Petäjäniemen kruununtorppa oli pitäjän pisimmässä pohjukassa. Toista
penikulmaa oli sinne lähimmästä naapurista ja kirkonkylästä vähää
vailla kolme.
Vaikka torpan ympäristö oli laihaa kivikkokangasta, oli torpalla
sentään hyvänlaisia jänkkä- ja jokivarsiniittyjä, niin että siitä
keräämällä sai heiniä parille kolmelle lehmälle ja hevoselle. Mutta ei
siitä vähillä vaivoilla ja köyhän miehen ollut helppoa saada elettävää
taloa.
Petäjäniemen asukas Matti Repo olikin oikeastaan riistan vuoksi tähän
torpan paikan valinnut. Sillä iso, kirkas ja saivovetinen Petäjäjärvi,
jonka niemen nenässä torppa sijaitsi, oli kalarikas, ja ympäristön
lyömättömät kiveliöt vilisivät metsänotusta monenlaista. Pyytöhenkistä
metsänkävijää seutu miellytti ja Matti päätti asettua tänne, saadakseen
oikein rauhassa pyynti-intoaan tyydyttää. Maanviljelys olikin hänen
sivuelinkeinonsa eikä hän ollut vielä, vaikka vuosikymmenen jo oli
torppaa asunut, tehnyt peltoa kuin pienen palasen pottumaaksi. Valitti
maata ylen kiviseksi ja paikkaa hallanaraksi, ettei siihen kannattanut
ruveta sen enempää puskemaan.
Rauhassa oli Matti saanutkin erämaassaan elellä. Ei näkynyt monta
kulkijaa vuodessa. Mutta sitä mukaa kuin perhe kasvoi, väheni riista
metsästä. Ennen kun syksyisin linnun ansoilta ja laukuilta palasi, oli
monta kontillista lintuja joka kokemalla, mutta nyt viime vuosina vain
jokunen vaivainen riekko ja koppelon poika. Oli Matti ensi vuonna
saanut karhun ammutuksi, oli rautoihin käynyt kavala saukko ojan
kurusta ja eräänä vuonna oli Jyppyrävaarasta löytänyt ahmanpesän, josta
emän ja kolme pentua ampua napsautti kuin hyllyltä.
Niin oli ennen, miettii Matti syksyistä metsää pyssy olalla
kävellessään ja linnun ansoja kokiessaan. Mutta nyt? Niin, nyt ei
uskaltanut virittää loukkua kuin johonkuhun salaisimpaan kuusikkoon, ei
panna ansoja hietaisille poluille. Ei tiennyt minä hetkenä sattuisi
forstmestari kulkemaan... ja silloin kävisi huonosti. Semmoisen hullun
lain laittavat! Vaan eivätpä kuulu sitä lakia noudattavan
rantamaillakaan, koska aivan kirkon takanakin kuului ansoja olleen...
Eihän jaksa köyhä mies ostaa ampumatarpeita... loukun virittää ja ansan
panee... niihin toivoo käyvän...
Matti tulee hietakankaalle, jossa sieviä, somia linnunpolkuja risteilee
sinne tänne mäntyjen välissä. Siinä on hänellä monta loukkua polun
päälle viritettynä ja kuusien juurilla ansoja... Onpa käynyt koppelo
tuohon muutamaan loukkuun...
Matti ottaa tyytyväisenä saaliin loukun alta, virittää sen uudelleen...
On tuohon toiseenkin käynyt riekko... Tämä se on hyvä lintumaa aina
ollut, -- arvelee Matti itsekseen. -- Tästä vieläkin saapi... Kun eivät
arvaisi tuolta rantamaalta tänne tulla pyssyineen... Vaan se on
semmonen metsänkävijä tämä nykynen forstmestari, nuori ja naimaton
vielä, niin joutaa huuhkimaan pitkin metsiä milloin tahtoo... Kun nyt
kierteleisi nämä maat, ettei osuisi minun pyydyksilleni... Vaan siitä
ei tiedä mihin se kulkee... No kulkekoon... Mistäpä tietää kenen ansoja
ja pyydyksiä nämät ovat...
Matti pistää saaliin laukkuunsa, panee suuren mällin poskeensa ja aikoo
lähteä kotia päin. Kaikki pyydykset on hän nyt kokenut, mutta niukka on
saalis Matin mielestä. Kuusi riekkoa, kaksi koppeloa ja poikametso...
siinä kaikki... Ja toista sataa ansaa oli Matilla pyydössä...
