Voidakseen ymmärtää ja myötätuntoisesti arvostella Worsted Skeynesin
kirkkoherran tunteita ja toimintatapaa on otettava huomioon hänen
syntyperänsä ja elämänvaiheensa.
Vanhan suffolkilaisen perheen toisena poikana hän oli noudattanut
sukunsa perintätapaa, ja suoritettuaan Oxfordissa erinäisiä tutkintoja
hän oli kahdenkymmenenneljänvuotiaana saanut todistuksen siitä, että
hän pystyi jakamaan kumpaankin sukupuoleen kuuluville henkilöille
niitä elämänohjeita, joita nämä itse olivat tavoitelleet kaksi tai
kolme kertaa niin monen vuoden kuluessa. Hänen luonteensa, joka ei
ollut koskaan ollut horjuvainen, oli tämän onnellisen olosuhteen
vaikutuksesta yhä tiivistynyt, ja se esti sen itsetutkistelun ja
sieluntaistelun, mitä toisinaan esiintyi hänen lähimmäisissään,
saamasta mitään jalansijaa hänessä. Kun hän oli yhtä vähän alapuolella
kuin yläpuolella keskinkertaisuuden, ei hänen päähänsä pistänyt
ruveta arvostelemaan tai vastustamaan järjestelmää, joka oli kestänyt
niin kauan ja tuotti hänelle niin paljon etuja. Kuten kaikki
keskinkertaiset ihmiset uskoi hän auktoriteettiin, eikä suinkaan
vähimmän sen vuoksi, että runsas mitta sitä oli uskottu hänen omiin
käsiinsä. Olisi todellakin ollut liikaa vaatia, että mies, jolla oli
hänen syntyperänsä, kehityksensä ja kasvatuksensa, olisi ruvennut
tutkistelemaan koneistoa, johon hän itse rattaana kuului.
Täten hän oli kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäisenä joutunut
huomaamatta, erään sedän kuoltua, Worsted Skeynesin perheen joukkoon.
Siellä hän oli sittemmin ollut. Hänelle oli alituinen ja hyvin
ymmärrettävä murheen lähde, että toimi hänen kuollessaan ei tulisi
siirtymään hänen vanhimmalle eikä lähinnä vanhimmalle pojalleen,
vaan hänen vanhimman veljensä, kartanonomistajan, toiselle pojalle.
Kahdenkymmenenseitsemänvuotiaana hän oli nainut miss Rose Twiningin,
joka oli erään Huntingdonshiren pastorin viides tytär ja oli vähemmässä
kuin kahdeksassatoista vuodessa toimittanut maailmaan kymmenen lasta ja
odotti yhdettätoista, kaikki yhtä terveitä ja tukevia kuin hän itse.
Takan yläpuolella hänen työhuoneessaan riippui perhetaulu, kehystetyn
ja väritetyn raamatunlauseen alla: "Älkää tuomitko, ettei teitä
tuomittaisi", minkä hän oli valinnut tunnuslauseekseen ensimmäisenä
virkavuonnaan, saamatta koskaan aihetta muuttaa sitä. Keskellä tätä
perheryhmää istui mr Barter, ja hänen koiransa oli hänen jalkojensa
välissä; hänen vaimonsa seisoi hänen takanaan, ja molemmin puolin
levisivät lapset kuin viuhkan tai perhosen siivet. Heidän koulumaksunsa
alkoivat käydä varsin tuntuviksi, ja hän valitteli sitä usein; mutta
periaatteessa hän yhä hyväksyi omaksumansa tavan, ja hänen vaimonsa ei
koskaan valitellut mitään.
Työhuone oli kalustettu tahallisen yksinkertaisesti; monta poikaa
oli kaikessa ystävyydessä kuritettu siellä, ja eräässä kohden oli
turkkilainen matto kulunut rikki, mutta olivatko sen tehneet heidän
kyynelensä vaiko heidän polvensa, sitä ei edes mr Barterkaan tietänyt.
Toisella puolen takkaa olevassa kaapissa hän säilytti uskonnollisia
kirjojaan, joista monet olivat hyvin kuluneet; toisella puolen olevassa
kaapissa hän säilytti mailojaan, joita hän alinomaa hoiteli; onkivapa
ja kiväärilaatikko seisoivat vaatimattomasti nurkassa. Kirjoituspöydän
laatikkojen välisessä solassa oli matto hänen palkinnonsaanutta
bulldoggiaan varten, jolla oli tapana maata siellä vartioimassa
herransa jalkoja, kun tämä kirjoitteli saarnojaan. Kirkkoherran vahvat
puolet olivat samat kuin hänen koiransa; itsepintaisuuden, rohkeuden,
suvaitsemattomuuden ja huumorin vanhat englantilaiset hyveet; hänen
heikot puolensa eivät, olosuhteista johtuen, olleet koskaan tulleet
hänen huomionsa esineiksi.
