Laajan, asumattoman erämaan syrjässä on Juukujärvi, jonka
pohjoisenpuolisella rannalla, etelään päin viettävällä törmällä, on
Iikka Oinaan torppa.
Kruununtorppa nimittäin. Metsiä kulkiessaan on hän tämän pienoisen
järven rannalle kerran eksyksissään joutunut pimeänä syysyönä. Silloin
hän päätti tähän ruveta kruunulta torppaa pyytämään ja asettua tänne
asumaan. Kaukana oli seutu kyllä muista ihmisasunnoista, -- oli
ensimäiseen naapuriin, Kivinivan uudistaloon, rapea puoli penikulmaa,
-- ja kirkonkylään oli kolmatta penikulmaa.
Mutta Iikka Oinaan mielestä oli Juukujärven ympärillä hyvää
viljelysmaata, ja niittyä saisi perkaamalla jänkille ja meheville
ojanvarsille.
Tuumasta toimeen. Iikka ryhtyi hommiin ja niin sai kun saikin torpan
oikeudet. Metsä järven ympärillä ja laajoissa saajoissa loitompanakin
oli verrattoman hyvää männikköä kuin humalamaata; se se viekoitteli
Iikkaakin siihen torppaa perustamaan, että jos hyvinkin pian saisi
taloksi ja pääsisi sitten tuon verrattoman pulskan metsän omistajaksi.
Satuin tässä takavuonna kerran kulkemaan Juukujärven kautta, kun
matkani piti erämaata halki toiseen pitäjääseen.
Kivinivan uudistalossa opasti isäntä minua polulle ja neuvoi:
"Tästä kun kuljet ja tämä männikkökangas loppuu, niin tulee jänkkä
vastaan. Sitä elä lähde oikasemaan, vaan kulje sen vasemmanpuolista
rantaa... ja pitäisi siinä tuntua pilkat puissa... niin tulet meidän
heinäladolle, jossa on lehtiauma ikkunan edessä. Siitä ladolta sitten
lähtee pilkottu polku ja kun sitä avosilmin seurannet, niin kyllä
koidut Juukujärvelle..."
Niin neuvoi Kivinivan vanha, vaivaantunut ja kovaa kokenut isäntä, ja
minä läksin neuvottua polkua kulkemaan...
Äärettömiä, liikkumattomia metsiä läpi polku vei, halki nukkuvaa
kiveliötä, jossa tukkilaisen kirves ei koskaan ollut tuhoa tehnyt. Oli
syksyn herttainen päivä, jolloin aurinko vielä lämmittää kuin kesällä
ainakin. Männikön keskellä kulki kuin pylvässalissa, soman,
miellyttävän hämärän ympäröimänä...
Tuli taipaleessa vastaan melkoisia metsäpuroja, joiden yli oli asetettu
veistetyt telat, kaksi vierekkäin. Purojen varsilla kasvoi pitkää,
mehevää heinää, pihlajia ja tuomia...
Olisi täällä mökin paikkoja, olisi maata viljeltäväksi tuhansille...
Mutta tulleeko koskaan asutetuksi tämäkään kiveliö?
Niin kävellessäni itseltäni kysyn, mutta ei vastaa kukaan. Äänetön kuin
hauta on ympäristöni, ja vakavan totisilta näyttävät satavuotiset
petäjät ja vanhat partaiset kuuset.
Jo näkyy viimein yhden puron varrella, metsän peitossa, pienoinen
laukkupuoli lato, joka on aivan polun vieressä. Se näyttää olevan
heiniä täynnä, ja ikkuna on tukittu ristiinrastiin koivun oksilla ja
vesoilla. Taitaa olla tässä puron varrella Iikka Oinaan niitty!
Siitä nousee polku kovemmalle maalle ja näkyy siellä täällä kalliotakin
ja niiden välissä rotkoja, mutta metsä on vieläkin yhtä sakeaa,
kookasta ja komeaa...
Silloin yhtäkkiä kuuluu korvaani kuin airojen kitinää, ikäänkuin
venettä soudettaessa; kun hetken vielä kävelen, vilahtaa vettä puiden
välitse... Ja siinä samassa saavunkin pienoisen järven rannalle, josta
valkoinen hiekka pohottaa kauas veden alta. Keskellä järveä on vene ja
soutaja siinä, vanhannäköinen mies. Kalanpyyntihommissa lienee...
Toiselta puolen järven näkyy pienoinen talonalku: uusi pirtti,
navettarakennus ja sauna, joka on kivikon päällä, aivan veden rajassa.
