Hän oli nyt kunnan esimies, Frans Tuira. Itse hän piti sitä
erinomaisena asiana ja olikin ylpistynyt näinä viime aikoina aivan
kouraantuntuvasti. Ja vaikka häntä eivät muut pitäneet erinomaisen
kyvykkäänä miehenä, uskoi hän kuitenkin itse nero olevansa...
Hänen suurin kunniahimonsa oli kuitenkin päästä tunnetuksi ulompanakin
kotonurkkia ja paljon hän ponnisteli ja yritteli, tämä Frans Tuira.
Yleisistä asioista oli hän koettanut sanomalehtiinkin kirjoitella,
mutta kumma kyllä hänen kyhäyksiään ei toimitus hyväksynyt, ja jos
lehteen joku painettiinkin, oli se muuteltu ja oikoiltu, lauseet
laitettu ja kokonaisia kappaleita jätetty pois.
Häntä harmitti se. Mutta oli kuitenkin ikuinen onni, ettei kukaan
pitäjäläinen tiennyt kuinka hävittömästi toimitus oli hänen suurella
vaivalla kyhättyjä tuotteitaan repelöinyt. Ne uskoivat tietenkin
kaikki, että hänen kyhäelmänsä olivat sellaisina lähteneet hänen
pirteästä kynästään.
Ja hänen kunniahimonsa ja uskonsa siitä, että hänessä todellakin oli
jotakin aivan erinomaista kykyä, kasvoivat päivä päivältä.
Enimmin saivat ne vauhtia, kun hän aivan aavistamatta sai kirjeen erään
joululehden toimitukselta, joka kohteliaimmin kysyi, eikö hänkin, Frans
Tuira, "antaisi arvokasta apuaan" tunnetuksi tulleeseen joululehteen.
Se saisi olla sievä, koruton kertomus, mieluummin kansan elämästä.
Hän hämmästyi ja innostui, nousi ajatuksissaan pilviin asti ja kertoi
vaimolleen iloisesta uutisesta.
"Sinä näet nyt, että minun nimeni on tunnettu muuallakin kuin täällä",
riemuitsi hän.
"No sinä olet yhtä leuhka, vaikka vanhenetkin", vastasi hänelle vaino
välinpitämättömästi.
Ja Frans Tuira alkoi miettiä aihetta joulukertomukseensa. Täytyi olla
hopussa, sillä ei ollut aikaa enää kuin joku viikko, jolloin kertomus
piti lähettää.
Mistä hän saisi sopivan aiheen? Mistä kertoisi? Jonkun uskovaisen
joulunvieton? Syntisen parannuksenteon?... Ei saakelissa! Semmoiset
jutut kuuluivat papeille eivätkä kaunokirjailijalle...
Vaan olihan sitä vara valita. Oli vain. Jouluviinoista esimerkiksi?
Mutta niistäkinhän oli niin monen monta kertaa kyhätty sekä kertomuksia
että runoja, ettei ollut enää mitään lisäämistä. Ja sitäpaitsi se
näyttäisi lainatulta...
Täytyi keksiä aivan uutta ja alkuperäistä...
Hän istui tuntikausia kamarissaan, kynä kädessä, käsi otsalla
mietiskellen. Monta kertaa oli hän aloittanutkin, kirjoittanut väliin
koko sivun, mutta kun siitä ei näyttänyt tulevan mitään, alkoi hän
miettiä uutta aihetta.
Mutta ei ollutkaan niin helppoa keksiä kertomusta. Jos hän joskus uskoi
löytäneensä hyvän jutun, muistikin hän samalla, että ei se ollutkaan
uusi, vaan että hän oli sen ennen jostakin joululehdestä lukenut...
Häntä alkoi hermostuttaa. Oli jo viikko kulunut eikä hän ollut saanut
mitään valmista. Ainakin kaksikymmentä oli hänellä alulla, mikä sivun,
mikä puolen sivun pituinen. Hän käänteli papereita ja noitui
itsekseen. "Iikan joulu", "Jouluaattona", "Vanhan joulu", "Jouluna",
"Joulusunnuntaina", "Iloinen joulu", "Joulukuusen kynttilä"... luki hän
aloittamiansa kertomuksia.
