Muurin ympäröimän puiston toisessa päässä, minkä mr Pendyce oli
teettänyt rakkaan vanhan Strathbeggalynsa mukaiseksi, oli hoitamaton
päärynä- ja kirsikkasarka. Se kukki aikaisin; jo huhtikuun kolmannen
viikon lopulla viimeinen kirsikkapuu oli puhjennut kukkaan. Niiden
alla olevassa korkeassa ruohossa kohosi vuosi vuoden jälkeen runsaasti
keltaisia ja valkeita narsisseja, jotka paistattivat teriänsä
auringonvalossa, mikä siivilöityi kukkivain lehvien välitse.
Ja tänne mrs Pendycen oli tapana tulla, ruskeat varsihansikkaat
käsissään, ja kumartumisesta hieman punoittavin kasvoin hän seisoi
siinä, ikäänkuin kaiken tämän kukkeuden näkeminen olisi rauhoittanut
häntä. Hänen ansionsa oli, että nämä vanhat puut vuosi vuodelta
säästyivät leikkaukselta ja muilta parannuksilta, joita kartanonherran
nero muuten olisi pannut toimeen. Mrs Pendyce oli kasvanut vanhaan
totteridgeläiseen perintäuskoon, että hedelmäpuitten oli annettava olla
rauhassa, kun sensijaan hänen miehellään oli asiasta käsitys, joka ei
ollut enempää ajastaan jäljellä, kuin hänen muutkaan käsityksensä, ja
hän kannatti kaikkia uusia menettelytapoja. Mrs Pendyce oli kamppaillut
näiden puiden puolesta. Ne olivat toistaiseksi ainoa asia, minkä
puolesta hän oli taistellut avioliittonsa aikana, ja Horace Pendyce
muisti vieläkin epämieltymyksellä, jolta aika tosin oli taittanut
kärjen, kuinka hänen vaimonsa oli seissyt selin heidän makuukamarinsa
ovella ja lausunut: "Jos sinä leikkaat nuo puuraukat, niin minä en
tahdo asua täällä!" Mr Pendyce oli heti ilmaissut vakaan päätöksensä
leikata ne; mutta kun hän tuli lykänneeksi toimituksen päiväksi tai
pariksi, seisoivat puut leikkaamattomina vielä kolmekymmentäkolme
vuotta myöhemmin. Olipa hän alkanut tuntea melkein ylpeyttä siitä, että
ne yhä edelleen kantoivat hedelmiä, ja hänen oli tapana puhua niistä
näin: "Omituinen vaimoni päähänpisto, niitä ei ole koskaan leikattu. Ja
merkillistä kyllä ne viihtyvät paremmin kuin mitkään muut!"
Tänä keväänä, jolloin kaikki oli niin pitkälle kehittynyt, käet
jo täydessä kukunnassa ja Georgen syntymävuonna istutetun "uuden
puutarhan" lehtikuusien lemu häälyi ilmassa kuin hienoimpien sitruunien
tuoksu, tuli mrs Pendyce hedelmätarhaan tavallista useammin, ja hänen
sielussaan tuntui värähdys, se vanha, puoleksi tuskallinen kaipaus,
hän ei tiennyt mihin, jonka hän niin usein oli tuntenut ensimmäisinä
vuosinaan Worsted Skeynesissä. Ja istuessaan siinä vihreäksimaalatulla
penkillä tuuheimman kirsikkapuun alla hän myös tavallista enemmän
ajatteli Georgea, ikäänkuin hänen poikansa sielu, joka värähteli
ensimmäisen tosi intohimonsa kourissa, olisi anonut häneltä myötätuntoa.
Hän oli ollut kotonaan niin vähän koko tänä talvena, pari kertaa
muutaman päivän metsästyksellä ja kerran yli sunnuntain, ja äitinsä
mielestä hän oli näyttänyt laihalta ja huolestuneelta. Hän oli ensi
kerran ollut jouluna poissa kotoa. Äärettömän varovasti oli mrs Pendyce
ohimennen kysellyt häneltä, oliko hän tavannut Helen Bellew'ta, ja hän
oli vastannut: "Kyllä minä hänet toisinaan tapaan!"
