Valkoisessa aamupäivähuoneessa, joka samalla oli hänen budoaarinsa,
istui mrs Pendyce, helmassaan avattu kirje. Hänen oli tapana
sunnuntaiaamuisin istua täällä tuntikausi, ennenkuin hän meni
viereiseen huoneeseen pannaksensa hatun päähänsä kirkkoon menoa varten.
Hänen ilonsa oli tämän tunnin ajan istua askartelematta mitään akkunan
ääressä, joka oli avoin, jos sää sen salli, ja katsella kotitarhaa
ja kyläkirkon matalaa tornia, joka kohosi jalavaryhmien keskeltä. Ei
ole tiettyä, mitä hän ajatteli näinä tunteina, lukuunottamatta niitä
lukemattomia edellisiä sunnuntaiaamuja, jolloin hän oli istunut siinä,
kädet helmassa, odottaen kartanonherran kehoitusta lähteä liikkeelle,
jonka tämä antoi astuessaan klo 10.45 huoneeseen ja sanoessaan: "Nyt,
rakas ystävä, sinä myöhästyt!" Hän oli istunut siinä, kunnes hänen
kerran tummanruskea tukkansa oli vaihtunut harmaaksi; hän oli edelleen
istuva siinä, kunnes se oli valkea. Kerran oli tuleva päivä, jolloin
hän ei enää istunut siinä, mutta luultavasti oli mr Pendyce, vielä
hyvin säilyneenä, joka tapauksessa astuva sisään ja sanova: "Nyt, rakas
ystävä, sinä myöhästyt", ja sitten vasta huomaava hairahduksensa.
Mutta tämä oli sellaista, mitä saattoi odottaa eikä mitään tavatonta,
samoin tapahtui sadoissa herraskartanoissa yltympäri "kolmen
kuningaskunnan", missä odottaen hiustensa vaihtuvan valkeiksi istuivat
naiset, jotka kauan ennen olivat jonkun hienon kirkon alttarilla
luopuneet kuvitelmistaan ja kaikista muutoksista ja mahdollisuuksista
tässä katoavassa elämässään.
Tuolin ympärillä makasivat "rakkaat koirat" -- niidenkin tapa oli se,
ja silloin tällöin skyeterrieri (joka oli käymässä kovin vanhaksi)
ojensi pitkän kielensä ja nuoli hänen pientä teräväkärkistä kenkäänsä.
Sillä mrs Pendyce oli ollut kaunis nainen, ja hänen jalkansa olivat
yhtä pienet kuin ennenkin.
Hoikkajalkaisella pöydällä hänen vieressään oli posliinikulho täynnä
kuivuneita ruusunlehtiä, ja niiden päälle oli pirskoitettu jotakin
nestettä, jolla oli orjanruusun tuoksu, tapa, jonka hän oli oppinut
äidiltään Totteridgein kotikartanossa Warwickshiressa, mikä kauan
sitten oli myyty mr Abraham Brigtmanille. Mrs Pendyce, joka oli
syntynyt 1840, piti imelistä hajuvesistä eikä kammonut käyttää niitä.
Jälkikesän aurinko oli lempeä ja kirkas, ja mietiskelevät, lauhkeat
ja kirkkaat olivat mrs Pendycen silmät, jotka oli kiinnitetty hänen
helmassaan olevaan kirjeeseen. Hän käänsi sen ja alkoi lukea sitä
uudelleen. Ryppy käväisi hänen otsallaan. Usein ei Horace Pendycen
hyvää tarkoittavan ja tarkan sensuurin läpi hänen käsiinsä tullut
kirjettä, joka olisi vaatinut hänen ratkaisuaan tai sisältänyt
vastuunalaisuutta. Moni seikka oli hänen huolenpitonsa alainen, mutta
niillä tavallaan ei ollut mitään yhteyttä ulkomaailman kanssa.
Näin kuului kirje:
Y.N.L.P., Hanover Square, 1 p, marrask. 1891.
Rakas Margery!