Kun hän siis huomasi olevansa kahden Gregory Vigilin kanssa, lähestyi
hän tätä kuin koira lähestyy toista ja kävi heti asiaan käsiksi.
"Siitä on kauan, kun minulla oli ilo tavata teitä, mr Vigil", sanoi
hän. "Mrs Pendyce on uskonut minulle uutiset, jotka te olette tuonut
mukananne. Minun täytyy sanoa teille heti, että minä olen hämmästynyt."
Gregory astui äkkiä askeleen taapäin, kuin olisi hänen
hienotunteisuuttaan loukattu.
"Niinkö!" sanoi hän jonkinmoisella värähtelevällä kylmäkiskoisuudella.
Kirkkoherra, joka sukkelaan pani merkille vastustuksen, toisti
painokkaasti:
"Enemmän kuin hämmästynyt; itse asiassa minusta tässä täytyy olla jokin
erehdys."
"Niinkö?" sanoi Gregory taas.
Ilme vaihtui mr Barterin kasvoilla. Se oli ollut vakava, mutta nyt se
oli tullut synkäksi ja uhkaavaksi.
"Minun täytyy sanoa teille", lausui hän, "että jollakin tavoin --
jollakin tavoin tämä avioero on estettävä".
Gregory punastui pahastuksesta.
"Millä perusteilla? Minun tietääkseni holhokkini ei ole teidän
seurakuntalaisenne, mr Barter, ja jos hän olisikin --"
Kirkkoherra kävi aivan lähelle häntä pää eteenpäin taipuneena, alahuuli
esiin pistävänä.
"Jos hän tekisi velvollisuutensa", sanoi hän, "olisi hän se. Minä en
tässä ajattele häntä -- minä ajattelen hänen miestään; _hän_ on minun
seurakuntalaiseni, ja minä sanon, että tämä avioero on estettävä."
Gregory ei enää peräytynyt.
"Millä perusteilla?" sanoi hän taas, koko ruumis vavisten.
"Minä en halua puuttua yksityiskohtiin", sanoi mr Barter, "mutta jos te
pakotatte minut siihen, niin en minä epäröi".
"Valitettavasti minun täytyy", vastasi Gregory.
"Nimiä mainitsematta minä siis sanon, että hän ei ole sopiva henkilö
hakemaan avioeroa!"
"Mitä te tarkoitatte?" sanoi Gregory. "Te --"
Hän ei pystynyt jatkamaan.
"Te ette voi vaikuttaa minuun, mr Vigil", sanoi kirkkoherra ilkeästi
nauraen. "Minun on täytettävä velvollisuuteni."
Vaivoin hillitsi Gregory itsensä.
"Te olette lausunut sellaista, mitä vain pappi saa rankaisematta
lausua", sanoi hän jääkylmästi. "Olkaa niin ystävällinen ja antakaa
selitys."
"Selitykseni", sanoi mr Barter, "on siinä, mitä olen omin silmin
nähnyt".
Hän kohotti nämä silmät Gregoryyn. Niiden terät olivat supistuneet
nuppineulanpään kokoisiksi, ympäröivissä vaaleanharmaissa kehissä oli
samea välke, ja taas näitä ympäröivät valkuaiset verestivät.
"Jos teidän välttämättä pitää tietää se, niin minä olen omin silmin
nähnyt hänen juuri tuolla talvipuutarhassa suutelevan erästä miestä."
Gregory kohotti kättään.
"Kuinka te uskallatte!" hän kuiskasi.
Taaskin mr Barterin ilmeikäs alahuuli työntäytyi esiin.
"Minä uskallan tuntuvasti enemmänkin, mr Vigil", sanoi hän, "kuten
saatte huomata; ja minä sanon teille, estäkää tämä avioero, tai minä
estän sen itse!"
Gregory kääntyi akkunaan päin. Palatessaan hän oli ulkonaisesti tyyni.
"Te olette käyttäytynyt säädyttömästi", sanoi hän. "Pysykää vain
harhaluulossanne, ajatelkaa mitä haluatte, tehkää mitä haluatte. Asia
tulee käymään kulkuaan. Hyvästi, herra."
