Elokuun ilta alkaa hämärtää. On leikkuuaika. Pelloilla töröttävät
kuhilaat täysine, kypsyneine tähkäpäineen, ja missä vielä on
leikkaamatta, siinäkin on vilja kypsynyttä.
Illan kuluksi lähden tästä huvikseni katselemaan mitä Palovaaran
mökkiläisille kuuluu ja näkyy. Siinä on kotikylän takana pitkä
kallioinen harjanne, Palovaara, jonka kyljessä on mökkejä, isompaa,
pienempää, parempaa, huonompaa. Niissä elelevät kylän torpparit ja
mäkitupalaiset, ja kullakin on oma peltotilkku mökkinsä ympärillä.
Kulunut kesä on ollut lämmin ja hyvä, vilja on tuleentunut aivan
valmiiksi ja erinomainen viljavuosi on tiedossa. Halla ei ole
kertaakaan yrittänyt eikä siitä ole pelkoa tänäkään iltana. Lauha on
hiljainen taivas, vaikka kirkas vinkka sieltä vielä vilkkuu. Etelästä
päin käypi tuulenhenki, ja pehmeässä pilvessä on taivaan kansi. Jo
saavat nyt kaikki tuleentunutta, kypsää viljaa! Ei tarvitse kenenkään
tehdä sirppihallaa!
Niin Jumala siunaa tänne polo Pohjolaankin välisti viljavuoden, niin
muistaa meitäkin Kaikkivaltias Herra.
Vaisusti hämärtyy ilta, hitaasti kasvaa yönverho taivaan kannelle.
Länneltä vielä, suurten vaarain yli, pohottaa kalpenevaa valoa sieltä,
johon päivä on laskenut. Välkkyy vielä leveän joen pintakin, päilyy
kauniisti niistä paikoin, joihin mailleen menevä valo sopii vaarain
välistä hohtamaan. Mutta pohjoisen taivasta vasten, jossa kirkas vinkka
vielä erottaa yönverhon taivaanrannasta, kohoaa kirkon uljas torni ja
risti kuin jättiläissormi.
Nousen kotipihasta ja kävelen piennarta pitkin naapurin riihen sivutse
Palovaaraan päin. Mieli on hyvä ja sydän rauhallinen. Tulevan talven
leipä on tiedossa, tuossa on kuhilailla: raitis eloisa elämä.
Siinä on aivan peltojen takana Olkkos-Kaisan pirtti peltoineen. Ei
olekaan Kaisalla muuta karvajalkaa kuin kissa, ei lehmää, ei lammasta
niinkuin monella muulla mökkiläisellä. Kaisan elämä on nyt hyvää ja
huoletonta, vaikka on kai ollut hänelläkin murheen päiviä. Kuuluu
olleen nuorena kylän kauneimpia tyttöjä, mutta sitten kävi hänellekin
niinkuin on käynyt monelle ennen häntä: hän synnytti aviottoman lapsen,
vankan pojan ja jonkun vuoden kuluttua vielä toisenkin. Yksin oli Kaisa
silloin maailmassa. Vanhemmat olivat kuolleet, mutta jättäneet Kaisalle
perinnöksi tämän pirtin ja vähä rahaa...
Kaisan pojat ovat nyt täysiä miehiä kumpikin ja hyviä miehiä ovatkin.
Huhutaan, että he ovat tukkitöissä niin paljon ansainneet, jotta
aikovat talon ostaa.
Käyn poikia ja Kaisaa tervehtimään. Pojat ovat juuri saapuneet
Herralasta työstä, -- ovat olleet pellon leikkuussa. Kaisa on
sytyttänyt tulen piisiin. Hermanni, vanhempi pojista, paikkaa
kinnastaan, ja nuorempi Uno lukee sanomalehteä. Kaisa toimittelee
toimiaan.
"On sillä Kaisalla kaksi pulskaa poikaa!"
Kaisa on ylpeä pojistaan. Ne pojat eivät halveksi äitiään, vaikkeivät
kumpikaan isästään mitään tiedä. Hymähtää Kaisa aina silloin kun hänen
poikiaan kehutaan, hymähtää ja sanoo:
"Laitoinpahan vanhan päivän turvan itselleni. Ikävään minä yksin
kuolisinkin."
