Oli vuosi 1891, lokakuu, maanantaipäivä. Worsted Skeynesin
rautatieaseman pimeällä ulkosivustalla vallitsi alaa mr Horace Pendycen
omnibussi, hänen vaununsa ja tavaravankkurinsa. Mr Horace Pendycen
kuskin kasvot vallitsivat yksinäisen asemalyhdyn valokehää. Verevinä,
tuuhein, lyhyeksi leikatuin harmain poskiparroin ja yhteenpuristetuin
tutkimattomin huulin ne kohosivat korkealla ylös itäiseen ilmaan kuin
mikäkin feodaalijärjestelmän tunnuskuva. Sisäpuolisella asemasillalla
mr Horace Pendycen ensimmäinen palvelija ja ratsupoika odottivat 6.15
junan saapumista, puettuina pitkiin hopeanappisiin liveritakkeihin,
joiden vakavaa asua vain heidän korkeiden hattujensa rohkeasti
ulkonevat lierit hieman elähdyttivät.
Palvelija otti taskustaan puoliarkkisen leimattua, vaakunalla
koristettua paperia, jossa näkyi mr Horace Pendycen pientä, täsmällistä
käsialaa. Hän luki siitä honottavalla, pilkallisella äänellä:
"Hänen armonsa Geoff ja mrs Winlow, sininen huone toalettikamareineen;
kamarineitsyt, harmaa huone; mr George, valkea huone. Mrs Jaspar
Bellew, kullattu. Kapteeni, punainen, kenraali Pendyce, helakka huone;
palvelija, takainen ullakkohuone. Siinä seura."
Ratsupoika, punaposkinen nuorukainen, ei kiinnittänyt siihen mitään
huomiota.
"Jos mr Georgen 'Ambler' voittaa keskiviikkona", sanoi hän, "merkitsee
se viisi puntaa minun taskuuni. Kuka pitää huolen mr Georgesta?"
"James tietenkin."
Ratsupoika vihelsi.
"Minä koetan päästä hänen mukaansa huomenna. Tuletko sinäkin, Tom?"
Palvelija vastasi:
"Täällä on vielä lisää takasivulla. Vihreä huone, oikea siipi -- tuo
Foxleigh; ikävä otus. Tuota 'ota niin paljon kuin suinkin äläkä anna
mitään' lajia. Mutta ampua hän osaa. Siksi hänet pyydetään mukaan."
Tumman puurivin takaa juna syöksyi asemalle.
Laituria myöten tulivat ensimmäiset matkustajat -- kaksi karjanhoitajaa
pitkine sauvoineen; he kompuroivat ohi nukkaisissa nutuissaan, uhoten
karjan ja mustan tupakan hajua; sitten muuan pariskunta ja yksinäisiä
henkilöitä, jotka niin paljon kuin suinkin pysyttelivät erillään
toisistaan, ne olivat mr Horace Pendycen vieraat. Hitaasti he tulivat
toinen toisensa jälkeen häämöttävien vaunujen luo ja seisoivat
paikoillaan, kiinnittäen katseensa tarkoin eteensä, kuin peläten
tuntevansa toinen toisensa. Pitkä turkkiin pukeutunut herra, jonka
pitkällä rouvalla oli kädessä pieni hopealla kirjailtu nahkalaukku,
puhutteli kuskia.
"Päivää, Benson. Mr George kertoo kapteeni Pendycen sanoneen hänelle,
ettei hän ehdi tulla ennenkuin 9.30 junalla. Luullakseni voisimme -- --"
Tuulispään lailla, joka soinnahtaa sumun kolean hiljaisuuden läpi,
kuului korkea heleä ääni:
"Ei, kiitos; minä nousen vaunuihin."
Ensimmäisen palvelijan saattamana, joka kantoi hänen
päällysvaatteitaan, ja verhottuna valkeaan harsoon, jonka läpi Geoffrey
Winlow'n kiirehtimättä kääntyvä katse tavoitti välähdyksen silmistä,
astui nainen esiin ja luoden silmäyksen taakseen hävisi vaunuihin.
Hänen päänsä ilmestyi taas näkyviin harsokääreen takaa.
"Täällä on hyvä tila, George."
George Pendyce astui nopeasti eteenpäin ja hävisi hänen viereensä.
Kuului pyörien ratinaa, vaunut vierivät pois.
Hänen armonsa Geoffrey Winlow kohotti kasvojaan taas.
"Kuka se oli, Benson?"
Kuski kumartui tuttavallisesti alas ja teki kunniaa paksulla
valkohansikkaisella kädellään Geoffreyn hatun tasalla.
"Mrs Jaspar Bellew, herra. Kapteeni Bellew'n rouva The Firsistä."
"Mutta minä en luullut heidän olevan -- --"
"Ei, herra, eivät he olekaan."
"Aha!"
Tyyni ohut ääni kuului omnibussin ovelta.
"No, Geoff!"