Ja kääntyen koroillaan hän poistui huoneesta.
Mr Barter syöksähti eteenpäin. Sanat "te olette käyttäytynyt
säädyttömästi" sinkosivat ympäri hänen aivojensa, kunnes jokainen
suoni hänen kasvoillaan ja niskassaan oli ratketakseen pullistunut,
ja äännähtäen käheästi kuin kipua tunteva eläin hän seurasi
Gregorya ovelle. Se sulkeutui hänen nenänsä edessä. Ja kun hän
papiksivihkimyksessään oli ainaiseksi jättänyt rumien sanojen käytön,
oli hän saamaisillaan halvauksen. Äkkiä hän tuli tietoiseksi siitä,
että mrs Pendyce katseli häntä talvipuutarhan ovesta. Hänen kasvonsa
olivat tuskallisen valjut, hänen kulmakarvansa kohotetut, ja tämän
katseen edessä mr Barter sai takaisin jonkin verran itsehillintäänsä.
"Onko jotain hullusti, mr Barter?"
Kirkkoherra hymyili kirpeästi.
"Ei yhtään mitään", sanoi hän. "Pyydän anteeksi, mutta minun täytyy
poistua, siinä kaikki. Eräs seurakunnallinen asia vaatii läsnäoloani."
Hänen päästyään tielle meni huimauksen ja tukehtumisen tunne ohi,
mutta rauhattomuus jäi. Hän oli itse asiassa joutunut tuollaiseen
psykologiseen tilanteeseen, joka saattaa ihmisen todellisen luonnon
näkyviin. Hän oli tottunut yrmeästi sanomaan itselleen: "Niin,
niin, minulla on kiivas luonto, se menee pian ohi", mutta hänen
itsevaltiaasta asemastaan johtui, ettei hän ollut koskaan tullut
tuntemaan, kuinka itsepintainen mieli hänellä oli. Hän oli niin monen
vuoden kuluessa tottunut päästämään tyytymättömyytensä heti ilmoille,
että hän ei itsekään tuntenut vanhaenglantilaisen luonteensa mahtia,
ei tietänyt, mihinkä rumiin tekoihin hän pystyi. Ei hän tietänyt sitä
tälläkään hetkellä, hän oli vain rajattomasti ihmeissään siitä, että
niin käsittämättömällä tavalla voitiin käyttäytyä hänen asemassaan
olevaa miestä kohtaan, joka vain teki velvollisuutensa. Mitä enemmän
hän ajatteli, sitä sietämättömämmältä tuntui hänestä, että mrs Bellew'n
tapainen nainen saisi röyhkeästi vedota maan lakiin omaksi edukseen --
nainen, joka ei ollut tavallista ilotyttöä parempi -- nainen, jonka hän
oli nähnyt suutelevan George Pendyceä. Häntä olisi vain hämmästyttänyt
viittaus siihen, että oli jotain mahtipontista tässä hänen rajattomassa
ihmettelyssään, kun hänen pikku sielunsa julisti pikku tuomiotaan,
kompastelussaan vähäistä tietään eteenpäin niin sokaistun varmana
korkean taivaan alla, keskellä miljoonia olioita, jotka olivat yhtä
tärkeitä kuin hän. Ja joka askeleelta, jonka hän astui, kävi hänen
ihmettelynsä yhä synkemmäksi, yhä vankemmaksi hänen päätöksensä, ettei
hän tulisi sallimaan mitään sellaista siveyden väärinkäyttöä, ei mitään
sellaista epäkunnioitusta Hussell Barteria kohtaan.
"Te olette käyttäytynyt säädyttömästi!" Tämä syytös koski kuin
käärmeenpistos, eikä sen myrkky siitä vähentynyt, ettei hän mitenkään
voinut huomata, missä suhteessa hänen käytöksensä muka oli ollut
säädytön. Mutta hän ei edes koettanutkaan huomata sitä. Syytöksen
törkeys häntä, pappia ja gentlemannia kohtaan, oli ilmeinen. Tässä oli
kysymys siveydestä. Hän ei tuntenut mitään suuttumusta Georgea kohtaan;
nainen se herätti hänen vanhurskaan vihansa. Sillä kauan oli hän ollut
itsevaltias naisten kesken, ikäänkuin valtias yli elämän ja kuoleman.
