Kaikista niistä paikoista, missä taitavasti sekoittamalla ruoskaa ja
kannuksia, kauroja ja whiskyä saadaan hevoset siirtämään jalka toisen
eteen tarpeettoman nopeasti, jotta miehet helpommin voisivat vaihtaa
pieniä metallinpalasia, Newmarketin kangas on "etevin, hauskin ja
paras".
Tällä paikalla, joka tarjoaa niin hyvän tilaisuuden rahan liikehtimisen
tutkimukseen -- kilpa-ajourheilun salainen vaikutin on tarjota
esimerkki ikiliikkujasta (ainoakaan vedonlyöjä kun ei ole tyytynyt
pitämään tappioitaan tai voittojaan tapahtuneena tosiseikkana) -- tällä
paikalla on ilmanala, jolla on verraton kyky tuottaa brittiläistä
temperamenttia.
Puuttumatta kohtuullista määrää tuota oleellista luonteen muovailijaa,
itätuulta, sillä on samalla kaikkein paahtavin aurinko, koleimmat
rajuilmat, vetisimmät sateet kaikista senkokoisista paikoista "kolmessa
kuningaskunnassa". Se pyrkii -- vieden siinä suhteessa voiton Lontoon
kaupungistakin -- synnyttämään ja kehittämään individualismia,
tuota tavoiteltavaa "saakeli soikoon" mielialaa, mikä on jokaisen
englantilaisen ylpeys ja varsinkin jokaisen maalaisherrasmiehen.
Sanalla sanoen -- sen itsetietoisen salamyhkäisyyden emona, mikä
torjuu kaiken vieraan sekaantumisen ja oleellisena osana kuuluu tämän
maan kristillisyyteen -- Newmarketin kangas on ennen kaikkia muita
maanomistajaluokkien huvittelupaikka.
Puoli tuntia ennen kuin Rutlandshire-ajon piti alkaa, seisoi
kilpailuherroja parin kolmen hengen ryhmässä hevostarhassa kuvailemassa
toisilleen erittäin varovaisesti niiden hevosten vahvoja puolia,
joita vastaan he olivat panneet vetoa, ja niiden heikkoja puolia,
joiden puolesta he olivat panneet, tai päinvastoin, kuvaten samalla
harjoittajain ja jokkeyden viimeisiä riitaisuuksia. Kauimpana syrjässä
George Pendyce, hänen harjoittajansa Blacksmith ja hänen jokkeynsa
Swells puhelivat matalalla äänellä. Moni on hämmästynyt sitä tiukkaa
salamyhkäisyyttä, mikä on tunnusmerkillistä kaikille, jotka ovat
hevosten kanssa tekemisissä. Siinä ei ole mitään ihmettelemistä.
Hevonen kuuluu niihin jaloluontoisiin ja jollakin tavoin huolimattomiin
eläimiin, jotka varmasti päästävät kaiken menemään piloille, ellei
niihin tartuta tanakasti ensi hetkestä saakka. Oleellinen seikka on,
että miehellä, joka on hevosten kanssa tekemisissä, on täydellisesti
ilmeettömät kasvot, muussa tapauksessa eläin ei koskaan tiedä, mitä
siltä tahdotaan. Minä enemmän siltä tahdotaan, sitä ilmeettömämpiä
täytyy sen ystävien olla, muuten he saavat surkean tappion
murehtiakseen.
Tästä syystä Georgen kasvot olivat vielä tavallistaan levollisemmat,
hänen harjoittajansa ja jokkeynsa virkut, päättäväiset ja ilmeettömät.
Pienikasvuisella Blacksmithillä oli kädessään lyhyt pykäläinen
keppi, jolla hän vastoin tavallisuutta ei ropsinut sääryksiään.
Hänen silmäluomensa riippuivat hänen terävien silmiensä yli, hänen
ylähuulensa ulkoni alahuulen ohi, eikä hänen kasvoissaan ollut
mitään karvoja. Jokkey Swellsin teräväpiirteiset kasvot, joissa oli
esiinpistävät kulmakarvat ja melkein olemattomat posket, saivat Georgen
riikinkukonsinisen kilpailulakin alla sen tummanruskean sävyn, mikä
vanhoilla tavaroilla on.