Ei, ei noista saanut yhdestäkään juttua... Keksisi edes jonkun pitkän
valeenkaan!... Ja miksei sitä keksisi, kun saisi rauhassa olla... mutta
eiköhän tulekin taas tuo naapurin Matti häiritsemään... tulee
tietenkin... Pentele kuitenkin! Eikä ole enää kuin viikko aikaa,
jolloin kertomus pitäisi lähettää...
Hänelle on tullut tavaton hätä ja kiire, öilläkin hän valvoo ja
miettii. Hän on päivisin vimmoissaan koko talonväelle, ja jokaista
vierasta, joka käy talossa, kohtelee hän tylysti... Vihdoin eräänä yönä
hän uskoi keksineensä hyvän kertomuksen. Yösydännä nousi hän ylös ja
alkoi kirjoittaa. Hänellä oli selvänä loppuun asti kertomus, ja se
tuntui mainiolta...
Aamulla oli hänellä kertomus melkein puolivälissä... hän ehtisi saada
hyvissä ajoin valmiiksi ja lähettämään sen määrätyllä ajalla. Kun hän
ryhtyi alkupuolta puhtaaksi kirjoittamaan, muisti hän yhtäkkiä, että
hän oli jostakin lukenut tai kuullut samanlaisen kertomuksen. Hän
muisteli ja muisteli, kävi levottomaksi...
Illalla luki hän kertomuksen alkupuolen vaimolleen, kuullakseen hänen
mielipidettään...
Vaimo kuunteli, yski väliin ja naurahti...
"Tuohan on samanlainen kertomus, jonka Otto menneenä jouluna luki
kansakoululta saadusta joululehdestä; nimetkin ovat samat: Aapo ja
Liisa", sanoi vaimo.
Silloin Frans Tuira vimmastui, suuttui vaimolleen ja tiuskaisi:
"Sinä et, hiisi vie, saisi semmoistakaan."
"Jos minä kirjoittaa osaisin, niin paremman tekisinkin", ilveili vaimo.
Frans Tuiralle tulee yhä suurempi hätä. Hän on kuin suuressa tuskassa
ja näkee pahoja unia. Ja aika kuluu... aika kuluu. Kolmen päivän
perästä pitäisi kertomus jo saada postiin...
Mitä hittoa hän tekisi? Jos olisi mennä pappilaan, maisteria
puhuttelemaan, ja kysyä häneltä. Mutta sekin olisi niin alentavaa, ja
jos kyläläiset saisivat tietää, niin sitten siitä vasta elämä
nousisi... Mitä tehdä? Mitä hemmettiä tehdä? Hän kävelee kuin kuuman
pellin päällä ja sikari röyhyää hänen hampaissaan kuin veturin
savutorvi, hän tiputtelee tuhkaa kirjoituspöydälleen, ja tulisia
kipunoita lentelee sikarista pitkin lattiaa ja huonekaluja...
"Sytytät vielä palamaan koko talon tuon joulukertomuksesi kanssa",
sanoo hänelle emäntä.
"Mene pöksääsi... eläkä päästä ketään tänne... Minä tahdon olla
rauhassa... Kuuletko sen, lehmä", viskaa hän vimmalla emännälle, joka
mennessään nauraa hykertää.
-- Että minulla pitää vielä lisäksi olla noin saakelin tyhmä ja
käsittämätön vaimo, -- huokaa hän.
Mistä hiidestä ne keksivät aiheita muut noihin joulukertomuksiinsa...
mistä hiidestä? Ja aina uusia, uusia joka vuosi? Sekin Kauppis-Heikki
ja keitä ne kaikki lienevät!
Vaan vaivaa niillä lienee ja tuskaa... saavat, saakeli vieköön, hekin
miettiä ja ponnistella... se on vissi...