Matti nostaa laukun selkäänsä ja lähtee laaksoon päin loivenevaa
myötälettä astumaan. Hän seuraa vanhaa tuttua polkua, joka kiertää
laakson lettopaikkoja ja korkeimpia pounikoita. Mutta päästyään taas
kuivemmalle maalle, hongikkokankaalle, jossa polku haaraantuu, toinen
haara Petäjäniemeen päin, toinen Luikejoelle, hänen niitylleen, ei
Matti käännykään kotia päin, vaan poikkeaa niittypolulleen...
Luikejoen kautta kulkien ei tule paljoa pitempi matka kotia ja on
tarviskin niittynsä kautta mennä nähdäkseen, kuinka siellä heinät...
Vaikka ei ole nyt Matilla mielessä heinät, muissa tuumissa hänen
aatoksensa kulkevat. Pitkin syksyä ovat hirvet siellä Luikejoen
ympäristöllä majailleet, lehdoissa haavan kuorta jyrsien olivat monesti
käyneet Matin niitylläkin, heinätalojen vieressä, sen oli Matti
jäljistä nähnyt... Jos sattuisivat nytkin... niin saisi ne hätistellä
pois latonsa luota... "värteeraamasta"...
Ei uskalla Matti itselleenkään tunnustaa mitä hän oikeastaan miettii...
Mutta joka syksy sitä oli tullut mietityksi ja tehdyksi... Pakana
sentään, mikä saalis kuitenkin on tuommoinen täysikasvuinen hirvi näin
syyslihassa! Se oli otusta se menneensyksyllinen... kun tuli lihaa koko
talveksi ja vielä sai paistit myydä kirkonkylässä... Matti jatkaa
ajatuksiaan, kuinka on käynyt onnessa ennen... Mikäpä siinä nytkään
olisi... Kukapa olisi näkemässä tai kuulemassa...
Syysilta alkaa jo hämärtää hiukan ja Matti astuu ripein askelin, mieli
palavana ja ajatukset vilkkaina... -- Kenellekään siinä ei tule
vahinkoa, -- miettii Matti. -- Kyllä niitä eläviä täällä on ja
myötäänsä talvisin syövät ihmisten heiniä, jotka kruunu sitten saapi
maksaa... Ja jos en minä ammu, niin on muita, jotka ampuvat,
varakkaampiakin kuin minä... Eipähän ole saatu syyhyn Airiselän
miestäkään, vaikka kuuluu mennä talvenakin tappaneen kuusi täyttä
hirveä ja kaksi vasikkaa... Ja olisinhan noita saanut minäkin... mutta
enpä häntä ole tahtonutkaan... Enkä minä nytkään, mutta jos sattuvat
minun heinilleni niinkuin menneenä syksynäkin, niin... saa niitä vähän
pelottaa... paukauttaa, että loittoutuvat vähän edemmäksi...
Kuta pitemmälti Matti miettii, sitä vilkkaampaan liikkeeseen käypi
hänen verensä ja sitä nopsemmasti hän astuu. Hän on jo ehtinyt
Luikejoelle, jonka vartta noudattaen astuu niitylleen päin. Kuta
lähemmäksi niittyään hän saapuu, sitä varovammin hän koettaa kävellä,
ettei ääntä syntyisi, kun jalka joskus kuivaan risuun sattuu tai laukku
hipaisee puun oksiin.
Siinä kohden Luikejoen varrella, jossa Matin niitty on, on aukea paikka
molemmin puolin jokea, mutta etempänä on korkeat kumpulat, niin että
niitty on kuin kaukalossa, pitkien partaisten kuusten suojassa.
Päästyään hiljaa ja vaanimalla niityn laitaan pysähtyy Matti luppoisen
kuusen suojaan, josta on selvä nähdä koko niittyaukealle... Hän
säpsähtää... Aivan hänen latonsa edessä seisoo kaksi kookasta hirveä...
Kuinka ne näyttävät komeilta tuossa, vaikkei niitä enää niin tarkkaan
erotakaan, kun syyshämärä yhä pimenee! Nyt ne ovat parhaassa lihassaan,
voimakkaimpina! Syrjäkämmen puhdasta ihraa paistien päällä! Siinä
vallattavat ja sieraimillaan kuin ilmaa nuuskisivat! Eivät vainustele
mitään. On tuulen henki vastaan...
