Kempton Parkin suurten kilpa-ajojen iltana, missä kilpailuissa
"Ambler", tämä uusi suosikki, jäi jälkeen, oli George Pendyce juuri
pistänyt avaimen huoneensa oveen, jonka hän oli vuokrannut läheltä mrs
Bellew'n asuntoa, kun muuan mies äkkiä astui takaapäin hänen luokseen
sanoen:
"Mr George Pendyce, luullakseni?"
George kääntyi.
"Kyllä; mitä tahdotte?"
Mies pisti soikean kuoren Georgen käteen.
"Herroilta Frost ja Tuckett."
George avasi sen ja luki paperin yläreunasta:
_Meriasioita, testamentteja ja avioeroja_. Jaspar Bellew'n
nöyrä anomus --
Hän kohotti silmänsä, ja hänen kummallisen kylmä, hillitty, juro
katseensa sai lähetin painamaan silmänsä maahan, kuin olisi hän iskenyt
jo lyötyä miestä.
"Kiitos. Hyvästi."
Hän sulki oven ja luki läpi asiakirjan. Se sisälsi muutamia täsmällisiä
yksityiskohtia ja päättyi vahingonkorvausvaatimukseen, ja George
hymyili.
Jos hän olisi saanut tämän asiakirjan kolme kuukautta sitten, ei
hän olisi suhtautunut siihen näin. Kolme kuukautta sitten hän
olisi raivostuneena tuntenut joutuneensa kiinni. Hänen ajatuksensa
olisivat kulkeneet näin: "Minä olen saattanut hänet kiikkiin, minä
olen saattanut itseni kiikkiin. Minä en olisi koskaan uskonut, että
tällaista saattoi tapahtua. Tämä on ihan pirua! Minun täytyy tavata
joku -- minun täytyy estää tämä. Tästä täytyy löytyä jokin ulospääsy."
Koska hänellä oli vain vähän mielikuvitusta, olisivat hänen ajatuksensa
iskeneet siipensä tätä häkkiä vasten, ja heti paikalla hän olisi
yrittänyt toimia. Mutta nyt ei ollut kolme kuukautta sitten, vaan --
Hän sytytti savukkeen ja istuutui sohvaan, ja voimakkain tunne hänen
sydämessään oli kummallinen toivo, jonkinmoinen hirtehisilo. Hän tahtoi
mennä heti tapaamaan mrs Bellew'ta, vielä tänä iltana; hänellähän
oli tekosyy -- eikä mitään pakkoa odottaa häntä täällä -- odottaa --
odottaa, kunnes hän sattumalta tulisi.
Hän nousi juomaan hiukan whiskyä ja meni sitten taas istumaan sohvaan.
"Ellei hän ole täällä kello kahdeksan, niin minä menen sinne."
Häntä vastapäätä oli miehenkorkuinen peili ja hän kääntyi seinään päin
välttääkseen sitä. Hänen kasvoilleen oli kiteytynyt synkän päättäväinen
ilme, ikäänkuin hän ajattelisi: "Minä tahdon näyttää heille kaikille,
ettei minua ole lyöty vielä."
Avaimen kalahtaessa lukkoon hän hypähti sohvalta ja hänen kasvoilleen
palasi niiden naamio. Mrs Bellew tuli huoneeseen tapansa mukaan, riisui
iltakaapunsa ja seisoi hänen edessään paljain hartioin. George katseli
hänen kasvojaan, ajatellen, mahtoiko hän tietää asian.
"Arvelin, että minun oli paras tulla", sanoi hän. "Minä otaksun, että
sinä olet saanut saman viehättävän lahjan."
George nyökkäsi. Oli minuutin hiljaisuus.
"Juttu on oikeastaan naurettava. Surkuttelen sinua, George."
George naurahti myös, mutta toisella tavalla.
"Tahdon tehdä kaiken voitavani", sanoi hän.
Mrs Bellew tuli hänen lähelleen.
"Minä olen silmäillyt Kempton-kilpailujen tuloksia. Mikä surkean huono
onni! Sinulla kai on ollut aika tappio. Poika-parka! Onnettomuus tulee
harvoin yksinään."
George tuijotti maahan.
"Ei se mitään merkitse, kun minulla on sinut."
Hän tunsi mrs Bellew'n käsivarret niskallaan, mutta ne olivat viileät
kuin marmori; hän kohtasi hänen katseensa, ja se oli pilkallinen ja
säälivä.
Heidän ajoneuvonsa joutuivat yleiseen virtaan, jossa vaunut kiitivät
kuin henkensä kaupalla itäisiä kaupunginosia kohti ohi suuren
puiston, missä äskenpuhjenneet lehdet pudistelivat helmojaan kuin
balettitanssijat tuulessa, ohi Stoalaisten ja muiden klubien, rätisten
ja huojuen, etusijasta kiistäen, sivuuttaen omnibusseja, jotka
hämärässä näyttivät kodikkailta lamppuineen ja juhlallisesti vastakkain
istuvine ihmisriveineen.
Blafardissa hoikka tumma palveluspoika otti vastaan mrs Bellew'n kaavun
kunnioittavin sormin, pikku juomanlaskijan suu hymyili kärsivien
silmien alapuolella. Samat punavarjoiset kynttilät valaisivat hänen
käsivarsiaan ja hartioitaan, samat vihreät ja keltaiset kukat versoivat
uljaasti samoissa sinisissä maljakoissa. Ruokalistalle oli kirjoitettu
samat ruokalajit. Sama joutilas silmä tuijotti nurkasta punaisten
kaihtimien raosta, tylsä ihmettely katseessaan.
