Vaikkei Heinärannan kylässä ollut monta todellista juoppoa eikä siellä
miesmuistiin ollut kuulunut sellaisia kauheita "viinan uhreja", joista
nykyään jokaisen sanomalehden palstoilta sai lukea, oli kylässä sentään
joka talossa tilkkanen viinaa kaapin loukossa, lukon takana. Eduskunnan
päätös, että kieltolaki nyt heti tulee, herätti kuitenkin vanhemmissa
viinamiehissä hyvin ymmärrettävää suuttumusta. Niissä miehissä ja
kunnon ukoissa nimittäin, jotka rakastivat silloin tällöin, noin kerran
tai pari vuodessa, samoin kuin Jukolan punanaamainen Timokin, ryypätä
hienoon humalaan ja rallattaa päivän tai kaksi, jolloinkulloin
kolmekin. Hävytön oli semmoinen laki ukkojen mielestä. Mitä häiritsi se
maailman rauhaa tai yleistä turvallisuutta, jos esimerkiksi Anttilassa,
vanhan Iisakin, eläkemiehen, pihantakaisessa pirtissä toisinaan kylän
viinamiehet hauskasti haastelivat, norrikuppia tekivät ja joskus
polkaksi panivat? Ja haastellessa ja laulellessa muistelivat muinaisia
markkinamatkoja ja ryyppäämisiä pakkasöinä pitkillä, talottomilla
taipaleilla?
Eipä olisi siitä pitänyt olla häiriötä kenellekään.
Kommeksen Matti, joka kuului jo hänkin vanhojen viinaveikkojen
joukkoon, vaikkei vielä ollut iältään vanha, toi ensiksi sanoman
Anttilan Iisakille siitä, mitä herrainpäivillä oli päätetty. Sillä
Iisakki itse ei lukenut sanomalehtiä, vain kuuli muilta mitä maailmassa
tapahtui. Oli Iisakki ennen aikaan, silloin kun kotona vielä sai viinaa
keittää, ollut koko pitäjän paras viinankeittäjä, ja kauas oli hänen
maineensa siitä kulkenut. Mutta kotipoltto oli kielletty ja Iisakki oli
talonsakin myynyt vävylleen, nykyiselle isännälle, Anttilan Villelle.
Oli nyt vanhalla Iisakilla runsas eläke talosta ja eri rakennus pihan
mäkikulmalla omituisena asuntona.
Oli Iisakki verkkoja korjaamassa, kun Kommeksen Matti tuli puheille ja
kertoi mitä Helsingistä kuului.
"Jopa on päätöntä joukkoa siellä herrainpäivillä nyt", sanoi hän
ensiksi Matille, sitten istumaan käski, -- mihinkäs kiire, että saadaan
tässä vähän jutella.
Ei ollut Matilla kiirettä, aivan tämän asian vuoksi oli tullutkin.
"Kuuluu siellä olevan eduskunnassa viinamiehiäkin joukossa, mutta
yhtäkaikki tekevät semmoisia päätöksiä", sanoi Matti, kun oli Iisakin
antaman sikarin sytyttänyt.
"Niinpä tietenkin... ottavat ryypyn kyllä, kun sattuu rinnan alusta
olemaan kipeänä tai jos ampuu kipu vatsaan", arveli Iisakki.
"Ja kun ei koko tässä maassa saa kukaan pitää takanaankaan viinaa, jopa
sitten muille antaa tai neuvottaa ulkomaalta..."
"Vaan jos sattuu somasti, niin pian aletaan itse viinaa polttaa
niinkuin ennenkin. Eikä niistä kaikista vallesmanni saa tietää, kun
yksissä tuumin hommaillaan... Jos tuosta lähden ja alan, niin vielä
osaan..."
"Sehän se olisi! Vaan nythän ne ovat niin raittiusmielisiä kaikki
ihmiset, että kyllä ne heti kantelisivat vallesmannille... Tämänkin
talon isäntä... tuo vävysi Ville... kuului ilkkuneen, että jopa taisi
meidän vaariltakin herrain kalaasit loppua, kun ei enää saa mistään
viinoja", selitteli Matti.
