(Kuva Ruotsin rajalta)
Hänet tunsivat sekä Ruotsin- että Suomenpuolen rajavartijat.
Satoja kertoja oli hän ollut joutumassa tullimiesten käsiin Ruotsin
puolella, kun salaa kuljetti milloin mitäkin tullinalaista tavaraa.
Mutta aina oli hän onnistunut livistämään pakoon kuormineen tai aivan
viimeisellä hetkellä ehtinyt palata takaisin ennenkun tullimiehet
saivat kiinni. Välisti pukeusi hän naisen vaatteisiin, laajan
villahuivin päähänsä köyttäen, niin etteivät häntä tunteneet muutkaan,
jopa sitten tullimiehet.
Sellaista hommaa oli Topias pitänyt jo monet vuodet siitä saakka kun
uusi tulliasetus Ruotsissa astui voimaan.
Topiaksella oli mökki Suomen puolella vastapäätä Piippuliinin pulskaa
kauppakartanoa. Ja Piippuliinin patruunin kanssa oli Topias hyvä ystävä
ja hänen nerokas toverinsa. Tuhansia ja sukkelia olivat ne keinot,
joilla patruuni ja Topias pettivät tullimiehiä, eivätkä vain
onnistuneet tullimiehet Topiasta saamaan käsiinsä, vaikka hyvin
tiesivät ja kylältä kuulivat, että Topias "luntreijaa" Piippuliiniin
kaikenlaista tullinalaista tavaraa.
Ei ollut kuuluvissakaan niin nerokasta eikä niin rohkeaa
tullikavaltajaa kuin Känsä-Topias. Hän onnistui aina. Jos joku muu
yritti viemään hyvinkin vähää, vaikkapa vain paperossikassia, niin heti
hän joutui tullimiesten käsiin tai häätyi jättämään kuljettamansa
tavarat huiskeelle, kun näki tullimiesten juoksevan kohti.
Mutta eipäs hätäillyt Känsä-Topias. Hän vaani aina sen ajan, jona
tullimiehet olivat nukkumassa, sillä eivät hekään aina jaksaneet
rajalla "ratsastaa".
Topias oli Suomen puolelaisillekin aivan välttämätön henkilö, sillä
mitä pikkutarvettakin osui Ruotsin puolen kauppiaaseen olemaan, niin
parasta oli kääntyä Topiaan puoleen ja pyytää häntä toimittamaan... Ja
yks' kaks' toimitti Topias, eikä ollut kallis vaivoilleenkaan.
Sillä tullikavallus oli Topiaksesta hauskaa hommaa, helppoa, ja siitä
maksettiin runsas palkka. Varsinkin kun sattui sopivia viinamiehiä,
jotka tarvitsivat "karvasta" eikä Suomen puolelta mistään muualta
saanut kuin kaupungista, joka oli kaukana, oli Topiaksella hyvää
ansiota. Eikä hänen puoleensa turhalla toivolla tarvinnut kenenkään
kääntyäkään. Topias tiesi Ruotsin puolen kaikki salakapakat ja oli
tervetullut vieras kaikkialle.
Mutta nyt näinä viimeksi kuluneina vuosina on Topiaksenkin täytynyt
varovaisemmin ammattiaan harjoittaa. Sillä Bobrikoffin hallituksen
aikana on Suomen puolen rajavartijain joukkoa lisätty, ja muutenkin on
vartioiminen käynyt tiukemmaksi samalla kun se on tullut paljoa
säännöllisemmäksi. Nyt varsinkin, kun huhutaan kieltolaista ja siitä
ettei Suomeen saa enää tuoda minkäänmakuista "karvasta", vaikka
hengenhätä olisi. Ovat tietenkin viranomaiset arvelleet, että taitavat
juopot sentään ryypyn näin rajamaalla hakea vaikka kuinka lujan takaa,
sittenkin vielä, vaikka kieltolakikin on voimassa.
Tiesivät Suomen puolenkin rajavartijat hyvin, että Känsä-Topias oli
nerokas ja näppärä toimittelemaan kansalaisten asioita Ruotsin
kauppiasten luona, tiesivät, että kuljetti ukko välisti laukussaan,
välisti kelkassaan milloin mitäkin tullinalaista tavaraa, sokeria,
kahvia, vaatteita, pikanellirullia ja hyvin usein pullon punssia tai
konjakkia.