Tämä oli selvää epäsiveellisyyttä! Hän ei ollut koskaan hyväksynyt
sitä, että tuo nainen jätti miehensä, hän ei ollut koskaan hyväksynyt
häntä ensinkään! Hän suuntasi askeleensa The Firsiä kohti.
Pensasaitojen takaa katselivat uneliaat lehmät; vihreätikka naurahti
saran tai parin päässä; vaahteroissa, jotka olivat puhjenneet ennen
aikojaan, surisivat mehiläiset. Hymyilevässä kevätsäässä viettivät
kenttien lukemattomat olennot huoletonta elämäänsä suoran mustan hahmon
ympärillä, joka taivalsi tietä eteenpäin, pää kumarassa leveälierisen
hatun alla.
Vanhan harmaan hevosen vetämissä vaunuissa -- ainoat ajoneuvot, mitä
Worsted Skeynesin asemalla oli saatavissa -- George Pendyce sivuutti
hänet tiellä; hän taipui taapäin päästäkseen huomaamatta ohitse.
Hän ei ollut unohtanut kirkkoherran äänensävyä tupakkahuoneessa
tanssiaisiltana. Georgella oli yhtä hyvä muisti kuin kellä tahansa.
Vanhojen tärisevien vaunujen nurkkauksesta, jotka haisivat tallille
ja ummehtuneelle tupakalle, hän kiinnitti alakuloiset silmänsä kuskin
selkään ja vanhan hiirakon korviin eikä liikahduttanut niitä yhtään,
ennenkuin vaunut pysähtyivät tallin ovelle.
Hän meni suoraan huoneeseensa, lähettäen sanan, että hän jäisi yöksi.
Hänen äitinsä ilostui ja pelästyi uutisesta ja kiiruhti sukkelaan
pukeutumaan päivälliseksi saadakseen nähdä hänet sitä ennen.
Kartanonherra tuli vaimonsa huoneeseen juuri kun hän oli lähdössä. Mr
Pendyce oli istunut kokouksissa kaiken päivää ja oli mielentilassa,
jommoinen vain harvoin vaivasi häntä; tulevaisuus herätti hänessä
levottomuutta.
"Miksi sinä et pidättänyt Vigiliä päivälliselle?" sanoi hän. "Minä
olisin voinut lainata hänelle mitä hän tarvitsi yöksi. Olisin tahtonut
neuvotella hänen kanssaan henkivakuutuksesta; hänhän on selvillä
sellaisesta. Minun perintöveroni maksuun tarvitaan suuri summa rahaa.
Ja jos radikaalit pääsevät valtaan, saattavat he hyvin korottaa sen
viisikymmentä prosenttia."
"Minä aioin pidättää hänet", sanoi mrs Pendyce, "mutta hän meni
tiehensä hyvästelemättä".
"Hän on kumma mies!"
Muutaman hetken mr Pendyce teki huomautuksiaan tästä hyvien tapojen
rikkomisesta. Hän oli hyvin tarkka käyttäytymisestä seuraelämässä.
"Minä saan nyt taas ikävyyksiä tuon Peacockin takia. Hän on suurin
härkäpää. -- Minne sinulla on semmoinen kiire, Margery?"
"George on täällä."
"Georgeko? No kai hän voi odottaa päivälliseen. Minun on kerrottava
sinulle koko joukko asioita. Meillä on tänään esillä muuan
murhapolttoasia. Vanha Quarryman oli poissa, joten minä johdin puhetta.
Syytetty oli tuo Woodford, jonka me tuomitsimme salametsästyksestä --
jokseenkin törkeä juttu. Ja tämmöistä hän tekee päästyään vapauteen.
Koettivat osoittaa häntä mielisairaaksi. Selvin kostoteko se oli, mitä
minä olen tavannut. Me tietenkin panetimme hänet kiinni. Hänet saadaan
helposti tuomituksi. Kaikista kauheista rikoksista murhapoltto on --"
Mr Pendyce ei keksinyt sanoja tulkitakseen käsitystään tällaisesta
rikoksesta ja vetäen henkeä hampaidensa välitse hän poistui
pukuhuoneeseen. Mrs Pendyce kiiruhti hiljaa ulos ja meni poikansa
huoneeseen. Hän tapasi Georgen paitahihasillaan, kiinnittämässä nappeja
kalvosimiinsa.
"Anna minun tehdä tuo, rakas poika! Kuinka surkeasti ovatkaan
kiilloittaneet kalvosimesi! On niin hauskaa saada joskus auttaa sinua!"