"Ambler" oli ostettu hevossiittolasta, jotka omisti eversti Dorking,
mies, joka periaatteesta ei antanut kaksivuotisten kilpailla, eikä se
ollut kolmivuotiaanakaan juossut. Kun se parissa kotikilpailussa näytti
osoittavan taipumuksia, sen annettiin ottaa osaa estejuoksuun Fanessa,
mutta ilmeisesti se ei vielä ollut valmis ja vietiin syrjään yleisön
nähtäviltä.
Kasvatustallissa oli alusta saakka tähdätty Rutlandshire-kilpailuihin,
ja heti kun Goodwoodista oli päästy, annettiin tehtävä Barneyn
huostaan, joka oli tunnettu kyvystään sopivimmalla hetkellä kiinnittää
yleisön huomion määrättyyn hevoseen. Samoihin aikoihin kävi ilmi,
että yleisö oli päättänyt kannattaa "Ambleria" ainakin seitsemällä
yhtä vastaan. Ymmärtäväisesti pani Barney heti likoon tallirahaston,
ja kun se oli tehty, havaitsi George, että hänellä oli mahdollisuus
voittaa neljätuhatta puntaa tyhjää vastaan. Jos hän nyt olisi päättänyt
panna vetoa tämän summan käypähintaan kahdeksan yhtä vastaan, niin hän
luonnollisesti täydellä varmuudella olisi voittanut neljäsataa, eikä
hevosen olisi tarvinnut koskaan kilpaillakaan. Mutta George, joka tosin
olisi ollut mielissään sellaisesta summasta, ei ollut omansa moiseen.
Se soti hänen periaatteitaan vastaan. Sitäpaitsi hän luotti hevoseensa
ja oli kylliksi Totteridge rakastaakseen kilpailua sen itsensä takia.
Jos hän kärsisi tappionkin, saisi hän nauttia siitä mielentyyneydestä,
millä hän voisi tappion kantaa, ylemmyydentunnostaan muiden miesten
rinnalla, jotka eivät olleet niin suuria harrastajia kuin hän itse.
"Tule katsomaan, kun hevosta satuloidaan", sanoi hän veljelleen
Geraldille.
Eräässä pitkän rivin pilttuista seisoi "Ambler" odottamassa
viimeistelyä. Se oli tummanruskea hevonen, noin kuusitoista kämmenen
mittaa korkea, sillä oli hyvänmuotoiset lavat, suorat sääret, pieni pää
ja "rotanhäntä", kuten nimi kuuluu. Mutta huomattavin sen piirteistä
oli kuitenkin silmä. Tuon suuren lempeän silmän syvyydessä oli melkein
kaamea loiste, ja kun se käänsi sitä valkoisessa kehässään ja loi
ympäröiviin oudon ymmärtäväisen katseen, niin he ymmärsivät, että se
käsitti pohjaan saakka kaiken mitä sen ympärillä tapahtui. Se oli
vasta kolmivuotias eikä ollut vielä ehtinyt siihen ikään, jolloin
ihmiset sovittavat käytäntöön tiedon hedelmät, ja kuitenkin oli tuskin
epäilystä siitä, ettei se vanhentuessaan ilmaisisi paheksuvansa sitä
järjestelmää, millä miehet löivät rahaa sen kustannuksella. Ja tällä
valkokehäisellä silmällään se katseli Georgea, ja vaiteliaasti katsoi
George takaisin siihen, oudosti hämmästellen hevosen pitkää, tyyntä,
rohkeaa silmäystä. Liian paljonhan riippui tästä sydämestä, joka sykki
syvällä lämpöisen, tumman silkkisen karvan alla, hengestä, joka hehkui
sen tyynestä rohkeasta silmästä, ja hän kääntyi pois.
"Satulaan, jokkeyt!"
Kovakatseisen, lakkipäisen, vaatteisiin verhotun kaksijalkaisen
joukon läpi marssivat nämä nelijalkaiset ylväinä, silkkikarvaisessa
alastomuudessaan loistaen ruskean eri vivahduksissa, kuin kulkien kohti
kuolemaa -- näky, joka oli kauneimpia maailmassa. Viimeinen niistä
hävisi veräjästä ulos, joukko hajosi.
Alhaalla Tattersallin aidakkeen luona seisoi yksinään George. Hän
oli tunkenut ruumiinsa sopukkaan, mistä hän pitkän kiikarinsa avulla
saattoi tähytä loistavanväristä käännöspyörää kahden kilometrin
pituisen kilparadan päässä. Tänä hänen tulevaisuudelleen niin
merkityksellisenä hetkenä hän ei voinut sietää tovereittensa seuraa.
