Pitkin tupakkahuoneen seiniä riippui nahkapaneelin yläpuolella kuvia
ratsumiehistä, joilla oli yllään yöpaidat ja yömyssyt, punaiset
takit ja korkeat hatut, ja niiden alla oli sopivia säkeitä. Kaksi
paria hirvensarvia varjosti takkaa; ne olivat muistoja mr Pendycen
hirvimetsistä, Strathbegallysta, jonka hän nyt oli luovuttanut pois;
sieltä hän vanhan kunnon apurinsa Angus Mc Banen myötävaikutuksella oli
toimittanut turvaan nämä laakson kuninkaiden kruunut. Niiden välissä
oli taulu, mikä kuvasi polvihousuihin pukeutunutta henkilöä, jolla
oli pyssy kainalossa ja hymy huulilla, kahden kookkaan hirvikoiran
raastaessa kuolevaa uhriaan ja erään naisen lähestyessä ponyn selässä.
Kartanonherra ja Sir James Malden olivat vetäytyneet pois;
jäljellejääneet vieraat olivat ryhmittyneet takan ympärille. Gerald
Pendyce seisoi sivupöydän ääressä, jossa oli tarjottimella karahvi,
laseja ja soodavettä.
"Kuka haluaa pisaran pikarista? Pienen pisaran pikarista? Kirkkoherra,
pisara pikarista? George, pisara --"
George pudisti päätään. Hymy oli hänen huulillaan, mutta tällä hymyllä
oli etäisyyden leima, kuin se olisi kuulunut toiseen olomuotoon ja
eksynyt tämän maailmanmiehen huulille vastoin hänen tahtoaan. Hän
näytti koettavan kukistaa sen, vääntää kasvonsa niiden tavalliseen
hahmoon, mutta hymy purkautui läpi kuin oudon voiman työntämänä. Se
oli saanut hänet, hänen ajatuksensa, hänen tottumuksensa ja hänen
vakaumuksensa valtaansa; kaikki hänen moitteettomuutensa oli riisuttu
hänen yltään, kuten mieheltä, joka helteisenä ettoneen hetkenä aikoo
heittäytyä viileään veteen, suurestikaan välittämättä, miten hän nousee
sieltä ylös takaisin.
Ja outoutensa takia, ei tulkitsemansa tunteen vuoksi, tämä hymy
kiinnitti joka miehen huomion puoleensa, samoin kuin ihmisjoukossa
oudoimmat kasvot vetävät puoleensa kaikkien katseet.
Kirkkoherra Hussell Barter katsoi kulmiaan rypistäen hymyä, ja outoja
ajatuksia välähteli hänen päässään.
"Setä Charles, pisara pikarista -- ihan pieni pisara pikarista?"
Kenraali Pendyce siveli poskipartaansa.
"Hitusen verran", hän virkkoi, "hitusen verran. Kuulemani mukaan
ystävämme Sir Percival aikoo asettua ehdokkaaksi taas."
Mr Barter nousi seisomaan, selkä takkaa vasten.
"Kuulumatonta!" hän sanoi. "Hänelle olisi heti sanottava, ettemme saata
hyväksyä häntä."
Geoffrey Winlow vastasi tuolistaan:
"Jos hän asettuu ehdokkaaksi, tulee hän valituksi; ei heillä ole varaa
menettää häntä." Ja puhallettuaan verkkaisesti savupilven sikaristaan:
"Minun täytyy sanoa, etten minä oikein ymmärrä, mitä se hänen julkiseen
elämäänsä kuuluu."
Mr Barter työnsi alahuulensa esiin.
"Paatunut mies", hän sanoi.
"Mutta semmoinen nainen! Mitäpä mies voi tehdä, kun tuo kerran on
saanut hänet käsiinsä?"
"Kun minä majailin Halifaxissa", alkoi kenraali Pendyce, "oli hän
paikkakunnan kaunotar --"
Uudelleen mr Barter työnsi esiin alahuulensa.
"Älkäämme puhuko hänestä -- letukasta!" Sitten äkkiä Georgelle: "Anna
meidän kuulla mielipiteesi, sinä George! Uneksitko voitostasi, heh?" Ja
hänen äänensävynsä oli erikoinen.
Mutta George nousi.
"Minun on liian uni", hän virkkoi. "Hyvää yötä." Lyhyeen nyökäten hän
poistui huoneesta.
Oven edessä oli tumma tammipöytä, täynnä hopeisia kynttilänjalkoja;
vain yksi ainoa kynttilä paloi ja loi ohuen kultaisen juovan
samettiseen pimeyteen. George sytytti kynttilänsä, ja toinen kultajuova
syttyi hänen eteensä; sitä myöten hän alkoi nousta portaita. Hän
kantoi kynttiläänsä rintansa tasalla, ja valo loisti sivuille ja hänen
valkoiseen paidanrinnukseensa ja hänen kaunismuotoisiin vereviin
kasvoihinsa sen yläpuolella. Se loisti myös hänen silmiinsä, jotka
olivat harmaat ja hieman verestävät, ikäänkuin niiden pinnan alta
intohimot väkivaltaisesti pyrkisivät näkyviin. Portaiden käänteessä
hän pysähtyi. Pimeydessä hänen yllään ja allaan lepäsi herraskartano
hiljaa; kaikki sen pieni päivän elämä, sen vähäiset äänet, liikkeet,
sen tulemiset ja menemiset, itse sen hengitys, näytti vaipuneen uneen.