Salaa hän kaiken talvea tutki Timesistä, mainittaisiinko siinä
Georgen hevosta, ja oli pahoillaan, kun ei löytänyt mitään. Eräänä
helmikuun päivänä hän kuitenkin keksi sen ylimmäisenä muutamissa
hevosluetteloissa, joissa oli paljon numeroita, ja hän kirjoitti heti
iloisin mielin pojalleen. Vain yhdessä niistä neljästä luettelosta,
joissa "Amblerin" nimi mainittiin, se esiintyi toisena. Georgen vastaus
saapui suunnilleen viikon kuluttua.
Rakas äiti!
Sinä huomasit kevätkilpailuihin määrätyt painot. He ovat
yksinkertaisesti sysänneet minut syrjään koko leikistä. Suuressa
kiireessä
harras poikasi _George Pendyce_.
Kevään lähestyessä hänen itsenäisen Lontoon-käyntinsä haave, joka oli
virkistänyt häntä kaiken talvea, kävi yhä usvaisemmaksi ja haihtui
lopulta kokonaan. Hän lakkasi uneksimastakin siitä, kuin ei sitä olisi
koskaan ollutkaan, eikä Georgekaan muistuttanut häntä siitä, ja kuten
tavallista, hän lakkasi ihmettelemästäkin, miks'ei George muistuttanut
häntä. Sensijaan hän ajatteli kesävierailuaan ja kaikkea sen rauhatonta
seuraelämää jonkinmoisella raukealla levottomuudella. Sillä Worsted
Skeynes, ja kaikki mitä Worsted Skeynes edusti, oli kuin raskas
ratsumies, joka rautaisin käsin kuljetti häntä kapeata kujaa myöten;
hän uneksi vapautuvansa saattajastaan avoimella kentällä, mutta sitäpä
hän ei koskaan saavuttanut.
Hän heräsi kello seitsemän teetä juomaan ja seitsemästä kahdeksaan
hän teki pikkumerkintöjä muistikirjaansa, minkä kestäessä mr
Pendyce makasi selällään keveästi kuorsaten. Hän nousi vuoteesta
kello kahdeksan. Kello yhdeksän hän tarjosi kahvia. Ajan kello
puoli kymmenestä kymmeneen hän omisti taloudenhoitajattarelle ja
linnuilleen, kello kymmenestä yhteentoista puutarhurille ja puvulleen.
Kello yhdestätoista kahteentoista hän kirjoitti kutsukirjeitä
henkilöille, joista hän ei välittänyt, ja myöntäviä vastauksia
toisille, jotka eivät välittäneet hänestä; edelleen hän otti ja asetti
asianmukaiseen järjestykseen shekkejä, jotka tarvitsivat mr Pendycen
allekirjoitusta; ja kuminauhalla hän sitoi yhteen kuitteja, joiden
selkään oli tehty huolelliset merkinnöt; säännöllisesti kävi myös
mrs Hussell Barter häntä katsomassa. Kello kahdestatoista yhteen
hän tämän ja "rakkaiden koirien" saattamana käveli kylään, missä
hän epäröiden seisoi häntä arastelevien ihmisten tuvanovilla. Puoli
kahdesta kahteen hän söi aamiaispäivällisen. Kello kahdesta kolmeen
hän lepäsi valkean aamuhuoneen sohvalla sanomalehti kädessään,
yrittäen lukea parlamenttikeskustelua ja ajatellen muita asioita.
Kolmesta puoli viiteen hän oli rakkaiden kukkiensa luona, mistä
hänet saatettiin kutsua pois minä hetkenä tahansa ottamaan vastaan
vieraita. Puoli viisi hän tarjosi teetä. Kello viiden aikaan hän
kutoi kaulaliinaa tai sukkia Georgelle tai Geraldille ja kuunteli
lempeästi hymyillen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kello kuudesta
seitsemään hän sai kuulla kartanonherran vaikutelmat parlamentista
ja asioista yleensä. Seitsemästä puoli kahdeksaan hän vaihtoi ylleen
matalakauluksisen mustan puvun, jossa oli vanhoja pitsejä niskassa.