Mutta tässä tuonnottain oli Topiaksella merkillinen seikkailu rajalla.
Oli aivan Topiaksen naapuriin asetettu ylimääräinen rajavartija, jolle
erityisesti mainittiin, että Topiaksen toimista oli huolta pidettävä,
koska epäiltiin hänen öisin "luntreijaavan". Mutta älysi Topiaskin sen,
minkä vuoksi rajavartija niin lähelle hänen asuntoansa asetettiin, ja
päätti hänkin puolestaan olla varovainen.
Oikeastaan oli heitä, rajavartijoita, kaksi, jotka Yrjänälle, Topiaksen
naapuriin, tulivat asumaan. He olivat Etelä-Suomesta kotoisin,
valppaita, nuoria miehiä, mutta ei ollut heillä tietona, millaisia
konsteja täällä Ruotsin rajalla tullikavaltajat pitivät. Usein he
kohtasivat Topiaksen tiellä hiihdellen laukku selässä ja hyvä tuuli
naamallaan.
"No, mihin Topias nyt hiihtelee?" tiedustelivat he tuttavallisesti
Topiakselta.
"Tässä aivan naapurissa oli aije käydä", vastasi Topias.
Kun he sitten iltahämyssä seurasivat salaa Topiaksen perässä,
näkivätkin he Topiaksen poikkeavan joelle ja aika vauhtia hiihtävän
Ruotsin puolelle suoraan Piippuliinin valaistua kauppakartanoa kohden.
Nyt oli Topias varmaan taaskin mennyt jotakin luntreijaamaan! Ja
rajavartijat hiihtelivät pitkin rantaa pensaiden suojassa, odotellen
Topiaksen takaisintuloa.
Tietä pitkin, joka oli tikoitettu suomenpuoliselta rannalta poikki joen
suoraan Piippuliiniin, tulla hölkkäsi tuon tuostakin hevonen ja reki,
mutta kun heillä ei ollut minkäänlaista tullinalaista tavaraa, saivat
vapaasti mennä. Tuli jokunen hiihtomieskin, mutta ei ollut heilläkään
mitään "luvatonta", olivat käyneet vain muilla asioilla Ruotsin
puolella.
Mutta jo hiihteli viho viimein Topiaskin. Hiihdännästä ja rykimisestä
tunsivat rajavartijat heti, että jo tulee Topias.
Kahden puolen tietä asettuivat he vahtiin ja koettivat olla
pajupensaiden suojassa, ettei Topias havaitsisi ennenkun ehti kohdalle.
Eikä näyttänytkään Topias mitään pahaa aavistavan, hiihteli rennosti ja
ryki tapansa mukaan väliin. Ja laukku näkyi olevan selässä ja
pullollaan kalua.
Mutta kun Topias juuri ehti rantaan ja aikoi nousta törmän päälle,
karahtivat rajavartijat hänen niskaansa, toinen toiselta puolen tien...
"Ahaa, Topias... Jopa satuttiin yhteen... Mitä naapuriin kuului",
sanoivat he ja alkoivat repostella Topiaksen laukkua.
Topias oli pelästyvinään.
"Herra isä... Mikä tämä on...!"
Mutta sitten hän mukamas tunsi miehet ja sanoi:
"Tuttuja miehiäpä nämä olivatkin... Minä ajattelin, että jos olisi
sosialisteja..."
"Mitä sinulla on laukussa?" ärhentelivät tullimiehet ja alkoivat kiskoa
laukkua Topiaksen selästä.
"Saapi kai sen katsella... tyhjän laukun", lupasi Topias ja auttoi
laukkua selästään.
"Vai tyhjä... Pullollaanhan tämä on", arvelivat tullimiehet.
Mutta kun he avasivat laukun, löysivät he sieltä kuusenhakoja aika
läjän.
"Kuka perkele minun laukkuuni on kuusenhakoja pannut?" oli Topias
olevinaan.
"Oletpa lurjus mieheksi", arvelivat tullimiehet aikalailla noloina.