Mutta äkkiä juolahtaa hänen mieleensä onnellinen ajatus... Sen hän
tekee... muuttaa vain nimet ja muutenkin vähin...
Hänellä on kirjakaappinsa alihyllyllä useita joululehtiä. Yksi on jo
hyvin vanha ja siinä on erinomainen kertomus joulusta... Hän jäljentää
sen. Siinä ei ole kirjoittajan nimeäkään eikä sen sisältöä enää kukaan
muista.... Sen hän jäljentää ja panee vain alle oman nimensä: _Frans
Tuira_.
Hirmuisella kiireellä hän penkoo kirjahyllyään ja löytää hakemansa
joululehden... Tässä se on... "Jouluaattona" on sen nimenä, mutta hän
muuttaa sen kuulumaan "Jouluaaton tapauksia" ja lisää vielä alle:
"Todellinen kertomus".
Siitä tulee mainio kerrassaan. Sitä ei kukaan muista eikä hoksaa, että
se on ennen painettu, kun siinä on erilainen nimi ja muutenkin
muovaeltu...
-- Voi kuitenkin, kun hoksasin, kun hoksasin... kun hoksasin... sin...
sin, -- iloitsee hän ja rutistelee entiset joulukertomustensa alut
yhdeksi palloksi ja viskaa uuniin.
Ja nyt hän istuu tuolilleen ja ottaa puhtaan, hohtavan valkoisen
paperiarkin eteensä...
-- Jopahan... jopahan hoksasin, -- hän yhä iloitsee, asettaa
joululehden syrjemmäs ja tarttuu kynään...
Mutta kiireessään ja ajatuksissaan kirjoittaa hän arkin
vasemmanpuoliseen yläreunaan: "Jäljennös".
Mutta hän huomaa samalla erehdyksensä ja viskaa vihan vimmalla
paperiarkin luotaan...
-- Saatana, kun tässä on kiire, että väkistenkin tulee väärin, --
noituu hän synkästi ja ottaa uuden arkin.
Samassa tulee naapurin Matti sisälle.
-- Mitä sinä täällä noidut, -- naurahtaa Matti ja tulee tervehtimään.
"Niin tuota... minulla on tässä kiire... yks' selityksen antaminen
kuvernööriin..." sanoo hän tiukasti Matille.
"Minä vaan aioin kysyä... mikä paperiarkki sinulla on täällä
lattiallakin... että tuleeko sinne aidaksenhakkoon lähtöä..."
'Jäljennös' lukee Matti paperista ja laskee sen pöydälle.
"En minä jouda ennenkun ylihuomenna", vastaa hän Matille ja katsoo
kokonaan toisaalle.
Matti poistuu ja hän alkaa tavattoman kiireesti kirjoittaa. Muuttelee
ja sommittelee. Siitä tulee hyvä. Hän iloitsee, sytyttää sikaria vähä
väliä ja käskee piian, joka tulee häntä syömään kutsumaan, mennä
helvettiin. Hän ehtii saada kertomuksen kirjoitetuksi ja isoilla,
lihavilla kirjaimilla lisää alle nimensä...
Se on siis valmis postiin pantavaksi.
* * * * *
Joulu lähenee. Hän on lukenut sanomalehdestä, että sekin joululehti,
johon hänen kertomuksensa piti tulla, oli ilmestynyt kirjakauppaan...
Hän tilaa sen. Mutta siinä ei ole hänen kertomustansa. Muita vain on.
Mutta häntä suututtaa niin, ettei hän viitsi niitäkään lukea...
Mihin on hänen kertomuksensa joutunut? Lurjukset panneet vissiin
paperikoriin!
Mutta hän kirjoittaa äkäsen kirjeen toimitukselle ja vaatii takasin
käsikirjoitustaan... takaisin ja paikalla...
Mutta ei Frans Tuira saanut takaisin joulukertomustaan ja tuskin enää
saakaan.
Eikä ole kuulunut eikä näkynyt, että Frans Tuira olisi joulukertomuksia
sitten jälestäpäinkään julkaissut.