Viho viimein oli hänkin, Juho Koivisto, mennyt kihloihin.
Vuosikausia sitä jo olikin odotettu. Hänen ystäväpiirinsä nimittäin oli
odottanut.
Sillä Juho Koivisto ei ollut mikään tavallinen nuorimies.
Lukuunottamatta sitä, että hänellä oli hyväpalkkainen opettajantoimi
kirkonkylän kansakoulussa, tiedettiin että hän muutenkin oli varakas.
Ison talon perijä kuului olleen etelämpää lääniä. Kun hän lisäksi vielä
oli komea ja hyväntapainen mies, olisi hänellä ollut morsiamia tarjolla
useampiakin.
Mutta eipä näyttänyt Juho Koivisto kehenkään naistuttavaansa
rakastuvan, vaikka kylällä puhuttiin väliin yhtä, väliin toista
hänelle.
Arolan Jenniä kuitenkin kaikista enimmin. Oli tultu huomaamaan, että
Juho, kun yhteen seuraan satuttiin, tarkasteli Jenniä enemmän kuin
muita. Ja kun heidät nähtiin jokunen kerta yhdessä kylällä kävelemässä,
puhuttiin heidän kihlauksestaan jo varmana asiana.
Mutta valmista siitä vain ei näyttänyt sittenkään tulevan.
"No, joko saapi onnitella?" kysyttiin.
"Ei vielä, ei vielä!"
Ja sitä Juho naureskeli sanoessaan omituisesti.
Jäätyään yksin kamariinsa Juho usein mietiskeli, minkävuoksi kaikilla
tuttavilla oli semmoinen homma hänen naimisestaan. Siksi kai, ettei
kukaan tiennyt hänen sydämensä asioita. Ei ollut hän vielä tavannut
yhtään ainoaa tyttöä, jolle olisi voinut antaa sydämensä ja
rakkautensa. Mikä oli Arolan Jennikin? Tyhjä sielu komeassa kuoressa...
Ei. Hänen valittunsa tuli olla sielukas ja lämmin, sydämellinen,
hienotunteinen ja soma...
Kerran hän oli sellaisen tytön nähnyt...
Hän muisti usein sitä kuvaa ja usein siitä uneksi. Ja kun hänen
yksinäinen opettajaelämänsä alkoi tuntua kovin kuivalta, päätti hän
hakea semmoisen, josta oli uneksinut.
Mutta kului vuosi, eikä hän vieläkään ollut löytänyt valittuansa.
"Sinähän vanhenet, jos et nyt rupea toden teolla naimahommiin", sanoi
hänelle hänen toverinsa Kurikka, naapurikylän opettaja.
"En minä toisten lopuista huoli", vastasi Juho siihen.
Toveri Kurikka hämmästyi. Sellaista vastausta ei Juho koskaan ennen
ollut antanut, kun hänen naimisestaan tuli puhe.
"Mitä sillä tarkoitat?" sai hän kuitenkin Juholta kysytyksi.
"Tietysti tarkoitan mitä sanoinkin", vastasi Juho.
"Tarkoitatko, että Jennikin olisi ennen ollut kihloissa...?" uteli
toinen.
"Kyllä sen sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin", sanoi Juho siihen, ja
äänessä tuntui vähän kiukkua, helinää semmoista, jota ei ennen ollut
hänen äänessään kuultu.
"Mistä minä tietäisin...?"
"Etkö liene sinäkin samoin kuin moni muukin hänen huuliaan
suudellut..."
Toinen jäi sanomattomaksi ja katseli hölmistyneenä Juhoa.
"Oletpa sinä omituinen mies... olet todellakin", arveli hän sitten
Juholle.
"Kuinka niin?"
"Senvuoksi, että jos aiot semmoista morsianta hakea, joka ei... jota
ei... taikka joka on..."
"Sano pois vaan...!" kehoitti Juho, ja hänen kasvonsa olivat käyneet
hirveän totisiksi.
"Sinä vaadit naiselta liian paljon... Oletko sinä itse sitten niin
viaton, ettet koskaan ole naista suudellut... sanopa se..."
"Se ei kuulu tähän..."
"Sinähän olet kuin suutuksissa... Ja mitä Jenniin tulee, niin tuskin
parempaa elämänkumppania voi toivoakaan..."
"Mistä sinä sen tiedät?"