Mutta Topias tyhjensi laukkunsa kuusen haoista ja sitä tehdessään
mainoi, että mikä kelvoton oli täyttänyt hänen laukkunsa...
Mutta kun tullimiehet poistuivat ja vähän häpeissään noituivat
Topiaksen sukkeluutta, palasikin Topias näppärästi ruotsinpuoliselle
rannalle, johon lumeen oli kätkenyt aika säkillisen minkä mitäkin
tavaraa. Ne sulloi hän laukkuunsa ja läksi hiihtämään takaisin. Mutta
nyt ei hän hiihtänyt tikoitettua tietä pitkin, vaan ohjasi suksensa
Käkisaaren päitse ja nousi maihin Suomen puolelle vasta alempana kylää.
Monta kertaa yrittivät tullimiehet Topiaksen kimppuun, mutta aina
huonolla menestyksellä. Useimmiten oli hänellä laukku tyhjänä, vaikka
hän palasi Ruotsin puolelta, ja jos siinä jotakin oli, oli se semmoista
tavaraa, jota ei iljennyt käsin koskea.
Mutta tietona oli, että Topias hommaili.
Topiaksen pirtti oli ihan tienposkessa, ja siinä kulkijat kävivät öisin
ja päivillä. Siinä oli aina tervetullut, oli aika mikä hyvänsä. Ja
hauskaa ja rentoa elämää sai pitää. Topiaksen eukko, hieromisestaan
kuuluisa Matleena, oli oiva ja ketterä vaimo kulkijoille kahvia
keittämään ja muutenkin makeita puheita pitämään. Sai siinä
Känsä-Topiaksen pirtillä kaupungista palaava matkamies kahvin sekaan
tipauttaa viinaa ja puol'kuppisen rauhassa tehdä ja nautita. Ei siitä
talonväki nokkaantunut niinkuin monessa muussa kahvipaikassa tekivät.
Ja niin oli Topias eukkoineen tunnettu laajalti, ja kaikki kulkijat
heitä kävivät tervehtimässä.
-- Jossa peura pehtelee, siinä karva katkeaa -- tuumaili Matleena, kun
vieraat olivat menneet ja hän tyytyväisenä laski lanttejaan.
Keväällä kerran tuli ylimaasta kaksi miestä ja asettuivat yöksi
Topiaksen pirtille. Koko yön juttelivat he Topiaksen kanssa,
kuiskailivat ja tuumailivat. He olivat Topiakselle vanhoja tuttavia ja
aina kulkiessaan hänen mökkiinsä poikkesivat.
Heillä oli sellainen asia, että tarvitsivat Topiaksen avukseen. Kotiaan
ylimaahan olivat he lähteneet kesäetuja noutamaan, mutta olivat osan
ostoksistaan tehneet Ruotsin puolella, koska saivat sieltä paljoa
helpommalla. Nyt oli kysymys kuinka saataisiin tullinalainen tavara
yli.
"Paha nyt on saada", jutteli Topias. "Tullimiehiä on lisätty joka
kylään, ja ne ovat virkkuja ja valppaita. Paha niitä on pettää, ne ovat
tulleet niin varovaisiksi. Mutta koettaa täytyy."
Ja miehet kertoivat lisäksi, että oli heillä muun tavaran joukossa
säkki, jossa oli kymmenen pulloa konjakkia, lääkkeeksi ylimaan kyliin.
Niin kertoivat ja miehissä miettivät miten parhaiten menettelisivät.
"Pankaahan nyt levolle", sanoi aamupuoleen yötä Topias. "Mietitään
tässä aamulla lisää."
Ja miehet laskeusivat levolle, Topiaksen kamariin, johon Matleena oli
vieraille vuoteen valmistanut. -- Ja luulivat, että nukkumaan se panee
Topiaskin.
Mutta Topias ei käynytkään levolle, vaan herätti Matleenan ja antoi
hänelle muutamia määräyksiä.
Ulkona alkoi varhainen kevätaamu sarastaa, kun Topias haki kelkkansa
halkovajasta. Oli kylmä aamu ja nuoskea lumi oli kovettunut kovaksi ja
kestäväksi hangeksi.
