METSÄSTYS

Aamiaispöydän päässä istui mr Pendyce järjestelmällisesti syöden. Hän

oli hieman vaitelias, kuten sopii perheenisän, joka juuri on pitänyt

aamuhartauden, mutta tässä vaiteliaisuudessa samoin kuin hänen oikealla

puolellaan olevassa puoleksi avattujen kirjeiden läjässä oli vivahdus

itsevaltiutta.

"Olkaa kuin kotonanne -- tehkää mitä tahdotte, pukeutukaa kuin

haluatte, syökää mitä mielitte, juokaa teetä tai kahvia, mutta --"

Hänen jokainen silmänluontinsa, kaikki hänen harvasanainen, keveästi

hyväntuulinen haastelunsa näytti toistavan tätä "muttaa".

Aamiaispöydän toisessa päässä istui mrs Pendyce, hopeisen teekeittiön

takana, josta uhosi kevyt höyry. Hänen käsillään oli pysähtymätöntä

puuhaa kupeista ja samalla aikaa hänen huulillaan oli puuhaa, kun hän

otti osaa keskusteluun katkonaisin lausein, jotka eivät milloinkaan

koskeneet häntä itseään. Hieman sysättynä syrjään vasemmalle ja

kokonaan laiminlyötynä oli palanen paahdettua leipää pienellä valkealla

lautasella. Kaksi kertaa hän tarttui siihen, levitti osalle siitä

voita, ja pani sen pois taas. Hetken hän levähti, ja hänen katseensa,

joka lankesi mrs Bellew'hin, tuntui sanovan: "Kuinka viehättävältä

näytätkään, rakas ystävä!" Sitten hän tarttui sokeripihteihin ja alkoi

taas.

Pitkän, valkealla liinalla katetun tarjoilupöydän täytti joukko

syötävää, jommoista tavataan vain sen yhteiskunnan osan keskuudessa,

mikä kasvattaa elukoita syödäkseen ne itse. Tämän liharuokarivin

toisessa päässä oli kookas riistapiirakka, jonka taikinassa oli

kolmikulmainen reikä; toisessa päässä oli soikeissa astioissa neljä

kylmää peltopyytä, eri määrässä muokattuina. Niiden takana oleva

hopeakulho sisälsi kolme terttua tummia ja yhden tertun vaaleita

rypäleitä ynnä hopeisen rypäleveitsen, jolla ei ollut mitään

käytäntöä (se oli niin tylsä), mutta joka kerran oli kuulunut eräälle

Totteridgelle ja oli koristettu suvun vaakunalla.

Mitään palvelijoita ei ollut huoneessa, mutta sivuovi aukeni silloin

tällöin, ja jotain tuotiin sisään, ja tämä antoi aavistaa, että oven

taakse oli kokoontunut henkilöitä, jotka vain odottivat määräyksiä. Oli

tosiaan kuin mr Pendyce olisi sanonut: "Voisihan hovimestari ja kaksi

palvelijaa olla ojentamassa tavaroita, mutta tämä on yksinkertainen

maakartano."

Aika-ajoin joku miehisistä vieraista nousi ruokaliina kädessään

ja virkkoi jollekin naiselle: "Saanko tuoda teille jotain

tarjoilupöydältä?" Kun evättiin, meni hän täyttämään oman lautasensa.

Kolme koiraa -- kaksi foksterrieriä ja raihnas skyeterrieri -- vaelteli

levottomina lattialla, nuuskien vieraiden ruokaliinoja. Ja seurasta

kohosi puheen sorinaa, josta saattoi erottaa tämäntapaisia lauseita:

"Mainio asema se siellä metsänreunassa! Muistatko sen lehtokurpan

ilmaheittoa viime vuonna, Jerry?" "Ja meidän rakas kartanonherramme kun

ei sipaissut edes höyhentäkään! Vai kuinka, kartanonherra?" "Dick --

Dick! Tuhma koira! Tule tänne näyttämään temppujasi! Hiljaa -- hiljaa!