Minun täytyy tavata sinua ja puhella kanssasi eräästä seikasta,
joten pistäydyn siellä sunnuntai-iltapäivänä. Menee useampia
junia. Mikä soppi tahansa kelpaa minulle yömajaksi, jos talonne
on täynnä, kuten se tähän vuodenaikaan mahtanee olla. Lähemmin
ajatellen tahdon nyt jo mainita, minkä johdosta haluan tavata
sinua. Tietenkin sinulle on tunnettua, että Helen Bellew'n isän
kuoleman jälkeen minä olen hänen ainoa holhoojansa. Hänen nykyinen
asemansa on jokaiselle naiselle sietämätön, ja minä olen vakavasti
päättänyt, että siitä pitää tehtämän loppu. Tuo mies Bellew ei
ansaitse mitään hienotunteisuutta. Minä en voi kirjoittaa hänestä
kuohahtamatta, minkä vuoksi en kirjoita hänestä ollenkaan. Heidän
pesäerostaan on nyt kaksi vuotta, ja siihen oli minun mielestäni
mies kokonaan syypää. Laki on pitänyt Heleniä armottomassa ja
avuttomassa asemassa kaiken tämän ajan; mutta nyt me jumalankiitos
voimme luullakseni ryhtyä ajamaan avioeroa. Sinä tunnet minut
kyllin hyvin käsittääksesi, mitä minä olen läpikäynyt, ennenkuin
olen tullut tähän tulokseen. Taivas tietää, että jos voisin löytää
jonkun toisen keinon, millä hänen tulevaisuutensa saatettaisiin
turvata, minä valitsisin sen mieluummin kuin tämän, joka on minulle
mitä vastenmielisin, mutta minä en sitä voi. Sinä olet ainoa
nainen, jolla minä voin uskoa olevan harrastusta häntä kohtaan, ja
minun täytyy tavata Bellew'ta. Älä vaivaa lihavaa ja moitteetonta
Bensonia ynnä hänen kallisarvoisia hevosiaan minun tuloni johdosta;
minä aion tulla käyden ja itse kantaa hammasharjani.
Sinun harras serkkusi _Gregory Vigil_.
Mrs Pendyce hymyili. Hän ei huomannut mitään pilaa, mutta hän käsitti
viime lauseen sanamuodosta, että Gregory oli lausunut sellaisen ja hän
halusi ottaa sen ystävällisesti vastaan; täten hymyillen ja otsaansa
rypistäen hän mietiskeli kirjeen yli kumartuneena. Hänen ajatuksensa
harhailivat. Viimeinen häväistysjuttu -- lady Rose Bethanyn avioero --
oli järkyttänyt koko kreivikuntaa, ja vieläkin täytyi olla varovainen
sanoissaan. Horacelle ei olisi mieleen ajatus uudesta avioerojutusta,
joka vielä siksi läheisesti koskisi Worsted Skeynesiä. Helenin
lähtiessä torstaina hän oli sanonut:
"En pahoittele hänen lähtöään. Hänen asemansa on kiero. Ihmiset eivät
pidä siitä. Maldenit olivat aivan --"
Ja mrs Pendyce muisti hehkuvin sydämin mitä oli huudahtanut:
"Ellen Malden on niin auttamattoman porvarillinen!"
Eikä edes mr Pendycen paheksuva ilme ollut hävittänyt tämän purkauksen
tuottamaa mielihyvää.
Horace parka! Lapset tulivat isäänsä, Georgea lukuunottamatta, joka
muistutti enoansa Hubertia. Se rakas poika oli palannut klubiinsa
perjantaina -- päivää jälkeen kuin Helen ja muut olivat menneet. Mrs
Pendyce olisi toivonut hänen jäävän. Hän olisi toivonut -- kurttu hänen
kulmillaan syveni. Liian paljo Lontoon elämä oli Georgelle pahaksi!
Liian paljon --. Mielikuvituksessaan hän kiiti Lontooseen, missä hän
nykyään oleskeli vain kolme viikkoa kesä- ja heinäkuussa tyttöjen
takia, juuri kun hänen puutarhansa oli parhaimmillaan ja jolloin kaikki
tosiaan oli sellaista hurinaa, ettei hän koskaan tiennyt, nukkuiko
vai oliko valveilla. Se ei ollut Lontoon näköistä ensinkään -- ei sen
Lontoon näköistä, jonka kevätpilvien tai aikaisen talven lyhdynvalon
alla kaikki kulkijat näyttivät niin mielenkiintoisilta, kuin he
eläisivät kaikenmoisia outoja ja jännittäviä vaiheita, outoja ja
jännittäviä huveja, kaikenmoisten vaarojen alaisina, joskus nälkäisinä,
kodittominakin -- _niin_ mieltä lumoavina, _niin_ erilaisina --
"Nyt, rakas ystävä, sinä myöhästyt!"