Näkyy olevan vähä pellonviljelystä talon ympärillä, kellertävä
pellonsänki paistaa ilta-auringon valossa tänne toiselle puolen somalta
ja miellyttävältä, ja vähäinen elohaasia pirtin takana... siinä olivat
varmaan talon lyhteet... tuskin riihellistä... Venheessä oleva mies
huomaa minut rannalla, soutaa maihin sinne, jossa seison, ja hyvää
iltaa toivottaa. Hän on vankka valkoverinen mies. Kasvot ovat kyllä jo
ryppyiset, mutta varressa näyttää vielä olevan nuoruuden voimaa ja
joustavuutta. Ja koko olennossa, äänessä ja liikkeessä ilmaantuu
katkeruutta ja tyytymättömyyttä.
"Mihinkä se on matka?" kysyy hän, kun astun veneeseen, ja katselee
epäluuloisesti minua. "Eipä tämän kautta monta kulkijaa ole sattunut...
taitaa kolmas olla sitten kun tähän tulin asumaan..."
"Kauanko olette tässä asunut?"
"Viidestoista kesä kulumassa", vastaa hän vitkaan ja semmoisella
äänellä, josta minä ymmärrän, että sama se olisi, jos olisi jo
viideskymmeneskin kesä... ei tämä sen parempaa olisi...
Siitä pääsemme puheen alkuun. Hän se nyt juuri on Iikka Oinas, ja tämä
järvi on Juukujärvi.
Kun hän saa tietää kuka olen ja mille asialle olen menossa, tulee hän
kuin ilosemmaksi ja niinkuin leppyisi itselleen ja muille.
"Vai sinne matka! No kuinka te tämän kautta tulitte kulkeneeksi?"
tiedustelee hän.
"No, tiesin tämänkin järven rannalla asukkaan olevan, niin ajattelin,
että kuljenpahan senkin Juukujärven kautta, että näen Oinas-Iikankin
asunnon."
"Jo tässä katselemista onkin", hymähtää hän kuin pilkaten.
Nousemme maihin mökin rantaan. Hän tempaa venheen käsipuolella
teloilleen ja arvelee:
"Jos olisikin tuossa järvessä kaloja, niin olisi se sekään..."
Talon vainio-aita on pantu paksuista kuusirangoista kuin hirsistä, ja
aivan pirtin takaa alkaa hongikko kuin kynttilöitä...
"No puuta täällä kuitenkin on, jos ei muuta!"
"No sitä tässä on", vastaa hän välinpitämättömästi.
Olen päättänyt yöpyä Oinas-Iikan asunnolle, ja pakostakin se on.
Syyspäivä on loppumaisillaan ja ensimäiseen asuntoon on penikulman
taival ja enimmäkseen leväisiä jänkkiä, -- maisia maita ei kuin
selkärankana soiden välillä.
Pimeän tullen sytyttää Iikka iloisen tervasnuotion piisiin ja sen
ympärille kokoontuvat kaikki perheenjäsenet tarinoimaan ja uutisia
kirkonkylästä kuulemaan.
Iikan vaimo on kivuloinen ja vaivaisennäköinen. Lapsia on vielä viisi
nuorinta kotona, vanhemmat ovat maailmalla. Iikka alkaa vähitellen
selittää omaa elämäänsä ja vaimokin ottaa keskusteluun osaa, lisäämällä
Iikan kertomukseen jonkun erityisemmän asianhaaran...
Kun hän tähän alkoi taloa tehdä, uskoi hän varmaan, että sitten kun
saisi tämän kuntoon, tekisi peltoa ja niittyä raivaisi, niin saisi
metsääkin, josta kertyisi rahaa, että kykenisi vankemmasti maantyötä
tekemään. Mutta sitten kun tulikin tieto, ettei metsää annetakaan...
että kruunu hakkaa ensin parhaat puut pois... ja loput näreiköt
jätetään sitten talolle polttopuuksi...
"Ensi vuosina minäkin tässä koetin työtä tehdä, vaikka ruoka oli
muualta ansaittava ja perhe oli suuri. Ja valmista tässä olisi
tullutkin, sillä meillä oli kaksi vankkaa poikaa, jotka nytkin ovat
tukkitöissä, missä lienevätkään. Varsinkin koetimme saada niittyä
raivatuksi, sillä niitty se on pellon äiti, ja lannatta tämäkään maa ei
mitään kasva. Kolmantena vuonna jo saatoimme elättää viisi lehmää,
vaikka ensi vuonna hädintuskin yhden saimme elätetyksi yli talven...
Mutta kun pojat kuulivat, ettei metsää saada, että hukkaan menee
heidänkin työntekonsa, niin heittivät työnteon pois ja läksivät
tukkitöihin", selitti Iikka.
