Kauas Pohjan puoleenkin ilmestyi viime kesänä niittymatoja, täyttäen
maarunsa maamiesten parhaalla tavaralla: peltoketojen kauniilla
mannulla.
Niitä ilmestyi Ylirannan kyläänkin, jossa ei tämän polven aikana tietty
mokomia syöpäläisiä olleen. Oli luettu lehdistä, kuinka ne etelämpänä
suuria vahinkoja tekivät, kuinka oli kaikkia konsteja koetettu, että
saataisiin ne hävitetyksi. Mutta ei ollut vielä mikään keino auttanut.
Olivat maanviljelysoppineetkin kaiken ymmärryksensä yrittäneet, mutta
eivätpä hävinneet madot. Oli sanottu lehdissä, että kun oikein kovasti
sataa, niin siitä häviävät, kuolevat ja lahoavat sinne heinän juureen
eivätkä enää sikiä ainakaan sinä kesänä.
Ylirannan Niemelän kedoille, Lompalonrannalle, niitä ensiksi ilmestyi.
Ne olivat laihanlaista keto- ja lyhyttä maaheinää kasvavia. Niihin
ensiksi ilmestyivät. Nousivatko maasta vai taivaastako tipahtivat, ei
tietty, mutta pelottavasti alkoivat kedot kulottua.
Lompalonrannan niitty oli aivan tien varrella, niin että kaikki
ohikulkijat huomasivat niissä kedoissa niittymatojen tuhotöitä.
Näkyihän niitty selvästi taloonkin, kun pirtin peräakkunasta katseli
etelään päin; näkyi sekin selvästi, kun sivukulkijat, olivatpa sitten
jalan kulkijoita tai hevosella ajajia, osoittivat sormellaan ketoja ja
sanoivat... niin, mitä lienevät sanoneet... Oli sellaisiakin menijöitä,
että siinä pysäyttivät hevosensa, laskeusivat alas rattailtaan ja
menivät niitylle katselemaan ja tonkimaan, luultavasti nähdäkseen,
minkälaisia ne niittymadot oikeastaan olivat.
Niemelän isäntä, ylpeä ja kiivasverinen Aukusti Joakim, oli pirtin
peräakkunasta monta kertaa nähnyt, kuinka siinä Lompalonrannan niityn
kohdalla kulkijat pysäyttivät hevosensa ja kävivät kedoille kuin
jotakin hakeakseen. Ensin hän ei ymmärtänyt mistä oli kysymys, mutta
ihmetteli hän itsekseen, mitä noilla kulkijoilla oli tekemistä hänen
niityllään, heinikkoa polkemassa. Ja nekin, jotka eivät kedoille
menneet, ne kuitenkin sivu mennessään viittoivat sinnepäin käsillään ja
tuntuivat selittelevän toinen toiselleen jotakin asiaa.
Jo eräänä päivänä Aukusti Joakimkin lähti Lompalonrannalle päin
kävelemään... Ja nyt hänkin näki mitä hävitystyötä täällä madot
tekivät. Koko Lompalonranta näytti kulolta, siellä täällä piipatti
pystyssä jokunen juhannuksen kukka ja vankempi pilliheinä, mutta mantu
oli kaikki hävinnyt...
Jopa oli tämä kummaa! Ja mistä olivat madot tännekin osanneet? -- Sen
vuoksi ne ovat ohikulkijat tässä pysähtyneet ja katselleet ja tutkineet
ja nuuskineet -- puheli hän itsekseen matojen hävitystyötä katsellen.
-- Jo ovat osanneet, kirotut, tännekin... Kyllä tässä taitaa tulla
kehno heinävuosi, jos noita alkaa laajemmalta levetä... Mikä ne tähän
juuri minun niittyyni opasti ensiksi... Onkohan muiden niityissä
näkynyt?
Hän kumartui katselemaan, minkälaisia nuo itikat oikein olivat, sillä
Aukusti Joakim ei ollut niitä ennen luonnossa nähnyt, kirjoitettavan
oli kyllä nähnyt ja puhuttavan kuullut. Tuossa niitä näkyi olevan...
hyi minkä näköisiä... mustia, limaskaisia lieroja, tuumanpituisia...
tuossa muuan kiipesi mantuheinän latvaan, ja yksi kaksi oli heinä
kadonnut sen nälkäiseen maaruun... Ja voi penteleitä, kuinka paljon
niitä oli... Aivan mustanaan koko heinikko... Tämäpä vasta kesää on!
-- Eikö niitä sitten muualla ole kuin minun niityssäni, ajatteli hän
mieli karvaana. -- Kun tätä pitävät kuin mitäkin kometiiapaikkaa...
juuri kuin tämä olisi isännän syy... Minkä minä noille tekisin!