Parhaillaan vaihtaen urheilunuttua mustaan takkiin astui mr Pendyce
huoneen läpi lintukoira Johnin saattamana. Hän kääntyi ovella, ja
lintukoira John kääntyi myös.
"Minä toivon hartaasti, että Barter rajoittuu lyhyeen tänä
aamuna. Minun pitää puhua Fox-vanhukselle tuosta uudesta
silpunleikkauskoneesta."
Emäntänsä ympärillä lepäävät kolme koiraa kohottivat päätään; vanha
skyeterrieri päästi hiljaisen murinan. Mrs Pendyce kumartui sivelemään
sen kuonoa.
"Roy, Roy, kuinka _saatat_ noin, rakas?"
Mr Pendyce sanoi:
"Tuo vanha koira on kohta menettänyt kaikki hampaansa; meidän on kai
tehtävä loppu siitä."
Hänen vaimoonsa se näytti koskevan.
"Oi ei, Horace -- ei, ei!"
Kartanonherra rykäisi.
"Meidän täytyy ajatella koiraa!" hän sanoi.
Mrs Pendyce nousi ja seurasi miestään huoneesta hermostuneesti
rutistaen kirjeen kokoon.
Kapea polku johti pihakentän poikki kirkkoa kohti, ja sitä myöten
oli nyt koko talon väki liikkumassa. Sulkahattuiset palvelustytöt
kiiruhtivat ryhmissä, kaksin ja kolmisin; hovimestari seurasi
verkkaisesti itsekseen. Palvelija ja ratsupoika saapuivat sitten,
jättäen jälkeensä ilmaan pomadan tuoksua. Senjälkeen kenraali Pendyce,
päässään korkea litteäkupuinen huopahattu, kädessä espanjanruoko
ja rukouskirja; hän käveli Been ja Norah'n välissä, joilla myös
oli rukouskirjat ja foksterrieri kummallakin sivullaan. Viimeksi
kartanonherra, päässä korkea hattu, kuusi tai seitsemän askelta
vaimonsa edellä, jolla oli pieni samettipäähine.
Naakat olivat lopettaneet kaartelunsa ja vaakkumisensa; vain
"viiden minuutin kellojen" katkonainen kaiuton helinä rikkoi
sunnuntaihiljaisuuden. Vanha hevonen, jota ei vielä ollut otettu pois
syötöltä, seisoi liikkumatonna, lepuuttaen toista takajalkaansa, pää
polkua kohti kääntyneenä. Hautausmaan veräjän sisäpuolella kirkkoherra,
tanakkana ja tukevana, matala hattu vinosti kaljulla otsallaan,
puhutteli vanhaa kuuroa torpparia. Hän kohautti hattuaan ja nyökkäsi
naisille; sitten hän lopettamatta lausettaan hävisi sakaristoon.
Urkujen ääressä mrs Barter puuhaili rekisterin kanssa ollakseen
valmiina soittamaan miehensä kirkkoon, ja hänen puolittain loistavat,
puolittain pelokkaat silmänsä olivat kiinteästi tähdätyt sakariston
oveen.
Kartanonherra ja mrs Pendyce tulivat, nyt melkein rinnakkain, käytävää
pitkin ja istuutuivat tyttäriensä ja kenraalin viereen ensimmäiseen
penkkiin vasemmalla. Se oli korkea ja täytetty. He polvistuivat
korkeille punaisille jakkaroille. Mrs Pendyce pysyi niin yli minuutin
ajan vaipuneena ajatuksiin; mr Pendyce nousi aikaisemmin ja, katsellen
alaspäin, potkaisi jakkaraa, joka oli asetettu liian lähelle istuinta.
Kiinnittäen lasit nenälleen hän tutkisteli vanhaa kulunutta raamattua;
sitten hän nousi, meni kuoripulpetille ja alkoi ottaa selvää päivän
tekstistä. Kello lakkasi soimasta; kuului sihisevä, suriseva ääni; mrs
Barter oli alkanut soittaa ja kirkkoherra oli astunut sisään valkoiseen
messukaapuun pukeutuneena. Selin häneen haki mr Pendyce edelleenkin
tekstiä. Jumalanpalvelus alkoi.
