huudahdin nauraen.
— Siitä juttelemme vielä, kun tulette Dane Mountiin...
— Olisin sangen iloinen, jos lady Tilchesterkin tulisi. Pidän hänestä
niin kovin paljon. Hän on ollut hyvin hyvä minua kohtaan. Olisi hauska
tavata häntä taas.
— Hän on ihastuttava nainen.
— Hän kertoi tunteneensa teidät jo kauan. Aina hääpäivästään, hän
muistaakseni sanoi. Hän kertoi koko joukon. Hän tuntuu...
Anthony ojensi äkkiä käsivarttaan.
— Luulen, että ette sitonut nenäliinaa tarpeeksi lujaan, kreivitär,
sanoi hän käärien taas hihaansa.
Nousin tutkimaan sidettä.
— Kyllä se on aivan kuin äskenkin, mutta solmin mielelläni uudelleen,
jos tahdotte.
Tällä kertaa se sujui nopeammin kuin viimeksi, mutta tuo ihmeellinen
sydämentykytys palasi takaisin.
— Laittakaa kaksoissolmu, niin se varmasti pysyy, sanoi Anthony.
Tuntui kuin sormeni olisivat muuttuneet kömpelöiksi ja kuhmuisiksi.
Seisoimme aivan lähekkäin. Jokin — jokin sähkönomainen sai käteni
vapisemaan. Mikä hulluus! Niin ei _saanut_ olla! Vihdoin minun onnistui
laittaa kaksoissolmu, ja silloin sanoin aivan typerästi:
— Luultavasti minun täytyy mennä vieraitteni luokse.
Anthony hymyili.
— He voivat mainiosti ilman teitäkin, virkkoi hän. — Olettepa
itserakas, pikku kreivitär, kun luulette, että teidän läsnäolonne on
välttämätön kaikille!
— Ei varmastikaan ole, mutta luultavasti minun on mentävä heidän
luokseen.
— Ei, ei teidän tarvitse. Istuutukaa matalaan tuoliinne ja unohtakaa
niiden olemassaolo.
Istuuduin tottelevaisesti.
— En käsitä, miksi isoäitinne ei ilmoittanut minulle, että olitte
asettunut "huvilaan". Hän tiesi varmasti meidän sukulaisuudestamme,
vaikka minulla ei ollut siitä aavistustakaan.
— Isoäiti oli hyvin ylpeä. Me olimme hirveän köyhiä.
— Mistähän syystä hän oikeastaan asettui Ledstoneen?...
Tunsin punastuvani ja kumarruin tulta kohden.
— Hän tahtoi asua Englannissa, jotta minusta täällä kasvatettuna tulisi
englantilainen — ja sitten: täällä on niin halpaa. Muistelen, että hän
luki ilmoituksen "huvilasta" eräänä aamuna ja heti vuokrasi tuon talon.
— Olitteko kuullut, että me olimme sukua.
— Kyllä, ohimennen. En tietänyt, montako jäsentä teidän perheessänne
oli, vain sen, että päämiehen nimi oli sir Anthony.
— Olipa omituinen sattuma, ettei kumpikaan meistä kuullut toisensa
nimeä siellä tanssiaisissa.
— Kun sitten Harleyssa puhuimme teistä, oli jokainen vieras ottanut
selville kuka olitte. Te viehätitte kaikkia, sillä olittepa totisesti
kaikkien muiden seuralaistenne vastakohta.
— Se ilahduttaa minua.
Hän hymyili.
— Saadessani kuulla, että isoäitinne oli ranskatar, välähti mielessäni
jotakin. Muistin, että suvussa oli tapana puhua eräästä nuoremmasta
pojasta, joka oli nainut viehättävän pariisittaren. Tuntui kuitenkin,
kuin tuo olisi tapahtunut liian kauan sitten, jotta sillä olisi voinut
olla mitään tekemistä teidän kanssanne. Mutta sitten lady Tilchester
kertoi, että teidän isoäitinne oli hyvin vanha nainen. Seuraavana
päivänä tulimme vierailulle luoksenne.
— Ette usko, miten henkevä isoäiti oli. Markiisi ja hän palvoivat
kauneutta. Heidän uskonsa oli — niinkuin he itse sanoivat — "la
religion du beau" [Kauneuden uskonto. — Suom.]. He rakastivat kaikkea,
mikä oli kaunista ja hienostunutta. He eivät milloinkaan tehneet mitään
näön vuoksi, vaan siksi ainoastaan, että heidän oli pakko toimia
hienosti ja jalosti.
— Jatkakaa kreivitär, kehoitti Anthony. — Tuo on hyvin mielenkiintoista.
— He olivat tosiaankin vakuutetut, että "noblesse oblige" [Aateluus
velvoittaa — Suom.]; kumpikaan ei olisi väistynyt tuumaakaan omasta
asemastaan.
— Kertokaa edelleen.
— Isoäidin oli tapana sanoa monia asioita. Ennen kaikkea hän vaati,
että ihmisellä tuli olla itsekunnioitusta; ei milloinkaan saanut
puuttua mihinkään alentavaan tai kehnoon. Hän sanoi, että piti hillitä
kaikki hullut mielenliikutukset; ei saanut olla itsekäs, vaan iloinen
ja rohkea. Piti kyetä kestämään sekä ruumiillisia että henkisiä tuskia
osoittamatta niitä mitenkään ulkonaisesti. Piti aina muistaa, että
suoran ja kauniin asennon tuli olla vilpittömän ja kauniin mielen
heijastus. Piti osata iloita vähästä, ellei voinut saada parempaa.
Mutta jos saattoi sitkeydellä ja kärsivällisyydellä parantaa asemansa,
niin se oli kerta kaikkiaan velvollisuus.
— Kuuntelen ja tulen viisaaksi, jatkakaa, sanoi Anthony; mutta hänen
katseensa ei ollut veitikkamainen, vaikka hän hymyili.
— Molemmat halveksivat kuolemaa. Molemmat olivat jalosukuisia
käytökseltään ja katsantokannoiltaan.
— Hyvä, että sanotte tuon kaiken. Minun täytyy järjestää oma uskontoni
uudelleen.
— Nyt teette minusta pilkkaa!
— Ei, en lainkaan. Tämä on äärettömän mielenkiintoista. Jatkakaa! — ja
hän nojautui tuolinsa selustaa vastaan.
— Ei saa milloinkaan oleskella liassa, oli myös eräs isoäidin lauseita.
Parhaimmatkin meistä saattavat tapaturmasta tulla kosketuksiin lian
kanssa, mutta kenenkään ei tarvitse viipyä siinä, sanoi hän usein.
Kehnojen ihmisten tapana oli itkeä ja valittaa, kun asiat menivät
hullusti, mutta me emme saaneet itkeä, sillä se oli samaa kuin
rohkaista heidän typeryyttään.
— Ja niin te elitte ja opitte tämän kaiken, rakas pikku kreivitär. Ei
siis ihme, että silmänne ovat niin viisaat.
Anthony katsoi minua pitkään ja huokasi kärsimättömästi monta kertaa.
Sitten hän lisäsi iloisesti:
— Teidän on välttämättä kirjoitettava kirja kasvatuksesta! Mutta mitä
teidän isoäitinne sanoi voimakkaista intohimoista, niinkuin esimerkiksi
mielettömästä rakkaudesta johonkin? Voiko sellaisenkin hillitä hänen
viisaitten elämänohjeittensa mukaan?
— Hän ei milloinkaan puhunut minun kanssani sellaisista asioista.
Mutta hän sanoi usein elämässä sattuvan, että ihmisiä kohtasi "coup
de foudre" [Salamanisku. — Suom.]. Joskus se saattoi tuoda mukanaan
korkeimman onnen, mutta ei aina. Itsensä hillitsevällä ihmisellä oli
kuitenkin suuremmat mahdollisuudet välttää tyhmyyksiä ja olla liikaa
ihastumatta tähän "coup de foudreen" kuin hänellä, jolla oli taipumusta
horjahdella jokaisen vaikutelman ja mielenliikutuksen mukaan. Aivan
kuin harjoitettu sotilas paremmin kestää tulta kuin tottumaton alokas.
Anthony katsoi korkeudestaan minuun. Hän varjosti kädellä silmiään ja
tuntui tahtovan lukea sieluuni asti. Sitten hän virkkoi omituisesti
hymyillen:
— No, kreivitär, oliko hänen mielestään suuria syntejä olemassa?
— Kyllä! Sanansa rikkominen tai sukunsa häpäiseminen. Mutta hän sanoi,
että synnit eivät itsestään merkinneet niin paljoa kuin tapa, jolla ne
tehtiin. Mutta näistä minun sanoistani te saatte aivan liian vakavan
käsityksen isoäidistä! Hän oli kuitenkin hyvin iloinen, ja hänellä oli
hauskoja päähänpistoja.
— Hänen mielestään siis huvittelu oli sallittua?
— Tietysti kaikki huvit, jotka eivät vahingoittaneet toisia. Hän
sanoi, että papit ja ennakkoluulot olivat riistäneet maailmasta paljon
viatonta iloa.
— Siinä hän oli aivan oikeassa.
— Hän piti ihmisistä, joilla oli hieno vaisto, jotka osasivat "katsoa
silmäluomillaan". Voin vakuuttaa, ettei mikään mennyt ohi hänen
silmiensä. Hän pyysi minua välttämään sitä mauttoman hentomielistä
katsantokantaa, joka oli eräänlaisilla ihmisillä — niillä, jotka
draamallisesti kirjoittavat hyveen isolla kirjaimella. Maailmassa
on kyllä velvollisuuksia, jotka on täytettävä toisinaan iloisesti,
toisinaan hiljaa. Mutta älä milloinkaan väännä kasvojasi hyveellisen
moralisoiviksi. Se ei milloinkaan hanki sinulle ystäviä. Sillä tavoin
opin ottamaan elämän iloisesti.
Istuimme hetken hiljaa. Sitten Anthony teki parhaansa huvittaakseen
minua. Juttelimme kevyesti milloin mistäkin ja olimme iloisia kuin
kiltit lapset. Aika riensi. Kellon lyödessä kahdeksaa minusta tuntui,
kuin olisimme keskustelleet vain muutamia minuutteja.
— Nyt on teidän vikanne, jos minä myöhästyn päivälliseltä! huudahdin.
— Te herätitte muiston isoäidistä ja markiisista, ja se sai minut
puhumaan.
— Saanko tulla illalla jälleen — tuomaan takaisin "La Rochefoucauldin"?
kysyi hän veitikkamaisesti hymyillen.
— En tiedä — saa nähdä! vastasin minä kiitäen huoneestani ja jättäen
hänet yksin takan ääreen.
Kymmenes luku.
Tullessani makuukamariini oli ovi avoinna Augustuksen huoneeseen. Hän
ei ollut vielä saapunut pukeutumaan päivälliselle. Ei edes silloinkaan,
kun minä olin jo aivan valmis laskeutumaan alakertaan.
Kello löi puoli yhdeksän.
Kiiruhdin portaita alas ja käytävää pitkin hänen "luolaansa" kohden.
Oven ulkopuolella tapasin hänen palvelijansa.
— Herra Gurrage nukkuu, sanoi hän, — eikä tunnu taipuvaiselta heräämään
pian.
Hän aukaisi oven, ja minä astuin sisään. Augustus makasi suuressa
nojatuolissaan takkatulen edessä. Hänen kasvonsa olivat tummanpuhuvat,
suu selällään, ja hän kuorsasi valtavasti.
Huone oli kuvottavan täynnä alkoholihöyryjä ja kosteitten vaatteitten
hajua. Hänen vieressään oli melkein tyhjennetty whiskylasi. Pullo
oli sen luona tarjottimella, ja lattialle oli yksi lasi särkynyt
pirstaleiksi.
Atkinson rupesi kokoamaan lasinsiruja.
— Augustus! huusin minä, mutta hän ei herännyt.
— Augustus! On jo päivällisaika!