"Nyt ne lähtivät!"
Hän ei enää katsonut, nosti vain olkapäitään ja kangisti kyynärpäitään,
niin ettei kenkään pystynyt tulkitsemaan hänen tunteitaan.
"Lemmitty on lyöty. Mikä on tuo sinisellä merkitty etunenässä?"
Kaukana yksinään radalla, kiitäen sitä pitkin kuin kotiin lentävä
lintu, saapui "Ambler". Ja Georgen sydän hypähti kuin kala, joka
kesäiltana hypähtää tummasta vedenkalvosta.
"Ne eivät tule saamaan kiinni sitä. Ambler voittaa helposti! Ambler!"
Vaiteliaana keskellä huutavaa joukkoa ajatteli George: "Minun hevoseni!
minun hevoseni!" ja pelkkä mielenliikutus sai kyyneliä kokoontumaan
hänen silmiinsä. Kokonaisen minuutin hän seisoi aivan hiljaa; sitten
hän, vaistomaisesti kohentaen hattuaan ja kaulahuiviaan, lähti
rauhallisesti vaeltamaan tarhaa kohti. Hän antoi harjoittajansa viedä
Amblerin takaisin ja yhtyi häneen punnitushuoneessa.
Pieni jokkey istui satulaansa hoidellen välinpitämättömänä ja äreänä,
odotellen sanoja: All right!
Blacksmith virkkoi rauhallisesti:
"Niin, herra, me selvisimme hyvin. Neljä hevosenmittaa. Minä olen
sanonut Swellsille, että minun laskuuni hän ei enää ratsasta.
Kokonainen kultakaivos on siinä heitetty hukkaan. Miksi ihmeessä
hänen piti tuolla tavoin yksinään saapua perille? Nyt me emme pääse
'City'-kilpailuihin alle yhdeksän painon. Se voi saada miehen ihan
itkemään!"
Ja katsahtaen harjoittajaansa George näki pikku miehen huulten
värähtävän.
Hien peitossa, takajalat levällään seisoi Ambler tallissaan,
kiukutellen tallirengin huolenpitoa; se lakkasi hetkeksi viskomasta
päätään katsahtaakseen omistajaansa, ja taas kohtasi George tuon
pitkän, ylvään, tyynen katseen. Hän laski hansikoidun kätensä hevosen
vaahtopilkkuiselle kaulalle. Ambler keikautti päätään ja käänsi sen
pois.
George meni ulkoilmaan ja suuntasi kulkunsa katsojalavalle. Hänen
harjoittajansa sanat olivat vuodattaneet pisaran myrkkyä hänen
maljaansa. "Kultakaivos heitetty hukkaan!"
Hän meni Swellsin luo. Hän oli lausumaisillaan sanat: "Mikä pani teidät
komeilemaan tuolla tavoin?" Hän ei lausunut niitä, sillä sisässään
hän tunsi, ettei hänen sopinut kysyä jokkeyltään, miks'ei hän ollut
pidättänyt ja voittanut vain yhden pituuden verran. Mutta pikku jokkey
ymmärsi heti.
"Mr Blacksmith on ollut kimpussani, herra. Uskokaa minua: se on omaa
laatuaan, tuo hevonen. Minusta oli paras antaa sen juosta niinkuin sitä
halutti. Muistakaa minun sanoneen: se tietää mitä se tahtoo. Ja kun ne
ovat sellaisia, on paras antaa niiden olla rauhassa."
Ääni virkkoi hänen takanaan:
"Mainiota, George, onnittelen sinua! Itse minä kyllä en olisi sillä
tavoin ratsastanut. Hänen olisi pitänyt sovitella etäisyyttä. Kylläpä
on vauhtia siinä hevosessa! Mutta nykyään ei enää osata ratsastaa!"
Kartanonherra ja kenraali Pendyce seisoivat siinä, suorina ja
hintelinä, yhdennäköisinä ja kuitenkin niin erinäköisinä, ja molempien
silmät näyttivät sanovan:
"Minä olen aivan samaa mieltä kuin sinä; siitä ei voi olla eri
käsityksiä; minä olen aivan samaa mieltä."
Heidän takanaan seisoi mrs Bellew. Hän ei voinut hillitä silmiään
ripsiensä alla, ja niiden loisto ja väri vaihteli lakkaamatta. George
asteli verkalleen hänen vieressään. Helenin olennossa oli voitonriemua
ja hellyyttä, väri syveni hänen poskillaan, hänen vartalonsa notkui. He
eivät katsoneet toisiinsa.