No noin! Eikös se ole kultunen?"

Mr Pendycen jalkojen juuressa tai hänen tuolinsa vieressä, mistä se

saattoi nähdä, mitä syötiin, istui lintukoira John, ja aika-ajoin mr

Pendyce otti pikku viipaleen jotain etusormensa ja peukalonsa väliin,

sanoen:

"John! -- Syökää kunnollinen aamiainen, Sir James; huonosti murkinoinut

mies ei kelpaa mihinkään, on minun tapana sanoa!"

Ja mrs Pendyce kohotti kulmakarvojaan ja silmäili huolissaan ympäri

pöydän, sopertaen: "Vielä kuppi teetä, hyvä ystävä; saanko nähdä --

onko teillä sokeria?"

Kun kaikki olivat lopettaneet, syntyi vaitiolo, kuin itsekukin

olisi koettanut unohtaa syömisensä, kuin itsekukin olisi tuntenut

suorittaneensa arvotonta toimitusta; sitten mr Pendyce, lopettaen

viimeisen rypäleensä, pyyhki suutaan.

"Teillä on neljännestunti käytettävänänne, hyvät herrat. Me lähdemme

kello kymmenen ja viisitoista."

Mrs Pendyce jäi istumaan, huulillaan epämääräinen ironinen hymy, hän

söi palan paahdetusta leivästään, joka nyt oli varsin vanha ja sitkeä,

antoi lopun "kilteille koirille" ja virkkoi:

"George! Sinä tarvitset uuden metsästyskaulaliinan; tämän vihreä

väri on aivan haalistunut. Minä olen aikonut hankkia tänne muutamia

silkkisiä jo kauan sitten. Oletko saanut mitään tietoja hevosestasi

tänä aamuna?"

"Kyllä, Blacksmith sanoo, että se on mainiossa kunnossa."

"Minä niin toivon, että se tuottaa sinulle voiton tässä kilpailussa.

Enosi Hubert menetti kerran neljätuhatta puntaa Rutlandshire-ajoissa.

Muistan sen hyvin. Isäni sai maksaa sen. Minä olen niin iloinen, ettet

sinä lyö vetoa, rakas lapsi!"

"Rakas äiti, minähän lyön vetoa!"

"Oi George, toivoakseni et paljon! Älä herran tähden puhu siitä

isällesi; hän on kuten kaikki Pendycet, hän ei tahdo panna mitään

vaaraan."

"Rakas äiti, luultavasti minä en sitä tee; mutta todellisuudessa siinä

ei ole mitään vaaraa. Minulla on tilaisuus voittaa joukko rahaa tyhjää

vastaan."

"Mutta, George, onko se oikein?"

"Tietysti se on oikein!"

"Niin, enhän minä sitä käsitä!" Mrs Pendyce käänsi katseensa maahan,

puna kohosi hänen valkeille poskilleen; hän nosti katseensa taas ja

sanoi sukkelaan: "George, minä niin mielelläni löisin pienen vedon

sinun hevosestasi -- _oikean_ vedon, sanokaamme yhden punnan edestä."

George Pendycen periaatteet eivät sallineet hänen ilmaista mitään

mielenliikutusta. Hän hymyili.

"Hyvä on, äiti, minä suoritan sen puolestasi. Siitä kai tulee kahdeksan

yhtä vastaan."

"Merkitseekö se, että jos minä voitan, niin minä saan kahdeksan?"

George nyökkäsi.

Mrs Pendyce tuijotti hajamielisenä hänen kaulaliinaansa.

"No olkoon sitten vaikka kaksi puntaa, yksi tuntuu kovin vähäiseltä

menettää, kun minä niin kovin haluan sen voittavan. Eikö Helen Bellew

ole vallan viehättävä tänä aamuna? On miellyttävää nähdä, kun nainen on

parhaan näköinen aamulla."

George kääntyi pois salatakseen punastustaan.