— Anteeksi, rouva! sanoi palvelija kunnioittavasti yskäisten. — Jos
uskallan sanoa ajatukseni, niin on parasta antaa herran nukkua itsensä
selväksi. En lähde hänen luotaan. Kun hän on näin, niin hän suuttuu
kovin, jos hänet herätetään.
Katselin väliin whiskypulloja, väliin hänen tummanpuhuvia kasvojaan.
Minua rupesi kuvottamaan. Tänä iltana ei lady Tilchester ollut minua
auttamassa.
— Avatkaa ikkuna, sanoin Atkinsonille, — ja taivuttakaa herra
vuoteeseen, kun hän herää.
Sitten läksin huoneesta. Kaikki vieraani olivat jo kokoontuneet
vierashuoneeseen.
— Olen pahoillani, sanoin minä, — että saavun näin myöhään. Mieheni on
sairas, enkä luule hänen voivan saapua päivälliselle. Luultavasti hän
on vilustunut metsällä.
Sanoin herroille kuka nainen kunkin oli vietävä pöytään ja laskin itse
käteni Anthonyn käsivarrelle.
Minusta tuntui, kuin hän olisi puristanut sen itseään vastaan, mutta en
virkkanut mitään, ja me menimme ruokasaliin.
En tiedä lainkaan, mistä keskustelimme. Kolme ruokalajia oli tarjoiltu,
ennenkuin olin ennättänyt tointua. Mutta kuulin itse, että nauroin, ja
herra Doddia, joka istui rinnallani, tuntuivat sanani kovin huvittavan.
— Raitis ilma ja ulkona liikkuminen ovat totisesti tehneet teille
hyvää, rouva Gussie, kuulin hänen lopulta huudahtavan. — Poskenne ovat
punaiset ja silmänne kimaltavat kuin tähdet.
— Niin, tänään on ollut ihastuttava päivä, vastasin minä.
— Lorua koko juttu, herra Mc Cormack, kuului rouva Doddin ääni suoraan
pöydän yli. — Olen tuntenut Gussie Gurragen koko elämäni. Hän ei
milloinkaan tässä maailmassa ole kylmettynyt.
Anthony rupesi nyt tyynesti keskustelemaan kanssani; hän ei sanonut
paljoa, mutta hänen äänensä kaikui tavattoman viileältä ja hillityltä.
Hän ei kertaakaan katsonut minuun. Olin kiitollinen siitä; en olisi
luultavasti kestänyt hänen silmistään loistavaa myötätuntoa. Hän puheli
myöskin Wakelyn kanssa, joka istui hänen toisella puolellaan, ja heitti
myös silloin tällöin leikillisen sanan pöydän ylitse neiti Springelille.
Illallinen oli lopussa; naiset rupesivat nousemaan lähteäkseen
ruokasalista, herra Mc Cormack meni edellä avaamaan ovea meille.
Kun se oli selällään, niin että saatoimme nähdä halliin, pisti
silmiimme omituinen ilmestys, joka lähestyi "luolasta" tulevaa
käytävää pitkin. Siinä oli Augustus, jota tuki Atkinson ja eräs toinen
palvelija. Hän lähestyi laulaen lallattavalla äänellä varieteelaulun
pätkää.
Vähemmässä kuin sekunnissa Anthony oli ovella, jonka hän kiskaisi
kiinni; herra Mc Cormack ja muut herrat seisoivat mykkinä ja
hämmästyksen jäykistäminä.
— Enkös sitä sanonut! Ei mitään vilustumista ollut, huudahti Dodd.
— Hiljaa, rouvani! sanoi Anthony vakavalla äänellä, ja hänen silmänsä
tuntuivat syöksevän sinivihreätä tulta. — Meillähän on mainion hupaista
täällä; mitä naiset arvelevat, jos istuutuisimme jälleen?
Lady Wakely meni heti paikalleen, ja minä kiiruhdin tuolilleni. Pian me
taas kaikki istuimme pöydän ympärillä.
Nyt Anthony ponnisti kaikkensa huvittaakseen seuraa. Suunnattoman
tahdikkaasti hänen onnistui pitää kaikkien mielenkiinto yllä
vielä puoli tuntia, ja kun sitten iloisesti keskustellen läksimme
ruokasalista, tekivät herrat meille seuraa.
Lady Wakely sanoi hetken kuluttua ystävällisesti hyvää yötä, ja muut
naiset seurasivat hänen esimerkkiään. En sanonut sanaakaan kiitokseksi
Anthonylle, en edes kertaakaan katsahtanut häneen.
Noustuani budoaariini kuulin Augustuksen kuorsaavan sisimmässä
huoneessa. Kaikeksi onneksi hän oli nukahtanut.
En soittanut Mc Gregoria; päätin viettää yön arkihuoneessani. Roy tuli
minua vastaan ja nuoli kättäni.
Silloin yhtäkkiä tuntui, kuin jokin minussa olisi lauennut; kaikki
tahdonvoimani petti, ja minä vaivuin taljalle koirani viereen ja itkin
kovemmin kuin milloinkaan ennen, kasvot painettuina Royn pehmeätä,
mustaa turkkia vastaan.
Oi, isoäiti, anna anteeksi heikkouteni! Mutta jos olisit voinut
aavistaa tämän kurjuuden, niin ei edes sinunkaan mielestäsi olisi
Calincourtin tarvinnut pitää lupaustaan.
En huomannut, että ovi avautui, mutta kuulin äkkiä Anthonyn äänen.
— Ambrosine, älkää taivaan tähden itkekö niin! kuiskasi hän käheästi.
En nostanut päätäni.
— Ah, en voi teitä tarpeeksi kiittää ystävällisyydestänne, nyyhkytin
minä, — mutta jos edelleen aiotte olla minulle ystävällinen, niin
jättäkää minut nyt.
Hän polvistui viereeni taljalle, mutta ei edes koskettanut hiuksiani.
— En voi jättää teitä näin, sanoi hän särkyneellä äänellä, aivan
kuin hänen olisi ollut vaikeata puhua. — Ambrosine, rakkaani, pikku
kreivitär, älkää itkekö noin!
Onnen väristys kulki lävitseni kuullessani nämä hänen sanansa.
Nyyhkytykseni lakkasivat.
Jälleen kuulimme Augustuksen lallattavan äänen, kun hän rupesi
laulamaan viereisessä huoneessa.
Kauhuissani hyökkäsin pystyyn. Ajatella, jos hän tulisi tänne!
— Anthony! rukoilin minä. — Jos tahdotte olla hyvä minua kohtaan, niin
menkää nyt!
Avasin käytävän oven, mutta hän veti minut mukanaan.
— Kiellän teitä jäämästä tänne kahden kesken tuon elukan kanssa! sanoi
hän poissa suunniltaan. — Luvatkaa, että menette alas kamarineitonne
huoneeseen ettekä tänä iltana laske jalkaanne tähän talon osaan. Puhun
miehenne palvelijan kanssa ja järjestän kuntoon hänen asiansa.
Juoksin portaita alas. Oi, ajatella, että olisin jäänyt vielä edes
yhdeksi silmänräpäykseksi!
* * * * *
Seuraavana aamuna Augustus oli liian sairas noustaakseen jalkeille.
Satoi taas, ja aivan kuin yhteisestä sopimuksesta vieraamme lähtivät
päiväjunassa.
Kun lounaan jälkeen läksin ruokasalista mennäkseni portaita ylös,
pysähdytti Anthony minut.
— Älkää menkö sinne, sanoi hän, — tohtori on hänen luonaan, ja kokonaan
entiselleen tultuaan hän katuu varmasti. Hän on hädin tuskin päässyt
juoppohulluudesta, ja hänen täytyy olla vuoteessa ainakin pari päivää.
Luvatkaa, ettette mene hänen luokseen. Ellette lupaa, niin jään tänne
pitämään teitä kurissa.
Hänen äänensä oli hellä ja hyvä.
— Kyllä, vastasin hiljaa, — lupaan sen kyllä.
— Silloin sanon hyvästi, kreivitär. Tapaamme jälleen Dane Mountissa
marraskuun neljäntenä päivänä.
— Hyvästi, änkytin minä, ja me vaihdoimme levollisesti kädenlyönnin
toisten hallissa seisovien vieraiden nähden.
Mutta kun hänen autonsa ääni häipyi kaukaisuuteen, tuntui minusta, kuin
kaikki ympärilläni olisi ollut kuollutta.
Iltapostissa tuli Myrlshiren herttualta kutsukirje, jossa meitä
pyydettiin ottamaan osaa metsästykseen lokakuun kolmantenakymmenentenä
päivänä.
Augustus lähetti minua hakemaan.
Olin pitänyt lupaukseni enkä ollut mennyt hänen huoneeseensa.
Hän makasi vielä vuoteessa ja näytti sairaalta ja ajelemattomalta. Hän
lueskeli kirjeitään ja astuessani sisään tuijotti minuun verestynein
silmin.
— Olen saanut pari riviä Myrlshireltä, sanoi hän mahtipontisesti, mutta
hänen äänessään ei ollut jälkeäkään katumuksesta tai häpeämisestä. —
Hän sanoo kirjoittaneensa myös sinulle. Hän tahtoo minut metsästämään
kolmantenakymmenentenä päivänä.
En virkkanut sanaakaan. En aikonut suututtaa häntä, mutta hänen
ulkonäkönsä herättämä inho mykistytti minut.
— Mitä pirua, miks’et vastaa? karjui Augustus kasvot sinipunervina
raivosta. — Kirjoita heti, että me mielihyvällä otamme kutsun vastaan.
En liikahtanut paikaltani.
— Kuulehan, Augustus, sanoin minä. — En aio matkustaa sinun kanssasi
minnekään ja kerron kaikille avoimesti mistä syystä, ellet vanno jonkin
kautta, jota pidät pyhänä, ettet milloinkaan häpäise meitä niin kuin
eilen illalla. Kun olet päättänyt vannoa, niin ilmoita siitä minulle.
Ja minä läksin huoneesta Augustuksen huutaessa kirouksia jälkeeni.
Olin antanut itseäni varten järjestää erään kaukaisimman vierashuoneen.
Juuri vuoteeseeni aikoessani sain kirjelipun.
"Vannon", oli siinä, "tule vain luokseni. Tahdon antaa sinulle hyvänyön
suukon."
— Tervehtikää herra Gurragea, että tulen hänen luokseen huomisaamuna,
sanoin Atkinsonille.
Ja sitten suljin oveni.
Yhdestoista luku.
Augustus ei voinut poistua huoneestaan vielä neljään, viiteen päivään.
Kun tämä aika oli lopussa, oli hän perinpohjin katunut ja lupasi ruveta
paremmaksi ihmiseksi. Hän oli inhoittavan hyväilynhaluinen, mutta rauha
toki vallitsi jälleen.
En voi sanoa, että olisin ollut onnellisempi, mutta ainakin se oli
lepohetki myrskyssä. Koetin olla ystävällinen häntä kohtaan ja osoittaa
mielenkiintoa yhteisiin asioihimme.
Vihdoinkin, saapui kolmaskymmenes päivä, jolloin meidän piti matkustaa
Myrlton Castleen.
Meidän oli mentävä Lontoon kautta. Siellä Augustus jätti minut pariksi
tunniksi yksikseni. Hän sanoi menevänsä räätälille.
Minulla ei ole rahoja tehdäkseni ostoksia. Olin käyttänyt koko
ensimmäisen neljänneksen ostaakseni kirjoja ja antaakseni Hephzibahille
häälahjan enkä voinut pakottaa luontoani pyytämään Augustukselta lisää.
Mikä köyhyyteni päivinä olisi minusta näyttänyt suurelta summalta,
näytti nykyjään vain varsin niukoilta neularahoilta. Olin näet
oppinut huomaamaan, miten kallista kaikki on. Ei muuten kukaan ollut
neuvotellut kanssani avioliittosopimuksen teossa. Isoäiti ja markiisi
olivat tämän kaiken järjestäneet tulevan mieheni kanssa. Muistan
vieläkin isoäidin sanat: "Meidän on onnistunut taata sinulle vain
sangen niukka vuotuinen summa, mutta sensijaan saat aivan suurenmoisen,
jos sattumalta jäisit leskeksi."