George vastasi hänelle:
"Kiitos, äiti; kuinka olet voinut?"
Mrs Pendycen kasvoille tuli ilme, joka oli puoliksi surumieltä,
puoliksi veitikkaa, mutta hyvin vetoava. "Mitä! Joko se nyt alkaa? Oh,
älä työnnä minua luotasi!" näytti hän sanovan.
"Kiitos, oikein hyvin. Entä sinä, rakkaani?"
George ei kohdannut hänen katsettaan.
"Niin ja näin", sanoi hän. "Minä sain pahan kolauksen 'Cityssä' viime
viikolla."
"Onko se jokin kilpa-ajo?" kysyi mrs Pendyce.
Ja jokin salainen ääni sanoi hänelle, että George oli vetänyt esiin
tämän huonon uutisen kääntääkseen hänen huomionsa pois jostakin muusta,
sillä George ei ollut koskaan ollut mikään surkeilija.
Mrs Pendyce istuutui sohvan reunalle, ja vaikka päivälliskellon kohta
piti soida, pyyteli hän poikaansa istumaan viereensä.
"Onko sinulla mitään muita uutisia, rakkaani? Minusta on niin kovin
kauan siitä kun tapasin sinua. Olen kai kertonut sinulle kaikki
pikku tapahtumamme kirjeissäni. Tiedäthän, että pappilaan odotetaan
pienokaista?"
"Niinkö? Minä sivuutin Barterin tiellä. Minusta hän näytti vähän
nyrpeältä."
Vaivautunut ilme väikkyi mrs Pendycen kasvoilla.
"Oh, en minä luule, että se oli syynä siihen." Hän keskeytti, mutta
jatkoi sitten hillitäkseen oman pelkonsa. "Jos olisin tietänyt, että
sinä tulet, olisin kutsunut Cecil Tharpin. Vic on saanut niin kultusia
pikku pentuja. Tahtoisitko sinä yhden? Kaikilla niillä on tuo soma
musta pilkku silmien tienoilla."
Hän tarkasteli poikaansa kuin vain äiti voi -- hellittämättä,
yksityiskohtaisesti, kaihoisasti, jokaista hänen pikku liikettään,
jokaista muutosta hänen kasvoillaan, ja ennen kaikkea sitä salattua
jotakin, joka ilmaisee ihmisen luonteenlaadun ja mielentilan.
"Hän on onneton jostakin", ajatteli hän. "Hän on muuttunut viime
näkemästäni, enkä minä voi päästä siitä selville. Minusta tuntuu, kuin
olisin niin kaukana hänestä -- niin kaukana."
Ja jollain tavoin hän tunsi, että hänen poikansa oli tullut kotiin tänä
iltana, koska hän oli yksinäinen ja onneton ja vaisto saattoi hänet
kääntymään äidin puoleen.
Mutta mrs Pendyce tiesi, että yritys päästä lähemmäksi häntä saattaisi
hänet yhä vain etääntymään, ja kun hän ei voinut sietää sitä, ei hän
kysellyt pojaltaan mitään, vaan käytti kaiken voimansa salatakseen
pojaltaan tuskan, jota tunsi.
Hän meni alakertaan käsi poikansa kainalossa ja nojautui raskaasti
häneen, kuin koettaen taaskin päästä lähelle häntä ja unohtaa tunteen,
jota oli kokenut kaiken talvea -- tunteen siitä, että hänet oli
työnnetty ulkopuolelle, että häntä pidettiin tietämättömyydessä ja
pakonalaisuudessa.
Mr Pendyce molempine tyttärineen oli salongissa.
"Päivää, George", sanoi kartanonherra kuivasti, "on hauska, että tulit.
Kuinka saatat sietää Lontoota tähän vuodenaikaan? Kun nyt kerran olet
täällä, voisit jäädä muutamaksi päiväksi. Tahtoisin kuljetella sinua
maatilalla; sinähän et tiedä mistään mitään. Minä saatan kuolla minä
hetkenä hyvänsä, eihän sitä voi koskaan tietää. Päätähän nyt jäädä
tänne."
George loi häneen nurpean katseen.
"Pahoittelen", sanoi hän, "mutta minä olen luvannut mennä kaupunkiin".
Mr Pendyce nousi ja seisoi selin takkaan.
"Kas niin", sanoi hän, "minä pyydän sinulta yksinkertaista asiaa omaksi
parhaaksesi -- ja -- sinä olet luvannut mennä kaupunkiin. Niin käy
aina, ja äitisi pitää sinun puoltasi. Bee, mene soittamaan minulle
jotakin."
