Palasimme kaupungista, toistakymmentä rahtimiestä.
Maantien poskessa olevaan kahvipaikkaan oli poikettu hevosia syöttämään
ja kahvia juomaan. Selviä miehiä olivat kaikki, vaikka kaupungista päin
oltiin tulossa.
Isosta, korkearintaisesta ja leveäjalkaisesta kahvipannusta kaatoi
emäntä kahvia lörpötteleville rahamiehille. Joku otti nisuakin ja
"toppasi". Mutta ei näkynyt viinaa kenelläkään, koskapa ei
puolikuppisia tehty.
Mutta Yliniemen Antti, joka oli jälkimmäisenä tullut sisälle, meni heti
pöydän luo ja kahvia tahtoi. Ja kun oli kuppinsa saanut, niin
povitaskustaan kaivoi litteän lasin, puolikuppisen teki ja puheli:
"On niin sisusta ollut kipeä monta päivää, että pitääpä koettaa tehdä
tuossa puol'kuppia, niin eiköhän lakkaa maha mauruamasta."
Me muut tarkkasimme vesissä suin ja kiiluvin silmin Yliniemen Antin
puolikuppisen tekoa.
"Kyllä se on niin hyvä sisustalle tuommoinen lämmin knorrikuppi, että
sitä ei uskoisi", arveli muuan.
"Paljaaltaan se on vielä parempaa, kun olisi vielä joku noppa panna
tiilmannia joukkoon", tiesi toinen.
"Ei sitä ole hyvän puol'kupin edelläkävijää sentään", tuumasi kolmas.
"Vaan liepeän puolikuppisenpa sinä teet... pane sinä enemmän kalua,
että tulee hyvin väkevää... sitten se auttaa", neuvoi neljäs.
Ja kaikki seurasivat suurella nautinnolla Antin hommaa, kun hän
lasistaan kuppiin kaatoi, sitä sekoitteli ja maiskautti suullaan.
Sitten nosti kupin huulilleen ja kumosi yhtaikaa menemään... ja ryki ja
röhisi päälle, että hyvää oli...
"Kyllä se on sentään viina niin moneen tarpeeseen hyvää... näin talven
aikana varsinkin", alkoi muuan punanaamainen rahtimies puhua.
"Vaan poispa se nyt on kielletty viina kokonaan, sitä ei enää saa
millään hinnalla koko Suomenmaassa. Saattaa käydä, ettei tee enää
tulevana talvena näillä ajoin tuokaan Antti puolikuppisia. Pian kai se
keisarissa päätetään."
"Vaan se vasta hullua on semmoinen laki", alkoi taas se punanaamainen
rahtimies. "Kun kerran on viinalle totuttu, ja mitä täällä on muutakaan
hauskaa tässä maailmassa, jos kerran vuodessa kansan mies ei saisi olla
hauskassa humalassa. Sitähän ne näkyvät kirjoittavan, että kuinka siitä
koituu hyvinvointia koko maalle ja kuinka köyhyys ja kaikki muukin paha
katoaa, kun viinaa ei enää viljellä. Ja varakkaiksi pääsevät
köyhätkin..."
"Paljonhan sitä pannaan viinaan rahaa."
"Oikein. Tulee ilmankin toimeen..."
Mutta punanaamainen rahtimies jatkoi:
"Saattaa olla hyväkin ja kyllä minun puolestani saavat lopettaa. Mutta
se saadaan nähdä, että työnteko kyllä sitten vähenee..."
"Ei, ei, päinvastoin..."
"No selväähän on, että kun tämmöisiä palkkoja maksetaan, niin mihin ne
työmiehet rahansa panevat. Ja kun karttuu enemmältä, niin piruko se
enää viitsisi sitten työtä tehdä... Vaan nyt se on sillä lailla
järjestetty, että kun jätkä oikein juopi putipuhtaaksi joka pennin ja
sitten humalastaan selkenee, niin sitten sille tulee kova työhalu ja
sitten se kaivaa ojaakin kahdesta tavallisesta miehestä..."
Naurettiin miehissä sille punanaamaiselle rahtimiehelle.
Yliniemen Anttikin innostui, kantoi koko kahvikupillisen
punanaamaiselle rahtimiehelle, tarjosi ja sanoi:
"Ryypyn väärti sinä olet... eikö niin, miehet?"
Oli hyvinkin ryypyn väärti.
"Ja miten ne herratkin toimeentulevat", jatkoi ryypyn saatuaan taas
punanaamainen rahtimies. "Niitähän on herroja semmoisia, että joka
päivä pitää olla monet ryypyt ja siihen oluet."