Puoli kahdeksan hän söi päivällistä. Neljännestä vailla yhdeksän hän
kuunteli, kun Norah soitti kaksi Chopinin valssia ja erään Baffin
kappaleen nimeltä "Sérénade du Printemps" ja Bee lauloi "Mikadon"
tai "Saucy Girlin". Kello yhdeksästä puoli yhteentoista hän pelasi
peliä, jota nimitettiin piquet'ksi ja jonka hän oli isältään oppinut,
siinä tapauksessa, että sai jonkun pelikumppanin; mutta kun tämä
tapahtui harvoin, hän tavallisesti pani pasianssia itsekseen. Puoli
yksitoista hän meni nukkumaan. Tasan puoli kaksitoista herätti
hänet kartanonherra. Kello yksi hän vaipui uneen. Maanantaisin hän
selvällä Totteridge-käsialallaan, jossa oli hienot pystyt vedot,
laati kirjaluettelon, se sisälsi erotuksetta kaikki, mitä _Ladies'
Paper_issa, oli suositeltu -- lehdessä, joka viikoittain saapui Worsted
Skeynesiin. Säännöllisin väliajoin mr Pendyce antoi hänelle omansa,
jonka hän oli suunnitellut _Times_in ja _Field_in mukaan lukuhuoneensa
yksinäisyydessä; tämän hän lähetti omansa mukana.
Täten tuli kartano varustetuksi kirjallisuudella, joka taatusti
soveltui sen tarpeisiin, eikä minkään sopimattoman kirjan ollut
mahdollista eksyä sinne -- mikä seikka ei kuitenkaan olisi suuresti
liikuttanut mrs Pendyceä, sillä kuten hän usein lausui lempeästi
valittaen: "Rakkaani, minulla ei ole yhtään aikaa lukea."
Tänä iltapäivänä oli niin lämmin, että mehiläiset hyrisivät
kaikkialla kukkasten keskellä ja rastaspari joka oli rakentanut
pesänsä skottilaista puutarhaa vartioivaan marjakuuseen, oli kiihkeän
levottomuuden vallassa, kun yksi poikasista oli pudonnut pesästä.
Emolintu viipyi ääneti pitkän puistonurmikon reunalla, koettaen
esimerkillään tyynnyttää pikku olennon piipitystä, joka saattoi
houkutella sen luokse jonkun ison ihmisolennon.
Vanhimman kirsikkapuun alla istuen kuunteli mrs Pendyce mistä ääni
tuli ja, saatuaan sen selville, otti maasta linnunpoikasen, ja kun
hän tunsi kaikkien pesien paikan, hän asetti sen kehtoonsa takaisin,
lintuvanhempien äänekkäästi ilmaistessa kauhuaan. Sitten hän palasi
penkilleen istumaan taas.
Sielussaan hänellä oli jotain emorastaan kauhun tapaista. Maldenit
olivat tehneet tavanmukaisen käyntinsä ennen vuotuista kaupunkiin
muuttoaan, ja se erikoinen hehku, minkä lady Malden pystyi kohottamaan
hänen poskilleen, ei ollut niistä vielä poistunut. Tosin hän sai
tyydytystä ajatuksesta, että "Ellen Malden on niin porvarillinen",
mutta tänään se ei rauhoittanut hänen sydäntään.
Kalpean tyttärensä, joka ei koskaan jättänyt häntä, ja kahden kalpean
koiran saattamana, joiden oli pakko juosta koko matka ja jotka
senjälkeen makasivat vaunujen alla kieli ulkona suusta, lady Malden
oli saapunut ja viipynyt senjälkeen kokonaisen tunnin; ja kolmen
neljänneksen ajan häntä näytti ikäänkuin vaivaavan täyttämättömän
velvollisuuden tunto; loppuneljänneksen ajan mrs Pendyceä taas oli
vaivannut täytetyn velvollisuuden tunto.
"Rakkaani", oli lady Malden sanonut, käskettyään kalpeata tytärtään
menemään talvipuutarhaan, "minä olen, kuten te tiedätte, viimeinen,
joka viitsii levittää juorua, mutta luullakseni on velvollisuuteni
kertoa teille, että olen kuullut puhuttavan kaikenlaista. Nähkääs,
poikani Fred" (josta lopuksi oli tuleva Sir Frederick Malden) "kuuluu
samaan klubiin kuin teidän poikanne George -- Stoalaisiin. Kaikki
nuoret miehethän kuuluvat siihen -- tarkoitan, jos heillä on jokin
asema. Valitettavasti ei ole mitään epäilystä siitä; teidän poikanne
on nähty syövän päivällistä -- kenties minun ei pitäisi mainita nimeä
-- Blafardissa mrs Bellew'n kanssa. Otaksun, että te ette tiedä,
minkälainen paikka Blafard on -- joukko pikku huoneita, mihin ihmiset
menevät, kun eivät tahdo itseään nähtävän. Minä en tietenkään ole
koskaan ollut siellä, mutta voin oivallisesti kuvitella sen. Eikä
yhden kerran, vaan usein. Ajattelin, että minun oli puhuttava siitä
teille, koska se minusta on häpeäksi mrs Bellew'lle hänen nykyisessä
asemassaan."