"Hän on kyllä kukkean näköinen tosiaankin."

Mrs Pendyce silmäsi häneen; toisessa hänen kohotetuista

kulmakarvoistaan piili pieni veitikka.

"Minä en tahdo pidättää sinua, rakkaani; sinä myöhästyt metsästyksestä."

Mr Pendyce oli vanhan koulun metsästäjä, joka vielä piti lintukoiria,

joita hän nykyajan tapoja noudattaen ei voinut käyttää, ja hän vastusti

varapyssyn pitämistä.

"Jokainen", oli hänen tapansa sanoa, "joka metsästää Worsted

Skeynesissä, saa suoriutua vain yhdellä pyssyllä, kuten rakas

isävanhukseni teki ennen minua. Hän saa kunnollisen urheilupäivän -- ei

mitään tarhalintuja" (hän koetti näet pitää fasaanejaan laihoina, jotta

ne lentäisivät paremmin); "mutta älköön hän odottako mitään tuollaista

joukkotappoa -- sulaa teurastusta sellainen on!"

Hän oli tavattoman ihastunut lintuihin, se oli itse asiassa hänen

lempiharrastuksensa, ja hän oli lasilaatikkoihin kerännyt huomattavan

joukon yksilöitä sellaisista lajeista, jotka ovat vaarassa joutua

sukupuuttoon, ja hän tosiaan tunsi eräänlaisella pendycelaisella

tavalla, että hän täten teki niille palveluksen, ikäänkuin puolusti

niitä maailmalta, joka pian ei enää saisi nähdä niitä hengissä. Hän

toivoi myös, että kokoelmasta tulisi oleellinen osa hänen maatilaansa,

ja että se siirtyisi hänen pojalleen ja pojanpojalleen hänen jälkeensä.

"Katsokaa tätä Dartford-kerttua", oli hänellä tapana sanoa; "viehättävä

pikku olento, joka käy harvinaisemmaksi päivä päivältä. Minun oli hyvin

vaikeata hankkia tämä kappale. Te ette uskoisi sanojani, jos minä

kertoisin teille, mitä olen saanut maksaa siitä!"

Muutamia näistä harvinaisista linnuista hän oli itse ampunut, ja

nuoruudessaan hän oli tehnyt retkiä vieraisiin maihin yksinomaan tätä

tarkoitusta varten, mutta niiden suuri enemmistö hänen oli ollut pakko

ostaa. Hänen kirjastossaan oli hylly hyllyn vieressä huolellisesti

järjestettyjä teoksia tästä mieltäkiinnittävästä aineesta, ja hänen

kokoelmansa harvinaisten, melkein sukupuuttoon hävinneiden lintujen

munia kuului hienoimpiin, mitä "kolmessa kuningaskunnassa" oli. Yhtä

munaa varsinkin hän ylpeänä osoitti viimeiseksi, mitä oli saatavissa

sitä lajia. "Tämän haki minulle", hän saattoi kertoa, "vanha kelpo

apurini Angus aivan linnun omasta pesästä. Siellä oli vain tämä

ainoa muna. Tämä laji", hän lisäsi, hellästi pidellen tuota arkaa

posliinimaista soikulaa ruskeassa, hienon mustan karvan peittämässä

kädessään, "on nyt kuollut sukupuuttoon". Hän oli todellakin oikea

lintujenlempijä, joka ankarasti tuomitsi kaupunkilaishölmöjä ja

raakoja, sietämättömiä ihmisiä, jotka mitään kokoelmia omaamatta

kevytmielisesti tuhosivat "kuningaskalastajia" tai muita harvinaisia

lintuja pelkästä typeryydestä.