Augustus oli sitäpaitsi luvannut hänelle, että saisin kaiken, mitä
toivoisin. "Hän saa niin paljon rahoja kuin pyytää, kohta kun hän on
vaimoni."
Juuri tämä _pyytäminen_ aiheutti sen, että nyt olin rahaton. Kun
seuraavalla kerralla saisin neljännekseni, niin varoisin tuhlaamasta
sitä yhdellä kertaa. On muuten kummallista, miten alakuloiselta tuntuu,
kun taskussa on vain pari puntaa.
"Voit kernaasti ottaa vaatteita laskuun", oli Augustus usein sanonut.
"Ei tee mitään, kunhan vain niistä näkyy, että ne ovat maksaneet paljon
rahaa."
Äkkiä pisti päähäni seurata Augustuksen kehoitusta. Minäkin menisin
räätälini luo. En ole juuri perehtynyt Lontooseen, mutta lady
Tilchester oli antanut minulle taitavimman muodissa olevan naisräätälin
osoitteen. Istuuduin ajuriin ja ajoin sinne.
Siellä oli kauniita tavaroita, ja minä tilasin useita pukuja ja otin
mukaani muutamia jo valmiiksi laitettuja. Aikoessani lähteä annoin
Augustuksen nimen ja osoitteen ja pyysin, että laskut lähetettäisiin
hänelle. Kaikki kävisi hänen tahtonsa mukaan.
Puhuin ehkä kovemmin ja selvemmin kuin tavallista, koska tiedän, että
puotilaisten on aina vaikea erottaa nimiä. Eräs nuori myyjätär, joka
kuuli mitä sanoin juuri hänen tullessaan huoneeseen, lähestyi minua.
— Vai niin, tämä tilaus on annettu madame Henrietten tehtäväksi, sanoi
hän sille vanhemmalle apulaiselle, joka oli minua palvellut. — Madame
Henriette on tilapäisesti muualla, lisäsi hän minuun kääntyen. — Mutta
hän pyysi minua sanomaan teidän armollenne, että kaikki lähetetään
tänään Myrlton Castleen, niinkuin on sovittu. Herra Gurrage oli äsken
täällä ja lähetti terveiset teidän armollenne; hän sanoo olevansa
pahoillaan, ettei hän ole tavannut teidän armoanne, mutta että hän
kohtaisi asemalla.
Äkkiä hän hämmästyi kasvonilmettäni, sillä hän lisäsi: — Paronitar
Grenellen, eikö totta?
Vanhempi apulainen, joka luultavasti tunsi lady Grenellenin ulkonäöltä,
oli kasvoiltaan viheriä kauhusta, että jokin hirveä erehdys oli
tapahtunut. Epäröin hetkisen; sitten sanoin:
— Nuo tavarat, jotka olen tilannut, ovat lady Grenellenin laskuun —
onneksi me olemme melkein yhtä pitkät. Voitte lähettää ne muitten
kanssa Myrlton Castleen.
Ja lausuen muutamia sopivia ihastuksen ilmauksia pöydällä olevasta
liinapuvustosta kävelin tyynesti pois.
En oikein tiedä mitä tunsin, ehkä minua eniten kiusasi tunne, että
minua oli häväisty.
En vihannut lady Grenelleniä, en myöskään ollut mustasukkainen
Augustuksen takia. Kaikki tuntui minusta vain niin äärettömän
alhaiselta.
Lady Grenellen — jalosukuinen nainen, jota arvatenkin oli kasvatettu
itsekunnioitukseen, hän, Myrlshiren herttuan serkku, ei siis mikään
nuori, kaunis nousukas — hän alentui ottamaan vaatteita Augustukselta!
Rakastajan ottamista rakkaudesta voin ymmärtää ja mahdollisesti voin
sen antaa anteeksikin. Markiisi oli ollut isoäidin rakastaja — mutta ei
sellainen raaka ihminen kuin Augustus.
Kun tulin asemalle, oli Augustus jo siellä; sanoen tekosyyksi, että
piti katsoa, olivatko palvelijat ja matkatavarat kunnollisesti
saapuneet, hän etsi lady Grenelleniä joka paikasta.
Hänen naamansa venähti pitkäksi, kun hän näki minut; luultavasti hän
oli toivonut, että paronitar olisi tullut ennen minua.
En voinut auttaa, että puhuttelin häntä tavallista kylmemmällä äänellä,
vaikka koetin olla luonnollinen. Hetki ei sopinut moitteeseen ja
kohtaukseen. Kaksi herraa, jotka olin tavannut Harleyssa, kulki ohi,
ja minut nähdessään he lähestyivät vaunun ikkunaa. Hekin aikoivat
Myrltoniin.
— Miksi ette nouse tähän vaunuun? kysyin rakastettavasti siltä
hupaiselta herralta, jota oli nimitetty "Billyksi", mutta jonka
oikeata nimeä en ollut lainkaan kuullut. — On niin ikävää matkustaa
kahdenkesken miehensä kanssa.
Hän nousi vaunuun ja istuutui minua vastapäätä. Juttelimme rattoisasti.
— Miks’et tule sisään, Gurrage? kysyi hän. — On niin kylmä, kun
vaununovi on auki.
Augustuksessa ei ole kylmäverisyyttä, kun hän joutuu tällaisiin puliin.
Hän tulee heti huonolle tuulelle.
Viimehetkessä ennen junan lähtöä lady Grenellen hyökkäsi asemalle.
Augustus ryntäsi häntä vastaan, ja samassa junailija löi vaunumme oven
kiinni. Rugbyn rautatieristeyksessä, missä meidän piti muuttaa junaa,
saisimme vasta tietää, oliko heidän onnistunut nousta junaan vai eikö.
Rugbyssä saimme odottaa neljännestunnin junan saapumista. Emme nähneet
tuota kunnon paria. Luultavasti he olivat jääneet junasta.
Vähän ennen junan lähtöä ajoi asemalle ylimääräinen. Siitä laskeutuivat
lady Grenellen ja Augustus. Lady oli loistavan kaunis, mutta Augustus
näytti nololta ja nyreältä meitä tervehtiessään.
— Olipa harmillista jäädä junasta, sanoi lady Grenellen nauraen. —
Herra Gurrage tahtoi ottaa ylimääräisen junan. Oli tosiaankin onni,
että hän oli asemasillalla. Itselläni ei minulla olisi ollut varaa
kustantaa sitä.
Nyt hän vasta ensi kerran suvaitsi huomata minun läsnäoloni. Herra
Billy kiusoitteli Augustusta, ja me kaikki asetuimme salonkivaunuun,
jonka herttua oli tilannut ja jossa jo istui muutamia hänen
vieraitaan. Ne olivat kaikki lady Grenellenin ystäviä, ja pian koko
seurueen mielenkiinto oli kohdistunut vain häneen. Hän kertoi nauraen
onnettomuudestaan. Hänen valkeat hampaansa loistivat punaisten huulien
välitse, ja kauniit posket olivat pehmeät kuin persikat. Ei kukaan
tosiaankaan voinut olla viehättävämpi kuin hän, ja rupesin säälimään
Augustusta. Käsitin, että jos tuo hurmaava olento armollisesti otti
vastaan miehen ihailun, niin tämä saattoi tehdä tuhmuuksia hänen
tähtensä.
Tuntui kuitenkin, että heidän välinsä tällä kertaa olisi ollut
lopussa, sillä pari kertaa hän nolasi Augustuksen täydellisesti ja
lopuksi vetäytyi erään nuoren herran seurassa sisempään vaununosastoon
heitettyään ovelta lentosuukon koko seurueelle.
— Aion puhua Luffylle järkeä, kunnes tulemme Myrltoniin, sanoi hän.
Augustuksen kasvoille nousi ukkospilvi. Ihmettelin, mahtoiko hän
tyhjentää myöhemmin suuttumuksensa tuohon naiseen vai minuun. Ajan
mittaan sen näkisi.
Myrlton oli suurenmoinen paikka, monta sataa vuotta vanha, täynnä
traditsioneja ja aaveita. Linnassa oli oikea nostosilta ja vanhoja,
korkeita saleja.
Herttua on mainio isäntä. Hän tuntui ihastuneelta nähdessään minut ja
kertoi koko mielenkiintonsa metsästystä kohtaan johtuneen siitä, että
saisi nähdä minut vieraittensa joukossa. Olin sangen imarreltu.
Lady Grenellen oli riehakkaalla tuulella.
— Berty, olen saanut kiinni sen naisen! huudahti hän nauraen, veti
erään tuolin esiin ja harkitusti erotti minut herttuasta, jonka
kanssa istuin vähän syrjässä muusta seurueesta. — Hän ei ole lainkaan
hullumman näköinen, ja minä olen kutsunut hänet täteineen tänne
huomiseksi. Hänellä on ainakin viisikymmentä tuhatta vuotuisia korkoja,
mutta hän on amerikatar; englantilaisilla markkinoilla ei ole ketään
tarpeeksi rikasta.
— Mutta, Cordelia, olenhan sanonut, etten tahdo amerikatarta! virkkoi
herttua moittivasti.
— Kiittämätön ihminen! nauroi lady Grenellen. — Ja minä kun olen
nähnyt niin paljon vaivaa! Nyt aion mennä uinahtamaan, hiukan ennen
päivällistä. Hyvästi siksi aikaa, — ja hän poistui kauniin nuoren
herransa kanssa jättäen Augustuksen pureksimaan lyhyitä viiksiään.
Kenenkään ei tarvinnut välittää, mitä hänen naapurinsa tekivät. Vieraat
eivät istuneet seinämillä odotellen hauskutusta. Kaikki tuntuivat
kotiutuneilta ja tekivät mitä heitä huvitti.
Seura ei ollut suuri, mutta tavattoman hyvin pantu kokoon. Tunsin, että
illasta koituisi hauska. Ennenkuin läksin päivälliselle, tuli Augustus
huoneeseeni.
Hän sanoi toivovansa, että ottaisin ylleni muutamia jalokiviä. Hän
tuntui tyytyväiseltä minuun ja lähestyi antaakseen suudelman. En voinut
puhua, koska Mc Greggor oli huoneessa, ja sitten tuntui taas olevan
liian myöhäistä. Suhtautuisinko vaiteliaasti kaikkeen? Ah, kunpa olisi
ollut joku, jolta kysyä neuvoa — lady Tilchester ehkä, mutta miten
saattaisin niin pian häitteni jälkeen sanoa hänelle: Mieheni ostelee
toiselle naiselle pukuja ja on luultavasti hänen rakastajansa; mutta
paitsi asian häpeällistä puolta ja inhoa, jota se herättää, en tunne
itseäni lainkaan loukatuksi ja olen vain kiitollinen kaikelle, olipa
se mitä hyvänsä, mikä pitää miestä loitolla minusta! Mitähän hän siitä
ajattelisi? Ymmärtäisikö hän minua? Näkeehän hän lordi Tilchesterin
ja Babykinsin suhteen. Vai pitäisikö hän sitä loukkaavana? Kunpa vain
tietäisin. Ehkä anoppini on oikeassa sanoessaan, etten ole lihasta ja
verestä tehty nainen, niinkuin kaikki muut.
Aikaisin seuraavana aamuna saapuivat lordi ja lady Tilchester
Babykinsin seurassa ja myöhemmin nuo molemmat amerikattaret, neiti
Martina Cadwallader ja hänen sisarentyttärensä neiti Corrissandre K.
Trumpet.
Me kaikki olimme rajattoman uteliaita näkemään heitä, mutta kauan ennen
heidän tuloaan meillä oli aavistus heidän läsnäolostaan. Kaksi maailman
kimeintä amerikkalaista ääntä oli hukuttaa kohteliaisuuksiin isäntämme
ja lady Grenellenin.