Hänen armonsa Geoffrey Winlow seurasi vaimoaan, Foxleigh'ta ja kenraali
Pendyceä omnibussiin, ja taas kuului mrs Winlow'n ääni:
"Sopiiko, että kamarineitsyeni tulee tänne? Tule sisään, Tookson!"
Mr Horace Pendycen valkea, pitkä ja matala ympäristöön oivasti
sopeutuva kartano oli tullut suvun haltuun viisi polvea aikaisemmin,
avioliiton kautta, joka oli solmittu viimeisen Worstedin kanssa.
Oltuaan alkuaan oiva tila, mikä pienehköinä palstoina oli jätetty
vuokraajien haltuun -- jotka kenenkään heitä tarkkaamatta menestyivät
mainiosti ja maksoivat erinomaisia vuokria --, viljeltiin sitä
nyt mallikaavan mukaan pienellä tappiolla. Aika ajoin mr Pendyce
tuotatti uudenlaisia lehmiä tai peltopyitä ja rakensi kouluja lisää.
Hänen tulonsa olivat onneksi riippumattomat tiluksesta. Hänen ynnä
kirkkoherran ja terveydenhoito-viranomaisten välillä vallitsi
täydellinen yksimielisyys, ja hän valitti varsin useasti, etteivät
hänen vuokralaisensa pysyneet konnuillaan. Hänen vaimonsa oli sukuaan
Totteridge ja hänen metsästysmaansa suurenmoiset. Tarpeetonta on
sanoa, että hän oli vanhin poika. Hänen individuaalinen vakaumuksensa
oli, että individualismi oli hävittänyt Englannin, ja hän oli
päättävästi ryhtynyt kitkemään tätä vikaa pois vuokramiestensä
luonteista. Asettamalla heidän yksilöllisyytensä sijaan oman makunsa,
omat suunnitelmansa ja tunteensa, saattaisi melkein sanoa: oman
yksilöllisyytensä, ja hukkaamalla siihen rahaa, oli hänen onnistunut
suuressa määrässä osoittaa oikeaksi mieliteoriansa: kuta voimakkaampi
yksilöllisyys, sitä hedelmättömämpi yhteiskunnan elämä. Mutta jos asia
esitettiin hänelle tässä valossa, niin hän kuitenkin sekä närkästyi
että kävi puheliaaksi, sillä hän ei pitänyt itseään yksilöllisyyden
harrastajana, vaan "torykommunistina", kuten hän suuntaansa nimitti.
Maanviljelysharrastustensa mukaisesti hän tietenkin oli suojelustullien
kannattaja; hän tiesi, että viljatullista riippui koko Englannin
vauraus. Kuten hän usein sanoi: "Kolmen tai neljän shillingin tulli
viljalle, niin minun maanviljelykseni tuottaisi voittoa."
Mr Pendycellä oli toisia erikoisuuksia, joihin nähden hän ei ollut
ylen yksilöllinen. Hän vastusti kaikkea olevien olojen muutosta, laati
luetteloja kaikenmoisesta eikä koskaan ollut oikein onnellinen, ellei
hän puhunut itsestään tai tiluksistaan. Hänellä oli musta lintukoira,
nimeltä John, jolla oli pitkä kuono ja vielä pitemmät korvat; hän itse
oli kasvattanut sen, niin ettei koira ensinkään viihtynyt muiden kuin
hänen seurassaan.
Ulkomuodoltaan mr Pendyce oli suunnilleen vanhaa kantaa, suora ja
puuhakas; hänellä oli ollut poskiparta, johon muutama vuosi sitten oli
tullut lisäksi riippuvat, nyttemmin harmahtavat viikset. Hänellä oli
leveä kaulaliina ja lievetakki. Hän ei tupakoinut.
Kukilla ja hopealla katetun päivällispöydän päässä hän istui mrs
Winlow'n ja mrs Jaspar Bellew'n välissä, eikä hän olisi saattanut
toivoa itselleen sen räikeämmin vastakohtaisia pöytäkumppaneita. He
olivat molemmat pitkäkasvuisia ja uhkeavartaloisia, mutta luonto oli
näiden kahden naisen välille asettanut kuilun, jota hintelähkö mr
Pendyce turhaan koetti täyttää. Se erikoinen levollisuus, joka tavataan
Englannin ylimystön vaaleaverisessä tyypissä, viipyi alituisesti
mrs Winlow'n piirteillä kuin pakkaspäivän auringon häivä. Ne olivat
siinä määrin ilmeettömät, että ne heti vakuuttivat katsojan siitä,
että hän oli mitä parhaimman kasvatuksen saanut nainen. Jos näille
piirteille joskus olisi herännyt jokin ilme, on mahdoton sanoa, mikä
siitä olisi saattanut olla seurauksena. Hän oli noudattanut hoitajansa
kehoitusta: "Älkää millään muotoa, miss Truda, vääntäkö kasvojanne!