-- Kyllä nyt pitäisi passata, -- höpisi Topias itselleen kävellessään,
kelkkaansa vetäen, Yrjänälle päin.
Tultuaan likelle taloa jätti hän kelkkansa tienviereen ja hiipi tuvan
akkunan alle kuulostelemaan. Siinä asuivat molemmat tullimiehet. Ei
kuulunut minkäänlaista liikettä. Nukkuivat kai nyt. Illalla myöhään oli
Topias nähnyt heidän hiihtävän joen rantaa pitkin... Varmuuden vuoksi
Topias vielä käveli pihaan nähdäkseen, olivatko tullimiehillä sukset
tavallisella paikalla, räystästä vasten olevilla tikapuilla... Siinä
näkyivät olevan...
Ei ketään näkynyt eikä kuulunut liikkeellä. Syvimmässä unessaan
nukkuivat kaikki, valppaat tullimiehetkin.
Silloin Topiaskin sai jalat alleen; kiivaasti palasi hän kelkkansa luo
ja läksi, pientä juoksua kynyttäen, suoraan poikki joen Piippuliiniin
päin.
Rantatörmälle, sakean pajukon keskelle, olivat ylimaan miehet tavaransa
kätkeneet ja neuvoneet Topiakselle paikan. Suoraan siihen Topias
osasikin, potkaisi vähä lunta pois päältä ja nosti kelkkaansa
kahvisäkin ja konjakit, jotka hänen mielestään olivat kaikkein
tärkeimmät ja siis ensiksi yli saatavat. Enempää hän ei uskaltanut
kelkkaansa panna, vaikka hyvä hankikeli oli, sillä hän pelkäsi, että
jos tullimiehet jäljille pääsevät, ei hän ehdi raskaamman painon kanssa
paeta.
Kovasti kopisi ja rääkkyi hangen pinta, kun Topias kiivain askelin
läksi Suomen puolelle takaisin. Aamukin valkenemistaan valkeni ja idän
taivaalta jo pohotti vaaleankellertävä vinkka, joka päivän nousua
ennusti. Mutta näppärästi oli Topiaskin joen yli kävellyt, niin että
hiki lakin alta tippui, vaikka oli kalsea ja kylmä aamu. Saatuaan
kelkkansa jyrkän rantatörmän päälle tähtäsi ja vainusteli hän
ympärilleen...
Silloin hän näki pirttinsä savupiipusta nousevan paksun tervassavun...
Se oli Matleenan antama merkki, ettei näkynyt tullimiehiä liikkeellä...
Riivatun vikkelästi ja kaikki voimansa pannen liikkeelle läksi Topias
poikki pakkasen puremaa hankea kotimökkiä kohden ja pääsi onnellisesti
pihalle juuri silloin kun päivän kirkas silmä kohosi vaaran takaa.
Portailla seisoi jo Matleena vastassa ja tarttui kovin kourin
kahvisäkkiin ja vei ullakkoon. Topias riensi perässä konjakkisäkin
kanssa...
Tyytyväisinä hengähtivät he. Hyvin oli taaskin onnistunut.
Hyvin varhainen oli vieläkin aamu. Ei vielä mistään kylän talosta
näkynyt savuja nousevan eikä Yrjänälläkään, jossa tullimiehet asuivat,
näkynyt mitään liikettä.
Matleena oli keittänyt väkevän aamukahvin Topiakselle tuliaisiksi ja
Topias kävi juomaan. Ylimaan miehet nukkuivat vielä herran rauhassa
kamarissa eivätkä uneksineetkaan, mitä Topias hommaili. Mutta he olivat
illalla Topiakselle lausuneet, että jos Topias onnistuu saamaan
tavaroita yli, on konjakkisäkki ensiksi tuotava ja määränneet, että
Topiaksen tulee ottaa pullo ja tehdä hyvät puoletkupit...
Ja Topias teki niinkuin ylimaanystävät olivat käskeneet ja luvanneet.
Hän avasi pullon ja kaatoi kahvinsa sekaan aika aamuryypyn, kaatoi
tilkkasen Matleenallekin aamusydämeen...
