George seisoi kauan katselemassa tätä maineensa tunnusta. Hänen
tähtensä oli noussut korkealle. Sielunsa silmillä hän näki pitkän
sarjan kilpa-ajovoittoja, pitkän rivin päiviä ja öitä, ja niissä ja
niiden ympärillä -- Helen Bellew'n; ja omituisen sattuman vaikutuksesta
tuli hänen seisoessaan siinä taiteilijan lasimainen katse hänen
silmiinsä ja pikku juova ilmestyi niiden väliin.
Hän kääntyi kuullessaan ääniä ja vaipui istumaan. Jos hänet olisi
yllätetty näin tuijottamassa itseensä, olisi hänen sopivaisuusaistinsa
saanut pahan kolahduksen.
Kello oli kaksikymmentä minuuttia yli seitsemän, kun hän poistui
klubistaan ja ajoi Buckingham Gateen. Siellä hän lähetti pois ajurin
ja käänsi pystyyn päällystakkinsa väljän turkiskauluksen. Hänen
silkkihattunsa reunan ja tämän kauluksen välistä ei näkynyt mitään
muuta kuin hänen silmänsä. Hän odotti yhteenpuristetuin huulin ja tutki
tarkoin katseellaan jokaisen ohi menevän ajurin. Erään ripeää vauhtia
tulevan heikossa lyhdyn valossa hän näki kättä ojennettavan merkiksi.
Ajuri pysähtyi; George astui esiin varjosta ja nousi ajuriin. Se jatkoi
matkaansa, ja mrs Bellew'n käsivarsi painui hänen omaansa vasten.
Tämä oli heidän yksinkertainen menettelytapansa, kun he halusivat mennä
johonkin ravintolaan yhdessä.
Kolmannessa useammasta pienestä huoneesta, missä oli himmennetty
valaistus, he istuivat pöydän ääreen nurkkaan, ja pöydän alla hiipi
Helen Bellew'n kenkä lattiaa pitkin, kunnes se kosketti Georgen
patenttijalkineita. Heidän silmissään oli kaikesta niiden muka
varovaisuudesta huolimatta hehku, joka ei ottanut sammuakseen. Muuan
vieras, joka maisteli punaviiniä tavallisen pöytänsä ääressä toisella
puolen pientä huonetta, tarkasteli heitä kuvastimesta, ja hänen
vanhaan sydämeensä läikähti lämmin hehku, puoleksi kateutta, puoleksi
myötätuntoa; ymmärtävä hymy värähdytti hänen silmiään ympäröiviä
ryppyjä. Niiden lempeys haihtui, ja jäljelle jäi pieni irve paljaaksi
ajeltujen huulten ympärille. Naapurihuoneen oven takana kohtasi kaksi
edeskäypää toisensa, ja heidän nyökkäyksissään ja vilkutuksissaan oli
sama tiedoton myötätunto, sama tietoinen irve. Ja vanha vieras ajatteli:
"Kuinka kauan se kestänee?... Edeskäypä! ... kuppi kahvia ja laskuni!"
Hän oli aikonut mennä teatteriin, mutta hän jäi sensijaan katsomaan mrs
Bellew'n valkeita hartioita ja loistavia silmiä loistavasta peilistä.
Ja hän ajatteli:
"Heillä on nuoruus nyt! Ah, nuoruus!... Edeskäypä, lasi Benedictineä!"
Ja kun hän kuuli Helen Bellew'n naurun, hänen vanhaan sydämeensä
koski. "Ei kukaan", hän ajatteli, "tule enää koskaan nauramaan minulle
noin!... Kuulkaa, edeskäypä, mitä tämä on? Te olette pannut laskuuni
yhden jäätelön!" Mutta edeskäyvän mentyä hän katseli uudestaan peiliin
ja näki heidän kilistävän lasejaan, jotka olivat täynnä kuohuvaa
kultaista viiniä, ja hän ajatteli: "Olkoon onneksenne! Yhdestä noiden
hampaiden välkkeestä minä antaisin, rakkaani --"
Mutta hänen katseensa lankesi paperikukkiin, jotka koristivat hänen
pientä pöytäänsä -- keltaista ja punaista ja vihreää, kovaa, elotonta,
koreaa. Hän näki ne äkkiä sellaisina kuin ne olivat, ja viininsakan
lasissaan, liemitahrat liinalla ja syömiensä pähkinöiden jätteet. Hän
puhkui ja rykäisi. "Tämä paikka ei enää ole sama kuin ennen", hän
ajatteli. "Minä en tule tänne toistamiseen!"