Ne voivat jäädä sellaisiksi!" Koskaan sittemmin ei Gertrude Winlow,
joka oli "armo" sekä oman että miehensä sukuperän kautta, ollut
vääntänyt kasvojaan, ei edes poikansa syntyessä, kuten väitetään. Ja
sitten oli mr Pendycen toisella puolen nähtävänä tuo arvoituksellinen
mrs Bellew vihreänharmaine silmineen, johon hänen oman sukupuolensa
valiot katsoivat vaistomaisesti paheksuen! Hänen asemassaan olevan
naisen pitäisi välttää kaikkea huomiota herättävää, ja luontohan oli
hänelle antanut liian silmäänpistävän ulkomuodon. Ihmiset sanoivat,
että kun hän toissa vuonna oli tehnyt pesäeron kapteeni Bellew'sta ja
lähtenyt The Firsistä, oli siihen syynä yksinkertaisesti se, että he
olivat kyllästyneet toisiinsa. Sanottiin myös, että hän kovin kernaasti
suvaitsi Georgen, mr Pendycen vanhimman pojan liehittelyä.
Ennen päivällistä oli lady Maiden huomauttanut mrs Winlow'lle
salongissa:
"Mitenkä _on_ oikeastaan tuon mrs Bellew'n laita? _Minä_ en koskaan
ole pitänyt hänestä. Hänen asemassaan olevan naisen pitäisi olla
varovaisempi. Minä en ymmärrä, miksi hänet ensinkään on kutsuttu tänne,
kun hänen miehensä vielä on The Firsissä, vain tuollapuolen tien. Sitä
paitsi hän on jokseenkin niukoissa oloissa. Hän ei yritäkään salata
sitä. Minä melkein nimittäisin häntä seikkailijattareksi."
Mrs Winlow oli vastannut:
"Mutta hän on jollakin tavoin mrs Pendycen serkku. Pendycet ovat sukua
kaikille! Se on niin vaivalloista. Ei kukaan tiedä -- -- --"
Lady Maiden virkkoi:
"Tunsitteko hänet, kun hän asui täällä maalla? Minä en pidä
tällaisista ratsastuskiihkoisista naisista. Hän ja hänen miehensä
olivat täydellisiä hurjapäitä. Mistään muusta ei puhuttu kuin että
rouva oli hypännyt ja kuinka hän oli hypännyt; ja hän lyö vetoa ja
käy kilpa-ajoissa. Olenpa pahasti erehtynyt, ellei George Pendyce ole
rakastunut häneen. Hän on kaupungissa ollut aivan liian paljon rouvan
seurassa. Hän on niitä naisia, joiden liepeissä miehet aina liehuvat!"
Päivällispöydän päässä, missä kunkin vieraan eteen oli asetettu talon
vanhimman tyttären huolellisella käsialalla kirjoitettu ruokalista,
Horace Pendyce nautti soppaansa.
"Tämä soppa", virkkoi hän mrs Bellew'lle, "muistuttaa mieleeni teidän
isävanhuksenne; hän piti siitä tavattomasti. Minä tunsin suurta
kunnioitusta teidän isäänne kohtaan -- hän oli erinomainen mies! Minä
olen aina pitänyt häntä jäykkäluontoisimpana miehenä mitä olen tavannut
omaa, rakasta isääni lukuunottamatta, ja _hän_ oli kaikkein itsepäisin
mies kolmessa kuningaskunnassa."
Hän käytti usein puheenpartta "kolmessa kuningaskunnassa" ja sitä
seurasi joskus huomautus, että hänen isoäitinsä polveutui Richard
III:sta, kun taas hänen iso-isänsä johti sukuperänsä Cornwallin
jättiläisistä, joista eräs -- kuten hänen oli tapana sanoa alentuvasti
hymyillen -- oli kerran heittänyt lehmän yli muurin.
"Teidän isänne oli liian paljon individualisti, mrs Bellew. Minä olen
saanut koko joukon kokemusta individualismista tilaani hoitaessani, ja
olen huomannut, että individualisti ei ole koskaan tyytyväinen. Minun
vuokramiehilläni on kaikki mitä he tarvitsevat, mutta heitä on mahdoton
tyydyttää. Täällä on esim. muuan Peacock niminen mies, mitä paksupäisin
ja itsepintaisin otus. Minä en anna hänelle perään tietenkään. Jos hän
saisi tehdä oman päänsä mukaan, niin hän palaisi takaisin entisaikoihin
ja viljelisi maata omalla tavallaan. Hän tahtoo ostaa sen minulta. Se
on sitä turmiollista järjestelmää, jossa talonpojat ovat itsenäisiä.
Hän väittää isoisänsä omistaneen sen. Sitä joukkoa hän on. Minä vihaan
individualismia; se saattaa Englannin perikatoon. Sen parempia mökkejä
tai talonpoikaistupia ette löydä mistään kuin minun tilaltani. Minä
harrastan keskitystä. Ja kenties tiedätte, että minä nimitän itseäni
'torykommunistiksi'. Minun luullakseni se on tulevaisuuden puolue.
