Hän oli jo kymmenen lapsen isä, Aapo Suikki, kun läksi Amerikkaan.
Toissa syksynä meni.
Oli siinä miestä kysynyt, kun piti kymmenestä kynnestä semmoiselle
joukolle leipä saada. Ei ollut itsellä maantuloa kuin vaivainen
riihellinen, josta parhaina vuosina tuli kaksi tynnyriä ohria;
hallavuosina ei saanut kuin lentäviä kaunoja. Olihan niissä vähäksi
aikaa leipää, mutta arvata saapi, että kun koko eläminen on aivan
jauhojen nojassa, niin olla niitä pitää semmoiselle joukolle. Ei ole
sadan kilon säkki isokaan vieras, kun siitä leipoo, keittää vellit,
puurot. Sillä ei ole köyhällä kansalla paljon muusta keittämisestä
tolkkua. Syksyisin lammas, vaan paljonko siitäkään kullekin liikenee ja
kuinka monena viikkona! Jauhot ne olivat pääasia.
Hän asui aivan valtatien varrella, suutarin ammattia harjoittaen.
Matkamiehet pistäysivät sivu kulkiessaan hänen mökissään tupakan
panemassa ja usein kahviakin kysyivät...
Eikä käynyt yksikään kaupungista palaava matkamies Aapo Suikin mökissä
niin, ettei Aapo melkein ensimmäiseksi kysynyt:
"No paljonko jauhot nyt maksoivat?"
"Siinä ne nyt ovat kolmessakymmenessä, joku sentään antaa niitä Liipaun
jauhoja puoltamarkkaa helpommalla, mutta paljon karkeampia ne näkyvät
olevan."
"Niin ne näkyvät olevan. On niitä meillekin pari säkkiä otettu tässä...
No ei kuulunut helpponevatko?"
"Eipä sanottu halpenevan. Arvelivat kevätpuoleen vaan kohoavan..."
"Kovaapa kuuluu."
Siten sai Aapo aina tarkat tiedot jauhojen hinnasta. Ja kotikylässä oli
säkin hinta säännöllisesti kahta markkaa kalliimpi, rahti teki
erotuksen.
Ja sai siinä Aapo pikilankaa punoa ja naskalia käyttää, jos mieli
leivässä pysyä. Mutta leipää heillä vain oli, ei ollut koskaan entinen
säkki päässyt loppumaan, kun toisen Aapo nouti. Välistä täytyi ottaa
velaksikin ja maksaa sitten kun ehti neulomalla saada.
Mutta vuosi vuodelta kasvoivat lapset; pienimmätkin jo naukuivat
leipää, ja vanhemmilla piti olla pitkin päivää pala suussa kuin
poroilla.
Alkoi puute hätyytellä Aapo Suikin perhettä, varsinkin kun jauhot
toisinaan nousivat hulluun hintaan. Aapo teki päätöksensä, päätti
lähteä Amerikkaan, josta hänelle sukulaiset olivat luvanneet tiketin
lähettää.
"Ikävään sinä sinne kuolet", sanoivat hänelle ihmiset.
"Vaan eihän täällä elä, kun jauhotkin taas ovat kohonneet hinnassa."
Ja niin oli hänen Amerikkaan lähtönsä lykkääntynyt ja lykkääntynyt.
Mutta toissa syksynä jauhot taas kallistuivat. Iso-Joonas palasi
kaupungista ja poikkesi Aapon pakinoille, siksi aikaa kun hänen
hevosensa syödä rauskuttaisi vähän heiniä.
"No jauhot ne taas ovat kallistuneet", sanoi Aapo heti Joonaalle.
"Niin ovat. Eihän niitä enää köyhempi kansa jaksa ostaa mitenkään. Vaan
Amerikassa niitä kuuluu taas jauhoja olevan", lohdutteli Joonas.
Mikäs Joonaalla oli hätänä. Varakas vanhapoika, hevosen omisti eikä
tarvinnut huolehtia leipää muille kuin itselleen.
"Minulla menee sentään apejauhoja hevoselle", puolusteli Joonas.
"Vaan näin monta suuta kuin minulla", sanoi Aapo ja viittasi lapsiaan.
Niillä oli ollut koko syyskesän kummia vehkeitä ja leikkejä noilla
lapsilla, selitettiin Joonaalle. Ne ovat neuloneet pusseja rievuista ja
täyttäneet ne sahanmuhilla. Ne ovat olevinaan jauhosäkkejä. Toiset ovat
kauppiaana, toiset käyvät ostamassa. Korkealla on jauhojen hinta lasten
leikkiessä ollut.