Hän vääntäytyi päällystakkiinsa mennäkseen, mutta hän katsoi vielä
kerran peiliin ja kohtasi heidän silmänsä kiintyneinä häneen itseensä.
Niistä hän luki nuoruuden huoletonta sääliä vanhuutta kohtaan. Hänen
silmänsä vastasivat heidän silmäinsä heijastukseen. "Odottakaahan!
Teillä on nuoruus nyt! Minä en toivota teille mitään murhetta,
armaani!" ja ontuen -- sillä toinen hänen jaloistaan oli rampa -- hän
meni tiehensä.
Mutta George kumppaneineen jäi istumaan, ja jokaisesta viinilasista
kävi heidän silmäinsä hehku yhä loistavammaksi. Sillä oliko nyt
huoneessa ketään, josta heidän tarvitsi välittää? Ei elävää sielua!
Vain hoikka tumma nuori edeskäypä, joka katsoi vähän kieroon ja oli
keuhkotautinen, ja pieni juomanlaskija, jolla oli kalpeat ja kärsivän
näköiset kasvot. Ja koko maailmalla näytti olevan heidän juomansa
viinin väri; mutta he juttelivat yhdentekevistä asioista, ja vain
heidän hilpeät ja loistavat silmänsä tosiaan puhuivat. Tumma nuori
edeskäypä seisoi syrjässä liikkumattomana, ja hänen kierosilmäisessä
katseessaan, joka oli kiintynyt Helen Bellew'n hartioihin, oli jossakin
hurskaassa taulussa kuvatun pyhimyksen tiedoton kaipaus. Kenenkään
huomaamatta pieni juomanlaskija kaasi itselleen tiskin takana lasin
viiniä puolinaisesta pullosta. Punaisen kaihtimen raosta näkyi silmä
ulkoa, tuijottavana ja uteliaana, kunnes sen omistaja jatkoi matkaansa
koleassa ilmassa.
Kello oli paljon yli yhdeksän, kun he nousivat. Tumma nuori edeskäypä
laski kaavun Helen Bellew'n ylle palvelevin käsin. Tämä loi katseen
häneen, ja siinä oli ääretön lempeys. "Jumala tietää", hän näytti
sanovan, "että jos minä voisin tehdä sinutkin onnelliseksi, niin minä
tekisin sen! Miksi tarvitsee kenenkään kärsiä? Elämä on rikas ja hyvä!"
Nuoren edeskäyvän kierosilmäinen katse painui hänen edessään, ja
mies kumartui kämmenelleen pudotetun rahan yli. Sukkelasti riensi
pieni juomanlaskija heidän edelleen ovelle, hänen kärsivät kasvonsa
vääntyivät pitkään hymyyn.
"Hyvää yötä, rouva; hyvää yötä, herra. Paljon kiitoksia!"
Ja hänkin jäi kumartamaan kämmenensä yli ja hänen hymynsä haihtui.
Mutta ajurissa Georgen käsivarsi kiertyi Helen Bellew'n ympäri kaavun
alla, ja he kantautuivat eteenpäin rientävien vaunujen virrassa, jossa
kulki samanlaisia pareja kuin he, erillään kaikesta muusta paitsi
toinen toisensa silmistä, kaikesta muusta paitsi toinen toisensa
kosketuksesta; ja poispäin kääntynein katsein he puolihämyssä puhelivat
toisilleen matalalla äänellä.