Mutta teidän isänne tunnuslause oli: Kukin omaansa! Maalla semmoinen
ei koskaan menettele. Maanomistajan ja vuokralaisen täytyy pitää yhtä.
Tulettehan kanssamme Newmarketiin keskiviikkona? Georgella on oikein
oiva hevonen mukana Rutlandshire-ajoissa -- oikein oiva hevonen. Hän ei
lyö vetoa, sen saatan ilokseni sanoa. Minä en vihaa mitään niin paljon
kuin uhkapeliä."
Mrs Bellew loi häneen silmäyksen sivulta, ja vähäinen ironinen hymy
puhkesi hänen täyteläisille punaisille huulilleen. Mutta soppa oli
taas kiinnittänyt puoleensa mr Pendycen huomion. Kun mr Pendyce
taas oli valmis aloittamaan keskustelun, puheli mrs Bellew hänen
poikansa kanssa, ja kulmiaan rypistäen kartanonherra kääntyi hänestä
mrs Winlow'n puoleen. _Hänen_ tarkkaavaisuutensa oli koneellinen,
täydellinen ja muuttumaton; hän ei näyttänyt muuttavan itseään ylen
myötätuntoisella ymmärtämyksellä, eikä hän myöskään ollut liian
vaatimaton. Mr Pendycen mielestä hän oli kuuntelijana moitteeton.
"Maamme on muuttumaisillaan", hän virkkoi, "muuttumaisillaan
lakkaamatta. Herraskartanot eivät enää ole entisiänsä. Suuri edesvastuu
on meidän maanomistajain harteilla. Jos _me_ väistymme, menee kaikki
hukkaan."
Mikä saattoikaan olla viehättävämpää kuin tämä mr Pendycen
herraskartano-elämä, sen täydellinen puhtaus, sen askaroiva
joutilaisuus, raittiin ilman ja tuoksuvan lämmön vuorottelu, sen
täydellinen henkinen lepo, sen oleellinen, kuin ammattiinkuuluva vapaus
kaikesta kärsimyksestä ja -- ennen kaikkea kuin tunnuskuvana -- sen
soppa, syöttiläsnautojen runsaista tähteistä tehty.
Mr Pendyce piti omaa elämäänsä ainoana oikeana elämänä ja niitä, jotka
sitä elivät, ainoina oikeina ihmisinä. Hän katsoi _velvollisuudekseen_
elää tätä elämää yksinkertaisine, terveellisine ja kuitenkin ylellisine
tapoineen, karjan ympäröimänä, jota kasvatettiin hänen omaksi
ruoakseen, siis kuin minkäkin soppameren ympäröimänä! Häntä vaivasi,
että ihmiset saattoivat miljoonittain mennä asumaan kaupunkeihin,
rosvoamaan toinen toistaan, joutumaan yhtä mittaa työttömiksi, kaikkiin
niihin ahdistaviin seurauksiin, mitä tällaisesta nurinkurisesta tilasta
oli. Ja etukaupunkielämä, tuo asuminen liuskekattoisissa taloissa,
jotka rivissään olivat niin surkeasti toistensa kaltaiset, ettei
kukaan, jolla oli yksilöllinen maku, sietänyt katsoa niitä, se oli
hänestä suuressa määrässä vastenmielistä. Ja kuitenkaan hän huolimatta
tästä vahvasta puolueellisuudestaan maaelämän hyväksi ei ollut mikään
rikas mies, hänen vuositulonsa kun tuskin nousivat yli kymmenentuhannen
punnan.
Metsästyskauden ensimmäinen retki, joka oli omistettu näreiköille ja
laitamaille, oli kuten tavallista asetettu samanaikaiseksi Newmarketin
viimeisten kilpa-ajojen kanssa, sillä Newmarket oli epämukavan etäällä
Worsted Skeynesistä; ja vaikka mr Pendyce kauhistui vedonlyöntiä,
miellytti häntä kuitenkin esiintyä siellä ja käydä miehestä, joka
harrasti urheilua sen itsensä takia, ja itse asiassa hän oli varsin
ylpeä siitä, että hänen poikansa oli saanut käsiinsä niin hyvän hevosen
kuin miksi Ambler lupasi tulla vähäiseen hintaansa nähden, ja että tämä
pelkän urheilun vuoksi antoi sen ottaa kilpailuihin osaa.
Vieraat oli valittu huolellisesti. Mrs Winlow'n oikealla puolen
istui Thomas Brandwhite (Brown & Brandwhiten toiminimestä), jolla
oli kaikkea muuta kuin halveksittava asema rahamaailmassa, kaksi
maatilaa ja huvipursi. Hänen pitkänomaisilla, uurtuneilla kasvoillaan,
joita koristivat raskaat viikset, oli tavallisesti nurpea ilme.