Tavallisesta lasiakkunasta korkealla kirkon oikeanpuoleisessa siivessä
loi aurinko säteen suoraan Pendycein penkkiin. Viimein se viivähti mrs
Barterin kasvoilla, valaisten hänen pehmeät, ryppyiset, pelokkaasti
punastuneet poskensa, hänen otsansa uurteet ja hänen loistavat
silmänsä, jotka jännittyneinä ja arkoina vaelsivat hänen miehestään
nuotteihin ja takaisin. Jokainen kurttu ja kulmienrypistys kirkkoherran
kasvoilla sai soiton värähtämään, kuin olisi kouristus käynyt soittajan
sielussa. Pendycein penkissä molemmat tytöt veisasivat äänekkäästi ja
varsin tunteikkaasti. Mr Pendyce veisasi myöskin ja pari kertaa hän
hämmästellen silmäsi veljeänsä kuin ei tämä aikaansaisi kyllin kovaa
ääntä. Mrs Pendyce ei veisannut, mutta hänen huulensa liikkuivat ja
hän seurasi katseellaan lukemattomia tomuhiukkasia, jotka tanssivat
pitkässä viistossa auringonsäteessä. Sen kultainen keila väistyi
verkkaan pois hänen luotaan ja hävisi sitten kuin loihdun ajamana. Mrs
Pendyce antoi katseensa vaipua. Jotakin oli auringonsäteen keralla
karannut hänen sielustaan; hänen huulensa eivät enää liikkuneet.
Kartanonherra veisasi äänekkäästi pari säveltä, lausui puheäänellä
kolme, veisasi taas kaksi, virsi loppui. Hän nousi paikaltaan, laski
kätensä pulpetin reunoille, kumartui eteenpäin ja alkoi lukea tekstiä.
Hän luki kertomusta Abrahamista ja Lootista, ja heidän karjastaan ja
lammaslaumastaan ja siitä, kuinka he eivät voineet asua yhdessä, ja
lukiessaan hän kuin oman äänensä lumoamana ajatteli:
"Tämän tekstin minä luen hyvin, minä Horace Pendyce. Minä olen Horace
Pendyce -- Horace Pendyce. Amen, Horace Pendyce!"
Ja ensimmäisestä vasemmanpuoleisesta penkistä mrs Pendyce kiinnitti
silmänsä häneen, sillä se oli hänen tapansa, ja ajatteli, kuinka hän
kevään taasen tultua menisi kaupunkiin, yksin, ja asuisi Greenin
hotellissa, missä hän aina oli asunut isänsä kanssa tyttönä ollessaan.
George oli luvannut pitää huolta hänestä ja tehdä hänen kanssaan
kierroksen teattereissa. Ja unohtaen, että oli ajatellut näin joka
syksy viimeisen kymmenen vuoden kuluessa hän hymyili lempeästi ja
nyökkäsi. Mr Pendyce lausui:
"Ja minä tahdon tehdä siemenesi runsaaksi kuin tomun maan päällä;
niin että jos joku voi laskea tomun maan päällä, silloin voidaan
laskea sinunkin siemenesi. Nouse, käy maan läpi pitkin sen pituutta ja
leveyttä; sillä minä tahdon antaa sen sinulle. Silloin Abraham siirsi
telttansa ja asettui Mamren tammistoon, joka on Hebronissa, ja rakensi
sinne alttarin Herralle. Tähän päättyy ensimmäinen teksti."
Aurinko, joka nyt oli saavuttanut toisen akkunan, loi taas kultaisen
juovan kirkon läpi; taaskin lukemattomat tomuhiukkaset tanssivat ja
jumalanpalvelus jatkui.
Syntyi hiljaisuus. Lintukoira John, joka makasi tantereella kirkon
ulkopuolella, työnsi pitkän mustan kuononsa kirkkotarhan veräjän
alitse; foksterrierit, jotka kärsivällisesti istuivat ruohostossa,
teroittivat korviaan. Yksitoikkoisesti puhuva ääni rikkoi hiljaisuuden.
Lintukoira John huokasi, foksterrierien korvat painuivat, ne makasivat
raskaasti toisiaan vasten. Kirkkoherra oli ruvennut saarnaamaan.