Mutta kun Topias oli pari puolikupposta tehnyt, niin että vähän kihahti
kulmiin, arveli hän Matleenalle:
"Pidä sinä silmäsi auki ja katsele koska alkaa liikettä näkyä
Yrjänällä... minä lähden ja noudan loputkin... nyt kun on näin peevelin
hyvä hankiaamu..."
"Kyllä minä koetan", lupasi Matleena.
"Jos näet, että lähtevät suksilla liikkeelle, niin pane tervassauhu
nousemaan... Siitä ymmärrän kääntyä takaisin..." neuvoi Topias vielä ja
liikkui hyvät aamuryypyt otettuaan vikkelästi...
-- Rohkea aina rokan syöpi, arka ei mitänä saa, -- rohkaisi hän vielä
luontoaan ja läksi kelkkoineen, pikku juoksuksi pannen. Ruotsin
puolelle...
Sillä aikaa Matleena vahtaili Yrjänälle päin. Mutta ei näkynyt vielä
mitään liikettä. Ei noussut vielä savua kuin jostakusta mökistä vaaran
laidasta... Topias näkyi menevän melkein jo puoliväylässä, ja yllensä
oli hän pannut toisen ylimaalaisen turkin, joka oli niin pitkä, että
liepeet laahustivat perässä.
-- Eivät vaan tunne Topiakseksi, jos kiikaroivatkin, ajatteli Matleena,
kun näki Topiaksen kuin mustan korpin mennä roivivan Ruotsin rannalle.
Joenpuolisesta akkunasta sopi Matleena näkemään Piippuliinin pihalle
asti ja semmoisilla silmillä kuin Matleenalla näkikin luultavasti yhtä
hyvin kuin tullimiehet kiikarillaan. Matleena asettui akkunanpieleen
vahtiin... Jo alkoivat kylälläkin heräillä ja aurinko kohoamistaan
kohosi vaaran takaa kirkkaasti kimaltaen joen hangelle, että Matleenan
silmiä häikäisi...
Mutta eipä näkynyt Yrjänällä liikettä... Pian sieltä Topias kahvisäkit
kelkkaansa koppaa ja äkkiä on takaisin... ja silloin on hyvin kaikki...
Jo näkyi Topias nousevan maihin ja katoavan pajupensaiden taakse, jossa
kahvisäkit olivat kätkettyinä...
Sillä välin ehti Matleenakin akkunanpielestä poistumaan ja käytti
joutoaikaansa hyväkseen kaatamalla kahvia pannusta, istuutuen takan
eteen sitä ryyppimään...
Mutta kun hän kahvin juotuaan taas meni akkunasta joelle katsomaan,
havaitsi hän miehen hiihtävän Yrjänältä päin jäälle... Matleenan tarkka
silmä tunsi miehen heti Anderssoniksi, toiseksi tullimieheksi...
Nyt se piru oli liikkeellä! Ja Matleena ehti nähdä senkin, että Topias
kuormineen laskeusi ruotsinpuoliselta rantatörmältä jäälle...
Sukkelaan sytytti hän tervakset takkaan palamaan, niin että paksu,
musta savu alkoi roihuta savupiipusta...
Matleena nousi pöydälle paremmin nähdäkseen jäälle. Siellä tulla
köpitti Topias kiivasta vauhtia kelkkaa perässä vetäen ja Andersson
näytti hiihtävän häntä kohden... Matleenan sydäntä kouristi... Eikö se
onneton näe, että tullimies hiihtää kohti...! Ei se näe, kun
aamuaurinko kilottaa suoraan silmiin...! Voi kuitenkin...! Nyt käy
hullusti! Ja eikö muista katsoa tänne, että paksu savu nousee
savutorvesta... Hyvä isä...! Nyt on Topias jo puoliväylässä... ja
tullimies on aivan lähellä jo... Nyt se tekee "peslaakin" ja sakotetaan
Topiasta muun häpeän lisäksi... Ja Matleena oli halkeamaisillaan
pelosta. Mutta Topias havaitsee Anderssonin, kun tämä on jo melko
lähellä. Topias on jo tulossa sivu puoliväylän... Hän älyää vaaran ja
tietää olevan mahdotonta hänen ehtiä kelkkoineen ja kahvisäkkeineen
hiihtävää tullimiestä pakoon... Silloin tekee hän epätoivoisen
yrityksen, ja salamana lentävät hänen ajatuksensa...