"Piiskaa niiden pitäisi saada", oli hänen tapana sanoa, sillä hänen

mielestään mitään sellaista lintua ei pitänyt tappaa muuta kuin

kokoelmia varten ja lukuunottamatta sellaisia poikkeuksellisia

tapauksia kuin Dartford-kerttu oli -- vieraissa maissa Brittein saarten

kaukaisemmissa osissa. Mr Pendycen luonnetta ja koko näkökantaa kuvasi

hyvästi se, että milloin joku harvinainen siivekäs vieras ilmestyi

hänen omalle tilalleen, puhuttiin siitä kuin merkkitapauksesta, ja sitä

pidettiin hengissä mitä suurimmalla huolella toivossa, että se pesisi

ja siirtyisi perintönä maatilan mukana. Mutta jos taas tuli tunnetuksi,

että se kuului mr Fullerille tai lordi Quarrymannille, joiden tilukset

olivat Worsted Skeynesin naapureita, ja jos oli uhkaamassa vaara,

että se palaisi sinne takaisin, niin se viipymättä ammuttiin ja

täytettiin, jottei se joutuisi hukkaan jälkimaailmalta. Kohtaus toisen

tilanomistajan kanssa, jolla oli sama harrastus, -- ja sellaisia oli

naapuristossa moniaita -- saattoi hänet pois tasapainostaan viikoksi,

aivan synkälle mielelle, ja heti hän kaksinkertaisti ponnistuksensa

lisätäkseen jotain entistä harvinaisempaa omaan kokoelmaansa.

Metsästysvalmistukset hän suoritti hyvin järjestelmällisesti. Pieniä

paperilappuja, joihin oli kirjoitettu ampujien nimet, pantiin hattuun

ja otettiin sieltä yksitellen, ja sen hän aina teki itse. Talon oikean

siiven takana hän tarkasti ajomiehet, jotka marssivat hänen ohitseen

pihasta ulos, kullakin kädessään pitkä keppi, eikä mitään ilmettä

kasvoissa. Viisi minuuttia ohjeita metsänvartijalle, ja sitten ampujat

lähtivät, kantaen kukin aseitaan ja patruunia määrän, joka riittäisi

ensi ajoon vanhan tavan mukaan.

Kostea välke oli ruohostossa, kun aurinko kuivatti runsasta kastetta;

rastaat hyppelivät ja riensivät piiloon, varikset vaakkuivat

vanhoissa jalavissa. Tien käänteessä tulivat metsästysvaunut, jotka

oli rakennettu mr Pendycen omien ohjeiden mukaan, takkuisen hevosen

vetäminä ja vanhan miehen ohjaamina; verkalleen ne matkasivat

ensimmäiseen pysähdyspaikkaan.

George tuli hiljakseen jäljestä, kädet syvällä taskuissa; hän nautti

täysin siemauksin päivän rauhaa, lintujen liverrystä, joka oli niin

heleää ja lempeää, koko luonnon elämän yhteissoittoa. Hän tunsi

näreikköjen tuoksahduksen, ja hän ajatteli:

"Mikä ihastuttava metsästyspäivä!"

Kartanonherra, jonka puku oli huolellisesti valittu, niin ettei minkään

linnun pitänyt häntä erottaa, ja jolla oli nahkasäärykset ja monien

pikku reikien tuulettama kangaskypärä hänen omaa malliaan, astui

poikansa luo; ja lintukoira John, jolla oli melkein yhtä suuri halu

koota lintuja kuin sen isännällä, saapui myös.

"Sinä olet laitimmainen, George", sanoi hän, "sinä saat oivan

tilaisuuden ampua lennosta!"

George tunnusteli maata jalallaan, puhalsi tomupilkun pyssynsä

piipusta, ja öljyn haju saattoi hänet mielihyvästä värisemään.

Kaikki oli unohtunut, Helen Bellew'kin. Sitten rikkoi hiljaisuuden

kaukainen meteli; fasaanikukko tuli matalalla lentäen ulos vihreästä,

auringonloisteisesta näreiköstä, sen silkkinen höyhenpuku välkkyi

päivänpaisteessa, kun se kiersi oikealle ja hävisi pensaikkoon.

