"Hänen asemansa on sietämätön; kenenkään naisen ei pitäisi joutua
sellaiseen elämään, kaikkien parjauksen alaiseksi."
"Mutta, rakas Grig, en minä luule hänen välittävän siitä; minusta hän
oli niin erinomaisen virkeällä mielellä."
Gregory sohaisi kädellään tukkaansa.
"Kukaan ei ymmärrä häntä", hän virkkoi. "Hän on niin uljas."
Mrs Pendyce vilkaisi häneen, ja vähäinen ironinen hymy häivähti hänen
kasvoillaan.
"Kukaan ei voi katsella häntä näkemättä, että hän on uljas. Mutta,
Grig, kenties sinä et täysin ymmärrä häntä myöskään!"
Gregory Vigil raapaisi korvallistaan.
"Minun täytyy avata akkuna hetkeksi", hän virkkoi.
Taas mrs Pendycen sormet alkoivat vääntyä ja taas hän pysähdytti ne.
"Meitä oli oikein suuri seura täällä viime viikolla, ja nyt täällä on
vain Charles. Georgekin on mennyt pois; hän tulee olemaan pahoillaan,
kun ei tavannut sinua!"
Gregory ei kääntynyt eikä vastannut, ja mrs Pendycen kasvoille tuli
taas tarkka katse.
"Oli niin hauskaa sille rakkaalle pojalle voittaa kilpa-ajoissa! Minä
pelkään, että hän lyö hieman vetoa! On niin rauhoittavaa, että Horace
ei tiedä siitä."
Vieläkään ei Gregory puhunut.
Mrs Pendycen kasvoilta hävisi pelokas katse, ja niihin ilmestyi
jonkinmoinen hiljainen ihailu.
"Rakas Grig", hän virkkoi, "miten sinä hoidat tukkasi. Se _on_ niin
kaunista ja pitkää ja aaltoilevaa!"
Gregory kääntyi punastuen.
"Olen aikonut leikkauttaa sen jo aikoja sitten. Tarkoitatko todellakin,
Margery, ettei miehesi saata ymmärtää, minkälaiseen asemaan Helen on
joutunut?"
Mrs Pendycen katse kiintyi hänen helmaansa.
"Näethän, Grig", hän alkoi, "hän oleskeli täällä aika paljon, ennenkuin
hän lähti The Firsistä, ja sittenhän hän on sukua minulle -- vaikkakin
varsin kaukaista. Eihän voi koskaan tietää, mitä tuollaisissa
kauheissa jutuissa voi sattua. Horace tulee varmasti sanomaan, että
hänen pitää palata miehensä luo tai että, jos se on mahdotonta, hänen
pitää ajatella yhteiskuntaa. Lady Rose Bethanyn tapaus on järkyttänyt
kaikkia, ja Horace _on_ hermostunut. En tiedä mistä se johtuu, mutta
ihmiset täällä ovat kovasti sitä vastaan, että naiset asettuvat omille
jaloilleen. Sinun pitäisi kuulla mr Barteria ja Sir James Maldenia ja
monia muita; hassua on, että naiset ovat heidän puolellaan. Tietysti se
on kummallista minusta, kun niin monet Totteridget menivät tiehensä tai
tekivät jotain hassua. Minä en voi olla tuntematta myötätuntoa heitä
kohtaan, mutta minun täytyy ajatella -- --. Et voi uskoa, kuinka täällä
maalla juorutaan ihmisten teoista, ennenkuin he ovat niitä tehneetkään!
Ei ole muuta puheenaihetta kuin ne ja metsästys!"
Gregory Vigil tarttui päähänsä.
"Hyvä, jos tämä esittää ritariston nykyistä kehityskantaa, niin minä
kiitän Jumalaa, etten ole aatelismies!"
Mrs Pendycen silmät sävähtivät.
"Ah!" hän virkkoi, "sitä minä olen niin usein ajatellut".
Gregory rikkoi hiljaisuuden.
"Minä en mahda mitään maaseudun tavoille. Minun velvollisuuteni on
selvä. Kukaan muu ei voi pitää hänestä huolta."
Mrs Pendyce huokasi ja virkkoi nousten tuolistaan: "No niin, rakas
Grig, mennään nyt saamaan vähän teetä."