Sinivalkoisessa ruukussa kasvava atsalea oli heidän välillään; siihen
kätki mrs Pendyce poskensa ja silmänsä; mutta kun hän nosti kasvonsa
taas, oli hän kohottanut kulmakarvansa niin ylös kuin saattoi, ja hänen
huulensa värisivät suuttumuksesta.
"Oh", sanoi hän, "ettekö tienneet sitä? Eihän siinä mitään ole; sehän
on viimeistä muotia!"
Lady Malden epäröi hetken, sitten hän punastui kiivaasti; hänen
luonteenlaatunsa ja periaatteensa pääsivät taas keskinäiseen
tasapainoon.
"Jos se on viimeistä muotia", lausui hän arvokkaasti, "luulen, että
meidän on aika palata kaupunkiin".
Hän nousi, ja hänen noustessaan näytti hänen ruumiinrakenteensa niin
epäsuhtaiselta, että mrs Pendycen päässä välähti:
"Miksi minä pelästyin? Hänhän on vain --" Ja sitten nopeasti:
"Naisraukka! Mitä hän voi sille, että hänen jalkansa ovat lyhyet!"
Mutta hänen mentyään rinnan kalpean tyttärensä kanssa, kalpeiden
koirien vielä kerran juostessa vaunujen jäljestä, Margery Pendyce
painoi kätensä sydämelleen.
Ja täällä mehiläisten ja kukkien keskellä, missä rastaat joka hetki
virittivät uusia lauluja ja ilma niin raukaisevasti lemusi, ei hänen
sydämensä tahtonut tyyntyä, vaan sykki kuin uhkaisi vaara häntä
itseään; ja hän oli näkevinään Georgen taas pikkupoikana likaisessa
palttinapuvussaan, olkihattu takaraivolla, punakkana ja toimessaan,
sellaisena kuin hän tuli äitinsä luo joltakin seikkailulta.
Ja äkkiä purskahti mielenliikutus esiin syvältä hänen sydämestään ja
tämän kevätpäivän sydämestä; hänet valtasi tunne, että jokin mahtava,
armoton voima erotti hänet pojasta; ja ottaen esiin pienen kirjaillun
nenäliinansa hän puhkesi itkuun. Hänen ympärillään hyrisivät mehiläiset
huolettomina, kukat varisivat, siivilöityvä auringonvalo peitti hänet
kuvioillaan, jotka olivat kuin hänen omaa hienoa pitsiään. Karjatalolta
päin kuului lehmäin ammunta, jotka olivat matkalla lypsettäviksi, ja
-- outo ääni tässä hyvinjärjestetyssä talossa -- leikkipillin etäinen
piipahdus.
"Äiti, äiti, ä-ä-itii!"
Mrs Pendyce pyyhkäisi nenäliinalla silmiään, ja vaistomaisesti totellen
hyvän kasvatuksen ohjeita menettivät hänen kasvonsa heti kaikki
mielenliikutuksen jäljet.
"Äiti! Oh, siellähän sinä olet! Gregory Vigil on täällä!"
Norah tuli polkua myöten, foksterrieri kummallakin sivullaan; hänen
takanaan näkyivät hatuttoman Gregoryn verevät kasvot harmahtavien
hiussiivekkeitten välissä.
"Te kai tahdotte puhella. Minä menen pappilaan. Tulkaa!"
Ja koiriensa saattamana Norah jatkoi matkaansa.
Mrs Pendyce ojensi kätensä.
"No, Grig", sanoi hän, "tämä on yllätys".
Gregory istui hänen vierelleen penkille.