Mutta jopa oli kumma, että tuohon sattuivat juuri nyt...!
Matti unohtaa kaiken muun ja sellainen kiihko syttyy hänen veressään,
ettei seisomassa tahdo pysyä. Vikkelästi tempaa hän pyssynsä olan
takaa, liikkuu hiljaa ja kääntää pyssynsä piipun sitä suurempaa hirveä
kohden, jonka pää on Mattiin päin...
Samassa paukahtaa pyssy... hirvet hyppäävät metsää kohden, johon toinen
vilahduksella katoaa, mutta toinen jää polvilleen keskelle
niittyaukeaa, korahtelee siinä kerran kaksi ja rysähtää kyljelleen,
koipiaan viskellen...
Matti näkee lymypaikastaan, että jo osui, mutta hän ei liikahda
vielä paikaltaan, katselee vain, silmät kiiluen, kuinka hirvi
kuolonkamppauksessaan koipiaan viskoo ja reuhtoo ruumistaan sinne
tänne...
Ei kuulu mitään ympäriltä. Ei ääntä, ei hiiskausta. Kaiku, joka on
kertonut pyssynlaukauksen äänen ympäri suuria vaaroja ja laajoja
metsiä, on tauonnut. Syyshämärä yhä lisääntyy ja taivaalta loistavat
tähdet...
Silloin uskaltaa Matti liikkeelle ja lähestyy komeaa, suurta
saalistaan... Hän hymähtää tyytyväisenä; semmoista hirveä ei hän
koskaan ennen ole saanut.
Matti löysää laukun selästään, asettaa sen mättäälle ja pyssynsä sen
päälle. Hän hakee kuivia puita metsiköstä ladon takaa, sytyttää nuotion
ja ryhtyy sen valossa nylkemään...
Matti on turvassa täällä, kaukana sydänmaan kiveliössä. Ei tänne kukaan
arvaa tulla näin pimeänä iltana eikä Luikejoen kautta kulje kenenkään
tie... Vaarallisemmassa paikassa oli toissa syksynä. Mutta hyvin kävi
silloinkin, vaikka aivan likeltä meni kaksi miestä ohi...
Matti nylkee nuotion valossa ja miettii, että jo tuli lihanpuolta ensi
talveksi. Hän paloittelee lihat miehen kannannaisiin paloihin, köyttää
vuodan kääröön ja kantaa kaikki latonsa suojaan, ne sieltä vähin erin
kotia noutaakseen. Sisälmykset paiskaa hän Luikejokeen, joka niitä
lähtee kuljettamaan myötävirralle, hän hävittää nuotion ja palamattomat
kekäleet viskaa veteen. Ottaa matkaansa mitä jaksaa ja lähtee kotiaan
päin kävelemään hyvää, kuivia maita vievää niittypolkuaan.
Matti on nylkemistoimessaan ollut tulisessa hopussa, tehnyt työtä, että
paita on märkänä. Ja vasta kun hän on päässyt kotipolulleen ja
metsänpeittoon, rauhoittuu hän. Kaikki on käynyt erinomaisen hyvin ja
onnellisesti... Turhaa pelkoa vain... Vähän kai on forstmestari öiseen
aikaan täällä kulkemassa... ja jos olisikin, niin mistäpä tietäisi
hänen työkseen...
Äskeinen pelonsekainen tunne katoaa ja Matista tuntuu nyt, ettei hän
ole mitään vääryyttä tehnyt... vielä mitä...
-- Vallitkaa kalat meressä, -- muistelee hän. Jumalan luomia ne ovat
hirvetkin ja ihmisten avuksi annettuja. Olipa noita yksi vähempi tai
enempi. --
Ja Matti kävelee rentona miehenä kotimökilleen, palavissaan raskaan
painon riippuessa selässä.
-- Eläisihän tässä, kun saisi mielinmäärin metsästellä ja jos ei olisi
tämä paikka niin hallanarka, -- arvelee hän pihaan tullessaan.
Mutta seuraavana aamuna varhain lähtee hän Luikejoelle hirvenlihoja
noutamaan eikä muista katsoakaan satiiniinsa sillä matkalla.