"Kyllä tässä paikassa sentään tuo Iikka on niin kovan päivän nähnyt,
ettei sitä kukaan usko. Kun muuriakin alettiin hommata, niin savi piti
kontissa kantaa monen virstan päästä ja elintarpeet kirkonkylästä... Jo
sen tietää omakseen, kun jauhosäkin tänne asti saapi."
"Vallesmanni ja forstmestari kun käyvät, niin hokevat, että peltoa
pitäisi olla enempi, rakennuksia isontaa, niittyä raivata, niittylatoja
tehdä ja vaikka mitä hommata... Eivät ne, pöllöt, kysy millä kehvetillä
(sano paremmin) tässä työtä tekee, kun lujalla pitää, että ehtii
jokapäiväisen leivän muualta ansaita... Talo tässä pitäisi minun vaan
vähillä varoillani tehdä, ja kun valmiiksi saisin, niin kruunu viepi
metsän..."
Hän sanoi sen kyllääntyneellä, tyytymättömällä äänellä. Eikä se minusta
kumma ollutkaan.
"Olisin tämän jo myynyt, vaan eihän tämmöiseen kiveliöön kukaan tahdo
asumaan..."
"Onko tämä hallanarka?" kysäisin.
"No ei kertaakaan ole vielä oikeaa leipää kasvanut... lentäviä kaunoja
on tullut milloin tynnyri, milloin puolitoista, mutta aina vähempi kuin
mitä kylvänyt olen... Forstmestari se hokee, että pitäisi ojittaa tuo
takasuo, että sieltä se pakkanen aina nousee vainioon, vaan jo minä nyt
kesällä sanoin, että ojittakoon se, joka metsänkin ottaa. Kyllä minä jo
tässä olen ilmanedestä osaltani työtä tehnyt..."
"Mutta eipähän ollut siihen mitään virkkamista forstmestarillakaan",
muisteli vaimo taas siihen.
Minä tarjosin Iikalle kotelostani sikaarin. Kun oli sytyttänyt sen,
niin arveli:
"Siksipä minä en enää ole näinä vuosina viitsinyt mitään yrittää. Eihän
tätä kykene omaksi saamaan kuitenkaan ikipäivänä semmoisilla ehdoilla
kuin kruunulla on... ja vanhenen minäkin, eikä ole halua tehdäkään, kun
toivo on niin peräti pieni..."
"Pois tästä on meillä ollutkin aikomus muuttaa", lisäsi taas vaimo
siihen.
"Onhan sitä koettu ja kuuluu siitä olleen lehdissäkin, että siitä tulee
herrainpäivillä puhe kruununmaan asukkaistakin -- ja senvuoksi minä
tässä olen odotellut, että jos rupeaisi hallitus auttamaan köyhimpiä
kruununmaan asukkaita, että hekin pääsisivät elämän alkuun... Vaan ei
ole kuulunut sen kummempaa vielä... ja tuskin siitä minun eläessäni
tuleekaan", puheli Iikka taas. Mitä minulla siihen olikaan vastaan
sanomista. "Koettaisivat kerran herratkin kylmään metsään taloa tehdä,
eikä olisi alkua mitään muuta kuin paljaat kämmenet, niin eiköhän
alkaisi haluttaa, että saisi nuo puut omikseen, niin kyllä täällä
sitten alkaisi elää", naurahti hän.
"Kyllähän niin taitaisi olla", puolustelin minäkin.
"Kiertelin minä silloin Iikkaa, ettemme lähtisi tänne asumattomaan
kiveliöön, vaan alkaisimme torppariksi... vaan eihän se ole, tuo Iikka,
minua milloinkaan kuunnellut", muisteli vaimo.
"Mielipä tuota teki sinunkin pois ihmisten jaloista", muistutti Iikka
vuorostaan. Hän lisäsi tervaksia takkaan ja virkkoi: "Tätä täällä kyllä
on... ei olekaan muuta hauskaa kuin lämmintä."
"Mutta sitäkään ei ole kaikilla", sanoin.
Pitkän aikaa olimme äänettöminä.
"Kuuluu nyt ensi talveksi tulevan paljon tukinajoja... Sinne pitää
pyrkiä... Hevonenkin käy jo vanhaksi, mutta siivolla hoidolla se vielä
on hevosten parhaita", lohdutti Iikka sitten itseään.