Kartanonherra ei sietänyt pianonsoittoa, mutta hän ei keksinyt muuta
käskyä, jota olisi täytynyt totella.
Se, ettei ketään vieraita ollut läsnä, ei suurestikaan muuttanut niitä
juhlamenoja, mitä Worsted Skeynesissä pidettiin päivän miellyttävänä
huippukohtana. Ruokalajien lukumäärä rajoittui kuitenkin seitsemään,
eikä samppanjaa juotu. Kartanonherra joi lasin tai pari punaviiniä,
sillä, kuten hän sanoi: "Rakas isäukkoni joi pullon portviiniä joka
ikinen ilta, eikä siitä hänelle koskaan koitunut mitään. Jos minä
nauttisin yhtä rajusti, tappaisi se minut yhdessä vuodessa."
Hänen tyttärensä joivat vettä. Mrs Pendyce, joka kaikessa salaisuudessa
suosi samppanjaa, joi hiukkasen espanjalaista burgunderia, jonka mr
Pendyce oli hankkinut hänelle vartin kohtuulliseen hintaan ja joka
aterian jälkeen suljettiin erikoisella tulpalla. Hän tarjosi sitä
Georgelle.
"Maistapas hiukan minun burgunderiani, rakas; se on kovin hyvää."
Mutta George kieltäytyi ja pyysi silmäniskulla whiskyä ja soodaa
hovimestarilta, joka toi sen varsin keltaisena.
Päivällisen vaikutuksesta kartanonherra taas pääsi tasapainoon,
vaikkakin hän vielä katsoi jonkin verran synkästi tulevaisuuteen.
"Te nuoret", sanoi hän, katsellen vallan ystävällisesti Georgeen,
"olette sellaisia individualisteja. Te pidätte toimenanne vain
huvittelua. Korttipelinne ja kilpa-ajonne ja biljardinne ja mitä
kaikkea teillä onkaan, kuluttavat teidät loppuun, ennenkuin olette
viisikymmenvuotiaitakaan. Te ette käytä mielikuvitustanne. Viheriöivän
vanhuuden pitäisi olla teidän ihanteenanne, mutta sensijaan se näyttää
olevan viheriöivä nuoruus. Haha!" Mr Pendyce katseli tyttäriään, kunnes
nämä sanoivat:
"Mutta, isä, kuinka sinä _voit?"_
Norah, jolla oli enemmän temperamenttia heistä kahdesta, lisäsi:
"Eikö isä ole aivan kauhea, äiti?"
Mutta mrs Pendyce katseli poikaansa. Hän oli niin monena iltana
toivonut näkevänsä hänen istuvan siinä.
"Pelaammeko piquet'tä tänä iltana, George?"
George katsahti häneen ja nyökkäsi nyrpeänä.
Paksulla pehmeällä matolla pöydän ympärillä liikkuivat hovimestari
ja toinen palvelija. Vahakynttiläin valo lankesi hillittynä hopeihin
ja hedelmiin ja kukkiin, tyttöjen valkoisille kauloille ja Georgen
vereville kasvoille ja välkkyvälle paidanrinnukselle, se loisti hänen
äitinsä pitkien valkoisten sormien jalokivissä, valaisi kartanonherran
suoraselkäistä ja yhä hienonnäköistä vartaloa; ilma oli raukea
atsalean ja narsissin tuoksusta. Bee ajatteli lempein silmin nuorta
Tharpia, joka tänään oli hänelle kertonut rakastavansa häntä, ja
ajatteli, mahtoiko isä vastustaa. Hänen äitinsä ajatteli Georgea,
luoden arkoja silmäyksiä tämän alakuloisiin kasvoihin. Ei mitään muita
ääniä kuulunut kuin haarukoitten kalina ja Norah'n ja kartanonherran
äänet, heidän puhellessaan pikkuseikoista. Korkeista avonaisista
akkunoista näkyi hiljainen avara maisema; setripuiden yläpuolella näkyi
aprikoosinvärinen ja rahanmuotoinen täysikuu, ja sen valossa lepäsivät
hiljaiset, kuiskivat lakeudet puoleksi lumottuina, puoleksi unessa, ja
kaikki tämän pienen kuun valaiseman piirin ympärillä oli rannatonta,
tuntematonta pimeyttä -- pimeyttä, joka peitti heidän silmistään
rauhattoman maailman.