Malden?" sanoi mr Pendyce. "Mitä hänellä on tekemistä --"
Hän vaikeni, tuijottaen synkästi Worsted Skeynesin karttaan, joka
yhä oli kierrettynä auki kuin tunnuskuvana kaikesta, mikä tässä oli
vaaranalaisena. "Jos todellakin tuo Georgesta on totta", pääsi häneltä,
"on hän suurempi tomppeli kuin olen luullut. Tomppeli? Konna hän on!"
Taas oli hiljaista.
Mrs Pendycen sai tuo sana punastumaan, ja hän puri huultaan.
"George ei koskaan voi olla konna!" sanoi hän.
Mr Pendyce vastasi synkästi:
"Häpäisee nimensä!"
Mrs Pendyce puri yhä kovemmin huultaan.
"Mitä ikinä George lieneekin tehnyt", sanoi hän, "on hän varmasti
käyttäytynyt gentlemannin tavoin!"
Kartanonherran suu vääntyi yrmeään hymyyn.
"Ihan naisten tapaista!" sanoi hän.
Mutta hymy haihtui ja kummankin kasvoille tuli avuton ilme. Kuten
käy ihmisten, jotka ovat eläneet yhdessä tuntematta tosi myötätuntoa
toisiaan kohtaan -- vaikkakin he todellisuudessa olivat jo kauan
sitten lakanneet olemasta siitä tietoisia -- he nyt tunsivat ikäänkuin
hämmästystä, kun heidän harrastuksensa hetkellisesti kävivät yhteen.
Ei ollut enää hyvä olla eri mieltä. Se ei auttaisi heidän poikaansa,
vaikka he siitä vaikenisivatkin.
"Minä kirjoitan Georgelle", sanoi mr Pendyce lopuksi. "Minä en tahdo
uskoa mitään, ennenkuin olen kuullut häntä. Otaksun, että hän sanoo
meille toden."
Mutta hänen äänensä värähti.
Mrs Pendyce vastasi sukkelaan:
"Oh, Horace, punnitse tarkoin mitä sanot! Minä olen varma siitä, että
hän kärsii!"
Hänen herkkä, iloon taipuisa mielensä kärsi myös, ja kyyneleitä
kohosi hänen silmiinsä. Mr Pendycen silmät olivat liian pitkänäköiset
huomatakseen niitä. Tämä vamma oli hänessä lisääntynyt naimisiin mentyä.
"Minä aion sanoa hänelle, mitä pidän oikeana", sanoi hän. "Minä tulen
punnitsemaan sanojani aikani; minä en aio antaa tämän lurjuksen
kiihottaa itseäni."
Mrs Pendyce pyyhkäisi huuliaan pitsireunaisella nenäliinallaan.
"Minä toivon, että sinä näytät kirjeen minulle", sanoi hän.
Kartanonherra katsahti häneen ja huomasi, että hän vapisi ja oli
aivan kalpea, ja vaikka tämä ärsytti häntä, vastasi hän melkein
ystävällisesti:
"Ei se asia sovi sinulle, rakkaani."
Mrs Pendyce astui askeleen häntä kohti; hänen lempeissä kasvoissaan
ilmeni omituinen päättäväisyys.
"Hän on minun poikani, Horace, yhtä paljon kuin sinun."
Mr Pendyce käännähti vaivautuneesti.
"Ei sinun kannata tässä hermostua, Margery. Minä teen mikä paras on. Te
naiset menette päästänne pyörälle. Tuo kirottu mies valehtelee! Ellei
hän --"
Tällöin lintukoira nousi sopestaan ja eteni keskelle huonetta. Se
seisoi siinä kaareksi kääntyneenä ja katsoi synkästi isäntäänsä.
"Se on -- se on ihan kirottua!" sanoi mr Pendyce.
Ja ikäänkuin vastaten kaiken Worsted Skeynesin puolesta, lintukoira
John tarmokkaasti huiskutti sitä hännän tynkää, mikä sillä oli jäljellä.
Mrs Pendyce astui yhä lähemmäksi.
"Entä jos George kieltäytyy antamasta sinulle tuota lupausta, mitä sinä
silloin aiot, Horace?"
Mr Pendyce ällistyi.
"Lupausta? Mitä lupausta?"
Mrs Pendyce sysäsi kirjettä.
"Lupausta, ettei hän enää käy häntä tapaamassa."
Mr Pendyce teki torjuvan eleen.
"Minä en aio ottaa mitään määräyksiä tuolta Bellew'lta", sanoi hän.
Sitten hetkisen mietittyään: "Ei käy laatuun antaa hänelle mitään
voitonvaraa. Georgen täytyy luvata se minulle joka tapauksessa."
Mrs Pendyce puristi huulensa yhteen.
"Mutta luuletko, että hän tahtoo?"
"Luulenko -- luulenko, että kuka tahtoo? Että luulenko minä, että hän
tahtoo. Miks'et saata selvästi ilmaista ajatuksiasi, Margery? Jos
George tosiaan on saattanut meidät tähän pulaan, saa hän myös saattaa
meidät siitä pois."
Mrs Pendyce punastui.
"George ei tule koskaan jättämään häntä pulaan."
Kartanonherra sanoi ärtyneesti:
"Pulaan! Kuka tässä puhuu siitä? George on velvollinen tekemään
sen _häntä_ kohtaan. Ei siksi, että hän ansaitsisi mitään
hienotunteisuutta, jos hän tosiaan --. Et suinkaan sinä tarkoita, että
George kieltäytyisi? Ei hän toki koskaan ole sellainen aasi!"
Mrs Pendyce kohotti kätensä ja teki eleen, joka hänen luonteenlaatuunsa
katsoen oli intohimoinen.
"Oh, Horace", sanoi hän, "etkö sinä käsitä? _George rakastaa häntä!"_
Mr Pendycen alahuuli tärisi, mikä hänessä oli mielenjärkytyksen merkki.
Kaikki hänen luonteensa vanhoillinen tarmo, kaikki se määrätön mykkä
voima, mikä piilee uskossa oleviin oloihin, kaikki se itsepintainen
muutoksien pelko ja viha, se mittaamaton mielikuvituksen puute, joka
aikojen alusta saakka oli tehnyt Horace Pendycestä maansa itsevaltiaan,
kohosi hänen kovasti koetellussa sielussaan.
"Mitä ihmettä se tähän kuuluu?" huusi hän vimmoissaan. "Te naiset! Te
ette sitten käsitä mitään! Haaveellisia, typeriä, epäsiveellisiä --
sitä te olette. Älä herran nimessä pane hänen päähänsä mitään sellaisia
käsityksiä."
Tämän purkauksen edessä mrs Pendycen kasvot jähmettyivät; vain hänen
silmäluomiensa nykäykset ilmaisivat, että hänen hermonsa värisivät.
Äkkiä hän nosti kädet korvilleen.
"Horace!" huusi hän, "älä -- Oh, John _raukka!"_ Kartanonherra oli
äkkiä raskaasti polkaissut koiran käpälää. Elukka ulvahti surkeasti. Mr
Pendyce laskeutui polvilleen ja nosti sen jalkaa.
"Kirottu koira!" änkytti hän. "Oh, John poloinen!"
Ja molemmat pitkät kapeat päät olivat hetken ajan lähellä toisiaan.