Minä innostuin Iikalle pitämään esitelmää. Koetin hänelle teroittaa,
että kun hän jo näin paljon oli työtä tehnyt... niin koettaisi
jatkaa... Jos tuntuisikin ikävältä työnteko, kun tulevaisuus oli
epävarma, niin eihän vielä tiennyt, vaikka hallituskin rupeaisi
kruununmaan asukkaita auttamaan. Kun jo oli siksikin hyvä elämisen
alku, -- kun kuusi lehmänlukua jo -- ja hevonen, -- niin hullutustahan
olisi jättää tähän... ja lähteä kyliä kiertämään... Ja ehkäpä se
hallakin pakenee, kun viljelykset enenevät... kun on näin hyvä
pirttikin, jossa on lämmintä talvipakkasellakin -- ja oma koto... ja
rakennuspuutahan saapi ottaa mielensä mukaan...
Siihen ei Iikka eikä emäntäkään mitään virkkaneet. Katselivat vain
toisiaan, ja näytti niinkuin olisivat kammoissaan äskeisistä
puheistaan.
"Paljonhan tässä kyllä on työtä tehty", virkkoi vihdoin emäntä.
Mutta Iikka tuumasi, jakkaraltaan nousten:
"Pitäisipä tästä lähteä ruunaakin illastamaan."
Hän kurkotti orrelta kourallisen kuivia päreitä ja aikoi lähteä.
"Minäkin lähden teidän ruunaanne katselemaan."
Pihalla sytytti hän jo päreen, jonka kellertävässä valossa sitten
menimme talliin päin.
Olihan siellä vankka ruuna, ja kun kesän oli laitumella ollut, oli
lihavakin ja täyteläinen kuin säkki.
"Kyllä se nuorena oli semmoinen hevonen, ettei sille tukkihommassa
vertaa löytynyt", kehuskeli hän, heiniä ruunalleen antaessaan.
Poikkesimme navettaankin. Lihavat olivat lehmätkin, valkoisia
kallipäitä kaikki. Oven pielessä oli sonnikin, sarveton sekin, ja
kohtaloonsa ja onneensa tyytyväiseltä näytti, vilpittömine naamoineen
ja jukuripäineen.
"Mahtaa olla hyvä laidun, kun lehmänne ovat noin lihavia", arvelin.
"Kyllä niillä siellä on sijaa olla ja ruokaa syödä", tuumasi Iikka.
Minä aloin Iikalle taas selittää, että hullutusta olisi hajoittaa nyt
elämäänsä ja lähteä muualle parempaa hakemaan...
"Olen minä sitä itsekin ajatellut... ja jos sattuisi kuolema tulemaan
ennenkuin ehtisi kovin vanhaksi ja saamattomaksi, niin eiköhän tuota
elää kituuttelisi... tässäkin..."
Heillä oli kamarikin, johon minulle oli vuode valmistettu.
Kun haastelin emännälle, että olihan heillä jo "maanpäällistäkin" minkä
mitäkin, kun vain noin hyviä makuuvaatteitakin, virkkoi hän:
"Minun ne ovat. Palvelusajallani jo olen laittanut nämä kaikki, mitä
tässä näkyy... ja oli sitä puhdasta rahaakin, kun yhteen menimme..."
"Vai oli rahaakin!..."
"Oli... eikä sitä nyt vieläkään niin hätää ole, vaikka se tuo Iikka
välistä lörpöttelee..."
"No näkeehän tämän, että hyvähän teillä on elämä."
"Tässä tuota on menty ja kyllä minun se täytyy sanoa, että ei ole vielä
hätäpäivää ollut... ei ruuan eikä juoman puutetta... ei ole, Jumalan
kiitos..."
Aamulla varhain, kun syyskuun aurinko teki nousuaan, valmistelin minä
jo taipaleelle.
Iikka sanoi lähtevänsä Karhujoelle asti saattamaan. Siellä oli hänellä
muutamien latojen edessä pieleksiä, joista aikoi heinät käydä latoihin
hankoamassa ennenkun porot ja hirvet ehtivät niitä polkemaan ja
sotkemaan. Sopi sama matka kuin minullakin.
"Ja siitä lähtee sitten hyvä polku ja pilkottu tie eteenpäin", sanoi
hän.
Ja niin läksimme. Polku johti navetan päitse ja vei riihen sivu
hongikkoon.
Kun pääsimme taipaleelle, alkoi hän tiedustella kaikenlaisia maailman
asioita, mutta varsinkin piti minun kertoa minkä tiesin kruununmaan
asutuksesta entisinä ja nykyisinä aikoina...
Tuosta käynnistäni Juukujärvellä on jo useita vuosia kulunut.
Ja sen olen kuullut, että Iikka on kovasti työtä tehnyt ja nyt viime
kesänä kuuluu saaneen hyvän vuodenkin. Lehmiäkin kuuluu olevan jo
kahdeksan ja neljä lammasta.
Vieläkö sitten odottanevat parempia aikoja?