Hänelle juolahti yhtäkkiä paha ajatus mieleen. Hän kokoaa niitä
isoon saaviin ja viepi yön aikana Herralan kedoille ja kaataa
keskelle parasta heinikkoa. Herrala se aina kehui ketojaan ja
maanviljelystaitoaan. Mitähän se, möhömaha, tämmöisestä apulannasta
arvelisi...
Sen hän tekeekin ja aivan ensi yönä. Siinä saapi samalla kostaa
Herralalle siitäkin, kun mennä syksynä haukkui hänen varsaansa, ettei
saanut palkintoa varsanäyttelyssä.
Aukusti Joakim oli siinä pyllyllään, matojen vehkeitä katsellen ja
kostontuumia hautoen, unhottanut, että oli sunnuntaipäivä ja että
ihmisiä oli liikkeellä... Kesken mietteitänsä kuuli hän rykimistä ja
askeleita takanaan ja huomasi naapurinsa Järvelän tulevan luokseen...
Häntä vähän harmitti ja koski kunniaan, kun naapurikin nyt näki,
minkälaista hävitystyötä madot täällä tekivät... Tuo Järvelä oli
muutenkin semmoinen joutava irvihammas ja viisastelija.
"Mutta olisitpa nähnyt tuolla Mokon kylässä, minkälaista hävitystyötä
siellä madot tekevät!" alkoi Järvelä selittää. "Siellä oli aivan joka
talon kedot ihan kuin keväällä lumen lähtiessä. Koko kylän kedot
pohottivat aivan harmaalta kuin kulo. Siellä surkeaa on. Ei tämä vielä
mitään ole."
Aukusti Joakimista tuntui hyvältä, että oli muuallakin matoja eikä
yksin hänen kedoissaan.
"Liekö noita tässä kylässä muiden niityissä kuin meidän?" kysäisi hän
naapuriltaan.
"No melkein joka talossa, vaikkeivät ole ymmärtäneet tarkastaa...
Herralan Jaakonvainion kedotkin..."
"Vai on Herralankin kedoissa!"
"Onpa tietenkin. Jaakonvainion ovat syöneet, ettei ole kuin jokunen
pilli pystyssä."
"No, mitä ne tästä minun niitystäni sitten syynäävät kuin mitäkin
kometiaa! -- Pitäköön kukin huolen omastaan."
Niin naapurit keskustelivat. Tiesi Järvelä kertoa matojen tuhotöistä
muuallakin, jossa jo olivat tehneet niin suuria vahinkoja, että varma
heinäkato oli tiedossa.
"Sanomalehdissä on joka numerossa tietoja, kuinka ne hävittävät
heinikoita", selitteli hän. "Monessa paikassa oli koetettu ajaa
virtsaakin, että eivätkö häviäisi, mutta eivät olleet hävinneet.
Agronoomitkin kuuluvat sanoneen, etteivät häviä ennenkun tulee oikein
kova, monta päivää kestävä sade, niin sitten kuolevat."
"Vai jo tuli semmonen pykälä agronoomeillekin, etteivät ymmärrä niitä
viisaita neuvojaan antaa!" ilostui Aukusti Joakim, sillä hänellä oli
kova vastenmielisyys kaikkia agronoomeja kohtaan, jotka aina talossa
käydessään pyrkivät neuvomaan ja muistuttelemaan.
"Jo tuli semmonen pykälä, ettei auta oppikaan", myönsi Järveläkin,
mutta lisäsi sitten:
"Vaan se näkyy olevan varmaa, että lihavaan, timoteitä kasvavaan
peltoketoon ei se ryhdy. Siinä kun on vankkaa heinää, niin ei voi
mitään. Minä näin Mokon kylässä selvän esimerkin... Ja sama näkyy
olevan muuallakin."
Aukusti Joakim ei ollut kuulevinaan Järvelän viimeistä puhetta, sillä
hänellä ei ollut yhtään timoteiketoa, arveli vain:
"Mutta kyllä tästä tulee niin huono heinävuosi, että saapi tappaa
puolet elukoistaan."
"Epäilemättä. Jos sentään sateet tulisivat, niin..."
"Eivät ne enää ehtisi kasvaa..."
Siihen jäi naapureilta keskustelu, sillä he huomasivat herrasmiehen
ajavan polkupyörällä aika kyytiä tietä pitkin. Mutta kun pyöräilijä
ehti heidän kohdalleen, pysähtyi hän, laski pyöränsä tienpientareelle
kyljelleen ja kävi heidän luokseen. Aukusti Joakim ja Järvelä jäivät
vierekkäin outoa tulijaa katsomaan, sanaa sanomatta, kumpikin miettien,
että mikähän tuo on, joka tänne...