"Suutuksissasi sinä näyt olevan! Emme puhu enää koko asiasta..."
"Se on minunkin mielestäni parasta..."
Ja ystävykset erosivat: Kurikka siinä uskossa, että Juho Koivisto oli
hyvin omituinen mies, melkein leuhka; Juho taas puolestaan uskoi
olevansa oikeassa.
* * * * *
Mutta kun Juho syksyllä palasi kotipuolestaan kesälomalta, kimalteli
hänen sormessaan paksu kihlasormus. Hän oli löytänyt tyttönsä, mutta
kukaan ei tiennyt, mistä ja kuka hän oli.
Opettaja Kurikka läksi varta vasten Juhoa onnittelemaan.
"Kuuluu kovasti koskeneen Arolan Jenniin se sinun kihlautumisesi",
sanoi hän Juholle ensiksi.
Juho näytti olevan herttaisen hyvällä ja iloisella tuulella. Paksut
rypytkin silmäin välissä nenävarren yläpäässä olivat tasaantuneet ja
käyneet vähemmän jyrkiksi. Ennen raskas ja vaaniva katse oli käynyt
kirkkaammaksi ja avonaisemmaksi, ja muutenkin oli miehessä muutos
tapahtunut.
"Ole joutavoimatta", vastasi hän vain iloisesti toverilleen ja käski
istumaan.
"Sinä olet todella nyt niinkuin sulhasmies ainakin... sinä omituinen
vanhapoika... En minä enää uskonut sinun löytävän sellaista... Jokos
nyt tapasit omasi?"
"Jo viho viimein..."
"Miksi sitten pidät hänen nimeään salassa?"
"Joudattepa vielä vartomaan..."
Ja Juho nauroi leikkisänä.
"Se on taas sinun päähänpistojasi... Sano nyt edes vähäkään! Onko hän
sieltä sinun kotipitäjästäsi?"
"Enpä sano... Varro jouluun, niin saat kuulla ja nähdä..."
"Näytä edes sitä sormusta!"
"En näytä sitäkään..."
"Härkäpäinen olet... Kun et sinä kuitenkin... jos sinä olisit osannut
aavistaakaan, kuinka äärettömästi Jenni sinua rakastaa... Minä vain
pahoin pelkään, että hänet huono perii..."
Juho oli hetken ääneti, virkkoi sitten:
"Voit olla oikeassa, mutta minä en voi asiaa auttaa!"
Juho Koivistossa oli todella suuri ulkonainenkin muutos tapahtunut. Hän
pukeusi nyt huolellisemmin, ajoi partansa joka viikko ja näytti
iloisemmalta kuin ennen. Koko kylä koetti saada selville hänen
morsiamensa nimeä, mutta kukaan ei onnistunut. Se kuitenkin saatiin
tietää, että Juhon kotipitäjäläisiä hän ei ollut.
Talven tullen, ensi kelillä, pistäysi taas Kurikka, naapurikylän
opettaja, Juhoa tervehtimään. Hän ei ollut koko syyslukukaudella käynyt
Juhon luona. Vaikka he olivat hyviä ystäviä, kinastelivat he melkein
aina yhteen tultuaan, mutta sopivat taas pois vanhat vihat...
Merkillistä kyllä ei Kurikka ottanut ollenkaan puheeksi Juhon kihloissa
oloa eikä sanallakaan kysynyt koko asiasta mitään. Juhoa hyvin
kummastutti se, kun Kurikka aina ennen oli ollut niin tavattoman
utelias...
"Pian on joulu käsissä", sanoi Juho.
"Aivan tuossa paikassa. Aiotko matkustaa kotipuoleesi?" kysäisi nyt
vihdoin Kurikka.
"Kyllä... ja taidan palata naineena miehenä", ilmoitteli Juho, ja
hetken kuluttua hän lisäsi:
"Kun et nyt tällä kerralla ole ollut ensinkään utelias, niin
kiitokseksi ja palkinnoksi siitä saat tietää morsiameni nimen..."
"Oletpa sinä nyt jalomielinen tällä kertaa", kiitti Kurikka. "No,
saisipa kuulla?"
"Hanna Henkonen..."
Kurikka säpsähti nimen kuultuaan, mutta tyyntyi pian.
"Onko hän X:n pitäjästä kotoisin?" kysyi hän.
"Kyllä hän syntyisin on sieltä. Miten niin? Tunnetko hänet?"