Kaikki sen elämä oli keskittynyt siihen valopiiriin, missä George
seisoi kuunnellen. Hänen sydämensä sykintä oli ainoa ääni, siinä
vähäisessä äänessä kuului koko tämän avaran talon valtimonlyönti.
Hän seisoi kauan, liikkumatonna, kuunnellen sydämensä sykintää, kuin
unissakävijä. Sitten kohosi pimeydestä naurun kaiku. George hätkähti.
"Kirottu pappi!" hän mutisi ja alkoi taas nousta portaita, mutta nyt
hän liikkui määrätietoisesti ja piteli kynttiläänsä korkealla, niin
että valo lankesi kauas pimeyteen. Hän meni oman huoneensa ohi ja
seisahtui taas. Kynttilän valossa näkyi, kuinka hänen otsalleen syöksyi
veri ja sykki hänen ohimosuonissaan; siinä näkyi myös, kuinka hänen
huulensa värisivät ja hänen kätensä vapisi. Hän ojensi tämän kätensä ja
kosketti ovenripaa, sitten hän taas seisoi hiljaa kuin kuvapatsas ja
kuunteli naurua. Hän nosti kynttilän, ja se valaisi joka sopen. Hänen
kurkkunsa loksahti kuin hänen olisi ollut vaikea niellä...
Barnard Scrollsissa, lähimmällä asemalla Worsted Skeynesistä, astui
seuraavana iltapäivänä nuori mies ensi luokan vaunuun junaan, joka
3.10 lähtee kaupunkiin. Tällä nuorella miehellä oli Newmarket-takki,
hienot valkeat hansikkaat ja monokkeli. Hänen kasvonsa olivat verevät,
ja hänen kastanjanruskeat viiksensä hyvin harjatut, ja hänen sinisten
silmiensä liehittelevä ilme näytti sanovan: "Katsokaa minua -- tulkaa,
katsokaa minua -- voikos olla parempaa hyvinvoinnin kuvaa?" Hänen
matkalaukkunsa ja hatturasiansa, parasta nahkaa kumpikin, olivat
varustetut nimikirjoituksella: "E. Maydew, 8:s lansieerirykm."
Vaunussa istui nainen, nurkkaan nojautuneena, leukaan saakka turkkiinsa
verhottuna, ja kohdatessaan hänen viileän ironisen katseensa pudotti
mies monokkelinsa ja ojensi kätensä.
"Ah, mrs Bellew, miten hauskaa tavata teidät niin pian uudelleen.
Oletteko menossa kaupunkiin? Viehättävät tanssiaiset eilen, eikö niin?
Mainio vanha veikko, tuo kartanonherra, ja mrs Pendyce on niin hirveän
miellyttävä nainen."
Mrs Bellew tarttui ojennettuun käteen ja nojautui takaisin nurkkaansa.
Hän oli hieman kalpeampi kuin tavallista, mutta se "puki" häntä, eikä
kapteeni Maydew mielestään koskaan ollut nähnyt niin viehättävää
olentoa.
"Olen saanut viikon loman, jumalankiitos. Hirveän tylsä vuodenaika nyt.
Ketunajo on onnellisesti ohi, emmekä me ala ennenkuin ensimmäisenä
päivänä."
Hän kääntyi akkunaan. Ulkona päivänpaisteessa vilisivät pensasaidat
kullankeltaisina ja ruskeina ohi, junan liitelevien savupilvien
saattamina. Nuori Maydew puisteli päätään niiden kauneudelle.
"Maaseutu on vielä varsin sumea", hän sanoi. "On kovin sääli, että te
olette lakannut ajometsästyksestä."
Mrs Bellew ei vaivautunut vastaamaan, ja juuri tämä itsevarmuus,
maailmaakokeneen naisen viileä levollisuus, hänen tyynet, melkein
välinpitämättömät silmänsä lumosivat tämän nuoren miehen. Hän katsahti
häneen vallan arkana.
"Otaksun, että tahdotte tulla orjakseni", näyttivät nämä silmät
sanovan, "mutta minä en todellakaan voi auttaa teitä".
"Pidittekö Georgen hevosen puolta? Minulle ne olivat tavattoman
onnistuneet kilpa-ajot. Minä olen Georgen koulutoveri. Hauska vanha
veikko, se George."
Mrs Bellew'n silmien syvyydessä näytti jotakin liikahtavan, mutta nuori
Maydew katseli hansikkaitaan. Häntä suretti vaunun ovenrivan niihin
jättämä tahra.
"Te kai tunnette hyvin hänet, veikko Georgen?"
"Varsin hyvin."
"Kun muutamilla ihmisillä on menestystä, käyvät he niin merkillisen
salaperäisiksi. Pidättekö kilpa-ajoista, mrs Bellew?"
"Intohimoisesti."
"Niin minäkin." Ja hänen silmänsä jatkoivat: "Miten viehättävää olla
samaa mieltä kuin te", sillä aivan kuin hypnotisoituina eivät ne
voineet riistäytyä irti näistä kalpeista kasvoista, täyteläisistä
huulista ja heikosti hymyilevistä silmistä korkean valkean
turkinkauluksen yläpuolella.
Pääteasemalla hänen palvelustarjouksensa torjuttiin, ja jokseenkin
nolona, hattu kädessä, hän jäi katselemaan, kuinka mrs Bellew meni
menojaan. Mutta jo ajurissa hänen kasvoilleen palasi niiden entinen
ilme, ja hänen silmänsä näyttivät sanovan pikku kuvastimelle: "Katsokaa
minua -- tulkaa, katsokaa minua -- voiko olla parempaa hyvinvoinnin
kuvaa?"