Se oli nuori agronoomi, joka maamiesseuran lähettämänä oli matkalla.
Niittymatojen tuhotyötä oli hänen määrä tarkastella ja antaa neuvoja
niiden hävittämiseksi. Aivan sitä varten oli hänet maamiesseura
lähettänyt tännekin, kun kuulunut oli, että täälläkin olivat madot
alkaneet lisääntyä. Muualla oli hän jo kulkenut, useimmat
naapuripitäjät käynyt.
"Paljon näkyy täälläkin matojen syömiä ketoja, vaan vielä enemmän niitä
on muualla", sanoi hän. "Ei täällä toki ole vielä muualla näkynyt kuin
laihimmilla kedoilla... kuten tässäkin... -- Teidänkö nämä kedot ovat?"
kysäisi hän sitten Järvelään päin kääntyen.
"Eivät nämä minun ole. Nämä ovat tuon Aukusti Joakimin, tuon Niemelän",
vastasi Järvelä ja katseli syrjäsilmällä agronoomiin.
"Eivät nämät minun ketoni ole ainoat täälläkään, jossa matoja on",
sanoi Aukusti Joakim. "Herralankin Jaakonvainion ovat syöneet, ettei
ole kun korsia pystyssä."
"Jaha... jaha... Eikö täällä ole koetettu mitään niiden
hävittämiseksi?" kysyi agronoomi.
"Minkäpä niille on ymmärtänyt. Ovat ne jotkut koettaneet ajaa virtsaa,
vaan ei ole auttanut sekään", selitti Järvelä.
Mutta nyt innostui agronoomi selittämään.
"Kaikkia keinoja on koetettu etelämpänäkin, mutta eivät ole auttaneet.
Mutta minä olen keksinyt keinon, jolla häviävät ja jonka keinon avulla
vielä tänä kesänä saa vankan rehusadon noista alastomista kedoista."
"Sitäpä minä en usko, kun juhannuksestakin on jo viikko kulunut",
epäili Aukusti Joakim.
"Kummalta tuo kyllä tuntuu", arveli Järveläkin.
"Niinpä niin", sanoi agronoomi voitonvarmana. "Epäilleet ovat muutkin
ensiksi. Mutta oletteko ajatelleet, että kun nämä kedot auraa ja kylvää
rehukauraa, niin silloin häviävät madot ja syyspuoleen saapi vankan
kauralaihon. Sellaisen keinon minä olen keksinyt mokomille."
Hän katsoi voittoisasti Aukusti Joakimiin ja Järvelään, eivätkö
hämmästy ja sano, että sepä nyt on, kun ei tuota itse ole hoksannut.
Mutta eivät hämmästyneet eivätkä kummastelleet. Melkein päinvastoin.
Sillä Aukusti Joakim sanoi:
"Olisi se sekin. Vaan minkäs niille sitten tekee, kun ne ovat auratut
ja kaura kylvetty?"
"Tietysti niitetään kaura ja kuivataan haasioilla eläinten rehuksi, ja
se onkin voimakasta rehua, tiedän mä", sanoi agronoomi kuin että jopa
sekin on kysymystä.
"Niinpä tietenkin. Sen minäkin tiedän", jatkoi Aukusti Joakim. "Vaan
mitäs sitten tehdään, kun on kaura korjattu?"
"Sitten tietysti kynnetään heti ja annetaan viilloksilla olla talven
yli..."
"Niin vain. Entä sitten?"
"Sittenkö? Sitten lannoitetaan ja pannaan ohran kasvuun."
"Jopahan tullaan yhteen. Vaan mistäpä riittää lanta kaikkiin matojen
syömiin ketoihin?"
"Niin... tuota... tuota... Voipihan niitä jättää levähtämään", arveli
agronoomi ja katseli taivaalle.
"Saattaa siitä tulla sadekin", sanoi hän sitten.
"Se on kyllä täälläkin ymmärretty, että se niille paras kuri olisi, kun
auraisi ne maahan, mutta se lannan asia..." tuumaili Aukusti Joakim.
"Suo siellä, vetelä täällä", arveli Järveläkin.
He olivat keskustellessaan saapuneet tien viereen, jossa agronoomilla
oli pyöränsä. Siihen oli kokoontunut ohikulkijoita, jääneet siihen
odottamaan, että mitä miehiä nuo olivat, jotka Niemelän niittymaata
tarkastelivat. Oli joukossa kirkosta palaaviakin.
"Puhuttiin kirkolla, että häviävät kyllä, kun virtsaa ajaa..."
"Rukoilihan se rovastikin, että säästyisivät niityt madoilta, pellot
hallalta..."
"Eivätpä taida rukoukset auttaa."