"Käy pian niin, että aletaan uudestaan kotona viinaa keittämään."
"Kyllä ne herrat keinon keksii..."
Mutta nyt sanoi eräs nuori mies, joka tähän asti oli äänetönnä akkunan
luona laukustaan syönyt:
"Mutta sehän on Suomen kansan tahto, että viina tässä maassa
lopetetaan..."
"Eipähän ole kysytty minunkaan mielipidettäni", vastasi se
punanaamainen rahtimies.
"TÖSSELI"
(Urhean sotapäällikön Stösselin kaima)
Öystin Antin on tehnyt kuuluisaksi mieheksi hänen maatiaisrotuinen
sonninsa "Tösseli", samoin kuin Bileamin ennen vanhaan teki tunnetuksi
hänen puhuva aasinsa.
Sillä semmoista Tösseliä kuin Öystin Antilla oli ei sanottu olleen
siihen aikaan koko Suomen maassa. Ja samoin kuin Bileamistakin tuli
historiallinen henkilö puhuvan aasinsa vuoksi eikä omien hyvien
töittensä takia, samoin nyt säilyy "läpi aikojen" Öystin Antinkin nimi
kuuluisan sonninsa Tösselin vuoksi, eikä suinkaan Antin omista
ansioista.
Jälkimaailmalle muistoksi minäkin tämän kerron, sillä voipihan olla,
ettei vuosituhansien perästä kukaan enää muista Öystin Anttia eikä
hänen Tösseliänsä.
Kylän kesken hän jo kyllä oli kuuluisa mies, Öystin Antti, ja hänet
erotti ja tunsi kaikista muista kylän isännistä, kun hän oli paljoa
juurevampi ja muhkeampi muita. Vastaantuleville paistoi jo kaukaa hänen
leveän leveä naamansa, paistoi niinkuin usein elokuun iltoina nähdään
kuun punaisena ja poutaa ennustavana paistavan ja kohoavan
metsänrannasta. Ja samoin kuin kuun kulku on juhlallista, hidasta ja
vakaata, samoin myös Öystin Antin... Hän oli kyllä tunnettu
kotikylässä, omassa ja naapuripitäjässäkin eteväksi maanviljelijäksi ja
verrattoman karjan omistajaksi, mutta suurempaa historiallista
merkitystä ei hän kuitenkaan uskonut itsellään olevan. Sillä hänen
nimensä ei vielä ollut koko Suomenmaassa niin tunnettu kuin hän itse
olisi tahtonut.
Mutta se tuli tunnetuksi Kuopion näyttelyssä niin laajalti kuin tätä
maata onkin.
Kun maanviljelysoppineet kulkivat Öystin Antin vieraanvaraisessa
talossa, neuvoen ja opastellen, niin jokainen heistä mieltyi Tösseliin,
joka oli ihannemuotoinen maatiaissonni. Tösselillä oli kaikki ne
erinomaiset merkit, joista puhdas maatiaisrotuinen tunnetaan.
Niin korkealle kehittynyttä sonnia eivät maata kiertävät
maanviljelysoppineet sanoneet nähneensä. Se oli ihannesonni, sonnien
sonni, jonka siitoskyky oli verraton ja mielenlaatu mainio ja siivo.
Tösselistä oli tuleva kantaisä koko Perä-Pohjolan lehmärodulle, ei
ainoastaan vilpittömän, vakavan naamansa takia, vaan juuri siitä
syystä, että se ruumiinmuodoltaan täytti kaikki pienimmätkin
vaatimukset, joita oppineet turhaan tunnustelivat muiden maamiesten
karjoista.
Herrat kehoittivat Öystin Anttia, että "hoida sinä hyvästi Tösseliä...
Se tulee herättämään suurta huomiota Kuopion näyttelyssä..."
Herrainpäivät ne alkoivatkin Tösselille, ja isäntä itse otti huolekseen
sen hoitamisen. Ja Tösseli ajatteli hiljaisessa mielessään, mitä mahtaa
tästä seurata, kun tällä lailla ruokitaan ja isäntä harjaa ja putsailee
ja puhelee navetassa kahden kesken niinkuin parhaalle ystävälleen.
Ja kun herrat kävivät sivumennessään Öystillä -- ja siinä talossa he
aina kulkiessaan kävivät -- niin navettaan ensiksi juoksivat katsomaan,
kuinka Tösseli siellä...
Hyvinhän se jaksoi ja oli erinomaisen tyytyväinen osaansa...