Hän saarnasi hedelmällisyydestä, ja heti alkoi kuusi hänen lastaan
levottomasti liikahdella oikeanpuoleisessa penkissä. Mrs Barter, joka
istui sivuittain ja vailla selkänojaa, tuijotti jäykästi miehensä
selkään; hämmennyksen ryppy näkyi hänen kulmillaan. Aika-ajoin hän
liikahteli kuin koskisi hänen selkäänsä. Kirkkoherra valvoi silmillään
seurakuntaansa, jottei vain kukaan heistä vaipuisi uneen. Hän puhui
kauaskaikuvalla äänellä.
Jumala -- hän sanoi -- toivoi ihmisten olevan hedelmällisiä, tarkoitti
heidät olemaan hedelmällisiä, käski heidän olla hedelmällisiä. Jumala
-- hän sanoi -- loi ihmiset ja loi maan; Hän loi ihmisen olemaan
hedelmällisen maan päällä; Hän ei luonut ihmistä kysymään eikä
vastaamaan eikä väittelemään. Hän loi hänet olemaan hedelmällinen ja
omistamaan maan. Kuten he olivat kuulleet tämänaamuisessa kauniissa
tekstissä, oli Jumala säätänyt rajat, avioliiton rajat, joiden
piirissä ihmisen tuli lisääntyä; näiden rajojen piirissä oli hänen
velvollisuutensa lisääntyä ja lisääntyä ylenpalttisesti, kuten
Aabrahamkin lisääntyi. Nykypäivinä on vaaroja, loukkuja ja ansoja
monta; nykypäivinä ihmiset kaikkialla ja avoimesti, häpeämättä,
saarnasivat häpeällisiä oppeja. Olkoot he varuillaan. Hänen pyhä
velvollisuutensa on sulkea pois sellaiset ihmiset sen seurakunnan
piiristä, jonka Jumala on hänen huomaansa uskonut. Heidän suurimman
runoilijansa sanaa käyttäen: "Tällaiset ihmiset ovat vaarallisia",
-- vaarallisia kristinuskolle, vaarallisia maalle ja kansalliselle
elämälle. Heitä ei ole maailmaan pantu noudattamaan synnillistä
taipumustaan, tottelemaan kuolevaista järkeään. Jumala vaatii uhreja
ihmisiltä. Isänmaanrakkaus vaatii uhreja ihmisiltä, se vaatii heitä
hillitsemään taipumuksensa ja halunsa. Se vaatii heiltä heidän
ensimmäisenä velvollisuutenaan miehinä ja kristittyinä, että he ovat
hedelmällisiä ja lisääntyvät, voidakseen viljellä tämän hedelmällisen
maan, mutta ei itsekkäästi, ei vain heitä itseään varten. Se vaatii
heitä lisääntymään, jotta he ynnä heidän lapsensa voisivat lyödä
kuningattarensa ja maansa viholliset ja pitää korkealla Englannin nimeä
kaikissa taisteluissa kaikkia vastaan, jotka röyhkeästi yrittävät
raastaa sen lipun tomuun.
Kartanonherra avasi silmänsä ja katsoi kelloaan. Pannen kätensä ristiin
hän rykäisi, sillä hän ajatteli silpunleikkuukonetta. Hänen vieressään
hymyili mrs Pendyce kuin unessa, katse tähdättynä alttariin. Hän
ajatteli: "Millwordilla, Bond Streetillä, on tavallisesti viehättäviä
pitsejä. Kenties minä keväällä voisin -- -- Tai myös Goblinilla, heidän
_point de Venise_ --"
Neljä penkkiriviä heidän takanaan istui iäkäs mökkiläisvaimo suorana
kuin tyttö, uurtuneilla vanhoilla kasvoillaan haltioitunut ilme. Hän
ei koskaan liikahtanut, hänen silmänsä näyttivät juovan kirkkoherran
jokaisen huulien liikkeen, hänen koko olentonsa näytti riippuvan hänen
sanoissaan. Tosin hänen himmeät silmänsä näkivät vain sumua, eivätkä
hänen poloiset kuurot korvansa voineet kuulla sanaakaan, mutta hän
istui sopessaan tapansa mukaan eikä ajatellut mitään. Ja kenties oli
parempi niin, sillä hän oli lähellä loppuaan.
Auringon lämmittämässä ruohikossa kirkkotarhan ulkopuolella makasivat
foksterrierit toinen toistaan vasten, muka muristen, ja niiden
pienet kirkkaat silmät tähystivät kirkon ovea, ja lintukoira Johnin
läähättävät sieraimet olivat yhä uutterassa työssä veräjän alla.