Ja kehahtelee Kaisa joskus, että ovat ne hänen poikansa vähä parempia:
kilvan heitä työhön kysyvät talolliset, ja puulaakeissa aina otetaan
päällysmiehiksi. Ilmoittaa jolloinkin, että on niillä pojilla
säästöjäkin, vaikka hyvissä vaatteissa käyvät ja hyvin syövät.
"Herrainpäivät ne ovat Kaisalla, kun tuommoset pojat ovat."
"Ei ole Jumalan kiitos leipä loppunut, ei ole tarvinnut ajatella, että
mitä huomenna pataan pannaan... aina on ollut..."
Mutta yksi salaisuus on Kaisalla, josta kukaan ei ole selvää saanut,
vaikka on arveltu sinne tänne. Ei tiedetä, kutka ovat poikain isät vai
onko sama isä kummallakin. Ja siitä on paljon Kaisaa puhuteltu, mutta
eipäs sano Kaisa.
"Saanen pitää sen omana tietonani", arvelee hän.
Olkkos-Kaisan naapurina on Vesannon Mikko.
Mikko on merkillisimpiä miehiä tämän maan päällä. Minun mielestäni hän
on filosofi, viisas mies, joka on oikein ajatellut elämänsä. Mitäpä
pyrkimään ylemmäs kuin siivet kantavat! Oma pieni mökkinsä on
Mikollakin ja kaksi peltotilkkua kiviraunioiden välissä pirtin
vieressä. Jo on Mikkokin, näemmä, peltonsa leikannut ja verrattoman
sieviin kuhilaihin lyhteet asettanut. Kotonaan näkyy olevan,
keittämähommissa, koska pata on piisissä ja iloinen tuli nuoleskelee
sen mustia kylkiä.
Kumma mies hän on. Töissä hän ei kulje, ei kesäisin ei talvisin, mutta
siinä vain hengissä pysyy, peltojensa keskellä lämpöisessä pienen
pienessä mökissään.
Mikon mökki onkin kaikkein pienin Palovaaran rinteellä. Hyvän vuoden
saapi Mikkokin. Isot ovat tähkät, ja valmiiksi on Mikonkin pelto
joutunut.
"No mitä Mikolle nyt kuuluu?"
Istun siihen piisin loisteeseen jakkaralle ja panen tupakaksi.
"Mitäpä sitä kuuluu. Hyvä tulee vuosi. Leipä tulee valkoista kuin
juusto", arvelee hän.
"Noista kahdesta pienestä peltotilkusta saapi Mikko koko vuodeksi
leipää."
"Tänä vuonna tulee nyt hyvinkin riittävästi", kehahtaa hän.
Mikko olisi miesten parhaimpia työssä, mutta ei lähde hän
päiväläiseksi. Eikä raskasta päivää ole hän koskaan elänyt.
Miten sitten elää?
Talvisin hän tekee koreja ja kelkkoja juuri sen verran, että saapi
karjanantia. Mutta jolloinkin voipi hän elää kuukausimääriä paljaalla
leivällä. Perunankylvöä on hänellä sen verran, että joka sunnuntai
saapi päivälliseksi perunakeiton, johon hänellä ei ole mitään muuta
"höystöä" kuin suoloja, joita saapi porvarilta vuodeksi palkkana siitä,
että syksyisin panee porvarin pytinkiin toiskertaiset akkunat.
Entä mistä lanta pellolle?
Omat ulostuksensa kokoaa Mikko tarkkaan ja käyttää tarkkaan. Lisäksi
saapi hän talosta, Mäkelästä, viisi kuormaa tallilantaa vuosittain
siitä, että kesäsin laittaa emännälle vispilöitä mitä talossa kuluu.
Sellainen lantamäärä riittääkin Mikon peltoon, koskapa aina on vankka
olki ja täysi terä.
Onnellinen mies hän on minusta, filosofi, joka on osannut elämänsä
sovittaa niin, ettei ole kenestäkään riippuvainen. Ei ketään hänen
tarvitse kumartaa eikä rukoilla. Ei mihinkään ole pakko lähteä, jos ei
itsellä ole halua. Ja kun hän antaa kaikille ihmisille siivon rauhan,
ei ole kenellekään pennin velkaa eikä huolehdi muiden ihmisten
elämästä, ei hänellä ole yhtään vihamiestä. On malttanut elää vanhana
nuorenamiehenä, niin ettei ole perheestäkään ristiä.