Muutamia kyyhkysiä lensi ohi korkealla ilmassa. Alkoi kuulua keppien

koputusta puita vasten; sitten tuli fasaani, puuskaisesti suhisten,

suoraan päin. George heitti pyssyn poskelleen ja laukaisi. Lintu

pysähtyi lennossaan, syöksähti eteenpäin ja putosi tömähtäen päistikkaa

keskelle nurmikkoa. Auringonloisteessa makasi kuollut lintu, ja

riemukas hymy väikkyi Georgen huulilla. Hän nautti elämästä.

Metsästysretkiensä aikana kartanonherralla oli tapana koota vaikutelmia

sielunsa muistikirjaan. Hän pani erikoisesti merkille ne, jotka

ampuivat harhaan tai vain vahingoittivat lintuja, tai laskivat

niihin lyijyä niin, että niiden kauppa-arvo väheni, tai taittoivat

jänikseltä yhden jalan kerrallaan, saaden sen huutamaan kuin kidutetun

lapsen, mikä ei ole muutamille ihmisille mieleen; tai ne, jotka

maineestaan arkoina väittivät omikseen elukoita, joita eivät olleet

ampuneet, tai kuvittelivat seuraavassa ajossa saavansa suuren saaliin,

tai liian usein pyyhkäisivät kuulillaan esiinpistävän naapurinsa

silmiä tai ampuivat liian monta ajomiestä sääriin. Tällaisten

asioiden vastapainoksi hän kuitenkin tietämättään asetti sellaiset

kieltämättömät yhteiskunnalliset tosiseikat kuin olivat Winlow'n isän

arvonimi, Sir James Maldenin metsästysmaat, joiden riista myös pian

oli ammuttava; Thomas Brandwhiten asema rahamaailmassa, kenraali

Pendycen läheinen sukulaisuus ja Englannin valtiokirkon merkitys.

Vain Foxleigh'ta vastaan hän ei voinut panna mitään merkille. Tämä

mies tuhosi kaiken, mikä oli hänen ulottuvillaan, erehtymättömän

täsmällisesti, ja se oli kenties onneksi, sillä Foxleigh'lla oli

yhtä vähän arvonimeä, metsästysmaita, yhteiskunnallista asemaa kuin

univormua! Ja kartanonherra punnitsi vielä yhtä seikkaa erikseen --

iloa tarjota heille kelpo urheilupäivän, sillä hänen sydämensä oli

hyväntahtoinen.

Aurinko oli jo aivan laskenut kotimetsän taakse, kun ampujat seisoivat

odottamassa päivän viimeistä ajoa. Laaksossa olevasta metsänvartijan

mökistä, missä myöhäisiä purppurajuovia viipyi villin viinin ruskeassa

verkossa, kohosi savuauerta, minkä tuulenhenkäys hajoitti. Ääniä ei

kuulunut yhtään, vain tuota heikkoa hälyä -- ihmisten, elukoiden

ja lintujen etäistä huhuilua -- joka ei koskaan tyyten kuole

maalaisillassa. Korkealla metsän yläpuolella kaarteli vielä muutamia

pelästyneitä kyyhkysiä, mitään muuta eloa ei ollut näkyvissä; mutta

auringonsäde hiipi sivulta näreikköön ja valoi hehkullaan vääntyneet

lehvät, kunnes koko metsä näytti värisevän kuin lumottuna. Tästä

värisevästä metsästä oli haavoittunut jänis hiipinyt esiin ja laskeutui

kuolemaan. Se makasi kyljellään mättäällä, takajalat se oli vetänyt

alleen, sen etujalat olivat koholla kuin rukoilevan lapsen kädet.

Se oli liikkumaton kuin kuollut, kaikki sen jäljelläoleva elämä oli

keskittynyt sen mustiin, lempeihin silmiin. Vaikertamatta, napisematta,

tiedottomana, lempeän silmäpoloisen harhaillessa, se palasi Maaemon

helmaan. Sinne oli Foxleigh'kin kerran palaava, kysyen luonnolta, miksi

se oli murhannut hänet.