— Hän näyttää hirvittävän hyvältä, kuiskasi Bakykins, joka ensimmäisenä
huomasi heidät heidän kulkiessaan läpi hallin.
Täti kulki edellä lady Grenellenin seurassa. Hän oli pitkä nainen,
jonka iho oli intiaaninruskea. Hänen hiuksensa olivat kauniit, valkeat
ja mainiosti kammatut, ja hänen asentonsa oli suurenmoinen.
Perijätär seurasi herttuan kanssa. Hän on pieni ja täyteläinen ja
näyttää naiselliselta. Hänellä on somat kasvot, kuoppaiset posket ja
suuret ruskeat silmät. Molemmat naiset olivat valikoidun hienosti
puetut.
Heidän maailmantottumuksensa tuntui olevan täydellinen, eikä heissä
näkynyt kömpelyyden eikä ujouden jälkeäkään.
Lady Grenellen oli kertonut meille heidän tarinansa. Heidän suonissaan
ei ollut tippaakaan sinistä verta. He olivat yksinkertaisen
ruumiillisen työn tekijäin lapsia ja lastenlapsia, ja kuitenkin heillä
oli norjat jäsenet, pienet päät ja he käyttäytyivät kuin hienosti
sivistyneet naiset.
Kun kuulin heidän puhuvan, heräsivät muistot varhaisimmasta
lapsuudestani. Pidin heistä heti.
Englantilaisen tavan mukaan lady Grenellen ei esitellyt heitä muille
kuin Babykinsille, joka sattumalta meni heitä vastaan, ja heti
senjälkeen menimme välipalalle, joka oli katettu pikkupöytiin.
Herttua näytti koomillisen levottomalta. Hän rypisteli kulmiaan aivan
kuin olisi koettanut ymmärtää jotakin vierasta kieltä.
Istuin lady Tilchesterin kanssa toisessa pöydässä; emme kuulleet
paljoakaan heidän keskustelustaan, vain amerikatarten puheet. Kaikki
muistutti puhelinkeskustelua, jonka kuulin kerran eräässä Pariisin
teatterissa. Kuului vain toisen puolen puheet, mutta ei vastauksia.
— Tämähän on oikea linna! — Mitä sanotte? — Niin, pää poikki hallissa.
— Neiti Trumpet on jo selvillä kaikista perimätiedoista. Hän luki ne
kaikki matkakirjastaan matkalla tänne. — Luulen, paras herttua, että
hän tietää enemmän sukunne historiasta kuin te itse — j.n.e.
— Vahinko, että heidän äänensä ovat niin hirveät! huudahti lady
Tilchester. — Tiedän, että se peloittaa Bertyä. Hän on niin naurettavan
kärtyisä, ja kuitenkin on aivan välttämätöntä, että hän ottaa
perijättären. Ah, rakas rouva Gurrage, autatte kai meitä työntämään
tuon tytön herttualle! Pyydän teitä avomielisesti, koska herttua on
rakastunut teihin ja tietenkään senvuoksi ei lainkaan välitä neiti
Trumpetista.
Olisin loukkaantunut, jos tämän olisi joku muu minulle sanonut, mutta
lady Tilchester on niin hurmaava, että hän saa sanoa mitä tahtoo.
— Erehdytte täydelleen. Olen tavannut herttuan vain teidän luonanne,
vastasin hymyillen. — Ei kai niin pian voi rakastua, vai miten? Lupaan
tehdä parhaani rohkaistakseni herttuaa menemään naimisiin neiti
Trumpetin kanssa, jos sitä toivotte.
— Minä ryöstän teidät iltapäivällä ylempään kerrokseen, jotta ette saa
mitään epäjärjestystä aikaan, sanoi hän rakastettavasti hymyillen.
Mikään ei olisi voinut miellyttää minua enemmän; keskustelin mieluummin
ihastuttavan lady Tilchesterin kanssa kuin minkään herttuan.
Välipalan jälkeen tapahtui muutamia esittelyjä.
— Olen ylpeä saadessani tutustua teihin, sanoi täti lady
Tilchesterille. — Olemme kuulleet paljon puhuttavan teistä
kotimaassamme, ja sisarentyttäreni neiti Trumpet on aina ihaillut
muotokuvaanne.
Sillä välin sisarentytär keskusteli minun kanssani. Hänessä on jotakin
raikasta ja miellyttävää, mikä pian sai minut unohtamaan hänen hirveän
äänensä.
— Tuntuu käsittämättömältä, sanoi hän, — meistä, jotka Amerikassa niin
suunnattomasti kunnioitamme kaikkea todellakin vanhaa, kuulla herttuan
nimittävän tätä linnaa vanhaksi kivikasaksi. Haluaisin nähdä sen
paikan, jossa hänen esi—isänsä mestattiin toukokuussa 1485. Herttua ei
tunnu edes olevan siitä selvillä, mutta matkakäsikirjani mukaan pitäisi
vielä voida erottaa veritahroja kivistä.
Nyt tuo kaunis nuori herra, lordi Luffton, kietoi hänet keskusteluun,
ja kun lady Tilchester ja minä kotvan kuluttua läksimme huoneesta,
saattoivat hän ja herttua perijätärtä verityön tapahtumapaikalle.
Nähtävästi he aikoivat siirtää mattoja ja koettaa etsiä veriläiskiä.
— Luulen, että lordi Lufftonista tulee vaarallisempi salakari, kuin
mikä minusta milloinkaan olisi voinut tulla, sanoin nauraen. — Ehkä
hänelläkään ei olisi mitään viidenkymmenentuhannen vuosituloja vastaan.
— Oh, siihen kyllä Cordelia tietää parannuskeinon, Babykins, joka
tietää kaiken, väittää, että Cordelia on korvia myöten rakastunut
lordi Lufftoniin, joka tuli kotiin sodasta viikko sitten. Hän ei anna
kenenkään toisen naisen lyödä itseään laudalta.
Nousimme pieneen tornissa olevaan vieraskamariin; se oli
kahdeksankulmainen, hurmaava, vanhanaikainen huone. Juuri sellaisessa
minun mielestäni olisi isoäidin pitänyt asua.
Vedimme kaksi tuolia takan ääreen ja teimme olomme kodikkaaksi.
Kuinka rakastettava ja viehättävä tämä nainen osaakaan olla! Voin
verrata häntä vain auringonsäteeseen; niin lämmittävä ja virkistävä on
hänen seuransa.
Hänen esiintymisessään on jotakin niin ylevää, että hänen
yksinkertaisimmatkin sanansa kaikuvat jaloilta ja hienoilta. Ei
tosiaankaan ole ihmeellistä, että herra Budge palvoo häntä.
Emme puhuneet muista ihmisistä paljoa. Hän kertoi omista
harrastuksistaan ja kaikista niistä ihmisystävällisistä suunnitelmista,
joihin hän oli ryhtynyt. Lopuksi hän sanoi:
— Ettekö ole vielä käynyt Dane Mountissa?
— En, aiomme matkustaa sinne maanantaina, kun lähdemme täältä.
— Teillä on siitä loppumatonta hupia, sanoi hän tuijottaen tuleen. —
Anthony on ollut käymässä teillä, vai miten?
— Kyllä, vastasin minä, ja ääneni värisi ajatellessani tuota hirveätä
vierailua.
Hän istui hetken vaiti.
— Tahtoisin niin mielelläni, että teistä tulisi ystävykset, sanoi hän
lopuksi äärettömän ystävällisellä äänellä. — Ehkä ette aina ole oikein
onnellinen. Tahtoisin teidän tietävän, että jos jotenkin voisin teitä
auttaa, niin se olisi minulle mieluinen velvollisuus.
— Oi, rakas lady Tilchester, sanoin minä, — olette jo ollut niin hyvä
ja ystävällinen minua kohtaan, etten milloinkaan unohda sitä. Vaikka
olenkin vieras teille, olette kuitenkin välittänyt minusta.
— Pidin teistä heti ensihetkestä, kun näin teidät tanssiaisissa, ja
Anthony tuntee erikoista mielenkiintoa teitä kohtaan. Hän ja minä
olemme niin vanhat ystävykset, että aina kiintyisin henkilöön, jota hän
pitää minun ystävyyteni arvoisena.
Paljon olisin tahtonut kysyä häneltä, mutta kieleni tuntui aivan
lamautuneelta. Tuntui aivan helpotukselta, kun hän muutti puheenaihetta.
Pian hämärä laskeutui huoneeseen, ja palvelijat toivat lamppuja.
— Kello on kohta viisi, sanoi hän vihdoin. — Luultavasti meidän on
nyt pukeuduttava ja mentävä juomaan teetä ja ottamaan selville, miten
avioliittokokelaat jaksavat!
Nousin seisomaan.
— Nyt aion nimittää teitä Ambrosineksi, virkkoi hän suudellen minua.
— Minun ei muuten ole helppo solmia ystävyyssuhteita, mutta teidän
silmissänne on jotakin niin liikuttavaa. Rakkaani, toivon, ettei
kohtalo saa teitä mihinkään juhannushullutteluun, sellaiseen, minkä
minä olen tehnyt ja jota saan katua koko ikäni!
Ajattelin hänen sanojaan mennessäni huoneeseeni.
Mitähän hän mahtoi tarkoittaa?
Kahdestoista luku.
Hallia reunustavalta parvekkeelta kohtasi silmiäni kaunis näky.
Tee oli katettu pitkälle, matalalle pöydälle. Tuli leimusi mahtavissa
uuneissa. Naiset kevyissä, vaaleissa puvuissaan näyttivät kukkasilta ja
erottuivat kauniisti vanhan kivihallin syviä varjoja vastaan.
Lady Grenellen, rehevä kuin ruhtinatar, oli koonnut ympärilleen joukon
pieluksia, joiden varaan hän oli heittäytynyt loikomaan matalaan,
leveään sohvaan.
Hänen vieressään istui Augustus; ylhäältä päin, minun
seisomapaikaltani, ei voinut nähdä, miten ruma hän oli, ja hänen
tupakkapukunsa tummanpunainen väri korosti naisen kaunista toalettia.
Lady Grenellenin kasvoilla, joita lamput kirkkaasti valaisivat, oli
kuvaamattoman viehättävä ilme.
Augustuksen asento oli nöyrä. Ilmeisesti he olivat solmineet rauhan.
Kaksi muuta naista, perijätär ja Babykins, sekä lordi Tilchester ja
useat muut herrat istuivat pöydän ympärillä ja joivat teetä kuin pienet
kiltit lapset.
Herttua ja neiti Cadwallader olivat syventyneet tutkimaan asekokoelmaa.
Joku oli avannut pianon ja soitteli hiljaa erästä säveltä.
— Hei, katsokaahan! huudahti neiti Corrissandre K. Trumpet. — Tuolla
parvekkeella seisoo aave!
Hän osoitti minua. Pilkahdus valkoisesta samettipuvustani lienee osunut
hänen silmäänsä.
— Ei, en ole mikään kummitus, vaan aion tulla sinne syömään kaakkua,
vastasin minä ja kiiruhdin portaita alas.
Lady Tilchester ei ollut vielä saapunut.
Istuuduin "Billyn" viereen. Kaikki oli iloista ja valoisaa. Oli
mahdotonta tuntea mieltään masentuneeksi.
Kun tarkasteli neiti Trumpetia lähemmin, huomasi, että hän
ikäänsä nähden oli liian komeasti puettu; kauniimpi hän oli ollut
yksinkertaisessa matkapuvussaan, mutta hänen hyvä tuulensa ja mainiot
vastauksensa eivät jättäneet toivomisen varaa. Hän ratostutti meitä
kaikkia, ja, sallipa lady Grenellen tai ei, joka tapauksessa lordi
Luffton näytti kuvaamattoman ihastuneelta.
— Missä olette ollut koko iltapäivän? kysyi herttua moittivalla
äänellä. — Olen etsinyt teitä kaikkialta.
— Olen istunut lady Tilchesterin kanssa hänen huoneessaan, vastasin
hymyillen.
