Talvitien vanhan isännän kamarissa käyn usein juttelemassa.
Tuonnoin oli Talvitiellä ollut joku meijerikokous, ja ukkokin istui
vielä pirtissä, jossa kokousta oli pidetty. Kuulijat olivat poistuneet,
ei muita kuin talonväki ollut saapuvilla. Hän oli vielä, Talvitien
vanha Mikko, entisen ajan miehiä, joka omalla hommallaan oli
varalliseksi päässyt. Nyt oleskeli hän eläkkeellä, ja hänen poikansa,
joka oli uudenajan mies, oli isäntänä. Kiivaasti vastusteli ukko
nykyisiä hommia ja varsinkin oli hän meijerihommalle ikuisen vihansa
ottanut. Nyt oli hän väittelynhalussa, kun meijerikonsulentti oli taas
"innostusta" käynyt lisäämässä.
"Ovat ne olevinaan viisaita miehiä ja hyötyvänsä luulevat tuolla
meijerillä... parhaan rasvan syöttävät ulkomaalaisille ja ostavat
sijaan haisevaa silavaa..."
"Vaari on taas vanhoja muistelemassa", sanoi hänen poikansa, toimekas
ja virkku Talvitien Matti.
"Niin onkin. Sillä tässä talossa on eletty ja toimitettu ja säästetty
ja joka päivä on sentään väelle liiennyt voipalanen puuron silmäksi ja
viilipytty sunnuntai-aamuisin", vastasi ukko kiverästi.
"Ne ovat niitä vanhoja hullutuksia", arveli Matti.
Mutta siitä äijä nokkaantui. "Vai hullutuksia! Nyt niitä hullutuksia on
maailma täynnä. Runsaampi ja rasvaisempi oli ennen minun aikanani
tämänkin talon elämä. Oli olemista. Viljaa oli aina satakin tynnyriä
aitan hinkalossa, oli lihaa, oli voita, oli kalaa kaikesta lajista,
omalle väelle ja vieraillekin antaa..."
"Vaan saitteko silloin niin paljon rahaa voistanne! Nyt nousee
meijeristä joka kuukausi lähemmäs kolmesataa markkaa", pani poika,
isäntä Matti, väliin.
"Niin tekee, sen olen kyllä nähnyt", myönsi ukko. "Mutta mihinkä
joutuvat nämä rahat? Pankkiinko? Säästöpankkiinko? Ei penniäkään
säästöön jouda. Parhaat pellot, jotka ennen antoivat jyviä, raskaita
kuin suoloja, kasvavat nyt timoteitä kuin kuivia keppejä -- jauhot ovat
ostossa. Väelle täytyy ostaa silavaa ja kryyniä ja lehmille
kaikenlaisia 'kokkoja' ja voimavärkkiä ja yhtä kaikki on puuro pöydällä
sokeana kuin Orajärven äijä, ja väki valittaa vatsaansa ja vasikat
rapovat... Jauhoihin, kahviin, kryyniin ja lääkityksiin menevät ne
meijerirahat... Mitäs siihen sanot?"
Hetken mietittyään vastasi Matti:
"Elon viljelys ei kannata täällä..."
"Kannata! En kehtaa kuulla! Millä sinä luulet, että minä ja
äitivainajasi, kun kahdella tyhjällä kämmenellä aloimme, olisimme tästä
talon tehneet, jos meillä olisi leipä aina ostossa ollut? Ja voita
mekin möimme, parhaina vuosina kahdenkin tuhannen markan edestä... Ja
kerrankin -- silloin suurena nälkävuonna -- oli minulla viljaa myydä
toistasataa tynnyriä... Mutta sinun aitassasi tappelevat hiiret, että
maantielle kuuluu..."
"Niitä jyvävarojaan se vaari aina kehuu", sanoi Matti siihen ja koetti
lyödä leikiksi ukon puheet.
"Niin tekeekin."
"On siinä vähä kehumisen varaakin", sanoivat siihen rengitkin.
Ja ukko jatkoi:
"Toisenlaista se oli elämä muutenkin. Ei joudettu iltasin jouten
olemaan. Rekiä, koreja, kelkkoja tehtiin, astioita uurrettiin... vaimot
kehräsivät ja kutoivat... Nyt kylää kulkevat, ja jos kotona ovat, niin
sanomalehden takana istuvat, etteivät kuulekaan, kun kysyy..."
"Lähdemme nyt tänne tupaan kahvia juomaan, että vaarikin tulee
paremmalle tuulelle", sanoi Matti ja koetti houkutella ukkoa kahvin
juontiin.
Mutta siihen tulivat äijävaarin syliin tahtomaan Matin kaksi poikaa,
kymmenvuotiasta, niin ukko vielä porisi:
"Lapsensa ne vielä saattavat sairaiksi ja heikoiksi, kun aivan sitä
kirottua kurnaalia antavat... Antaisivat lehmän nännistä suoraan
lapsilleen oikeata maitoa, niin ei tarvitsisi joka päivä juosta
apteekiin rahaa viemään eikä joka näkemällä lääkärin neuvoja kysellä...
Ruuan olen aina itse syönyt ja lapsilleni antanut ja vankkoja ja
terveitä ovat, vaan näistä ei tule kun vaivaisia, sinisiä soikeroita,
jotka vikisevät tautiaan öin päivin..."
Ja ukko otti molemmat pojat polvelleen ja sanoi:
"Lähdemme tästä äijävaarin kamariin, niin äijävaari antaa pikkupojille
voileivät..."
Sanoi ja meni poikain kera äkeänä äijänä kamariinsa.
Mutta kun me Matin kanssa menimme tupaan ja emäntä sinne toi kahvia,
niin Matti virkkoi:
"Alkaa vaari käydä vanhemmiten niin 'krantuksi'".
"Ehkäpä äijä sentään on monessa asiassa oikeassakin", sanoi siihen
emäntä, joka tuntui pitävän vaarin puolta.