"Se tulee tuottamaan kunniaa... ei ainoastaan omistajalleen, vaan koko
Perä-Pohjolalle... saadaan nähdä", oli rovastikin sanonut kerran, kun
kävi Tösseliä katsomassa.
Ja suuri oli Öystin Antin ilo ja usein hän uneksikin olevansa jo
Kuopiossa Tösselinsä kanssa.
Tösseli oli jo Kuopioon vietäessä herättänyt "ansaittua huomiota".
Paikkakunnan lehdet kertoivat lyhyessä uutisessa, että "kaupunkimme
sivuutti tänään, matkalla Kuopion näyttelyyn, kuuluisan karjanomistajan
Antti Öystin maatiaisrotuinen sonni Tösseli. Olimme asemalla
tilaisuudessa näkemään tämän harvinaisen valkean ja siivonaamaisen
sonnin, joka lihavuudellaan ja synnynnäisillä lahjoillaan täälläkin on
herättänyt huomiota. Toivotamme jukuripäälle hauskaa matkaa ja kauniita
palkinnoita."
Pääkaupungin lehdetkin ottivat uutisen palstoilleen ja muistaakseni
kirjoitti eräs lehti erityisen artikkelin Tösselistä. Artikkeli oli
lisäksi pääkirjoituksena.
Ja matkalla kävi kaikki hyvin, eikä Tösselikään muuta kuin lasketteli
ilomarssia vain, kun Kuopion näyttelyyn isäntänsä kanssa asteli
niinkuin vihille.
Tösselin maine oli jo ennen ehtinyt Kuopioon ja kaikki maanviljelijät,
oppineet ja oppimattomat riensivät Tösseliä näkemään, tunnustelemaan ja
sen syntyperää kysymään... Ja mielelläänhän Antti selitteli ja
naureskeli. Olisi ollut kaikki hyvin, mutta Antille oli ennen sanottu,
että "Tösseli"-nimi ei ollut sopiva nimi, että olisi pitänyt muuttaa
suomalaiseksi nimeksi... Mutta Antti ei siihen suostunut. Tösseli oli
ollut kuuluisa mies ja kuuluisaksi oli hänenkin Tösselinsä tuleva...
"No olkoon sitten", arvelivat.
"Ja nimi kuin nimi", taas toiset.
"Niin minustakin", Anttikin tuumasi.
Kaikki oli siis pelkkää iloa näyttelyssä, hauskaa ja hupaista,
onnellista aikaa.
Mutta kerran tuli noita kokkolalaisia, jotka eivät ymmärrä suomea kuin
jonkun sanan. Hekin olivat kuulleet Tösselistä puhuttavan ja halusivat
sen nähdä. Heidät opastettiin Tösselin pilttuuseen.
"Ä' de' herr Stössel?" kysyi muuan ja löi Anttia olkapäähän.
"Tösselikö?" kysyi Antti.
"Ja, är ni herr Stössel?"
"En minä ymmärrä!"
Ne naureskelivat vielä lisäksi, nuo kokkolalaiset; olivat kai tulossa
Väinölänniemeltä, koska haisivat konjakilta.
"Mitä te meinaatte?" kysyi Antti.
Mutta joutui siihen tulkki ja sanoi, että "ne kysyvät, oletteko te
herra Stösseli".
Mutta silloin Antti luuli, että ne tulivat tähän häntä pilkkaamaan, ja
kirosi tulkille, että käskeä mennä kokkolalaisten helvettiin...
Ja tulkki käski.
* * * * *
Sitten oli taas hauskaa.
Mutta taas lopulla, kun palkinnotkin jo olivat jaetut ja Tösseli
parhaan palkinnon saanut ja mitä lie vielä muitakin kunniakirjoja ja
astutuslappuja annettu, tapahtui ikävää...
Se puhuja, jonka erityisala oli puhua maatiaisrotuisista sonneista ja
lehmistä, oli kai siinä näyttelyn lopulla maistellut vähin hänkin, niin
että kun piti puhetta, tahtoi muisti välistä pettää. Ja puhuttuaan
maatiaiskarjasta yleensä aikoi hän kohdistaa loppukiitoksensa siihen
sonniin, joka niin loistavasti näyttää j.n.e. Hän tahtoi erityisesti
kiittää Öystin Anttia ja siinä innoissaan ja hienossa hiprakassa hän
sanoikin:
"Voimme olla kiitollisia herra Stösselille, jonka uljas valkoinen
maatiaissonni..."
Silloin Antti poistui ja kiroili koko lopun päivää.
Mutta kuuluisaksi on hän Tösselinsä vuoksi tullut.