"Mitä Mikko nyt keittää?"
"Vasikan kävin tappamassa, Mäkelässä, niin emäntä antoi pään ja
jalat... Keitänpähän lihapottuja huomiseksi valmiiksi."
Mutta eipä taida olla nyt Mikolla tupakan viljaa, koska ei näy piippua
hampaissa, jossa se, kun tupakkaa on viljalti, höyryää lakkaamatta.
Silmii Mikko vesissä suin minun piippuani... silmii kukkaroakin...
"Paneepa Mikkokin tästä piippuunsa!"
Mielihyvällä, huulet hyväntahtoisessa irvistyksessä, täyttää Mikko ison
visakoppansa ja päretikun sytyttäen ottaa tulen tupakkaan.
On voinutkin olla tupakatta taas useita viikkoja. Mutta Mikko ei
tarpeitaan valita, ei huuda huolistaan, vaan kärsii ja vartoo... Ja
siinä se onkin hänen elämänsä suuri viisaus, että voi nauttia ja olla
nauttimattakin, voipi viettää talvisin viikkomääriä niin vähillä
eväillä, että se olisi kunniaksi kelle nälkätaiteilijalle tahansa, ja
taas kun pääsee ruuan kimppuun, niin syöpi kahdesta, jopa kolmestakin
miehestä... Mutta ennen nälkää näkee, ennen kuristaa suolivyötään kuin
lähtee päiväksi vieraan työhön...
Hän ei tunne muuta maailmaa kuin tämän, tässä Palovaaran rinteellä. Ei
ole koskaan kotokylästä mihinkään liikkunut eikä hänen mielensä
nuorenakaan ole palanut maailman markkinoille. Tuossa on syntynyt aivan
lähellä, tässä pyörinyt ja maailman viisautta katsellut koko ikänsä. Ja
selvillä on hänellä jo sekin, että tässä kohtaa kuolemakin... tähän
omaan pirttiinsä kuolee... syysyönä, ja aamulla siitä löytää joku
naapuri.
Ja niin se sitten on päättynyt hänen elämänsä...
"Joo, joo. Polvi menee, toinen tulee. Hohhoh... Aikansa kukin kylvää ja
niittää; ei aikaakaan, niin murenee mullaksi, josta on otettukin..."
Mikon pirtiltä viepi kapea polku lähteelle, josta kaikki Palovaaran
mökkiläiset vettä noutavat, mutta polku jatkuu lähteen vieritse Mikon
naapuriin Jussin lesken pirtille. Leski elää nyt kuin kuningatar rentoa
ja rikasta elämää. Ennen Jussin eläessä ja lasten ollessa pieniä oli
hätä aina ja puute jokapäiväinen...
Mutta kaikki lapset ovat nyt täysiä ja jokikinen on Amerikassa. Ja
sieltä äitinsä tänne hoitavat, rahaa lähettävät ja muutakin hyvää. Nyt
leski monenlaisia limppuja leipoo ja voissa lihankin paistaa. Ennen ei
ollut kaukaloon panemista, eikä päin pöytään kääntymistä. Ennen lesken
täytyi vähissä voimin töissä kulkea ja ottaa markka sieltä, toisen
täältä. Nyt ei muuta kuin herrastelee, istuu polvi polvella, sikaria
polttelee ja passauttaa naapurien eukoilla itseään.
Kun ehdin Jussin lesken pirtin luo, töksähtää siinä vastaani Sarvelan
vanha muori, joka on menossa Mikon pirtille.
Koko päivän kertoo muori olleensa leikkuussa Herralassa. Huomenna on
aie omat peltotilkkunsa leikata, vaan väsymys, uupumus ja raukeus,
vanhuus alkaa voittaa. On nyt menossa Vesannon Mikon puheille, että jos
saisi Mikon huomiseksi auttamaan, Mikko kun on omat peltonsa jo
leikannut.
"Eikö tämä Jussin leskikin joutaisi leikkaamaan?" kysäisen muorilta.
"Mitä vielä", arvelee muori. "Se on niin ylpistynyt, ettei rikkaa
ristiin pane... nyt vastakin on ostanut uuden kattolampun... syö ja
mässää vaan, ja konstikos on elää, kun vähä väliä Amerikasta tulee
rahaa... On sillä hyvät lapset... Monella on siellä lapsia, mutta eivät
muuta lähetä kuin tyhjiä kirjeitä... ohoo... pitää lähteä... Liekö
siellä Mikko pirtillään?"