Juhon äänessä helskähti entistä epäluuloa ja katse kävi vaanivaksi.
"En minä tunne, mutta olen kuullut hänestä puhuttavan", vastasi
Kurikka, mutta kävi yhä kalpeammaksi.
"Mitä olet kuullut?" tikasi Juho nopeasti.
"Sitä en sano minä", vastasi Kurikka päättävästi.
He istuivat hetken ääneti. Kurikka nousi lähteäkseen, eikä Juhokaan
näyttänyt tahtovan estää.
"Sanonpa vielä kerran, että Jennistä olisit saanut kelpo vaimon eikä
olisi tarvinnut sitä varten kulkea maita mantereita", virkkoi hän
hyvästiä Juholle jättäessään.
Juhon vaaniva katse upposi Kurikan silmiin kuin salama, mutta vastausta
ei hän äänettömälle kysymykselleen saanut.
Mutta kun Juho oli jäänyt yksin, valtasi hänet hirveä tuska, jota ei
osannut selittää. Mitä tiesi Kurikka hänen morsiamestaan? Ja kuinka oli
tullut kuulleeksi hänestä puhuttavan, vaikka Hanna oli kotoisin eri
pitäjästä kuin Kurikka?
Ja mitä oli Hannasta puhuttu?
Juhon kuohuksiin joutunut mieli kuvitteli vaikka mitä. Ja hän tuli nyt
ajatelleeksi sitäkin, ettei hän Hannan entisyydestä ollut keneltäkään
kysynyt eikä kukaan ollut mitään puhunut. Ei pahaa ainakaan. Mutta ei
mitään hyvääkään...
Olisiko hän sitten pettynyt? Hän, joka koko elämänikänsä oli koettanut
naisia tutkia ja arvostella; hän, joka uskoi ensimäisestä naisen
silmäyksestä tietävänsä luonteen, päänliikunnosta, käynnistä ja siitä
tavasta, jolla naiset miehiä kohtelivat, tuntevansa naisen kuin viisi
sormeansa...? Voisiko olla mahdollista, että hän oli voinut pettyä
Hannan suhteen?
Hannassa oli hän luullut löytäneensä naisen, jonka sulo oli
koskematonta ja jonka huulien punaa ei kukaan ollut vaalentanut... Kuka
tietää? Maailma on täynnä petollisuutta ja pahuutta, eikä elämä ollut
muuta kuin oppimista ja kärsimystä...
Kyllä hän kerran muisteli Hannan silmissä nähneensä riettaan ilmeen --
juuri silloin kun hän ensi kerran veti Hannan syliinsä ja suuteli...
Mutta se ilme oli kadonnut samassa kun tulikin eikä hän silloin siihen
mitään merkitystä pannutkaan. Mutta nyt hän muistikin sen sitä
selvemmin... muisteli monta muuta seikkaa, joita ei silloin, ensi
huumauksessaan, ottanut huomioonsa...
Hän kävi muistoissaan niin levottomaksi, ettei saanut unta koko yönä.
Hänen täytyi päästä varmuuteen! Hänen täytyi saada tietoonsa Hannan
entisyys!
Kuka tietää, kuinka musta se on?
Hän mietiskeli monta päivää, kulki kuin houreissa eikä päästänyt ketään
puheilleen.
Vihdoin hän keksi keinon, joka oli selvin ja yksinkertaisin ja
semmoinen, etteivät siitä muut ihmiset saaneet tietää...
Hän kirjoitti Hannan syntymäpitäjän pastorille ja pyysi saada Hannan
papinkirjan...
Levottomana, kauheita luulotellen, hän vartoi vastausta kirjeeseensä.
Vihdoin tuli, joululupakin oli juuri ovella.
Hän aukaisi kirjeen ja otti siitä Hannan mainekirjan. Silloin sattuivat
hänen silmänsä suoraan sanoihin:
... synnyttänyt aviottoman lapsen Elli Marian, joka... kuollut...
Muuta hän ei nähnyt. Hän tunsi tuskan vihlaisevan sydäntään ja päätä
painavan kuin jättiläiskiven... ja vaipui pyörtyneenä lattialle.
Mutta joulun jälkeen ei Juho Koivisto enää saapunutkaan kirkonkylän
kansakoululle. Siellä on nyt opettajana Arolan Jenni.