— Mutta nyt on minun vuoroni, kuiskasi hän. — Kohta kun olette syönyt
tuon vaikeasti sulavan lämpimän teekakun, aion minä viedä teidät pois
katsomaan taulukokoelmaani.
Katsoin lady Tilchesteriin. Mitä hän olisi neuvonut minua tekemään?
— Teroittakaa hänen mieleensä välttämättömyyttä olla rakastettava
perijätärtä kohtaan. Olitte oikeassa: hän on saanut vaarallisen
kilpakosijan, kuiskasi lady Tilchester, minkä jälkeen me poistuimme.
Herttua voi kyllä olla miellyttävä huolimatta hentomielisestä
käytöksestään.
— Mitä arvelette perijättärestäni? kysyi hän lopulta, kun pysähdyimme
erään Tintoretton eteen.
Ilmaisin ihastukseni ja rohkaisin häntä parhaani mukaan.
— Olen hyvin tyytyväinen häneen, myönsi herttua, — mutta pelkään, ettei
hän aio tyytyä siihen osaan, jonka olen ajatellut herttuattarelleni.
Hänellä on liian jyrkkä luonne. Minusta tuntuu, että juuri minä saan
ottaa toimekseni kevätsiivoukset ja lastenkamarin silmälläpidon. Aion
kuitenkin ajaa asian läpi, vaikka olenkin äärimmäisen kiusallisessa
asemassa. Tiedättehän, että olen syvästi rakastunut teihin.
— Sepä harmillista teille, vastasin nauraen, — mutta älkää antako
sen mitenkään estää aikomuksianne. Teidän täytyy hyvin sitkeästi
ponnistella miellyttääksenne perijätärtä, sillä muuten pahoin pelkään,
että lordi Luffton sekaantuu peliin.
Hän tuijotti epäluuloisesti minuun.
—Luffy! huudahti hän aivan ällistyneenä. — Oh, siitä kyllä Cordelia
pitää huolen; he ovat ystäviä.
— Oi, miten te kaikki minua huvitatte, sanoin nauraen, —
rakkaussuhteillanne ja mustasukkaisuuksillanne ja pienillä
salajuonillanne. Kaikki ovat täällä parittain; jokaisella on oma
"ystävänsä".
— Emme silloin ole ikävystyttävän uskollisia toisiamme kohtaan.
— Aiotteko sallia herttuattarellenne ystävän? kysyin minä.
— En, en ainakaan ennen kuin olen muutamien jälkeläisten avulla
varmistanut perheen perimiskysymyksen. Sen jälkeen luultavasti sallin
herttuattareni huvitella parhaansa mukaan. Niin hän muuten varmasti
tekisikin lupaa kysymättä. Eihän voi katsella kaikkia ystäviänsä
syömässä kaakkua ja itse tyytyä voihin ja leipään.
— Taidattepa olla sofisti, vastasin hymyillen.
Ennenkuin seurue hajaantui, oli helppoa nähdä, että suunnitelma oli
mennä karille, sillä kukaan asianomaisista ei tehnyt, mitä oikeuden
mukaan häneltä olisi voinut vaatia.
Jo heti ennen päivällisiä saattoi huomata, että jotakin oli vinossa.
Lordi Luffton haki avoimesti perijättären seuraa huolimatta lady
Grenellenin mielistelevästä imartelusta. Mutta kun kello löi
yksitoista, olivat uhkaavat pilvet jo levinneet kaikkialle. Luultavasti
Augustus oli eniten poissa suunniltaan. Mustasukkaisuuden tuskat olivat
turmelleet hänen tuulensa. Ensiksikin kaunis Cordelia oli täydelleen
hänet nolannut, ja sitten hän oli saanut katsella tämän turhia
yrityksiä saada lordi Luffton perijättären paulasta.
Vaikka herttua omisti huomaavaisuutensa minulle, ei hän kuitenkaan
voinut peittää ärtymystään asioiden kulusta.
Neiti Martina Cadwallader osoitti ilmeisesti harmiaan siitä, että hänen
sisarentyttärensä ei osoittanut riittävää harrastusta asiaan, jota he
olivat tulleet päättämään. Babykins oli tavallista enemmän hyttysen
kaltainen, joka lenteli kaikkia pistelemässä.
Ainoat, jotka tuntuivat välinpitämättömiltä, olivat ne kaksi, jotka
olivat saaneet sekamelskan aikaan, nimittäin lordi Luffton ja neiti
Trumpet.
He olivat lähteneet parvekkeelle katselemaan tauluja, ja kahtakymmentä
minuuttia vailla kaksitoista heitä ei löydetty mistään.
Lady Grenellenin silmiin oli noussut uhkaava loiste.
— Menkäämme nukkumaan, sanoi hän. — Berty, miksi et anna sammuttaa
valoja?
— On parasta, että menemme heitä hakemaan, vastasi herttua.
— Ehkä he ovat pudonneet laskuluukusta? esitti Babykins.
— Ette kai usko, että mikään vaara olisi uhkaamassa? kysyi neiti
Cadwallader levottomasti. — Olen vastuussa Corrissandresta tällä
retkellä.
Hajaannuimmme pieniin joukkoihin ja läksimme parvekkeelle. Tapansa
mukaan tahdikkaasti lady Tilchester pysähtyi sinne tänne osoittamaan
jotakin kuuluisaa taulua, tai gobeliinia tädille. Näin hän teki vain
siksi, ettei neiti Corrissandren löytäminen tuntuisi olevan tämän
harhailun päämääränä.
Kaukaisemmassa nurkassa, korkeaan ikkunakomeroon kiivenneinä istuivat
molemmat syylliset riiputellen jalkojaan.
Oli mahdotonta nähdä mitään kauniimpaa kuin neiti Trumpet istumassa
siellä. Kokonaisesta hienojen pitsihameiden pilvestä pistivät esiin
pienet vaaleanpunaiset silkkikengät. Hänen koko kasvonsa loistivat
naurunhalua. Hän ei näyttänyt hituistakaan nolostuneelta.
— Oi, herttua, huudahti hän, — minkä ihastuttavan paikan olen löytänyt
täältä. Olemme istuneet vaanimassa munkkia, mutta hän ei ole ilmestynyt.
Herttua lähestyi auttaakseen hänet alas.
— Älkää vaivautuko mitenkään, vastasi amerikatar. — Me saimme
luostarissa oppia voimistelua. Voin hypätä.
Nyt lady Grenellen ilmestyi taistelutantereelle. Hän näytti
kiukkuiselta naaraskissalta. Käännyin takaisin ja poistuin lady
Tilchesterin seurassa. En siis tiedä, mitä tapahtui, mutta kun toiset
tulivat halliin, kulki perijätär herttuan seurassa; lordi Luffton
käveli yksinään ja Augustus loistavana lady Grenellenin rinnalla.
Kaikki paha tuntuu siis tuovan hyvääkin mukanaan.
Seuraavana päivänä söimme hurmaavan metsästysaamiaisen ja palasimme
sitten reippaasti jalkaisin. Tultuamme kotiin tuli perijätär
huoneeseeni juttelemaan kanssani.
— En tiedä mistä johtuu, mutta te tunnutte olevan vieras niinkuin
Martina—täti ja minä itsekin, virkkoi hän. — Ette lainkaan näytä
samanlaiselta kuin muut englantilaiset naiset. Tiedättehän, että olen
täällä katsomassa, miellyttääkö herttua minua. Isä vaatii kovasti, että
minusta pitää tulla herttuatar. Arvelen kuitenkin, että jos minun on
ostettava mies, niin voin yhtä hyvin ostaa sen, josta pidän eniten.
Eikö niin teidänkin mielestänne?
— Olen aivan samaa mieltä, vastasin varmasti. — Tietysti tulette
onnellisimmaksi sen kanssa, josta pidätte — vaikka hän olisikin vain
paroni.
— Sitä juuri aioin kysyä; mutta jos nyt ottaisin lordi Lufftonin
herttuan sijasta, niin täytyisikö minun kulkea paljonkin alempana ensi
vuoden kruunajaiskulkueessa?
— Kyllä, pelkään, että teidän täytyisi.
— Harmillista, sanoi hän. — Mutta hän on hyvin kaunis, eikö totta?
Tarkoitan lordi Lufftonia.
— Kyllä. Mutta häntä huhutaan huikentelevaiseksi. Herttua olisi kyllä
parempi aviomies.
Minusta tuntui, että olin tämän lady Tilchesterille velkaa.
— Pyh, useimmat miehet ovat hyviä aviomiehiä, kun vaimo hoitelee
rahoja. Ja siitä kyllä isä huolehtii, vastasi neiti Trumpet.
Koska se tuntui varsin uskottavalta, ei minulla ollut siihen mitään
sanomista.
— Teen kuitenkin pienen tunnustuksen, aloitti hän taas. — Tuo paroni
miellyttää minua kyllä jonkin verran, mutta toiselta puolen minua
miellyttäisi ruveta englantilaiseksi herttuattareksi. Sanokaa nyt,
kumman valitsisitte, jos olisitte minun sijassani.
— Aivan mahdotonta minun on neuvoa teitä siinä, vastasin minä.
— Englantilaisen herttuataren asema on ylhäinen — eikö totta? Totisesti
vahinko, etten voi saada sekä herttuaa että paronia! ja hän nauroi
tyttömäisen rattoisasti.
Ajattelin eilisiltaista keskustelua ja ihmettelin.
* * * * *
Sinä iltana herttuakin osoitti minulle luottamustaan.
Hän oli suunnattoman ihastunut neiti Trumpetein, myönsi hän. Hän
saattoi pitää avioliittoa melkein ilona nyt, ei enää pelkkänä
velvollisuutena.
— Jos olisitte vähimmälläkään osoittanut, että saattaisin joskus toivoa
teidän minusta välittävän, en tuhlaisi häneen ajatustakaan, sanoi hän.
— Kerran kyllä saatte vielä katua, että olette kylmä kuin jää.
— Miksi pitäisi syyttää ihmistä epämusikaaliseksi sen vuoksi, ettei
hän ihastu johonkin melodiaan? kysyin minä. — Te herrat arvelette
aina, että jos nainen ei rakastu juuri teihin, niin hänen täytyy olla
jääkylmä! Se ei totisesti ole johdonmukaista.
Hän katsoi minua hetkisen silmiin.
— Luulen, että te olette rakastunut johonkuhun, virkkoi hän. — Aion
tarkkailla teitä päästäkseni siitä selville.
— Tehkää niin! vastasin nauraen.
Ei kukaan niistä, jotka olin tavannut avioliittoon menoni jälkeen,
tuntunut edes kuvittelevankaan, että minä saattaisin olla rakastunut
Augustukseen tai että vihkisormukseni estäisi minua vähimmässäkään
määrin rakastumasta johonkuhun toiseen ja kuuntelemasta toisten
rakkaudentunnustuksia.
— Olette aivan erikoisen viehättävä, tiedättekö. Olette juuri
sellainen, kuin hienon naisen pitää olla. Te liikutte niin
viehättävästi, että sellaista harvoin näkee meidän päivinämme, ja
teidän silmänne — teidän silmänne muistuttavat sfinksin silmiä. Luulen,
että jos voisin saada tunteenne hereille, niin voisin unohtaa koko
maailman. Olen iloinen, että matkustatte huomenna!
— Minusta te äsken juuri sanoitte, että olitte erittäin ihastunut neiti
Trumpetiin, sanoin teeskennellen yksinkertaista.
Ja niin ilta kului.
— Luulen, että asiasta tulee tosi, sanoi lady Tilchester minulle, kun
nousimme kumpikin makuusuojiimme. — He ovat sopineet kohtauksesta
Lontoossa, eikä Luffya kutsuttu teatteriin.
— Ei, mutta sensijaan hänet kutsuttiin lounaalle ja kavaljeeriksi
luistinradalle.
— Viekas tyttö! huudahti hän nauraen. — Mutta luulen kuitenkin, että
hän loppujen lopuksi päättää ruveta herttuattareksi.