"Eivät ainakaan ennen... mutta jos sateen jälkeen", sanoi agronoomi
kuin vastaukseksi kaikille kirkosta tulijoille.
Niemelään, kotiinsa, oli Aukusti Joakim käskenyt agronoominkin tulla
levähtämään, että saataisiin keskustella yhtä ja toista, mitä noille
madoille oikeastaan tekisi. Vaikka Aukusti Joakimia eivät herrat
miellyttäneet, oli hänestä tämä agronoomi sentään aika hauska mies. Ja
kun kylällä kuului, että oli Niemelään tullut agronoomi --
matoagronoomi, -- joka neuvoi niittymatoja tappamaan, kokoontui
iltapäiväksi paljon kansalaisia sinne neuvoja kysymään. Tuli
rovastikin, sillä pappilankin kedoille oli matoja ilmaantunut.
Kova oli poru Niemelässä. Jokainen sai puhua kokemuksiaan ja
havaintojaan. Mokon kylän Silvonen kertoi:
"Meillekin ilmausi siihen rantariihen luo, alimmaisen kedon mäkipäähän.
Minä ajattelin, että odottakaa, vietävät, kyllä minä teidät höystän...
Ja kun tuli ilta ja kaste lankesi maahan, niin minä tomahutin kylvää
koko hehdon suoloja siihen... niin kahden päivän perästä ei näkynyt
yhtään elävää matoa... Ja kokoontuivat siihen sitten kaiken maailman
varekset ja söivät kaikki matovainajat suihinsa..."
"Vai tottelivat suoloja!"
"Entä minä! Kuulkaapa kuinka minä..." alkoi Kauppi selitellä. "Koko
Naattolan vainio oli matojen vallassa, ettei paljon pilliä pystyssä...
Silloin minä..."
"Minkäpä teit?" kysyttiin monella suulla.
"Minä koko karjan kedolle... lehmät, hevoset, lampaat, kaikki. Kun
viikon päivät siinä polkivat ja pehnasivat... niin alkoivat madotkin
moittia, että tosi tässä taitaa olla... Ja, uskokaa jos tahdotte, nyt
on jo Naattolan vainiossa hyvä heinän alku eikä näy yhtään elävää
matoa..."
"Sitäpä pitää meidänkin koettaa", aikoivat useat.
Oli Niemelän Aukusti Joakim niitä miehiä, jotka viinaa "takanaan"
pitivät ja silloin tällöin maistelivat hienoon humalaankin,
hauskimmilleen. Ja huomattiin nytkin, että punotteli Aukusti Joakimin
naama tavallista enemmän ja tavallista puheliaampi hän oli. Ja kun
keskustelut olivat vilkkaimmillaan, huomattiin, että isäntä iski hyvin
merkitsevästi silmää jollekin tuttavalleen, iski silmää ja piipun
varrella viittasi kamaria kohden... josta toinen heti ymmärsi, mistä
oli kysymys... ja sitä poistuttiin vakavina, arvellen: joo, joo... niin
on...
Mutta kun Aukusti Joakim oli päässyt vähä hutikkaan, teki hänellä mieli
tarjota agronoomillekin, joka istui tuolla pöydän päässä ja näytti
olevan ikävissään... Jo iski agronoomillekin silmää ja viittasi
piipunvarrella niinkuin muillekin. Ja heti ymmärsi agronoomikin, mistä
oli kysymys, ja ulos silmäten ja koettaen näyttää vakavalta käveli hän
Aukusti Joakimin perässä kamariin...
* * * * *
Illalla oli agronoomilla, Aukusti Joakimilla ja kahdella muulla
isännällä johtunut mieleen sama ajatus, kun hauskimmillaan humalassa
olivat. Jos olisi koettaa kaataa noille madoille vähän viinaa
niskaan...
Menivät miehissä Lompalonrannalle, Aukusti Joakimilla täysi pullo
taskussa.
"Nyt se taitaa tulla se kieltolakikin kaiken muun hyvän lisäksi",
puhkesi Aukusti Joakim sanomaan.
"Eikö mitä. Ei se meidän aikana tule. Vaan eiköhän ole viisaampaa,
ettemme anna noille matorakkareille viinaa, -- vaan juomme itse",
arveli agronoomi.
"Niin taitaa olla. Vaan menemme tuonne Lompalonrannan latoon ja otamme
ryypyn. Madot kyllä häviävät itsestään."
"Aivan oikein. Madot kyllä häviävät itsestään. Ei niille muuta
ymmärrä."
Ja sinne kävelivät ja ladon kynnykselle istuivat.
Ja sen havainnon tekivät kaikki muutkin, että omia aikojaan ne häviävät
niittymadot, ilman ihmisten apua ja rukouksia. Joutavaa on niiden
vuoksi mieltään pahentaa.