Worsted Skeynesissä tarjottiin tee sunnuntaisin hallissa, ja
kirkkoherra vaimoineen oli tavallisesti mukana. Nuori Cecil Tharp oli
tullut käyden, koirineen, jonka saattoi kuulla ynisevän hiljaa oven
ulkopuolella. Jalat ristissä ja sormenpäät vastakkain painettuina
nojautui kenraali Pendyce taaksepäin tuolissaan ja tuijotti seinään.
Kartanonherra piteli kädessään uusinta linnunmunaansa, näytellen sen
pilkkuja kirkkoherralle.
Nurkassa urkuharmonin takana, jota ei koskaan soitettu, Norah
jutteli kylän hokkeyklubista mrs Barterin kanssa, joka istui katse
mieheensä kiinnitettynä. Toisella puolen takkaa Bee ja nuori Tharp,
joiden tuolit näyttivät olevan varsin lähellä toisiaan, puhelivat
hevosistaan matalalla äänellä, luoden arkoja silmäyksiä toisiinsa.
Hämärä laskeutui, halot rätisivät, ja silloin tällöin keskeytti
kodikkaan puheensorinan lyhyt unelias äänettömyys, täynnä sulaa lämpöä
ja hyvinvointia, kuten lintukoira Johnin äänettömyys sen nukkuessa
isäntänsä jalkaa vasten.
"Niin", virkkoi Gregory hiljaa, "minun täytyy mennä puhuttelemaan tuota
miestä".
"Onko tosiaankin välttämätöntä, Grig, ensinkään puhutella häntä?
Tarkoitan -- jos olet tehnyt päätöksesi --"
Gregory sohaisi kädellään tukkaansa.
"Se on vain kohtuullista, luullakseni!" -- Ja mennen hallin poikki hän
poistui niin hiljaa, ettei kukaan muu kuin mrs Pendyce todennut hänen
poistuneen.
Puoli tuntia myöhemmin olivat mr Pendyce ja hänen tyttärensä Bee
kotimatkalla aseman luona, kylän ja Worsted Skeynesin välisellä tiellä,
oltuaan sunnuntaikäynnillään vanhan hovimestarinsa Bigsonin luona.
Kartanonherra puheli parhaillaan.
"Hän riutuu pois -- vanha kunnon Bigson riutuu pois. Minä en voi kuulla
mitä hän sanoo, kun hän mutisee niin; ja hän unohtaa kaiken. Ajatteles,
että hän on unohtanut minun olleen Oxfordissa. Mutta me emme saa hänen
vertaisiaan palvelijoita enää nykyään. Tuo mies, jonka me nyt olemme
saaneet, on unelias otus. Unelias! Hän on -- Mitä tuo on, tuolla
tiellä? Ei kukaan saa tuolla lailla ajaa! Kuka se on! Minä en voi
nähdä."
Keskellä tietä lähestyivät rattaat täyttä vauhtia. Bee tarttui isänsä
käsivarteen ja työnsi sitä tarmokkaasti, sillä mr Pendyce seisoi
paikallaan kuin patsas pelkästä paheksumisesta. Rattaat sivuuttivat
hänet yhden jalan etäisyydeltä ja hävisivät kaartaen asemalle päin. Mr
Pendyce kääntyi niiden jälkeen.
"Kuka se oli? Hävytöntä! Ja vielä lisäksi sunnuntaina! Miehen täytyi
olla päissään; hän oli vähällä ajaa jalkojeni yli. Huomasitko, Bee, hän
oli vähällä --"
Bee vastasi:
"Se oli kapteeni Bellew, isä; minä näin hänen kasvonsa?"
"Bellew? Tuo päihtynyt lurjus? Minä haastan hänet oikeuteen.
Huomasitko, Bee, hän oli vähällä --"
"Kenties hän oli saanut huonoja uutisia", sanoi Bee. "Tuolla juna nyt
lähtee. Minä toivon, että hän saavutti sen."
"Huonoja uutisia! Onko se mikään aihe ajaa minun ylitseni? Sinä toivot,
että hän saavutti sen -- minä toivon, että hän myöhästyi. Se lurjus!
Minä toivon, että hän ajaisi itsensä kuoliaaksi!"
Tähän kiihtyneeseen tapaan mr Pendyce jatkoi, kunnes he saapuivat
kirkolle. Kulkiessaan kirkonkäytävää myöten he sivuuttivat Gregory
Vigilin, joka oli penkissä nojautuneena eteenpäin, kyynärpäät
pulpetilla ja peittäen käsillään silmänsä...