Monta kertaa tämän päivällisen kestäessä katsoi George salaa hänen
kasvojaan, ja niiden ilme hämmästytti häntä, niin huoleton se oli. Ja
vastoin viimeistä mielialaansa, mikä oli ollut synkkä ja kylmä, mrs
Bellew oli nyt kaikkein rajuimmalla tuulellaan.
Hänen naurunsa oli niin tarttuva, että ihmiset katselivat ympärilleen
muista pikku pöydistä, jotka olivat täynnä nyt, kun huvittelukausi oli
alkanut; ja George tunsi jonkinmoista vastenmielisyyttä. Mikä pani
tämän naisen nauramaan, kun hänen oma sydämensä oli raskas? Mutta hän
ei puhunut mitään; hän tuskin uskalsi katsoakaan mrs Bellew'ta, peläten
silmiensä tulkitsevan hänen tunteensa.
"Meidän pitäisi selvittää asemamme", ajatteli hän, "katsoa
todellisuutta silmiin. Jotakin on tehtävä; ja tuossa hän vain nauraa ja
saa kaikki katsomaan itseään!" Tehtävä! Mutta mitä saattoi tehdä, kun
kaikki oli kuin lentohiekkaa?
Toiset pikku pöydät tyhjenivät vähitellen.
"George", sanoi mrs Bellew, "vie minut jonnekin, missä voimme tanssia!"
George tuijotti häneen.
"Rakas tyttöseni, kuinka minä voisin? Ei ole mitään sellaista paikkaa!"
"Vie minut johonkin boheemipaikkaasi!"
"Ei sinun sovi mennä sellaisiin."
"Miks'ei? Kuka välittää siitä, minne me menemme tai mitä me teemme?"
"Minä välitän!"
"Ah, George, sinä ja sinun tapaisesi elätte vain puolielämää!"
Äkkiä George vastasi:
"Mitä sinä luulet minun olevan? Heittiönkö?"
Mutta hän tunsi pelkoa eikä suuttumusta.
"No ajetaan sitten East Endiin. Tehdään herran tähden jotakin vähän
sopimatonta."
He ottivat ajurin ja ajoivat itäänpäin. Ensi kertaa oli nyt kumpikin
heistä siinä tuntemattomassa maassa.
"Sulje kaapusi, rakas; se herättää huomiota täällä."
Mrs Bellew nauroi.
"Sinä tulet olemaan aivan kuin isäsi, kun olet kuusikymmenvuotias,
George."
Ja hän avasi kaapunsa yhä enemmän. Kadunkulmassa soittavan posetiivin
ympärillä tanssi muutamia koreapukuisia tyttöjä.
Mrs Bellew käski ajurin pysähtyä.
"Katsellaan noita lapsia!"
"Sinä vain näyttelet meitä katuyleisölle."
Mrs Bellew laski kätensä vaunun ovelle.
"Minulla olisi suuri halu mennä tuonne tanssimaan heidän kanssaan."
"Sinä olet hullu tänä iltana", sanoi George. "Istu alallasi!"
Hän ojensi käsivartensa ja salpasi mrs Bellew'lta tien. Ohikulkijat
katselivat uteliaina tätä pikku kohtausta. Alkoi kerääntyä joukkoa.
"Ajakaa!" huusi George.
Joukko hurrasi heille, ajuri rapsautti hevostaan, he ajoivat taas
itäänpäin.
Kello löi juuri kaksitoista, kun he vihdoin astuivat ajurista lähellä
vanhaa kirkkoa Chelsea Embankmentin luona, ja he olivat tuskin puhuneet
tuntiin.
Ja kaiken aikaa George oli tuntenut:
"Tämän naisen hyväksi minä olen uhrannut kaiken. Tähän naiseen minä
tulen olemaan kytketty. Tästä naisesta minä en voi irroittaa itseäni.
Jos voisin, en tahtoisi häntä enää koskaan nähdä. Mutta minä en voi
elää ilman häntä. Minun pitää yhä edelleen kärsiä sekä silloin, kun hän
on luonani, että silloin, kun hän on poissa luotani. Ja Jumala tietää,
kuinka tämä kaikki päättyy!"
George tarttui hänen käteensä pimeässä, se oli kylmä ja turta kuin
kivi. George koetti nähdä hänen kasvonsa, mutta ei voinut lukea mitään
näistä vihertävistä silmistä, jotka tuijottivat eteensä kuin kissan
silmät pimeässä.
Kun ajuri oli mennyt, seisoivat he katsellen toisiansa katulampun
valossa. Ja George ajatteli:
"Siis täytyy minun jättää hänet näin, ja mitä tulee sitten?"
Mrs Bellew pisti avaimen oveensa ja kääntyi häneen. Hiljaisella
tyhjällä kadulla, missä tuuli suhisi korkeiden talojen nurkkauksissa ja
lyhdyt lepattivat, näytti hänen ilmeensä ja asentonsa niin omituiselta,
liikkumattomalta, sfinksimäiseltä. Vain hänen Georgeen kiintyneet
silmänsä näyttivät elävän.
"Hyvää yötä", mutisi George.
Mutta nainen viittasi hänet luokseen.
"Ota minusta mitä voit!" sanoi hän.