Mutta Iisakki heräsi kuin unesta ja kivahti:
"Vai niin... katsotaanpa... En minä anna itseäni lasteella pitää niin
kauan kuin lakia on maassa..."
"Onhan se ennen ottanut ryypyn Villekin", muisteli Matti siihen.
"On ottanut, vaan nythän tuo on tullut semmoseksi, ettei tahdo
minullekaan rauhaa antaa. Vaan milläpä pääsee... minulla on semmonen
kauppakirja, ettei siitä pääse yli eikä ympäri... Ja se on sen miehen
tekonen, ettei sitä korjaa paremmatkaan... Kauppakirjassa on selvästi,
että minulle pitää vuosittain olla viisi kannua paloviinaa, joka on
luonnossa maksettava..."
"Vai on semmonen kauppakirja...!" ihmetteli Matti ja suutaan
massautteli ja sitten arveli: "Vai viisi kannua... ja tisleerattua
vissiin?"
"Ei ole siitä erittäin mainittu, mutta siinä sanoo parakraahvissa, että
hyvää viinaa pitää olla..."
"Siinä on sitten, kuulemma, kova parakraahvi..."
"Sinä kun olet lukumies, niin katsotaanpa, että näet... Sinulle
näytän."
Iisakki haki avaimen pöytälaatikosta ja lähestyi punaiseksi maalattua
loukkokaappia, joka oli hänen paras ja varmin säilytyspaikkansa. Siinä
oli alakerrassa iso hylly viina-astiaa varten, siinä pikareita ja
merkillinen tinapullo, jota ennen matkoillaan taskumattina piti.
Yläkerran hylly oli hänen arkistoansa varten, ja siellä säilytti hän
myös kauppakirjaansa.
Ja kun hän kaapin oven avasi, lemusi sieltä paloviinan haju, että
Mattikin tunsi sieraimissaan. Ja näki monta mustankiiltävää pulloa ja
ison tammisen lekkerin...
Hän seurasi kiiluvin silmin ja vesissä suin Iisakin liikkeitä, että jos
hyvinkin sattuisi äijällä olemaan noissa pulloissa... Ja hän näki,
ettei vaarin käsi kopeloinutkaan ylähyllylle, vaan meni ensiksi
alakertaan... Iisakki otti pullon ja kaksi pikaria ja sanoi Matille:
"Tulepa ja otetaan tässä sen kieltolain kuolemaksi..."
Se Mattia nauratti, ja kiittäen ja suutaan pyyhkien hän arveli:
"Aina sillä on tuolla vaarilla viinaa takana, ja niin hyvää sitten...
Jos ei kenelläkään muulla ole viinatilkkaa, niin kyllä on tällä
vaarilla..."
"No, sen varan minä olen pitänyt, että vaikka koska kuolisin, niin
märkänä on kaapin loukko...!"
Iisakki kaatoi kumpaisenkin pikarin täyteen, ja Matti kiiluvin silmin
katseli. Mutta kun olivat ryypyt ottaneet ja Matti tuhannen kiitosta
sanonut, niin Iisakki uudelleen täytti pikarit ja sanoi:
"Otetaanpa sille tämä toinen kumppaniksi, niin katselepa sinäkin sitä
minun parakraahviani, että mitä sinä siitä ajattelisit?"
Oli se Matille mieleen ja arvelematta kumosi hän toisenkin pikarin.
Otti Iisakki nyt arkistostansa monen käärön sisältä kauppakirjansa ja
sanoi:
"Se pitäisi olla neljäs parakraahvi se, jossa viina on määrätty."
Matti, joka oli lukumies, alkoi katsella kauppakirjaa, mutta hänen
ajatuksensa kulkivat ensin Iisakin viinavarastossa ja nähtyään, ettei
Iisakki vielä pannut korkkia pullon suulle eikä asettanut pikareita
paikalleen, tuli hän hyvilleen. Sillä sehän oli selvä merkki, että
Iisakki tarjoaisi lisää...