"Kotona oli ja keittämähommissa."
Muori lähtee astumaan lähteelle vievää polkua ja minä sivuutan Jussin
lesken pirtin. Akkunan läpi näen, että siellä on vieraita, Mäkelän
nuori emäntä ja Herralan Kaisa. Teetä näkyy leski vierailleen
toimittelevan... näkyy olevan vehnäsiäkin.
Jussin leskellä ei ole muuta maanviljelystä kuin pikku perunamaa pirtin
päässä. Sekin on roskan vallassa, ettei yhtään ainoaa kaalta ole
näkyvissä.
Mutta Laitalan Aukusti, jonka mökki on siinä Jussin lesken pirtin
lähellä, on kelpo pienviljelijä. Kiviseen vaaran kylkeen on Aukusti
puskenut peltoa monta laajaa tilkkua; vuoden leivän saapi itselleen ja
perheelleen. Mutta Aukusti onkin ainoa täällä mäen laidassa, jolla on
lehmät ja hevonen. On kolme lehmää ja hevonen ja neljä lammasta. Tupa
on hauska, ja navetan on vasta viime syksynä laittanut. Laitalan pihan
läpi viepi polku.
Kun tulen pihalle, tervehdän emäntää, joka on lypsämään menossa.
Etelänpuolisen pirtin akkunan alle on Aukusti laittanut puutarhankin,
jota ei ole kenelläkään muulla. Siihen on Aukusti istuttanut pihlajia
ja koivuja, on penkkeihin kylvänyt nauriita ja porkkanoita, ja
laidimmaisessa penkissä kasvaa suurilehtisenä rabarberi.
"Aukusti se sen kanssa hommaa ja lapset", selittää emäntä, kun katselen
somaa pienois-puutarhaa.
Siinä on kolme vanhinta lasta äidin matkassa.
Vanhin tyttö, Sofia Elmiina, selittää:
"Tämä iso pihlaja, johon enimmän marjoja tulee, on minun. Tuo pienempi
tuossa on Fannin ja tuo kaikkein pienin Unon..."
"Entäs koivut?"
"Ne on isän kaikki, ja raparperi on äidin."
Aukusti ei ole nyt itse kotona. On vielä sillä matkalla, kun lähti
tukkilauttaa alas viemään.
"Hyvä taitaa tulla vuosi teillekin?"
"Kauniilta näyttävät kuhilaat, mutta vielä on leikkaamattakin tuo
Hakatarha", selittää vaimo.
"Niin, ja Naurispellossakin on vielä yksi nurkka leikkaamatta. Se on
jätetty siihen tuleentumaan", tietää Sofia Elmiina.
Emäntä käskee sisälle, kun sattuu olemaan juuri valmista kahviakin.
Sillä välin kun hän lypsää, puhelen minä lasten kanssa pirtissä.
Siistiä, ahkeraa ja toimeliasta väkeä asuu tässä. Kaikesta sen näkee.
Lapset minulle näyttelevät mitä isä milloinkin on ostanut ja kotia
tuonut ja mikä on minkin oma. Kirjallisuuttakin Aukusti harrastaa.
Kahdenlaiset sanomalehdet hänelle tulevat. Ne on ripustettu naulaan
molemmin puolin pirtin peräakkunaa. Siinä siistinä riippuvat, äidin
mustaa silkkihuivia ja isän sunnuntailakkia lähellä. Mutta seinäkellon
vieressä on Lönnrotin, Snellmanin, Runebergin ja Topeliuksen ryhmäkuva.
Toisella seinällä on Sofia Elmiinan kuva, jonka hän on saanut
pappilasta.
"Sitä kaikki kiittävät kauniiksi. Se on Lotta Svärd miehensä kanssa...
isä tekee siihen tulevana talvena raamit ja leikkauttaa lasin
kraatarissa", selittää Sofia Elmiina.
"Mutta kamarissa on isällä iso kuva", sanoo siihen väliin Fannikin.
"Niin, mutta isä ei anna sitä panna seinälle ennenkun kamariin pannaan
tapeetit", tietää siihen Sofia Elmiina.
Tulee emäntäkin navetasta ja käy keskusteluun.