— Jos voitte kuvailla hänelle jotakin erikoisen kunniakasta, mikä
hänen osakseen herttuattarena tulee ensi vuoden kruunajaisissa, niin
luullakseni se saa hänet hyväksymään herttuan kosinnan.
— Cordelia käyttäytyy tyhmästi. Hän juuri kutsui heidät tänne ja
suunnitteli koko asian, ja nyt hän on kuitenkin suorastaan epäkohtelias
heille.
— Ajatella, miten imarrelluksi lordi Lufftonin pitäisi tuntea itsensä,
sanoin nauraen.
— Niin, jos olisi puhe jostakin toisesta, mutta Cordelialla on liian
monta oikkua ja mielitekoa. Miten kiitollinen pitääkään olla, kun
elämässä on muitakin harrastuksia. Nähdessäni useimmat tuttavani tunnen
itseni oikein onnelliseksi. Ellei minulla olisi ollut niin monia
harrastuksia, niin olisin ehkä heidän kaltaisensa.
Augustus oli lordi Lufftonin uskottomuudesta voittanut paljon.
En tiedä, minkä verran oli tarkoitus herättää jälkimmäisen
mustasukkaisuutta, mutta lady Grenellen oli ollut koko illan erikoisen
rakastettava miestäni kohtaan.
Sattumalta sain tietää, että hänen piti tulla neljänneksi meidän
vierailullemme Dane Mountiin.
— Meitä tulee vain aivan pieni seurue, sanoi hän. — Vain minä ja te
miehinenne. Pyysin Anthonyltä päästä tulemaan, koska Dane Mount on
aivan Headbrookin tiellä, jonne aion parin päivän kuluttua. Luulin
kuitenkin, että hänellä tulisi olemaan paljon vieraita.
Olisin mieluummin suonut, ettei hän olisi tullut. Tuntui, kuin tässä
järjestelyssä olisi ollut jotakin alentavaa.
Olin pakottautunut olemaan ajattelematta tätä vierailua, ja nyt sille
piti lähteä jo niin pian. Omituinen levottomuus valtasi minut. En
voinut nukkua yöllä.
Jätimme Myrltonin raakana, sumuisena aamuna. Herttua seurasi meitä
Lontooseen, ja junaseurue oli rattoisa, vaikka useat meistä pelasivat
bridgeä.
Augustus kertoi, että hänellä oli liikeasioita, jotka pidättivät häntä
Lontoossa yön ja seuraavan sunnuntaipäivän. Maanantaina hän matkustaisi
Dane Mountiin neljän junassa.
— Jos lähdet autolla kotoa kello kolme, niin tulemme perille aivan
samaan aikaan.
Palasin siis yksin Ledstoneen.
Kolmastoista luku.
Sumu leijaili valkoisena, tiheänä huntuna ikkunoiden edessä, kun
neljännen päivän aamuna laskeuduin yksinäiselle aamiaiselleni.
Ajatella, jos se tihentyisi niin, etten voisi lähteä matkalle! En
tahtonut ajatellakaan, miten suuri pettymys se olisi.
Pakottauduin soittamaan pianoa tunnin aamiaisen jälkeen; senjälkeen
kirjoitin pitkän kirjeen markiisi de Rochermontille. Sitten taas
uudelleen katsoin kelloa ja sumua. Olin päättänyt lähteä matkalle jo
kello kahdelta, koska meidän varmasti olisi pakko ajaa hyvin hitaasti.
Vihdoinkin päästiin lounaan aikaan. En milloinkaan ole ollut vähemmän
nälkäinen, eikä milloinkaan tarjoilu ole tuntunut minusta niin hitaalta
ja juhlalliselta. Oli, kuin kello ei milloinkaan joutuisi kahteen.
Lopultakin auto kumminkin ajoi portille.
Ensimmäisen puoli mailia oli sumu hyvin tiheä — me vain ryömimme
eteenpäin. Sitten se taas oheni tihentyäkseen taas siinä samassa. Kello
puoli neljältä olimme kuitenkin Dane Mountin portinvartijantuvalla. En
erottanut mitään ympäristöstäni.
Kun lopultakin pysähdyimme rakennuksen eteen, näin vain valaistujen
ikkunoiden häämöttävän. Mutta kun portti aukeni, näin Anthonyn
ääriviivojen kuvastuvan valoisaa taka—alaa vastaan.
Minusta tuntuu, kuin aivan liian usein sanoisin, että sydämeni
jyskyttää, mutta muulla tavoin en tosiaankaan voi ilmaista sitä
ruumiillista tunnetta, joka minua aina vaivaa tavatessani tämän miehen.
— Terve tuloa, sanoi hän auttaessaan minua autosta, — terve tuloa Dane
Mountiin.
Leveä käytävä, täynnä metsästyssaaliita ja aseita ja koristettu
veistetyin tammipaneilein, johtaa ihastuttavaan halliin, joka on yhtä
korkea kuin rakennus; sitä kiertävät parvekkeet, jonne monet portaat
johtavat. Se on koristettu gobeliineilla ja tauluilla ja täynnä
kauniita huonekaluja.
Kolme isoa pitkäkarvaista koiraa makasi leijonantaljalla takan edessä.
Ne nousivat ylhäisen näköisinä minua tervehtimään.
— Ulfus, Belfus ja Bedivere, tulkaa tervehtimään hienoa naista, sanoi
Anthony; — voitte olla kuinka rakastettavia tahansa, sillä hän kuuluu
perheeseen.
Koirat lähestyivät.
— Oi miten ihastuttavia ne ovat! huudahdin minä taputtaen niitä.
Ne ottivat hyväilyni arvokkaasti vastaan ja antoivat minun tyynesti
ymmärtää, että olivat iloisia saadessaan tutustua minuun.
Sitten me keskustelimme joistakin yhdentekevistä asioista — Anthony ja
minä, tarkoitan — sumusta, matkavaikeuksista ja miten pitkän ajan matka
oli vaatinut.
En katsonut usein häneen. Tunsin itseni hermostuneeksi ja kömpelöksi ja
onnelliseksi.
— Nyt en enää aio antaa teidän olla kosteissa päällysvaatteissanne,
sanoi hän. — Uskon teidät rouva Harrisonin, emännöitsijäni huostaan.
Hän ohjaa teidät huoneisiinne. Kun olette vaihtanut vaatteita, niin
tulette tänne takaisin. Jään tänne.
Isoäiti olisi hyväksynyt rouva Harrisonin. Hän on aivan sellainen
emännöitsijä, joista kirjoissa kerrotaan, komea ja lihava, mustaan
silkkiin puettu ja hieno batistikaulus kaulassa kameeneulalla
kiinnitettynä.
Hän vei minut ylempään kerrokseen, aistikkaimpaan makuuhuoneeseen,
mistä milloinkaan olisin voinut uneksia.
Se on valkoinen, verhoiltu valkoisella puupaneililla ja täynnä oikeita
antiikkisia ranskalaisia huonekaluja. Kaikki on tyylinmukaista, vieläpä
soittokellojen vetimet ja ovien kädensijat. Kylläpä isoäiti olisi
ollut täällä ihastuksissaan! Entä sitten liinavaatteet! Hienoimmat
mitä ajatella saattaa. Ja kaikki nämä pehmeät pielukset ja tyynyt!
Ja kaikkialla isoja maljakoita täynnä ruusuja — minun lempikukkiani.
Ruusuja marraskuussa!
— Oi, kuinka ihana huone! huudahdin minä kierrellen pitkin
tarkastelemassa kaikkea.
— Kyllä se on kaunis, teidän armonne. Se on aivan äskettäin järjestetty
uudelleen, vastasi rouva Harrison ja hymyili tyytyväisesti.
Matkatavarani oli merkillisen nopeasti kannettu tänne. Senvuoksi ei
viipynyt kauan, kun jo olin muuttanut puvun Mc Greggorin avulla.
Pehmeä kiinalaisesta krepistä valmistettu pukuni ei aiheuttanut
pienintäkään kahinaa. Senvuoksi Anthony ei huomannut minua, kun
nojauduin porraskaiteen ylitse; hän tuijotti tuleen — ja hänen
kasvoillaan oli ilme, jollaista en niillä ollut milloinkaan ennen
huomannut.
Seisoin hiljaa, kunnes hän nosti katseensa.
— Tepä tulette hiljaa, kreivitär! En kuullut teitä lainkaan.
— Olitte vaipunut syviin ajatuksiin. Joitakin valtiosalaisuuksiako te
pohditte?
— En lainkaan. Tiedättekö, että lady Grenellen ja teidän miehenne eivät
ole vielä tulleet? Vaunut ovat vaivoin palanneet asemalta. He eivät
olleet junassa.
Hänen sanansa herättivät minussa ilon, jota heti yritin hillitä.
— Ehkä he olivat myöhästyneet tästä junasta ja tulevat seuraavassa,
esitin minä.
— Usva on aivan tavattoman sankka Lontoossa, oli junailija sanonut.
Olen käskenyt kuskia ajamaan seuraavalle junalle. Se saapuu kello kuusi
ja neljäkymmentäkaksi. Sitten tulee vielä yksi kello seitsemältä ja
viimeinen kymmenen ja kahdeksantoista. Luultavasti he sähköttävät.
— Se on minusta hauskaa, sanoin.
— Tulkaa nyt juomaan teetä. Ei maksa vaivaa miettiä heidän kohtaloaan.
He kyllä osaavat hoitaa itsensä.
Anthony johdatti minut kirjastohuoneeseen, jonne teepöytä oli katettu.
En milloinkaan ole istunut niin mukavassa sohvassa; en myöskään
milloinkaan ole ollut niin kotonani. Kaikki oli minun makuuni. Kaikki
oli täydellistä.
Anthony jutteli iloisesti tarjoillessaan teetä minulle. Tuntui, kuin
hän olisi tahtonut karkoittaa kaiken apeuden, mikä mahdollisesti voisi
syntyä tällaisissa erikoisissa olosuhteissa.
Ulfus, Belfus ja Bedivere olivat seuranneet meitä ja makasivat kuin
kolme ankaraa vartijaa takan edessä tiikerintaljalla.
— Miten on käsivartenne laita? kysyin.
— Oh, se on aivan ennallaan. Ovatko kaikki seuratoverinne niiden
kaltaisia, jotka tapasin luonanne?
— Eivät, muutamat ovat vielä pahempia, vastasin vakavasti. —
Seuraavalla kerralla tapaatte ne, lisäsin nauraen.
— Tulen kernaasti milloin vain kutsutte, vastasi hän yksinkertaisesti.
— Ei, tiedättehän, että jos voisin välttää, niin en kutsuisi teitä. Te
olette niin rakastettava, mutta — minä vaikenin. En tietänyt, kuinka
olisin ilmaissut ajatukseni.
— En tahdo teidän ajattelevan noin. Minua huvittaa saapua, kreivitär;
mutta te pidätte meitä aivan liian hyvässä muonassa. Muistatteko, miten
join kaikkia viinejänne vain miellyttääkseni teitä?
— Olitte aivan mieletön! nauroin minä.
— Omasta mielestäni olin sankarillinen, vastasi hän; sitten hän
lisäsi muuttuneella äänellä: — Minusta te voisitte hiukan muuttaa
budoaarianne. En pidä sohvaanne mukavana.
— Ei se ole niin mukava kuin tämä, sanoin laiskasti nojautuen
pieluksiin.
— Minulla on melkein aina määrätty käsitys kaikesta, mitä teen, vieläpä
huonekalujen valinnassakin, virkkoi hän.
— Tuo kuulostaa aivan isoäidin sananparrelta, vastasin nauraen.
Sitten punastuin aivan kömpelösti, sillä hänen sanansa muistuttivat
minua jostakin, jonka isoäiti oli lausunut samana päivänä, jolloin
hän otti vastaan rouva Gurragen kutsun tanssiaisiin, joissa
isoäiti oli toivonut minun tapaavan Anthonyn. Se oli ennen hänen
pyörtymiskohtaustaan. Tuijotin tuleen. Mitähän olisi tapahtunut, jos
hän olisi saanut "onnellisen ja sopivan tavan" minun tulevaisuuteni
järjestämiseksi!