Ja siinä ne nytkin puuhasivat. Pikku-Ville oli kauppias, hänellä oli
suuri varasto säkkejä karsinanpuolella pirttiä jakkaran alla, joka oli
olevinaan makasiini. Siinä kävivät toiset ostamassa. Rahana olivat
vasikan- ja lammasnahan palaset.
"Tuota ne ovat hommanneet kaiken syksyä, eikä se tuo hyvää tiedä",
sanoivat sekä Aapo että Karoliina.
"Kyllä sitä niin sanotaan, että lapset ennustavat sotia ja kalliita
aikoja", myönteli Joonaskin ja huvikseen meni Pikku-Villeltä kysymään,
paljonko jauhot maksoivat.
"Neljäkymmentä markkaa ja raha varsin. Viikon päästä ei saa silläkään",
ilmoitti Ville teerevänä Joonaalle.
"Siinä sen nyt kuulee jauhojen hinnan", sanoi Karoliina.
* * * * *
Mutta Aapoon se oli vaikuttanut niin, että hän päätti sittenkin lähteä
Amerikkaan. Siellä ei ollut iso asia ansaita jauhosäkin hintaa ja nyt
kun oli tikettikin jo valmiina.
"Minä uskon, että ennen joulua voin parin säkin hinnan lähettää, jos
vaan palkat semmoiset ovat kuin on kirjoitettu", lohdutteli hän
vaimoaan.
"Lähettäkää, isä, niitä Amerikan nisujauhoja Villelle jouluksi",
evästeli isäänsä Ville.
Ja niin hän läksi. Ei jäänyt perheelle paljon elämistä, puoli säkkiä
jauhoja, mutta hyvät ihmiset olivat luvanneet auttaa. Ei ole vielä
kukaan nälkään kuollut, vaikka jauhot ovat olleet kalliimpiakin. Ja
kyllä semmoisen taitavan suutarin perheestä huolta pidetään, etteivät
puutetta kärsi.
Ja lähtiessään lupasi, että hän heti kun saa sen verran kokoon ainakin
yhden säkin hinnan lähettää.
Kahden kuukauden perästä hän jo kirjoitti. Työssä kertoi olevansa, ja
hyvä oli palkka. Ensi kirjeessä lähettää rahaa!
Eikä kauan viipynytkään ennenkuin Karoliina sai tiedon
postikonttorista, että tulla itse noutamaan, että siellä oli rahakirje
Amerikasta. Nopeasti puki Karoliina pyhävaatteisiinsa ja läksi, kovin
hyvillään. Kaikki olivat jauhot, lopussa muukin syöminen. Jo tuli
siunattuun aikaan tämä kirje.
Mutta kun hän ei itse osannut lukea kirjettä, pyysi hän postifröökynää
lukemaan.
"Tässä on sata markkaa. Tässä on kaksikymmentä dollaria", selitti
postifröökynä. Mutta sen tiesi Karoliinakin, oli siksi nähnyt jo
"taaloja" ja tiesi, että taala vastasi viittä markkaa.
Suu tyytyväisessä hymyssä kuunteli Karoliina, kun postifröökynä
kirjeestä luki:
"... ja saan mainita, että voin hyvin. Ja sano sinä siellä kaikille,
että ei ole tässä maassa jauhojen puutetta eikä kuule koskaan kenenkään
toiseltaan kysyvän, paljonko jauhot maksavat, sillä niitä on täällä
kaikilla eikä täällä leipä lopu. Ja lapsille laita jouluksi nisua ja
rahaa lähetän lisää. Ei tarvitse enää tiedustella kaikilta kulkijoilta,
paljonko jauhot maksavat, niitä saapi vaikka suurkiitoksella..."
Karoliinan mielestä oli kirje aivan erinomainen. Niin selvästi ei
kukaan ollut osannut kuvata Amerikan hyvyyttä kuin Aapo. Eivät puhuneet
sanaakaan muut jauhojen hinnasta, vaan osasipa Aapo. Viisas mies se on
sentään aina ollutkin! -- sanoi Karoliina postifröökynälle.
Ja niin liikutettu oli Karoliina kirjeestään, että kaikille
vastaantulijoillekin siitä kertoi, ja joka osasi kirjoitusta lukea,
niin antoi lukea...
Iso-Joonaskin, kaupunkiin mennessään, kävi varta vasten Aapon kirjettä
lukemassa, kun oli kuullut siitä puhuttavan.
-- Jopahan meni semmonen mies sinnekin, joka osasi oikeasta asiasta
kerrankaan kirjoittaa, -- ihmetteli hän.
Mitähän sinä ensi kirjeessäsi vaimollesi kirjoittaisit, ystäväni?