Hän kumoaa kelkastaan kahvisäkit ja pakenee Ruotsin puolelle täyttä
ravia, kelkkaa perässään vetäen ja pitkän turkin liepeet sivulla
hulmuten kuin siivet... Andersson ei nähtävästi tunne Topiasta, koska
huutaa vain että: "Elä pakene, mies!"
Mutta Topias menee juoksujalkaa ja saapuu Ruotsin rannalle samalla
hetkellä kun Andersson kahvisäkkien luo...
Riemusta sykähtää tullimiehenkin sydän! Jo kerrankin osui oikealla
ajalla liikkeelle...! Jo kerrankin onni potkaisi... kaksi kahvisäkkiä!
-- Tämä oli nyt parempaa kuin Lenti-viina, -- hän iloitsee.
Mutta sitten seuraa yksinkertainen kysymys, miten hän kuljettaa
peslaakiin ottamansa säkit Yrjänälle. Kantaa hän ei jaksa ja kelkkaa ei
ole...
Hän puhaltaa pilliinsä, että jos Yrjänällä kuultaisiin... Puhaltaa
pilliinsä ja huutaakin... Mutta koko maailma näyttää nukkuvan, ei
ketään näy... Hänen kumppaninsa, Loponen, on hiihtänyt päinvastaiseen
suuntaan "patruleeraamaan"... Loposesta ei siis ole toivoa apuun...
Hän päättää jättää säkit siihen jäälle... ja näppärästi käydä Yrjänällä
noutamassa kelkan, jolla säkit saapi suojaan...
Muuhan tässä ei auta...
Kaukana maantiellä näkyy joku talonpoika ajavan heinähäkkeineen
niitylle... Hän viheltää, viittoo ja huutaa. Näkyy siellä jo ihmisiä
liikkeellä, mutta ei ole kukaan kuulevinaankaan. Ja jos kuulevatkin,
niin eivät ne tule...
Siihen jättää hän säkkinsä ja hiihtää mitä hengestä irti lähtee
Yrjänälle päin...
Pensaan takana on Topias vahdissa, että mitä tuossa tapahtuu... Ja kun
hän näkee ja kuulee, että Andersson viheltää ja huutaa, pelkää hän että
joku tulee avuksi... Mutta kun hän näkee Anderssonin lähtevän
hiihtämään Yrjänälle päin, tekee hän rohkean päätöksen...
Kun Andersson on kadonnut törmän taakse näkyvistä, vilahtaa Topias kuin
kärppä pensaan suojasta ja juoksee kelkkoineen minkä sielu sietää
väylälle kahvisäkkien luo. Tulisesti nakkaa hän säkit kelkkaansa ja
painuu takaisin Ruotsin puolelle niin että silmät tulta iskevät...
Ja kun Andersson Yrjänälle päästyään kiipeää tikapuille katsomaan,
näkyvätkö säkit jäällä, näkee hän viimeiset vilahdukset Topiaksen
pitkästä turkinhelmasta katoamassa Ruotsin puolelta metsikköön ja
kelkassa mennä könöttävän äsken peslaakiin ottamansa kahvisäkit...
Synkästi kiroten laskeutuu hän tikapuilta alas pihalle.
Mutta Topias, saatuaan tavaransa varmaan suojaan ja jätettyään turkin
yltään, lähti kävellä hilppaisemaan kotiaan. Hyvillään, suu hymyssä hän
asteli, mutta ei mennytkään äskeistä jälkeä, vaan alempaa Käkisaaren
yli...
Ja kun tuli seuraava yö, läksi hän ja nouti kahvisäkit piilopaikasta
pois...
Ja aamun valjetessa läksivät ylimaalaiset kotiaan...
Eikä ole kuulunut, että Andersson olisi epäonnistuneesta peslaakistaan
kenellekään kertonut.
Mutta Känsä-Topias kuului itse siitä jutelleen kerran kun sattui vähän
hiprakassa olemaan.