— Kreivitär, miksi vaikenette niin äkkiä ja punastutte ja tuijotatte
tuleen tuolla tavoin? Ei kai isoäitinne tapana ollut sanoa niin
järkyttäviä asioita, että ne aiheuttivat tuollaisen liikutuksen?
Katsoin häneen; luultavasti hän näki rauhattomuutta katseessani, sillä
hän lisäsi hyvin hiljaa ja hellästi:
— Rakas pikku lapsi, en aio kiusata teitä. Sanokaa, oletteko lukenut
näihin aikoihin mitään uusia filosofisia teoksia?
Join teeni ja ojensin hänelle kuppini. Tee oli hyvää.
— Ei, minulla ei ole nykyjään ollut aikaa lukea mitään. Voitte
ottaa kuppini. Miten kauniita kapineita teillä täällä on! On hauska
katsella niitä. En välitä filosofiasta tänä iltana; tahdon nauttia
yksinkertaisesti ja inhimillisesti.
— Hyvä tietää! Siis emme filosofoi, olemme vain onnellisia! — Ja hän
istuutui viereeni sohvaan.
— Miten pitkät silmäripset teillä onkaan, kreivitär, sanoi Anthony
ilman pienintäkään aihetta. — Ne heittävät pitkän varjon poskillenne.
Niillä ei oikeastaan olisi oikeutta olla niin tummat. Teillähän on
harmaanruskeat hiukset.
— Harmaanruskeat! huudahdin harmistuneena. — On rumaa nimittää
hiuksiani harmaanruskeiksi! Olen aina luullut, että tukkani on "blond
cendre". [Vaaleahko. — Suom.]
— Niin, aivan oikein, ja se kiiltää kuin metalli. Mutta koska otaksuin,
että te olette pieni, turhamainen olento, en tahtonut yllyttää sitä
vikaa.
Hänen äänensävynsä oli kuin hyväily. En uskaltanut katsoa hänen
leikillisiin kissansilmiinsä.
— Teillähän itsellännekin on mustat silmäripset, ja mehän kuulumme
samaan sukuun; miks’ei minulla saisi olla? väitin loukkautuneena.
— Te saatte pitää mustat silmäripset ja mitä tahdotte, mutta haluaisin
kernaasti tietää, miten pitkä tukkanne on, kun aukaisette sen. Se
näyttää sangen paksulta, mutta luultavasti se kaikki ei ole omaanne,
jatkoi hän ärsyttävästi.
— Ellen pelkäisi, että joku palvelija voi tulla sisään, niin aukaisisin
sen vakuuttaakseni teitä, vastasin harmistuneena. — En milloinkaan ole
kuullut noin häpeällistä!
— Palvelijani ovat mainiosti kasvatettuja. Kello ei ole vielä kuusi. He
eivät tule tänne ennen puolta seitsemää, ellen soita. Teillä on aivan
tarpeeksi aikaa.
Minut valtasi omituinen halu keimailla. En milloinkaan ennen ollut sen
kaltaista tuntenut! Vedin pois ne kaksi suurta kilpikonnanluuneulaa,
jotka pitivät tukkaani koossa, ja annoin sen aaltoilla ympärilläni. Se
ulottui melkein polviini.
— Tuo on suorastaan suurenmoista, sanoi Anthony ihaillen. — Pyydän
tuhannesti anteeksi; näet nyt, että kaikki on omaanne!
Nousin ja heilautin päätäni. Tukka riippui vaippana hartioilla.
— Kreivitär, sanoi hän omituisesti katsahtaen. — Pieni ilkeä
viettelijätär, pankaa hiuksenne kokoon ja tulkaa tänne.
Olin loukkautuvinani ja kiiruhdin kokoamaan hiuksiani.
Minusta tuntui, kuin olisimme joutuneet vaaralliselle maaperälle.
— Kyllä miehet osaavat järjestää asuntonsa mukaviksi. Ja miten monta
kirjaa teillä on! Monta tuhatta! huudahdin antaen katseeni kiitää
pitkin korkeita hyllyjä, jotka oli sijoitettu korkeitten kapeitten
ikkunoiden väliin. — Ja mikä ihana piano! Minusta teidän totisesti
pitäisi olla onnellinen.
— Kyllähän minun pitäisi, ja silloin tällöin olenkin, vastasi hän.
— Herttuallakin oli Myrltonissa hyvin kaunis huone.
— Se on totta. Olinpa aivan unohtaa, että te olitte Myrltonissa.
Otaksuttavasti herttua hakkaili teitä.
— Miksi niin otaksutte?
— Koska huomasin hänellä jo Harleyssa sellaisia taipumuksia. Ettekö
muista, miten vein teidät metsään, sillä aikaa kuin hän oli hakemassa
päivänvarjoanne!
Nauroin.
— No, hakkailiko hän teitä?
— Miksi teidän tarvitsee otaksua, että joku hakkailisi minua?
— Koetatte kierrellä. Vastatkaa, onko hän hakkaillut teitä!
— Lady Grenellenillä oli mukanaan hänen laskuunsa perijätär, joka vei
hänen kaiken aikansa ja mielenkiintonsa.
— Ja te teitte velvollisuuden täyttämisen hänelle mahdollisimman
vaikeaksi. Sydämetöntä, kreivitär! En ikinä olisi luullut teistä
sellaista!
Hänen äänensä oli ärsyttävämpi kuin milloinkaan.
— Sitä en tietenkään tehnyt!
— Berty on hauska mies.
— Suunnattoman sivistynyt.
— Pintapuolinen.
— Mahdollisesti.
Katseemme yhtyivät.
— Kreivitär, emme ole täällä puhumassa Myrlshiren herttuasta näiden
lyhyiden, onnellisten minuuttien aikana. Pian tulee 6,42-juna.
Hän istuutui taas viereeni.
— Mistä me puhelemme? kysyin äänellä, jota minun oli vaikea hallita.
— Ensiksi minun täytyy sanoa, miten ihanaksi havaitsin huoneeni. Jos
olisitte tuntenut makuni ja tahtonut järjestää sen miellyttääksenne
minua, niin ette milloinkaan olisi keksinyt mitään miellyttävämpää.
— Tunsin teidän makunne ja järjestin huoneen vain teitä
miellyttääkseni. Se on teidän. Ei kukaan muu tule milloinkaan nukkumaan
siellä, sanoi hän koruttomasti ja katsoi minua syvälle silmiin.
En voinut vastata mitään.
— Lieden yläpuolella on se pieni La Tourin pastellimaalaus, jonka
kerroin ostaneeni viime vuonna.
— Oi, kuinka hyvä olette! onnistui minun lopulta saada sanotuksi.
— Silloin minulla on ainakin tyydytys, että olen tehnyt itselleni ilon.
Tahdon teidän tuntevan, että maailmassa on kolkka, jossa todellakin
voitte olla kotonanne ja jossa olette miellyttävien esineitten
ympäröimä. Kun teitä huvittaa tulla tänne, löydätte täältä aina
kodikkuutta ja lepoa. Tässä eräänä päivänä te sanoitte, jatkoi hän,
— etten minä voi ottaa mitään vakavalta kannalta. Vastasin silloin,
että siitä voisimme puhua Dane Mountissa. Siksi sanon, että tämän otan
täyden toden kannalta: jos maailmassa on mitään, minkä voin tehdä
vuoksenne, niin sen minä teen.
— Olen onnellinen tietäessäni, että te ymmärrätte... että on joku, joka
on sukulainen, joka... oi, olen ollut niin yksin isoäidin kuoltua.
Hän katsoi minua pitkään, mutta molemmat olimme vaiti.
— Kohtalo oli julma, kun ei vienyt meitä yhteen tähän aikaan viime
vuonna, sanoi hän lopulta.
— Niin.
— Kreivitär, tahtoisin tehdä elämänne onnellisemmaksi, aion tutustuttaa
teidät moniin rakastettaviin naisiin, jotka tunnen. Ensi kuussa pidän
suuret kutsut. Tahdotteko tulla ja viettää pari päivää täällä?
Nyt kello löi puoli seitsemän. Palvelijat tulivat korjaamaan teepöytää.
Samassa tuli vielä palvelija, jolla oli kolme sähkösanomaa, yksi
minulle ja kaksi isännälleni.
Minun sanomani oli Augustukselta ja kuului seuraavasti:
"Toivottavasti olet päässyt perille onnellisesti. Sumu täällä tiheä,
samoin maaseudulla. Mahdotonta tulla vielä Liverpool Streetille.
Hirveän ikävä jättää sinua yksin. Tulen seuraavalla junalla."
Anthony ojensi minulle molemmat toiset, lady Grenelleniltä ja
Augustukselta. Molemmat ilmaisivat pahoittelunsa ja harminsa. Kaikki
kolme olivat lähetetyt Piccadillysta! He siis ilmeisesti olivat yhdessä
— mieheni ja hänen ystävättärensä.
— Tämä on todellakin hauskaa! Sumu pakottaa Augustuksen ja lady
Grenellenin jäämään Lontooseen. Ja me kaksi istumme täällä, eikä vika
ole kenenkään!
— Minä pidän sumusta, sanoi Anthony hymyillen omituiseen tapaansa. —
Tällaisesta mainiosta, hyödyllisestä sumusta. Älköön se hajaantuko
pitkään aikaan!
— Tulkaa nyt näyttämään esi—isiä.
Hän vei minut vierahuoneeseen ja osoitteli muotokuvia.
— Tämä on minun kaikkein pyhimpiäni, sanoi hän lopuksi avaten oven
erään käytävän päästä.
Astuimme isoon huoneeseen, joka oli muita matalampi ja koristettu
kuparipiirroksilla. Ikkunain eteen oli vedetty paksut silkkiuutimet;
vaaleat verhot lievensivät lamppujen valoa, ja takkatulen ääressä
makasi samanrotuinen vanha koira kuin muutkin lämmitellen laiskasti
kylkeään. Kaikkialta henki kodikkuus.
— Ah, miten hauska huone! huudahdin.
— Täällä minä vietän hyvän osan elämääni. Niin vähitellen kiintyy
huoneisiinsa.
Katseeni osui uuninreunalle. Siinä oli kolme muotokuvaa: eräs
esitti miestä, toinen lady Tilchesteriä, ja niiden välissä oli
amatöörivalokuva pienestä paljasjalkaisesta tytöstä. Hän huuhteli
jalkaansa purossa, hattu riippui selässä, ja katse oli suunnattu veteen.
— Viehättävä taulu, huomautin — ketä se esittää?
— Siinä on Tilchesterin pikku tyttö, Muriel Harley, vastasi Anthony
välinpitämättömällä äänellä. — Otin kuvan hänen tietämättään, kun hän
pari vuotta sitten kahlasi eräässä Skotlannin purossa. Tulkaa nyt; on
jo aika pukeutua päivälliselle; minun täytyy lähettää teidät hetkiseksi
huoneeseenne.
Mutta lähtiessämme huoneesta hän virkkoi:
— Näytte viihtyvän hyvin tuossa puvussa, joka on yllänne; miksi siis
vaivautua muuttamaan?
— Miksi riistäisitte minulta ilon näyttää sitä kaunista pukua, jonka
olen tänne tarkoitusta varten tuonut? kysyin leikkisästi juostessani
yläkertaan leveitä portaita myöten.
Neljästoista liika.
Luullakseni ei mikään voi olla viehättävämpää kuin kahdenkeskinen
päivällinen, jos vain pöytätoveri on miellyttävä.
Anthony ei milloinkaan ollut kyennyt niin hurmaamaan. Kaikki, mitä hän
sanoi, oli hyvin sanottu. Vasta myöhemmin hänen sanojaan ajatellessani
huomasin, että niissä kaikissa oli hienoa ja rakastettavaa imartelua.