"Minä olen tuonut sinulle tämän", sanoi hän. "Tahdon, että sinä näet
sen, ennenkuin minä vastaan siihen."
Mrs Pendyce, joka epämääräisesti tunsi, että Gregory tahtoisi hänen
käsittävän asiat samalla tavoin kuin hän itse ne käsitti, otti
ojennetun kirjeen masentuvin mielin.
_Yksityinen_.
Lincoln's Inn Fields, 21 p. huhtik. 1892.
Parahin Vigil!
Minä olen nyt saanut haltuuni sellaisia todistuskappaleita, jotka
tekevät mahdolliseksi haasteen meidän puoleltamme. Olen sen
johdosta kirjoittanut holhokillesi ja odotan hänen ohjeitaan.
Pahaksi onneksi me emme voi vedota pahoinpitelyyn, ja minun on
ollut pakko kiinnittää hänen huomiotaan siihen, että jos hänen
miehensä puolustaa itseään, saattaa olla hyvin vaikea saada
oikeusistuinta hyväksymään heidän eroansa _miehen_ laiminlyöntien
perusteella -- vaikeata se on siinäkin tapauksessa, että hän ei
puolustaudu. Avioerojutuissa on muistettava, että se, mikä on
pidettävä asiasta erillään, usein on paljon tärkeämpää kuin mikä
siihen on sekoitettava, ja senvuoksi olisi hyödyllistä tietää,
aikooko hänen miehensä ryhtyä vastarintaan. Minä en neuvo sinua
suorastaan asettumaan yhteyteen hänen miehensä kanssa, mutta jos
olet selvillä asiasta, niin anna minulle tietoa. Minä vihaan
humpuukia, rakas Vigil, ja minä vihaan kaikkea salakähmäisyyttä,
mutta avioero on aina likainen juttu, ja niin kauan kuin laki pysyy
nykyisenä, ja pyykki pestään julkisuudessa, ei kenenkään, syyllisen
eikä syyttömän eikä myöskään meidän lakimiesten ole mahdollista
välttää tahraamasta käsiämme tavalla tai toisella. Minä surkuttelen
sitä yhtä suuresti kuin sinäkin.
Uusi mies kirjoittaa nyt runoja 'Tertiaryyn', muutamat ovat vallan
ensiluokkaisia. Katsopas viime numeroa. Kukkani ovat tänä vuonna
suurenmoisia. Ystävällisesti tervehtii
harras ystäväsi _Edmund Paramor_.
Mrs Pendyce pudotti kirjeen helmaansa ja katsoi serkkuansa.
"Hän oli Horacen toveri Herrow'ssa. Minä pidän hänestä suuresti. Hän on
miellyttävimpiä miehiä, mitä minä tunnen."
Oli selvää, että hän yritti voittaa aikaa.
Gregory alkoi kävellä edestakaisin.
"Paramor on mies, jota minä kunnioitan suuresti. Minä luotan häneen
enemmän kuin kehenkään muuhun."
Oli selvää, että Gregory myös yritti voittaa aikaa.
"Oh, ole niin kiltti ja varo minun narsissejani!"
Gregory laskeutui polvilleen ja nosti kukan, jota hän oli polkenut.
Sitten hän ojensi sen mrs Pendycelle. Tällainen teko oli mrs Pendycestä
niin outo, että se tuntui hieman naurettavalta.
"Rakas Grig, sinä voit saada luuvalon ja tärvelet hienon pukusi;
ruohosta jää niin kauheita tahroja!"
Gregory nousi ja katsoi nolona polviinsa.
"Polvi ei ole mitä se ennen oli", sanoi hän.
Mrs Pendyce hymyili.
"Säästä polvesi Helen Bellew'ta varten, Grig. Minä olen aina ollut
sinua viisi vuotta vanhempi."
Gregory siveli tukkansa ylös.
"Polvistuminen ei enää ole muodissa, mutta minä luulin, että te ette
tietäisi sitä täällä maalla."
"Sinä et ole selvillä asioista, rakas Grig. Maalla se on vielä vähemmän
muodissa. Kolmenkymmenen mailin piirissä sinä et löydä naista, joka
haluaisi nähdä miehen polvistuvan eteensä. Siitä me olemme tottuneet
pois. Hän luulisi, että hänestä tehdään pilaa. Me olemme jo päässeet
turhamaisuudesta!"
