Silloin tällöin kohoaa meidän nykypäiväisen sivistyksemme pinnalle joku
noista suurista ja hyvistä ihmisistä, jotka kaikkien suurien ja hyvien
miesten lailla tiedottomina työnsä hyvyydestä ja suuruudesta jättävät
jälkeensä säilyvän muistomerkin itsestään, ennenkuin menevät perikatoon.
Niin on myös Stoalaisten klubin perustajan laita. Hän kohosi pinnalle
vuonna 187--, vailla muuta omaa kuin vaatteensa ja aatteensa.
Yhdessä vuodessa hän oli pannut Stoalaisten klubin pystyyn, kerännyt
kymmenentuhatta puntaa, menettänyt vielä enemmän ja vaipunut pohjaan
taas.
Stoalaisten klubi pysyi elossa hänen jälkeensä aatteensa kuolemattoman
kauneuden vuoksi. Vuonna 1891 se oli voimakas yhdyskunta, kenties ei
vallan niin eristäytyvä kuin aikaisemmin, mutta pääasiassa yhtä hieno
ja ylimyksellinen kuin mikä Lontoon klubi tahansa, lukuunottamatta
sitä ainoaa tai niitä paria, joihin kukaan ei ole koskaan päässyt.
Aate, jonka sen perustaja oli pannut rakennuksen pohjaksi, oli kaikkien
suurten aatteiden lailla yksinkertainen, pysyvä ja täydellinen -- niin
yksinkertainen, pysyvä ja täydellinen, että oli hämmästyttävää, kuinka
kukaan ei ollut sitä aikaisemmin keksinyt. Se sisältyi järjestyssäännön
ensimmäiseen pykälään:
"Kenelläkään tämän klubin jäsenistä älköön olko minkäänlaista ammattia."
Tästä klubin nimi -- klubin, joka oli tunnettu kautta Lontoon viiniensä
ja keittiönsä oivallisuudesta.
Se sijaitsi Piccadillyn varrella, vastapäätä Green Parkia, ja sen
alakerran tupakkahuoneen monien akkunoitten läpi oli yleisöllä onni
kaikkina vuorokauden aikoina nähdä lukuisia Stoalaisia eri asennoissa
lukemassa päivälehtiä tai tuijottamassa ulos akkunasta.
Muutamat heistä, jotka eivät johtaneet yhtiöitä, viljelivät
hedelmiä, omistivat huvipursia, kirjoittivat kirjoja tai harrastivat
jotain teatteria. Enemmistö täytti elämänsä kasvattamalla hevosia,
metsästämällä kettuja tai ampumalla lintuja. Muutamien yksilöiden
tiedetään kuitenkin soittaneen pianoa ja siirtyneen roomalaiskatoliseen
uskontoon. Monet tutkivat vuosi vuoden jälkeen samoja mantereen
paikkoja samoihin vuodenaikoihin. Jotkut kuuluivat vapaaehtoiseen
ratsuväkeen; toiset nimittivät itseään asianajajiksi; joskus joku
innostui maalaamaan taulun tai antautui hyväntekeväisyyteen. Heidän
joukossaan olivat lyhyesti sanoen edustettuina kaikki ihmislaadut ja
temperamentit, mutta heidän yhteinen tunnusmerkkinsä oli riippumaton
toimeentulo, jonka kaitselmus usein oli niin järjestänyt, etteivät he
voineet päästä siitä vapaiksi.
Mutta vaikka ammatittomuuden periaate kävi yläpuolella kaikkien
säätyerojen, olivat Stoalaiset kuitenkin enimmäkseen maa-aatelistosta
peräisin. Heitä johti jäsenten valinnassa se vaisto, että klubin
hengen turvasivat parhaiten tähän säätyyn kuuluvat henkilöt, ja
vanhimmat pojat, jotka melkein itsestään tulivat jäseniksi, kiiruhtivat
viivyttelemättä esittämään nuoremmat veljensä, säilyttäen siten viinin
mahdollisimman puhtaana ja ylläpitäen sitä hienoa vanhan herraskartanon
tuoksua, jota ei missään pidetä niin suuressa arvossa kuin Lontoossa.
Nähtyään Gregoryn ajavan ohi omnibussin katolla George Pendyce meni
pelihuoneeseen, ja kun se vielä oli tyhjä, hän vaipui katselemaan
seinillä riippuvia tauluja. Siinä olivat kaikkien niiden Stoalaisklubin
jäsenten kuvat, jotka mikä milloinkin olivat tulleet jonkun kuuluisan
pilapiirtäjän ikuistamiksi jossain kuuluisassa hienon maailman
lehdessä. Kun niihin ilmestyi joku Stoalainen, leikattiin hänet heti
irti, pantiin kehyksiin ja lasiin ja ripustettiin tovereittensa
viereen tähän huoneeseen. Ja George siirtyi seinästä toiseen, kunnes
hän tuli viimeiseen. Siinä oli hän itse. Hän oli esitettynä siinä
moitteettomaan vaateparteen pukeutuneena, kyynärpäät vähän koukussa
ja kilpa-ajokiikari olan yli heitettynä. Hänen mahdottoman suurta
päätään koristi musta hattu hyvin leveine lierineen. Taiteilija oli
kauan ja huolellisesti harkinnut kasvoja. Huulet ja posket ja leuka
oli muovailtu niin, että ne tulkitsivat kuvaamatonta elämäniloa, mutta
niiden asettelu antoi aavistaa itsepintaisuutta ja kiivautta. Silmille
oli annettu lasimainen loiste ja niiden väliin pantu pieni juova, kuin
kuvattu parhaillaan ajattelisi:
"Kova työ, kova työ. Aateluus velvoittaa. Minun täytyy kestää!"