Kuluukin tunti puhellessani Laitalassa. Hyvä elämä heillä on,
onnellisia ihmisiä ovat. Vireitä ja työtätekeviä. Paljaat kämmenet ovat
heillä kummallakin olleet, niin Aukustilla kuin vaimollaankin, kun
naimisiin menivät. Nyt on hyvä mökki, siinä peltoa, lehmät, hevoset,
lampaat. Eikä kuulu olevan pennin velkaa kellekään.
Kun astun pihalle, on kuu noussut. Suurena, punaisena ja täyteläisenä
nousee Palovaaran kuusten takaa. Mutta leuto on ilma ja lämpöisessä
pilvessä taivaan kansi...
Laitalan pihalla jo huomaa, että toimelias on siinä talossa isäntä.
Eivät veny neuvot ja kapineet huiskin haiskin kujien takana, vaan
järjestyksessä ovat. Halkopinokin, joka on navettaladon päätyä vasten,
on niin suora ja sileä kuin seinä.
Kuutamon valaisemaa polkua pitkin, joka Laitalan navetan päitse viepi
Vierelän Juuson pirtille, lähden kulkemaan.
Suuri erotus on Laitalan ja Vierelän mökeillä. Laitala on siistin
näköinen punattuine seinineen ja valkoisine akkunapielineen, somine
puutarhoineen ja pienine ulkohuoneineen. Vierelän pirtin ympärillä ei
näy monta peltotilkkua, ja nekin ovat viheliäisessä tilassa. Pirtin
akkunat ovat lahot ja ruudut rikki. Porstuan ovi on rempallaan ja
halkivikainen. Ei näy halkopinoa missään. Ei ole ulkohuonettakaan
minkäänlaista. Pirtin porrasten edessä on risuläjä, tylsä kalsu
vieressä. Vierelässä on iso lapsilauma, repaleisia, pahankurisia
poikia, joista on naapureille vaivaa.
Kuinka ollee näin?
Vierelän Juusoa on aina mainittu kuuluisaksi tukkimieheksi niin
tukkimetsässä kuin tukkijoellakin. Ja poissa hän onkin kotoa melkein
aina. Mutta hätä ja puute ahdistelee perhettä, jonka tuon tuostakin
täytyy turvautua ihmisten apuun.
Ja kuitenkin olen usein kuullut sanottavan, että Juuso on kiva mies
saamaan rahaa ja että hänelle, tottuneelle tukkimiehelle, aina
maksetaan parempi palkka kuin muille.
Pirttiin tultuani vastaa kitkerä haju sieraimiin. Takassa palaa ynisten
ja huonosti tuoreita risuja, jotka vain heikosti valaisevat. Köyhä on
pirtti sisältäkin; kaikki neuvot mitä on, ovat likaiset ja rikkinäiset.
Uuni on niin koloja ja syvennyksiä täynnä, että luulisi sen olleen
ampumamaalina, lattia siivoton.
Penkillä istuu oudonnäköinen nuori mies, ja pimeästä loukosta kuuluu
emännän itkua. Nuorimmat lapset ovat nukkuneet sänkyyn, jossa
puolialastomina viruvat poikin ja pitkin päin.
Kun emäntä näkee tuloni, alkaa hän itkun seasta selittää:
"Nyt se teki viimeisen kumman, kun kuulutaan kiinni pannun..."
"Kuka on kiinni pantu?"
"Juuso tietenkin. Oli tapellut ja mellastanut ja eikö lie tehnyt
miesmurhaa, vaikkei tämä vieras sano..."
"Ei ole muuta kuin vinttasi naamaan muuatta poliisia ja siitä veivät
putkaan", alkoi oudon näköinen nuori mies selitellä.
"Kukapa sen tietää..." vaikeroi emäntä.
"Minähän sen tiedän, joka olen paikalla ollut", selitti edelleen mies.
"Kun ryypättiin siinä kadulla, niin tulivat siinä poliisit
hätyyttelemään, ja tämä Juuso sattui olemaan vähä hiprakassa, niin
roivasi naamaan. Siinä ottivat kiinni ja lähtivät viemään putkaan...
Juuso huusi minulle, että 'käypä siellä mökillä sanomassa, että kyllä
minä täältä tulen, että olla huoletonna vaan'..."