"Lontoossa", sanoi Gregory, "tahtovat kai kaikki naiset olla miehiä;
mutta minä luulin, että maalla --"
"Maalla, Grig, kaikki naiset tahtoisivat olla miehiä, mutta he eivät
uskalla koettaa. He ovat jäljessä."
Ja kuin olisi ollut vikapää liian viisaisiin ajatuksiin, punastui mrs
Pendyce.
Gregory lausahti äkkiä:
"Minä en siedä ajatella naisista tuolla tavoin."
Taaskin mrs Pendyce hymyili.
"Näetkös, rakas Grig, sinä et ole naimisissa."
"Minä vihaan ajatusta, että avioliitto muuttaa käsityksiämme. Margery,
se inhottaa minua."
"Varo narsissejani!" mutisi mrs Pendyce.
Kaiken aikaa hän ajatteli: "Voi tuota kauheaa kirjettä! Mitä minun
pitää tehdä?"
Ja kuin lukien nämä ajatukset lausui Gregory:
"Minä otaksun, että Bellew ei tule puolustautumaan. Jos hänessä on
ritarillisuuden hiventäkään, on hän vain iloinen päästäessään vaimonsa
vapauteen. Minä en tahdo koskaan uskoa, että kukaan mies olisi kyllin
sydämetön tahtoakseen pitää häntä kahlehdittuna. Minä en väitä
ymmärtäväni lakia, mutta minun mielestäni mies voi tässä toimia vain
yhdellä tavalla -- ja Bellew on joka tapauksessa gentlemanni. Saat
nähdä, että hän tulee toimimaan niinkuin sellainen."
Mrs Pendyce katseli helmassaan olevaa narsissia.
"Minä olen tavannut hänet vain kolme tai neljä kertaa, mutta minusta
näytti, Grig, että hänen tapaisensa mies saattaa toimia tänään yhdellä
ja huomenna toisella tavalla. Hän on niin kovin toisenlainen kuin
kaikki muut täkäläiset miehet."
"Kun elämän syvät asiat tulevat kysymykseen", sanoi Gregory, "on toinen
mies hyvin toisen kaltainen. Tunnetko ainoatakaan miestä, joka olisi
niin vailla ritarillisuutta, että kieltäytyisi tällaisten olosuhteitten
vallitessa?"
Mrs Pendyce katsoi häneen, kasvoillaan sekava ilme -- ihmettely,
ihailu, ironia ja pelkokin kiistelivät hänen silmissään.
"Tiedän tusinoittain sellaisia."
Gregory tarttui otsaansa.
"Margery", sanoi hän, "minä vihaan sinun kyynillisyyttäsi. Minä en
ymmärrä, mistä sinä olet sen saanut."
"Valitan, en tarkoittanut olla kyynillinen -- en todellakaan
tarkoittanut. Minä puhuin vain siitä, mitä olen nähnyt."
"Nähnyt?" sanoi Gregory. "Jos minä arvostelisin sen mukaan, mitä minä
näen joka päivä, joka hetki työssäni Lontoossa, niin minä tekisin
itsemurhan viikon kuluessa."
"Mutta minkä mukaan sitten pitää arvostella?"
Vastaamatta käveli Gregory hedelmätarhan päähän ja seisahtui
tuijottamaan yli skottilaisen puutarhan, kasvot hieman taivaaseen päin
kääntyneinä. Mrs Pendyce tunsi hänen murehtivan, ettei serkku nähnyt
sitä, mitä hän, Gregory, näki siellä ylhäällä, ja mrs Pendyce oli
pahoillaan. Gregory tuli takaisin ja sanoi:
"Ei puhuta siitä sen enempää."
Mrs Pendyce otti nämä sanat epäröiden vastaan, mutta kun hän ei voinut
ilmaista ahdistustaan ja epäilyksiään, jotka kalvoivat hänen sydäntään,
sanoi hän, että tee oli valmista. Mutta Gregory ei tahtonut vielä
lähteä päivänpaisteesta pois.
Salongissa Beatrix jo tarjosi teetä nuorelle Tharpille ja kirkkoherra
Hussell Barterille. Ja kuullessaan näiden tutut äänet mrs Pendyce tunsi
taas entistä rauhaa mielessään. Kirkkoherra astui heti hänen luokseen
teekuppi kädessään.