Kello yksitoista samana yönä seisoi eräs mies mrs Bellew'n huoneiston
oven ulkopuolella Chelseassa ja soitti kiivaasti kelloa. Hänen kasvonsa
olivat kuolonkalpeat, mutta hänet pienet tummat silmänsä kipunoivat.
Ovi avattiin, ja Helen Bellew seisoi siinä iltapuvussa, pidellen
kynttilää kädessään.
"Kuka te olette? Mitä tahdotte?"
Mies astuu valokehään.
"Jaspar! Sinäkö? Mitä ihmettä --"
"Minä tahdon puhua kanssasi."
"Puhua? Tiedätkö mikä vuorokauden aika nyt on?"
"Aika -- ei mitään sellaista ole. Voisit sinä nyt antaa minulle
suudelman kahden vuoden jälkeen? Minä olen juonut, mutta en ole
päissäni."
Mrs Bellew ei suudellut häntä eikä myöskään vetänyt kasvojaan pois.
Mitään hätääntymisen merkkiä ei näkynyt hänen jäänharmaissa silmissään.
Hän sanoi: "Jos minä päästän sinut sisään, niin lupaatko sanoa
sanottavasi sukkelaan ja mennä tiehesi?"
Pienet ruskeat pirut tanssivat Bellew'n kasvoilla. Hän nyökkäsi. He
seisoivat uunin ääressä arkihuoneessa, ja molempien huulilla väreili
erikoinen hymyily.
Oli vaikeata katsella ylen vakavasti henkilöä, jonka kanssa oli elänyt
vuosia, jonka kanssa oli yhdessä kokenut inhimillisen intohimon,
lähentymisen ja vieraantumisen, joka tunsi kaikki nuo jokapäiväiset
pikkuseikat, mitä yhdessä eläneet miehet ja naiset tuntevat toisistaan,
jonka kanssa lopuksi oli lakannut yhdessä elämästä, vihatta, vain
siksi, että luonto niin vaati. Kummallakaan heistä ei ollut mitään
salattua, ja hymyillen heikosti kuin itse tiedon hymyä Jaspar Bellew ja
Helen, hänen vaimonsa, katselivat toisiaan.
"Niin", lausui mrs Bellew taas, "mitä varten sinä olet tullut?"
Bellew'n kasvot olivat muuttuneet. Niiden ilme oli kaihtava; hänen
suunsa nytkähteli; ryppy oli muodostunut silmäin väliin.
"Kuinka -- sinä -- voit?" hän virkkoi paksulla, mutisevalla äänellä.
Mrs Bellew'n kirkas ääni vastasi:
"No, Jaspar, mitä sinä haluat?"
Pienet ruskeat paholaiset hypähtelivät jälleen Jasparin silmiin.
"Sinä olet hyvin sievä tänä iltana!"
Hänen vaimonsa nyrpisti suutaan.
"Kyllä minä olen suunnilleen sama kuin aina ennenkin", sanoi hän.
Bellew'ta puistatti rajusti. Hän kiinnitti silmänsä lattiaan vähän
mrs Bellew'n vasemmalle puolen; äkkiä hän nosti ne. Ne olivat aivan
elottomat.
"Minä olen aivan selvä", mutisi hän paksusti; sitten, yllättävän
nopeasti, alkoivat hänen silmänsä taas kipunoida. Hän astui askelen
lähemmäksi.
"Sinä olet minun vaimoni!" hän sanoi.
Mrs Bellew hymyili.
"Nyt sinun täytyy mennä!" vastasi hän ja ojensi paljaan käsivartensa
torjuakseen hänet. Mutta Bellew peräytyi itsestään; taas olivat hänen
silmänsä kiinnitetyt lattiaan vähän mrs Bellew'n vasemmalle puolen.
"Mitä tuo on?" änkytti hän. "Mitä se on -- tuo musta --?"
Kaikki pirullisuus, ivailu, ihailu, hajamielisyys oli hävinnyt hänen
kasvoiltaan; ne olivat kalpeat ja tyynet ja äärettömän kärsivät.
"Älä aja minua pois", hän änkytti, "älä aja minua pois!"
Mrs Bellew katsoi häneen tylysti; sitten hänen silmiensä epäluulo
vaihtui jonkinmoiseksi sääliksi. Hän astui nopeasti askelen eteenpäin
ja laski kätensä hänen olalleen.
"Kaikki hyvin, poikaseni, kaikki hyvin!" hän sanoi. "Ei täällä ole
mitään."