Kun ei emäntä siihen mitään virkkanut, sanoi mies lohdutellakseen:
"Pääsee se siitä sakolla..."
"Olisi edes rahaa lähettänyt, kun ei viikkokausiin ole lähettänyt..."
tuumaili vaimo, joka sentään nyt alkoi tyyntyä.
"Olisi kai lähettänyt, vaan mitenkäs siinä ehti, kun poliisit
molemmista käsistä taluttivat..."
Ei tehnyt mieli istua siinä pahanhajuisessa pirtissä. Pois läksin.
Puutetta oli heidän, Vierelän väen, elämä aina ollut. Silloin kun hyvin
saatiin rahaa, niin söivät ja joivat ja mässäsivät. Vaimon sanotaan
olevan vielä hullumman tuhlarin kuin Juuson. Joi kahvia väkevää kuin
tervaa, mutta ei vain liiennyt lapsille maitoon...
Mutta koskapa vielä näkyy Sarvelan vanhusten pienestä pirtistä iloinen
ja kirkas takkavalkea, niin käväisenpä tervehtimässä vanhuksiakin...
Vanhoja vanhuksia he ovatkin.
Kahdeksannella kymmenellä ovat kumpikin, mutta terveitä ja työhön
kykeneviä molemmin. Tässä pienessä pirtissä ovat koko elinaikansa
eläneet ja olleet. Tässä ovat lapsensa kasvattaneet, jotka nyt ovat
maailmalla kaikki.
Heilläkin on peltoa niin paljon, että vuoden leivän saavat, ja muuten
ansaitsevat kumpikin. Ukko verkkoja kutoo, muori kehrää, kuppaa ja
hieroo. Sarvelan muorin sauna on maailman parhaimpia, ja siellä on joka
lauantai-ilta hammassärkyä potevia vaimoja ja miehiä muorin
kupattavina...
Ja apu sieltä tulee aina, ja lantit saa muori vaivoistaan. Niin elävät.
Ei hätäpäivää ole ollut, ja kun viimeinen penni on mennyt, tulee taas
uusia. Ei ole heidän tarvinnut kunnan apuun vielä turvautua, ja siitä
ovat he hyvillä mielin.
Me juttelemme ukon kanssa hyvästä vuodentulosta, kun muorikin samassa
palaa Vesannon Mikon mökistä.
"No, lupasiko Mikko tulla pellonleikkuuseen?"
"Täytyi luvata. Minä uhkailin, etten ota hänen pottujaan kellariini,
jos ei tule", selitti muori touhussaan.
"Ha, ha, ha", nauroi vaari "Vai jo uhkasit..."
"On se olevinaan nyt tuokin Jussin leski... Ei muista entisiä aikoja,
kun hyvin usein tuli meiltä leipää lainaamaan... on niin nyt
ylpistynyt... Aivan emäntäin kanssa nyt seurustelee kuin mikäkin
pruustinna... Nytkin oli vieraana Mäkelän nuori emäntä ja Herralan
Kaisa... Teetä niille tarjosi ja vehnästä, vaan ei liiennyt minulle,
vaikka sisällä kävin..."
"Vai ei antanut!" kummaili vaarikin.
"Ei. Mutta muistetaanpas se, kun tulee tahtomaan kuppaamaan", uhkasi
muori.
Mutta sitten hän äkkiä kääntyi piisiin päin, jossa kiehui perunapata,
että höyry pirttiin puski.
"Potut ovat kypsät... Syömään pitää joutua ja makaamaan. Huomenaamulla
pitää olla ennen kukon laulua pellolla..."
Jätän hyvästi herttaisille, iloisille vanhuksille ja lähden kävelemään
kylää kohden...
Ja kun olen jo levolla, mietiskelen yhtä ja toista tuolta mökkiläisten
elämästä... Kuu kumottaa huoneeseeni ja kietoo mielen haaveiluihin ja
unelmiin. Ja kysymyksiin ja ongelmoihin.
Mikä oli täällä kunkin kohtalon määrääjä ja oliko omassa vallassa
saavuttaa elämän onni...
Yksinäisen miehen elämä on kuin uunin raossa torkkuvan torakan, sanoo
Kivi. Mutta sittenkin minä nukun levollisemmin, kun tiedän, etteivät
ole minun lapseni pahan maailman potkittavina.
Mitä sinä ajattelet, ystäväni?