Hevostarhan aitausta vasten nojasi mies ratsastuspuvussa, hän oli
hoikkavartaloinen, hänellä oli hevosmiehen suorakulmaiset korkeat
olkapäät, ja hintelät, vähän käyrät sääret. Hänen kapeilla,
ohuthuulisilla, kesakkoisilla kasvoillaan, lyhyeksileikattuine
punaisine viiksineen ja hiuksineen, oli outo kalpeus. Hän seurasi
Georgen ja tämän kumppanin hahmoja pienillä, tuikeilla, tummanruskeilla
silmillään, joissa paholaiset näyttivät tanssivan. Joku löi häntä
käsivarrelle.
"Hei Bellew! Onko sinulla ollut hyvä onni tänään?"
"Hitto vieköön, ei! Mennään ottamaan ryyppy."
Yhä katsomatta toisiinsa George ja mrs Bellew kävelivät veräjää kohti.
"Minä en välitä nähdä mitään enempää", virkkoi mrs Bellew. "Haluaisin
lähteä pois samalla."
"Lähdetään tämän ajon jälkeen", virkkoi George. "Viimeisessä ei ole
mitään nähtävää."
Suuren katsomolavan takana, keskellä kohisevaa laumaa, hän pysähtyi.
"Helen?" lausui hän.
Mrs Bellew nosti silmänsä ja katsoi suoraan Georgeen.
Pitkä on avomaantie Roustonin rautatieasemalta Worsted Skeynesiin.
George Pendycen mielestä, joka ajoi rattaita, Helen Bellew'n istuessa
hänen vieressään, se tuntui kestävän vain hetken -- sen ihmeellisen
hetken, jolloin taivas on auki ja sen ihanuus näkyy. Muutamat miehet
kohtaavat sen näyn vain kerran, muutamat monta kertaa. Se tulee pitkän
talven jälkeen, kun kukkivat lehvät riippuvat; se tulee kuivan kesän
jälkeen, kun puut käyvät kultaan; ja millä väreillä se on maalattu --
onko se härmää ja tulta, viiniä ja purppuraa, tunturikukkien loistoa
vaiko syvän, hiljaisen veden tummaa vihreää -- sen saattaa näkijä
yksin kertoa. Mutta se on varmaa -- tämä näky riistää siltä, ken
sitä katsoo, kaiken tietoisuuden muusta maailmasta, kaiken tunnon
laista ja järjestyksestä, todellisesta menneisyydestä ja todellisesta
nykyisyydestä. Tulevaisuus on siinä, tuoksuisena, laulavana,
timantinvälkkyisenä, kuin milloin korkeiden töyräiden välistä äkkiä
tulee näkyviin kukkiva omenapuun lehvä, joka värähtelee tuulessa,
mehiläisten laulua hymisten.
George Pendyce tuijotti tällaiseen näkyyn harmaan tamman selän yli,
ja toinen, joka hänen vieressään istui turkiksiinsa käärittynä,
kosketti hänen käsivarttaan omallaan. Ja selin heihin istui ratsupoika,
pidellen itseään kiinni, tien luistaessa ohi hänen allaan, ja hänellä
oli oma näkynsä, sillä hän oli voittanut viisi puntaa ja hänen
silmänsä olivat suljetut. Ja harmaalla tammalla oli näky lämpimästä
valoisasta tallistaan ja kauroista, joita valui sen seimeen, ja se
kiiti kevein kavioin raittia myöten, jolle sivulamput loivat kaksi
tanssivaa sädettä, valaisten pyökkirivejä sen kummallakin puolen, missä
koillistuuli humisi. Kerran toisensa jälkeen se päristeli tyytyväisenä
siitä, että kiidettiin kotia kohti, ja sen sieraimien keveä vaahto
pärskyi takana istuvien kasvoilla. Ja he istuivat ääneti, värähdellen
toistensa käsivarsien kosketuksesta, heidän poskensa hehkuivat
tuulisessa pimeydessä, heidän loistavat silmänsä tuijottivat suoraan
eteensä.
Ratsupoika heräsi äkkiä unelmistaan.
"Jos minä omistaisin moisen hevosen kuin mr George ja minulla olisi
moinen korea nainen vieressäni kuin mrs Bellew, niin istuisinkohan minä
tuolla tavoin, haastamatta sanaakaan?"