Matti luki:
"Tämän kauppakirjan kautta luovun ja poismyyn minä..."
"Luehan se neljäs parakraahvi... Siinä se on", hopitteli Iisakki.
"Elähän vielä... Missä se onkaan...? Tässä se on... Neljäs
parakraahvi..."
"Luepa nyt se kaikki!" käski Iisakki.
Matti luki:
"Paitsi yllälueteltuja, tulee ostajan myyjälle koko hänen elinaikanaan
antaa viisi kannua puhdasta ja hyvää paloviinaa, joka on luonnossa
maksettava vuosittain sinä 1 päivänä Joulukuuta, eikä ole myyjä
velvollinen ottamaan viinan hintaa rahassa taikka muussa tavarassa..."
"No, siinä sen nyt kuulet ja näet... ei rahassa eikä muussa
tavarassa... Eikö ole selvä...?" sanoi Iisakki.
"No tämä on selvääkin selvempi... Laittakoon viinan mistä hyvänsä..."
"Juuri niin! Minä sanoinkin Nällunti-vainaalle, joka kauppakirjaa oli
tekemässä, että tee sinä semmonen, ettei vävypoika pääse yli eikä
ympäri... ja hyvä siitä tulikin... On se jo monena vuonna niskotellut
ja lyönyt lönkkyjään, ettei hän osta viinaa, vaan maksaa muuten. Vaan
minä olen sanonut, että muistelepa sinä sitä neljättä parakraahvia...
niin on täytynyt laittaa..."
"Mutta niin kuului nyt pappilassakin kehuneen, ettei osta hän enää
vaarille märkääkään..."
"Vaan mitäs laki sanoo... hahaha?"
"Laki on aina elatusvanhusten ja palvelijain puolella... Kun
kihlakuntaan haastaa, niin äkkiä tuomitaan, että luonnossa pitää
maksaa", tiesi Matti, joka oli istunut lautamiehenäkin.
"Sen minäkin uskon."
Ja niin haastelivat ja kaatoi Iisakki vielä pikarit täyteen ja sanoi:
"Jos niin, että ei ala viinaa kuulumaan, kun ensi päivä joulukuuta on
elettävissä, niin etköhän sinä ota tätä minun asiaani oikeudessa
ajaaksesi?"
Lupasihan Matti sen toki mielelläänkin. Oli Matti ennenkin esiintynyt
asianajajana ja verrattoman hyvin oli asioissaan toiminut.
Haastelivat vielä hetkisen. Antoi vaari vielä neljännen naukun Matille
välipuheeksi siitä, että Matti ottaa asian ajaakseen, jos vävymies
Ville alkaa viinanmaksun suhteen juonittelemaan. Mutta sitten Iisakki
pani pulloonsa korkin ja pani pikaritkin kaappiin. Nyt kun ei ollut
mikään vuosihupi, ei Iisakin ollut tapana pitempään maistella eikä
muillekaan antaa. Näihin neljään ryyppyyn sai Mattikin tällä kertaa
tyytyä, vaikka mieli teki lisää.
"Mutta kun tässä eletään joulukuun 1 päivään, niin silloin taas vähä
maistellaan", lupasi Iisakki.
Matti kiitteli ja kehuskeli.
* * * * *
Mutta Anttilan isäntä, Ville, jutteli omalla puolellaan, pastorin
kanssa juuri tuosta vanhan Iisakin parakraahvista ja sitä mieltä tuntui
pastorikin olevan, ettei tarvitse Iisakille enää viinaa eläkkeeksi
hommata.
Ja niin on nyt ympäri kylää huhu, että vanha Iisakki alkaa käräjöidä
vävynsä kanssa kuuluisaksi tulleesta neljännestä parakraahvista. --
Kuinka käynee käräjillä?