Hän oli vetäytynyt erilleen liikkeestään ja kuului nyttemmin vain
moniaiden yhtiöiden johtokuntiin. Lähinnä häntä oli mrs Hussell
Barter, jonka kasvoilla oli sama liikuttava ilme kuin niin monella
englantilaisella perheenäidillä, sellaisten naisten ilme, jotka
aina tekevät velvollisuutensa, jokseenkin raskaan velvollisuutensa,
joiden silmät ovat loistavat ja ahdistuneet, joiden posket, kerran
ruusuiset, ovat nyt ryppyiset ja kalvenneet ja syyssäiden ahavoittamat;
joiden puhe on yksinkertaista, osaaottavaa, rehellistä, hieman arkaa,
hieman alakuloista, mutta kuitenkin aina toiveikasta; joilla aina on
ympärillään lapsia, vaivaisia, vanhuksia pyytämässä heiltä apua; jotka
koskaan eivät ole tunteneet nääntymisen ylellisyyttä -- näitä oli mrs
Hussell Barter, pastori Hussell Barterin vaimo, pastorin, joka aikoi
metsästysretkelle huomenna, mutta ei kilpa-ajoihin keskiviikkona.
Mrs Barterin toisella puolella oli Gilbert Foxleigh, hintelä herra,
jolla oli pitkä kapea pää, vahvat valkeat hampaat ja kuopallaanolevat
janoiset silmät. Hän oli maalaissukua ja yksi kuudesta veljeksestä,
jotka olivat korvaamattomia metsästysmaitten omistajille tai nuorille,
puoleksi kasvatetuille hevosille aikoina, jolloin -- kuten eräs
Foxleigh olisi sanansa asettanut -- "tuskin yksikään tolvana koko
seurasta osaisi ampua tai ratsastaa pähkinänkään vertaa". Ei ollut
mitään elukan, linnun tai kalan lajia, mitä hän ei olisi osannut tuhota
samalla taidolla ja mielihalulla. Ainoa mitä häntä vastaan saattoi
muistuttaa olivat hänen tulonsa, jotka olivat varsin vähäiset. Hän
oli tuonut pöytään mrs Brandwhiten, jolle hän kuitenkin puhui vain
vähäisen. Hän jättää hänet kenraali Pendycen huomaan, joka oli hänen
naapurinsa toisella puolella.
Jos Charles Pendyce olisi syntynyt vuotta aikaisemmin kuin veljensä,
sensijaan että hän todellisuudessa oli syntynyt häntä vuotta myöhemmin,
olisi hän luonnollisesti omistanut Worsted Skeynesin, ja Horace
sensijaan olisi joutunut armeijaan. Kuinka olikaan, oli hän nyt aivan
huomaamatta tullut kenraalimajuriksi, ottanut eron virastaan ja saanut
eläkkeen. Jos kolmas veli olisi suvainnut syntyä, olisi hänestä
tullut kirkonmies, jolla oli seurakunta valmiina odottamassa; mutta
nyt hän oli suvainnut tehdä toisin, ja seurakunta oli siis siirtynyt
toiseen sukuhaaraan. Takaapäin katsoen oli vaikea erottaa Horacea ja
Charlesia toisistaan. Molemmat olivat hinteliä, molemmat suoria, jonkin
verran viettävin hartioin, mutta Charles Pendyce harjasi hiuksensa
jakaukselle sekä edestä että takaa, ja hänen vielä notkeiden polviensa
taitteessa saattoi aavistaa heikkoutta. Edestä katsoen heidät saattoi
selkeästi erottaa, sillä kenraalin leukaparta levisi poskia myöten
viiksiin saakka, ja hänen kasvoissaan ja eleissään oli jonkunmoista
muodollista vaikka vastahakoista silotusta, kuten individualistilla,
joka kaiken ikänsä on ollut osana järjestelmässä, mistä hän vihdoin
on päässyt erilleen, tosin tiedottomana olentonsa menetyksistä, mutta
epämääräisesti tuntien kärsineensä vääryyttä. Hän ei ollut koskaan
mennyt naimisiin, sillä hän oli tuntenut sen verraten hyödyttömäksi,
kun kerran Horace oli jo alussa päässyt hänestä edelle tuon vuoden, ja
hän asui palvelijansa kanssa lähellä klubiaan Pall Mallin varrella.
Lady Malden, jonka hän oli tuonut pöytään, oli hyvä nainen ja
todellinen persoonallisuus, jonka teekutsut työmiehille Lontoon
huvikauden kuluessa olivat kuuluisat. Kukaan työmies, joka oli niihin
ottanut osaa, ei ollut poistunut tuntematta terveellistä kunnioitusta
emäntäänsä kohtaan. Ja hän oli tosiaankin nainen, joka ei sallinut
minkäänlaisia vapauksia itseään kohtaan missään elämän vaiheessa.
Hän oli tuomiorovastin tytär, ja istuva asento oli hänelle enimmin
eduksi, hänellä kun oli lyhyehköt jalat. Hänellä oli verevät kasvot,
lujapiirteinen leveähkö suu, hänen nenänsä oli hyvin muodostunut,
hänen hiuksensa tummat. Hän puhui päättäväisellä äänellä eikä
kursaillut sanoissaan. Häneltä oli hänen miehensä, Sir James, omaksunut
taantumukselliset mielipiteensä naisten holhouksenalaisuudesta.