Kun palvelijat viimein läksivät ruokasalista, tuntui minusta kuin
olisin kissa, jota on hyväilty ja silitetty, kunnes se on tullut varsin
tyytyväiseksi itseensä ja koko maailmaan.
— Kreivitär, sanoi Anthony katsoen kelloaan, — meillä on vielä runsas
tunti, ennenkuin matkustavaiset voivat tulla kymmenen junassa.
Vietämmekö sen kirjastossa vai vierahuoneessa? — Hän ei ehdottanut omaa
huonettaan.
— Kirjastossa; se on kodikkaampi.
Hänen seisoessaan ovella, jota hän piti auki minulle, tunsin taas tuon
omituisen tunteen, josta usein olen puhunut; ja kerta kaikkiaan minulle
selvisi, että elämä tosiaankin silloin tällöin lahjoittaa hetkiä,
jotka ovat elämisen arvoisia. Ehkä isoäiti ja markiisi, ovat kuitenkin
oikeassa sanoessaan, että sellaiset silmänräpäykset, jolloin saamme
aavistaa paratiisin onnea, ovat korvauksena muista raskaista hetkistä.
— Tahdotteko soittaa minulle, kreivitär? kysyi Anthony, kun olimme
tulleet kirjastoon; hän avasi pianon. — Aion olla itsekäs, istuutua
mukavasti ja kuunnella.
— En ole lainkaan taitava, mutta musiikki herättää aina paljon asioita
mielessäni. Ehkä sillä on sama vaikutus toisiinkin.
Soitin kauan, ja lopetettuani erään Griegin pienen, hellän palasen
katkaisin soittoni äkkiä. Musiikki herätti tänään minussa eloon liian
paljon. Sisimmässäni toistui ääni, joka sanoi: "Ambrosine, sinä
rakastat tätä miestä; hän on vetämäisillään puoleensa koko sinun
olemuksesi ja koko elämäsi"; ääni sanoi myöskin: "Elämäsi on lyhyt,
tämä onni on pian ohitse, nauti niin kauan kuin aikaa on."
— Miksi lopetitte, kreivitär? kysyi Anthony liikutetulla äänellä.
— Minä — minä en tiedä.
Hän nousi ja nojautui pianoon; en milloinkaan ole ollut niin
järkytetty. Hän ei saanut mistään hinnasta sanoa minulle mitään, hän ei
saanut särkeä tätä onnen unelmaa.
— Ettekö kuule vaununpyörien kolinaa? kysyin puoliääneen.
Se mursi lumouksen.
Anthony meni ikkunan luo, veti verhon syrjään ja avasi erään ruudun
katsoakseen yöhön.
— En milloinkaan ole nähnyt tiheämpää sumua, virkkoi hän. — En oikein
usko, että asemalle lähetetyt vaunutkaan osaavat kotiin, vaikka he
olisivatkin tulleet viimeisellä junalla.
— Tietysti he ovat tulleet, vastasin epävarmalla äänellä.
Hän ei sanonut mitään, vaan veti verhon uudelleen syrjään. Lähestyin
tulisijaa ja rupesin hyväilemään erästä koiraa. Käteni olivat
jääkylmät. Anthony tuntui kadottaneen jotakin kylmäverisyydestään; hän
tarttui erääseen paperiveitseen ja laski sen taas paikoilleen.
Sydämeni jyskytti niin voimakkaasti, että minusta tuntui, kuin hänenkin
olisi pitänyt kuulla se.
Me molemmat kuuntelimme jännittyneinä. Emme puhuneet. Sitten kello löi
yksitoista, ja palvelija astui huoneeseen.
— Bilsworthin on onnistunut ratsastaa kotiin eräällä hevosella, sir
Anthony, ja hän sanoo, ettei kymmenen junassa ollut matkustavaisia.
— Hyvä, vastasi Anthony tyynesti. — Voit sulkea talon yöksi.
Ja palvelija poistui hiljaa ja sulki oven jäljestään.
Viidestoista luku.
Ennenkuin seuraavana aamuna heräsin kauniissa huoneessani, oli
Augustukselta saapunut sähkösanoma. Pitkä sanoma, joka oli kirjoitettu
edellisenä iltana ja jossa kerrottiin, että sumu oli ollut liian sakea,
jotta hän olisi voinut matkustaa Dane Mountiin, ja että minun piti heti
lähteä Lontooseen, sillä hän oli päättänyt seurata muita vapaaehtoisia
sotaan. Oli mahdotonta jäädä kotiin, kun niin moni oli jo lähtenyt. Hän
ja hänen joukko—osastonsa matkustaisi kolmen viikon kuluttua.
— Matkustan kymmenen junassa, sanoin Mc Greggorille kiireesti
kirjoittaessani sähkösanomavastausta.
Kello yhdeksältä olin puettu ja join suklaani.
Tarjottimella oli ruusukimppu ja kirjelippu Anthonyltä. Vain pari
sanaa: hän toivoi minun nukkuneen hyvin ja mainitsi, että vaunut
olisivat portilla kello puoli kymmenen. Itse hän aikoi myöskin
Lontooseen.
Mc Greggor oli poistunut. Oi, tein sangen väärin, mutta suutelin
kirjettä, ennenkuin heitin sen tuleen!
Augustus aikoo siis tosiaankin sotaan. Hän lienee ollut voimakkaan
painostuksen alaisena, sillä häntä kauhistuttaa pelkkä lähtemisen
mahdollisuuskin.
Olin sangen tyytymätön itseeni, koska tämä tieto jätti minut niin
välipitämättömäksi. Olin ollut tuon miehen vaimona viisi kuukautta, ja
kuitenkin olin kylmä ja tyyni tietäessäni, että hän lähtisi kaukaiseen
maahan tuntemattomia vaaroja kohtaamaan. Hänen äitiään kohtaan tunsin
sitävastoin lämmintä osanottoa. Muistelin tällä hetkellä kaikkia hänen
parhaita puoliaan. Tämä oli hänelle hirvittävä isku!
Suuntasin katseeni tuohon pieneen La Tourin pastelliin. Kaunis
ranskalainen markiisitar hymyili minulle.
— Hyvästi, sanoin sille. — Kaunis markiisitar, sinä pitäisit minua
suurena houkkiona, kun Anthony ei nyt ole rakastajani. Mutta minä —
minä olen iloinen, ettei niin ole — hyvin iloinen.
Hän ei eilen suudellut edes kättäni. Erosimme surullisina päästettyämme
myrskyisin sanoin tunteemme valloilleen.
Miksi epäröin? En tiedä. Siinä on jotakin alhaista, jota vastaan
sieluni nousee. En voisi rikkoa Augustukselle annettua lupausta. En
milloinkaan voisi häväistä omaa itseäni ja kietoutua vilpillisyyteen ja
petokseen.
Tästä lähtien en milloinkaan aio tavata Anthonyä kahden kesken. En voi
välttää, että joskus tapaamme sattumalta. Mutta milloinkaan enää en
oleskele hänen talossaan — en milloinkaan enää herää tässä ihanassa
huoneessa — en milloinkaan enää...
— Vaunut ovat jo esillä, rouva, sanoi Mc k Greggor.
Riistäydyin unelmistani ja läksin alas. Sumu oli yhä vielä sankka ja
ilma raaka.
Tässä kelmeässä hämärässä Anthony näytti kalpealta ja voipuneelta.
— Kreivitär, sanoi hän, kun vaunut olivat lähteneet liikkeelle, — en
voi antaa itselleni anteeksi, että aiheutin teille surua eilen illalla.
Ei mikään ajatus olisi voinut olla minulle vieraampi kuin ruveta
kiusaamaan teitä omassa talossani, josta päinvastoin tahtoisin, että
siellä teillä olisi aina rauhallinen turvapaikka. Mutta olosuhteet
olivat omituiset, ja minä rakastan teitä.
Vaikka meidän nyt piti erota ainaiseksi, täyttivät nuo sanat kuitenkin
onnella sydämeni. En milloinkaan väsyisi kuulemaan Anthonyn sanovan
"rakastan teitä".
— Te ette ole aiheuttanut minulle surua, vastasin. — Olimme eilen
illalla kaksi kohtalon saippuakuplaa, eikä vika ole meidän kummaakaan.
— Rakkaani, muistatteko, kun me teidän budoaarissanne keskustelimme
_"coup de foudresta"?_ No niin, meihin kumpaankin on salama iskenyt.
En milloinkaan anna anteeksi mitä olen tehnyt! Te katsotte minuun
niin surullisesti, ja te olette kalpea; ette ole minua mitenkään
moittinut, ja kuitenkin olen ollut niin häpeällisen itsekäs! Minun ei
olisi milloinkaan pitänyt sanoa, että rakastan teitä. Aikomukseni oli
olla ystävänne ja toverinne, jotta tuntisitte, että ainakin johonkin
voitte luottaa. Tahdoin tehdä elämänne miellyttäväksi, ja nyt on sokea
intohimoni ja hulluuteni turmellut kaiken, ja te tuomitsette meidät
ainaiseen eroon. Pikku kreivitär! Rakkauteni on teille vain suruksi ja
vahingoksi!
— Ah ei! Olen onnellinen tietäessäni, että te rakastatte minua, mutta
tavata emme enää voi.
— Jos lupaan, etten milloinkaan sano teille sanaakaan, joka voisi
huolestuttaa teitä? Oi, miksi meidän täytyy erota!
— Siksi, että minä pelkään. Voisin ruveta kaipaamaan teidän sanojanne,
että rakastatte minua. Ymmärrätte kyllä, että jos jatkaisimme
kohtauksiamme, niin emme voisi välttää kohtaloamme.
— Tottelen teitä, rakkaani, valkoinen ruusuni. Minun silmissäni te
olette korkeammalla taivaan enkeleitä.
Ah, kun Anthony on järkytetty, on hänen äänensä melkein vastustamaton.
Kerroin hänelle nyt sähkösanomastani ja tiedän hänenkin ilahtuneen
siitä, että olimme eronneet niinkuin eilen illalla.
— Ambrosine, kuulkaa sanojani, virkkoi hän. — En etsi teitä, mutta
luvatkaa, että jos joskus tarvitsette apua, niin ilmoitatte minulle.
Lupasin sen hänelle.
— Tahtoisin tietää erään asian, sanoin minä. — Kun te häitteni
edellisenä päivänä lähetitte tuon veitsen ja kirjelipun, jossa
sanottiin, ettei vielä ollut liian myöhäistä katkaista gordilaista
solmua, niin mitä tarkoititte?
— En tiedä oikein itsekään. Olin jo silloin hyvin rakastunut teihin.
Sinä päivänä, jolloin tulimme teille vierailulle, olin vähällä sanoa:
"Lähtekää mukaani!" mutta sitten emme tavanneet ennenkuin häissänne.
Ihmettelin, miten mahdoitte käsittää sanani, kun lähetin veitsen. Olin
ne kirjoittanut puoliksi vakavissani, puoliksi leikillä. En voinut
sietää ajatusta, että te menisitte naimisiin Augustuksen kanssa. Jos
sattumalta olisimme tavanneet, niin varmasti olisin ryöstänyt teidät!
— Ah, kunpa olisikin niin tapahtunut!
Palvelija avasi vaununoven; olimme tulleet asemalle.
Istuuduimme eri vaunuihin. Pidimme sitä parhaimpana.
Huolimatta isoäidin kasvatuksesta kärsin aivan ruumiillista tuskaa.
Queen Victoria Streetillä ajoi pika—ajuri ohitsemme, ja siinä näin
Anthonyn vilahdukselta. Hän hymyili konemaisesti ja nosti hattuaan.
Ja sitten kaikki oli lopussa.
Taasen sumu on tihentynyt. Kaikki on kosteata ja kylmää ja mustaa kuin
yöllä.
Ja minä! Miten toivonkaan, että...
— Morjens, pikku eukkoseni, on hauska nähdä sinut! kuulin Augustuksen
äänen, käheän ja juopuneen, kun laskeuduin vaunusta. Ja sitten hän
suuteli minua kaikkien ihmisten nähden aivan hotellin portin edessä.