"Vaimoni on saanut päänsärkyä", sanoi hän. "Hän aikoi tulla mukaani,
mutta minä toimitin hänet makuulle. Mikään ei päänsärkyyn ole niin hyvä
kuin makuullemeno. Me odotamme sitä kesäkuussa, kuten tiedätte. Saanko
minä tuoda teekuppinne?"
Mrs Pendyce, joka jo päivälleen tiesi, mitä kesäkuussa odotettiin,
istuutui ja katsoi mr Barteria keveästi ihmetellen. Hän oli todellakin
hyvä mies; kuinka kiltisti hän teki toimittaessaan vaimonsa makuulle.
Kirkkoherran leveät, punaisenruskeat kasvot, esiinpistävine,
hieman humoristisine alahuulineen, näyttivät hänestä suorastaan
ystävällisiltä. Roy, joka makasi mrs Pendycen jalkain juuressa,
haisteli kirkkoherran jalkoja ja huiskutteli hiljaa häntäänsä.
"Tuo vanha koira pitää minusta", sanoi kirkkoherra; "ne tietävät,
milloin ne tapaavat koirain ystävän -- ihmeellisiä olentoja, nuo
koirat! Joskus minua haluttaa uskoa, että niillä mahtaa olla sielu!"
Mrs Pendyce vastasi:
"Horace sanoo, että se on tulemassa vanhaksi."
Koira katsoi ylös hänen kasvoihinsa, ja hänen huulensa värähti.
Kirkkoherra nauroi.
"Älkää murehtiko sitä; _siinä_ on kyllin elämää." Ja hän lisäsi
odottamatta: "Minä en sietäisi toimittaa hengiltä koiraa, ihmisten
ystävää. Ei, ei; pitäköön luonto huolen siitä."
Pianon ääressä Bee ja nuori Tharp kääntelivät "Saucy Girlin" lehtiä;
huone oli tulvillaan atsaleojen tuoksua, ja mr Barter näytti melkein
miellyttävältä istuessaan poikkiteloin kullatulla tuolilla ja
katsellessaan lempeästi vanhaa koiraa.
Mrs Pendyce tunsi äkkiä halua vapauttaa sydämensä ja kuulla toisen
ihmisen neuvoa.
"Kuulkaa, mr Barter", sanoi hän, "serkkuni Gregory Vigil on juuri
tuonut minulle eräitä uutisia; minä puhun niistä vain näin meidän
kesken. Helen Bellew aikoo pyytää avioeroa. Halusin kysyä teiltä,
voisitteko sanoa minulle --" Katsahdettuaan kirkkoherran kasvoihin hän
keskeytti.
"Avioeroa! Hm! Todellakin!"
Kauhun värähdys kävi mrs Pendycen läpi.
"Ettehän tietenkään mainitse siitä kenellekään, ei Horacellekaan. Eihän
se ensinkään liikuta meitä."
Mr Barter kumarsi; hänen kasvoillaan oli sama ilme, mikä niillä usein
oli pyhäkoulussa.
"Hm!" lausui hän taaskin.
Mrs Pendycen päässä välähti, että tämä mies, joka leveine leukoineen
ja uhkaavine silmineen istui niin vankkana hauraalla tuolilla, tiesi
jotain. Oli kuin hän olisi vastannut:
"Tämä asia ei ole naisille omansa; olkaa niin hyvä ja jättäkää se minun
huomaani."
Lukuunottamatta lady Maldenin muutamia sanoja ja Georgen kasvojen
ilmettä hänen sanoessaan: "Kyllä minä tapaan hänet toisinaan", mrs
Pendycellä ei ollut mitään todisteita, ei mitään varmuutta, ei mitään
kouriintuntuvia perusteita; ja kuitenkin hänen vaistonsa tajusi, että
hänen poikansa oli mrs Bellew'n rakastaja.
Sen vuoksi hän tunsi pelkoa ja outoa toivoa nähdessään Gregoryn astuvan
huoneeseen.
"Kenties", hän ajatteli, "hän saa Grigin lopettamaan jutun".
Hän kaatoi Gregorylle teetä, seurasi Beetä ja Cecil Tharpia
talvipuutarhaan ja jätti molemmat miehet yksinään.