Kulman takana pöydän päässä Geoffrey Winlow kertoi talon emännälle
Balkanin maista, minne tekemältään matkalta hän juuri oli palannut.
Hänen kasvonsa olivat normannilaistyyppiä, piirteet säännölliset,
miellyttävät, niillä oli mukavuutta rakastavan, lahjakkaan ihmisen
ilme. Hänen käytöstapansa oli vaivaton ja miellyttävä; vain aika ajoin
tuli näkyviin, että hänen aatteensa olivat täydessä järjestyksessä,
niin että hän tietenkään ei huolinut kuulla mitään oikaisuja. Hänen
isänsä lordi Montrosser, joka asui Coldinghamissa, kuuden mailin
päässä, oli aikanaan luovuttava hänelle paikkansa ylähuoneessa.
Ja lähinnä häntä istui mrs Pendyce. Tämän rouvan muotokuva riippui
tarjoilupöydän yläpuolella huoneen toisessa päässä, ja vaikka muuan
muotitaiteilija oli maalannut sen, oli siinä häivähdys jotakin
siitä, joka ilmeni hänen kasvoissaan nyt vielä kaksikymmentä vuotta
myöhemmin. Hän ei ollut nuori; hänen tumma tukkansa oli harmaantunut;
mutta hän ei ollut vanhakaan, sillä hän oli joutunut naimisiin
yhdeksäntoistavuotiaana ja oli vasta viisikymmentäkaksi. Hänen kasvonsa
olivat pitkänomaiset ja hyvin kalpeat, ja hänen kulmakarvansa olivat
kaarevat ja tummat ja aina keveästi koholla. Hänen silmänsä olivat
tummanharmaat, toisinaan melkein mustat, sillä silmäterät laajenivat,
kun hän joutui mielenliikutuksen valtaan; huulet olivat hiukkasen
verran erillään, ja näiden huulien ja silmien ilme oli liikuttavan
lempeä, liikuttavan odottavainen. Ja kuitenkaan tähän ei sisältynyt
tuota "jotakin": _se_ oli vain sen sisäisen tunnon ulkonainen merkki,
että hänen ei tarvinnut tavoitella mitään toiveittensa toteutumista,
sen vaistomaisen uskon ilme, että hänellä jo oli kaikki. Tämä "jokin"
ja hänen pitkät läpikuultavat kätensä osoittivat, että hän oli ollut
sukuaan Totteridge. Ja hänen äänensä, joka oli verkkaisa, jossa oli
vähäinen, mutta ei epämiellyttävä puhetavan omituisuus, ja hänen
silmäluomensa, jotka kuin tottumuksesta olivat hieman painuneet,
vahvistivat tätä vaikutelmaa. Hänen povellaan, johon kätkeytyi
ylimysnaisen sydän, nousi ja laski ihailtavan kaunis vanha pitsi.
Seuraavan nurkkauksen takana Sir James Maiden ja Bee Pendyce
(vanhin tytär) puhelivat hevosista ja metsästyksestä -- Bee puhui
omasta aloitteestaan harvoin mistään muusta. Hänen kasvonsa olivat
miellyttävät ja ystävälliset, mutta eivät aivan sievät, ja tämä pikku
tosiseikka näytti tunkeutuneen hänen tietoisuuteensa ja tehneen hänet
araksi ja aina haluisaksi auttamaan toisia.
Sir Jamesilla oli vähäinen harmaa poskiparta ja uurtuneet terävät
kasvot. Hän polveutui vanhasta kentiläissuvusta, joka oli muuttanut
Cambridgeshireen; hänen metsästysmaansa olivat ainoalaatuiset; hän oli
myös rauhan tuomari, vapaaehtoinen ratsuväen eversti, kiihkeä korkea
kirkollinen ja kaikkien salametsästäjien kauhu. Kuten jo mainittu,
kannatti hän taantumuksellisia mielipiteitä -- hän pelkäsi vähän lady
Maldenia.
Miss Pendycen toisella puolella istui kirkkoherra Hussell Barter, joka
aikoi metsästysretkelle huomenna, mutta ei kilpa-ajoihin keskiviikkona.
Worsted Skeynesin kirkkoherra ei ollut solakka, ja hänen päänsä oli
käynyt jonkin verran kaljuksi paljosta ajattelusta. Hänen leveät
kasvonsa, jotka olivat suorakulmaiset tukanrajasta leuan kärkeen
saakka, olivat verevät ja sileäksi ajellut ja muistuttivat muodoltaan
Yrjöjen aikaisia muotokuvia. Hänen poskensa olivat täyteläiset ja
poimuttuneet, hänen alahuulensa pullotti tavallisesti eteenpäin,
ja hänen kulmakarvansa varjostivat hänen täyteläisiä, vaaleita
silmiään. Hänen käytöstapansa oli arvovaltainen ja hän lausui
sanansa äänellä, jonka pitkäaikainen toiminta saarnastuolissa oli
tehnyt huomattavan kantavaksi -- silloinkin kun hän otti osaa
yksityiseen keskusteluun, oli häntä tosiaan vaikea olla kuulematta.
