Oli iltapäivä, teen ja päivällisen välinen hetki, jolloin
herraskartanon henki, tietoisena omasta oivallisuudestaan, oli vaipunut
puoleksi uneen.
Kylvettyään ja vaihdettuaan vaatteita George Pendyce meni
vedonlyöntikirjoineen tupakkahuoneeseen. Lukemiselle omistetussa
sopukassa, jota vedolta ja tunkeilulta suojasi korkea nahkaverho, hän
istuutui nojatuoliin ja torkahti.
Istuessaan siinä jalat ristissä, leuka toiseen kämmeneen nojaten,
pulska vartalo lepoon lauenneena, hän uhosi saippuan tuoksua, aivan
kuin hänen sielustaan tässä sen täydellisessä levossa lähtisi sen
luontainen tuoksu. Hänen mielessään, joka oli unimaailman rajalla,
värehti haihtuvia mielteitä ritarillisuudesta ja korkeista päämääristä.
Se on pitkän ulkoilmassa vietetyn päivän ja sen tuottaman ruumiillisen
hyvinvoinnin tulos, sen turvallisuuden tunnon tulos, minkä vapaus
kaikesta epämiellyttävästä ja vaaranalaisesta herättää. Hän heräsi
puheääniin.
"George ei ole mikään huono ampuja!"
"Hän käyttäytyi aivan liian kömpelösti viime asemalla. Mrs Bellew oli
hänen seurassaan. Linnut kiitivät hänen ylitseen kuin savu, eikä hän
sipaissut höyhentäkään."
Se oli Winlow'n ääni. Hiljaisuus, sitten Thomas Brandwhiten:
"Oli hairahdus, että naiset tulivat mukaan. Minä itse en koskaan huoli
heistä. Mitä te arvelette, Sir James?"
"Huono periaate -- hyvin huono."
Naurua -- Thomas Brandwhiten naurua, kuin miehen, joka ei ole koskaan
täysin varma itsestään.
"Tuo Bellew on kumma haukka. Häntä nimitetään hurjapääksi täällä.
Hän juo kuin kala ja ratsastaa kuin paholainen. Hänen vaimonsa
rakasti kiivasta menoa, hänkin. Olen pannut merkille, että tuollainen
pariskunta on jokaisessa metsästysseudussa. Oletteko koskaan nähnyt
häntä? Hintelä, korkeaolkainen mies, jolla on valkea naama, pienet
mustat silmät ja punaiset viikset."
"Hänen vaimonsahan on vielä nuori nainen?"
"Kolmekymmentä tai kolmekymmentä kaksi."
"Miks'eivät he tulleet toimeen keskenään?" Kuului tulitikun raapaisu.
"Vanha juttu padasta ja kattilasta."
"On helppo havaita, että miesten ihailu häntä miellyttää. Sellainen on
aina tehnyt naisille pahoja kepposia!"
Winlow'n verkkaisa ääni taas:
"Heillä oli lapsi, luullakseni, mutta se kuoli. Ja sitten -- siellä
tapahtui jokin juttu, tiemmä; mutta ei siitä koskaan päästy oikein
selville. Bellew joutui pois rykmentistään sen asian vuoksi. Hänen
vaimonsa saa kaikenmoisia päähänpistoja, sanotaan, ettei hänelle ole
mikään kylliksi kiihottavaa; tahtoo luistella ohuella jäällä, tahtoo
jonkun miehen luistelevan perässään. Jos se miespoloinen painaa enemmän
kuin hän, niin sinne hän jää."
"Tuo muistuttaa hänen isäänsä, Cheriton-vanhusta. Minä tunsin hänet
klubissa -- hän oli niitä vanhan ajan kartanonherroja -- nai toisen
vaimonsa kuusikymmenvuotiaana ja hautasi hänet kahdeksankymmenen
vanhana. Vanhaksi 'Claret ja Piquet'ksi' [Claret = punaviini. Piquet =
eräs korttipeli.] he nimittivät häntä. Hänellä oli enemmän aviottomia
lapsia kuin kenelläkään muulla Devonshiressä. Näin hänen pelaavan
kahden ja puolen tikkejä viikkoa ennen kuolemaansa. Se on veressä.
Paljonko George painaa? -- haha?"
"Ei se ole mikään naurun asia, Brandwhite. Meillä on aikaa yhteen
peliin ennen päivällistä, jos teitä haluttaa, Winlow?"
Taaksepäin työnnettyjen tuolien ääni, askeleita, ovi sulkeutui. George
oli yksin taas, punainen täplä kummallakin poskellaan. Nuo epämääräiset
mielteet ritarillisuudesta ja korkeista päämääristä olivat haihtuneet,
ja haihtunut hyvin ansaitun levon tunne. Hän nousi, astui esiin
sopukastaan ja käveli edestakaisin tiikerintaljalla uunin edessä. Hän
sytytti savukkeen, heitti sen pois ja sytytti toisen.
Luistelu ohuella jäällä! Se ei häntä pidättäisi! Heidän juorunsa ei
häntä pidättäisi eikä heidän ivansa, ne vain yllyttäisivät häntä yhä
kiihkeämmäksi.
Hän heitti pois toisenkin savukkeen. Hänen oli outoa mennä salonkiin
tähän päivän aikaan, mutta hän meni kuitenkin.
Avaten rauhallisesti oven hän näki solakoiden öljylamppujen valaiseman
pitkän miellyttävän huoneen ja mrs Bellew'n istuvan pianon ääressä
laulamassa. Teeastiat olivat vielä pöydällä toisessa päässä, mutta
jokainen oli lopettanut. Niin kaukana muista kuin mahdollista,
akkunasopen suojassa, kenraali Pendyce ja Bee pelasivat sakkia. Huoneen
keskustassa olevan lampun ympärille ryhmittyneinä lady Maiden, mrs
Winlow ja mrs Brandwhite olivat kääntäneet kasvonsa pianoon päin, ja
jonkinmoinen nurpeus tai hämmästys näkyi näillä kasvoilla, jonkinmoinen
ajatuksen: "Meillä oli juuri mitä mieltäkiinnittävin puheenaine; meitä
ei olisi pitänyt keskeyttää" ilme.
Uunin edessä seisoi, pitkät sääret hajallaan, Gerald Pendyce. Ja vähän
erillään istui mrs Pendyce, tummat silmät laulajaan kiintyneinä ja
koruompelus helmassaan, ja hänen hameensa liepeellä makasi Roy, vanha
skyeterrieri.
"Jos oisin tiennyt, kun suutelin,
että hetken vain lempiä voisin,
niin kultalippaaseen sulkenut
ma sydämeni ainiaks oisin.
Ah murhetta -- lempi on suloinen,
kun ensi päivät vaihtuu,
mut vanhana kohta jäähtyy se
ja kasteen lailla haihtuu!"
Tämän laulun George kuuli väreilevän ja kuolevan kaunisäänisen, vähän
epävireessä olevan pianon kielillä.
Hän tuijotti laulajaan, ja vaikka hän ei ollut soitannollinen, tuli
hänen silmiinsä katse, jonka hän kiiruhti salaamaan.
Hiljainen sorina kuului huoneen keskustasta, ja uunin äärestä Gerald
huudahti: "Kiitos, se oli erinomaista!"