Kenties hän tuttavallisessakin puhelussa mielellään näki, että hänen
sanansa kantoivat hedelmää. Muutamissa suhteissa hän todellakin
oli tyypillinen. Hän ei sietänyt epävarmuutta, epäröintiä,
suvaitsevaisuutta -- paitsi kun hänen omat mielipiteensä olivat
kysymyksessä. Mielikuvitusta kohtaan hän oli epäluuloinen. Hän
havaitsi velvollisuutensa elämässä hyvin selkeästi, ja muiden kenties
vielä selkeämmin, eikä hän suinkaan yllyttänyt seurakuntalaisiaan
ajattelemaan itsenäisesti. Se tottumus näytti hänestä vaaralliselta.
Hän lausui suoraan ajatuksensa ja milloin hän havaitsi jonkin erheen,
hän puhui syntipukista "moraalittomana ihmisenä", "moisena lurjuksena",
niin vakuuttavalla äänensävyllä, ettei hänen kuulijakuntansa voinut
muuta kuin uskoa kysymyksenalaisen henkilön epäsiveellisyyden.
Hänellä oli suorasukainen hupainen puhetapa, ja hän oli suosittu
seurakunnassaan -- sillä hän oli hyvä kriketinpelaaja, vielä parempi
kalastaja, oiva ampuja, vaikkakaan, kuten hän sanoi, hänellä ei
ollut oikein aikaa metsästykseen. Hän vältti sekaantumasta laumansa
maallisiin puuhiin, mutta hän valvoi sen rientoja terveelliseltä
siveelliseltä näkökannalta lähtien, ja varsinkin hän yllytti sitä
kannattamaan olevaa olojen järjestystä -- brittiläistä valtakuntaa ja
Englannin valtiokirkkoa. Hänen papinvirkansa oli perinnöllinen, ja
onneksi hänellä oli jonkin verran omaa varallisuutta, sillä hänellä
oli suuri perhe. Hänen pöytäkumppaninsa oli Norah, nuorempi Pendycen
kahdesta tyttärestä, jolla oli pyöreät avoimet kasvot ja päättäväisempi
käytös kuin sisarellaan Beellä.
Hänen veljensä George, vanhin poika, istui hänen oikealla puolellaan.
George oli keskimittainen, sileäksi ajellut kasvot punakan ruskeat
ja leuka tanakka. Hänen silmänsä olivat harmaat; hänellä oli
lujapiirteiset huulet ja tummat, huolellisesti harjatut hiukset,
jotka olivat päälaelta hieman ohuet; niissä oli maailmanmiesten
tukan erikoinen välke. Hänen vaatetuksensa oli täydellinen, olematta
silmiinpistävä. Hänen kaltaisiaan on nähtävänä Piccadillyllä jokaiseen
vuorokauden aikaan. Hän oli aikonut kaartiin, mutta oli epäonnistunut
siihen vaadittavassa tutkinnossa, kuitenkin ilman omaa syytään, se kun
johtui synnynnäisestä kykenemättömyydestä tavailuun. Jos hän olisi
ollut nuorempi veljensä Gerald, hän otaksuttavasti olisi noudattanut
Pendycen suvun perintötapaa ja astunut armeijaan kuin itsestään. Ja
jos Gerald (nyttemmin kapteeni Pendyce), olisi ollut vanhin poika
George, olisi hän mahdollisesti epäonnistunut. George eleli klubissaan
kaupungissa kuudensadan suuruisella vuotuisella eläkesummalla ja
istui suuren osan ajastaan akkunakomerossa, lukien Ruffin "Opasta
kilpa-ajourheiluun".
Hän nosti silmänsä ruokalistasta ja katsoi varkain ympärilleen. Helen
Bellew puheli parhaillaan hänen isänsä kanssa, valkea olkapää hieman
poispäin kääntyneenä. George oli ylpeä levollisuudestaan, mutta outo
kaipaus oli hänen kasvoissaan. Mrs Bellew tosiaan antoi aihetta siihen
käsitykseen, että hänen näköisensä ihminen olisi ansainnut paremman
aseman kuin mihin hän oli joutunut. Hänen vartalonsa oli solakka,
notkea ja täyteläinen, ja nyttemmin, kun hän ei enää metsästellyt,
oli se tullut yhä täyteläisemmäksi. Hänen hiuksillaan, jotka löysästi
sidottuina kaartuivat hänen leveän matalan otsansa yli, oli erikoinen
pehmyt loiste. Hänen huuliensa vaiheilla oli hekumallinen piirre. Hänen
kasvonsa olivat liian leveät kulmakarvojen ja poskipäiden kohdalta,
mutta silmät olivat suurenmoiset -- jäänharmaat, toisinaan melkein
vihreät, aina loistavat, ja tummien ripsien varjostamat.
Oli jotain lumoutunutta Georgen katseessa, se oli kuin miehen, jonka on
pakko katsoa vastoin tahtoaan.
Sitä oli kestänyt koko viime kesän, eikä hän vieläkään tietänyt,
mitenkä asiansa olivat. Joskus näytti siltä, kuin Helen rakastaisi
häntä, joskus taas Helen kohteli häntä kuin ei hänellä olisi mitään
toivoa. Mikä alussa oli ollut hänelle leikkiä, oli nyt kuolemanvakavaa.
Ja tämä jo itsessään oli traagillista. Se miellyttävä hengenrauha, joka
on itse elämän tuoksu, oli tiessään; George ei voinut ajatella muuta
kuin häntä. Oliko hän niitä naisia, jotka elävät miesten ihailusta,
antamatta mitään itse? Vai odottiko hän, että valtansa yhä vakaantuisi?
Näiden arvoitusten ratkaisua tavoitti George hänen kasvoiltaan
sadat kerrat, maatessaan valveilla pimeässä. George Pendyce, joka
oli maailmanmies ja tottumaton kieltäymyksiin, jonka yksinkertainen
uskontunnustus oli "Elä ja nauti", vaistosi jotain pelättävää tässä
kaipauksessa, joka ei jättänyt häntä hetkeksikään, josta hän saattoi
vapautua yhtä vähän kuin syömisestä, ja jonka loppua hän ei havainnut.
George oli tuntenut Helenin hänen eläessään The Firsissä, hän oli
tuntenut hänet metsästysretkiltä, mutta hänen intohimonsa ei ollut
viime kesää vanhempi. Se oli äkkiä puhjennut ilmi tanssiaiskuhertelusta.
Seuramaailman mies ei tutkistele munaskuitaan, hän tunnustaa tilansa
liikuttavan vilpittömästi. Hän on nälkäinen ja tarvitsee ruokaa. Hän on
janoinen ja tarvitsee juomaa. Miksi hän on nälkäinen, milloin hän tuli
nälkäiseksi, nämä kysymykset jäävät syrjään. Mikään siveellinen puoli
asiassa ei häntä huolettanut; suhde naituun naiseen, joka eli erillään
miehestään, ei ensinkään ollut hänen periaatteitaan vastaan. Mitä
perästä seuraisi, sen hän jätti tulevaisuuden huomaan, niin täynnä kuin
se olikin epämiellyttäviä mahdollisuuksia. Hänen todellinen huolensa
oli paljon likeisempää, paljon alkeellisempaa ja yksinkertaisempaa
laatua, tunne siitä, että hän avuttomana luisui mukana virrassa, joka
oli niin voimakas, ettei hän saanut jalantukea.
"Niinpä niin; paha juttu. Peloittava asia Sweetenhameille. Tuon nuoren
miehen on täytynyt luopua ajatuksesta astua armeijaan. En voi ymmärtää,
mitenkä Sweetenham-vanhuksen laita oli. Olisihan hänen pitänyt
ymmärtää, että hänen poikansa oli käynyt hullusti. Sanoisinpa, että
Bethany itse oli ainoa, joka pysyi tietämättömänä. Epäilemättä täytyy
moitteen kohdistua lady Roseen."
Pendyce puheli näin.
Mrs Bellew hymyili.
"Minun myötätuntoni on kokonaan lady Rosen puolella. Mitä sanotte te,
George?"
George rypisti kulmiaan.
"Minä olen aina arvellut", virkkoi hän, "että Bethany on aasi".
"George", sanoi mr Pendyce, "on vailla moraalia. Kaikki nuoret miehet
ovat vailla moraalia. Sen minä havaitsen yhä enemmän. Te olette
lakannut ajometsästyksestä nyt, kuulen minä."
Mrs Bellew huokasi.
"Eihän voi metsästää melkein tyhjätaskuna."
"Niin, tehän asutte Lontoossa. Lontoo hävittää kaiken. Ihmiset eivät
ole niin huvitettuja metsästyksestä ja maanviljelyksestä kuin ennen.
Minä en ensinkään voi saada Georgea pysymään täällä. Nuoret miehet
tahtovat olla nuoria miehiä."
Tehden täten yhteenvedon luonnonlaista kartanonomistaja tarttui taas
veitseensä ja haarukkaansa.
Mutta hänen esimerkkiään eivät noudattaneet mrs Bellew ja George;
toisen katse oli kiintyneenä lautaseen, ja keveä hymy väikkyi hänen
huulillaan, toinen ei hymyillyt, ja hänen katseensa, jossa oli syvä
soimaava kaipaus, kääntyi isästä mrs Bellew'hin ja mrs Bellew'sta
äitiin. Ja kuin olisi salainen virta käynyt kaikkien näiden kasvojen ja
hedelmien ja kukkien lomitse, mrs Pendyce lempeästi nyökkäsi pojalleen.