Ensimmäinen luku.
Laiva lähti viikko sitten; Augustus meni sotaan.
Kaikki kolme viikkoa ennen hänen matkaansa olivat sarja vastenmielisiä
kohtauksia. Toisinaan hän oli juovuksissa, toisinaan hän syyti
minulle mauttomia rakkauden vakuutuksia; välisti hän vaipui synkkään
vaiteliaisuuteen, välisti itki pelosta.
Jos mahdollisuutta olisi ilmennyt, olisi hän karannut viimeisessä
silmänräpäyksessä. Hänen äitinsä teki kaiken vielä pahemmaksi
valittamalla aamusta iltaan, sen sijaan että olisi seurannut kaikkien
niiden äitien esimerkkiä, jotka lähettivät poikansa sotaan lausuen
jaloja, urheita rohkaisusanoja.
Lady Grenellenkin oli Lontoossa. Ollessaan selvä ja vapaa
sotilasharjoituksista Augustus kävi häntä tapaamassa, ja jos tuo nainen
sattumalta oli epäystävällinen häntä kohtaan, sain minä siitä kärsiä.
Eräänä päivänä hänen äitinsä tuntui aivan sortuvan suruunsa.
— Ah, olen aina tietänyt, nyyhkytti hän, — että Gussiella on ollut
taipumusta juomiseen. Se alkoi jo Cambridgessa kauan sitten. Hän
lopetti, kun tutustui sinuun. Mutta nyt on taas aivan yhtä huonosti!
Toivoin niin paljon hänen avioliitostaan sinun kanssasi! Pelkäsin, että
joku kertoisi sinun isoäidillesi hänen juomisestaan. Olin niin iloinen,
kun teidät vihittiin! Olen sinulle kiitollinen; ei se ole ollut helppoa
aikaa sinullekaan, mutta nyt hän matkustaa sotaan, enkä milloinkaan
enää saa nähdä häntä!
Tein kaiken rohkaistakseni häntä, mutta nyt Amelia kirjoittaa, että hän
on aivan murtunut surusta. Ameliankaan ei varmasti ole helppo olla. He
ovat matkustaneet takaisin Bournemouthiin.
Olenko kylmä ja sydämetön ihminen, kun tunnen suurta helpotusta nyt
Augustuksen matkustettua. Ainakin kuudeksi kuukaudeksi saan laskea
pääseväni hänen seurastaan.
Eilen matkustin yksin kotiin Ledstoneen. En ole vielä tehnyt mitään
suunnitelmia. Ehkä jään tänne jouluun asti ja matkustan sitten anoppini
luokse Bournemouthiin.
Eräänä päivänä tullessani kävelyltä oli minua odottamassa sähkösanoma
Augustukselta. Se oli lähetetty ensimmäisestä satamasta, johon
he olivat saapuneet, ja siinä ilmoitettiin, että hän oli saanut
tuhkarokon. Tuhkarokon! Luulin, että se oli vain pikkulasten tauti.
Augustus—parka! Hän on vaikea potilas. Tunsin lämmintä osanottoa häntä
kohtaan ja lähetin ystävällisen vastauksen St. Helenaan.
Kirjoitin myöskin sotaministeriöön ja pyysin edelleen tietoja, kun
niitä tulisi. Mutta sehän oli kuitenkin vain tuhkarokkoa! Minun täytyi
hiukan hymyillä!
Toinen luku.
Seuraavana päivänä sain kirjeen lady Tilchesteriltä, joka kutsui minua
Harleyhin.
— Miten kalpea ja laiha te olette, rakas ystävä! huudahti hän, kun
olimme minun saavuttuani istuutuneet hänen vierashuoneeseensa. — Kuinka
vanha olette, Ambrosine?
— Täytin kaksikymmentä lokakuussa.
— Kaksikymmentä, vain kaksikymmentä, ja näytätte niin huolestuneelta!
Ei minkään pitäisi surettaa, kun ihminen on vain kaksikymmentävuotias.
Me piristämme teitä. Lauantaina tulee herttua. Tiedätte kai, ettei hän
vielä ole naimisissa?
— Oi, kertokaa, miten sen asian kävi, pyysin hymyillen.
— Tuo typerä tyttö piti Luffyn parempana, mutta molemmat kilpakosijat
olivat järkähtämättömiä. Neiti Trumpet ja hänen tätinsä olivat
asettuneet Lontooseen ja kuuluvat esiintyneen siellä naurettavasti.
Joka päivä oli Luffy lounaalla heidän luonaan, ja herttua oli kutsuttu
päivälliselle.
— Ettekö puhunut tytölle kruunajaisista?
— Kyllä, kaikin mokomin. Mutta hän oli aivan yksinkertaisesti
rakastunut lordi Lufftoniin — ja myöntää täytyy, että tuo mies
_näyttää_ hyvältä!
— Herttua parka!
— Oh, en usko, että se Bertyyn erikoisesti koski. Joka tapauksessa hän
antaa kernaasti teidän lohduttaa itseään.
— Erehdytte täydelleen! Hänestä on hauska puhua itsestään ja
esittää mielipiteitään moraalista, mutta hän ei tunne pienintäkään
mielenkiintoa minua kohtaan. Osaan kuuntelemisen taidon, sillä isoäiti
ei antanut minun milloinkaan keskeyttää ketään.
Samassa lordi Tilchester astui huoneeseen tervehtimään minua. Minusta
hän on karkea ja epämiellyttävä, enkä käsitä mitä viehättävää Babykins
hänessä näkee. Lady Tilchester on kuitenkin aina ystävällinen ja
rakastettava häntä kohtaan. Otan emäntäni esikuvakseni, kun Augustus
palaa kotiin.
Tahtoisin kernaasti nähdä hänen lapsensa, mutta poika on tietysti
Etonissa ja tuo pikku tyttö isoäitiään tapaamassa. Kaikkialla riippuu
heidän kuviaan, ja tyttö muistuttaa jotakuta, mutta en saa selville
ketä. Hän on ihastuttavan suloinen. Oi, miten pitäisin pikkulapsesta,
mutta kuitenkin rukoilen Jumalaa, etten sellaista saisi!
Herttua tuli muiden vieraiden keralla lauantaina; hän on kaltaisensa,
hänen huono onnensa ei ole häntä lainkaan muuttanut. Hän tuntui
ilostuvan tavatessaan minut.
— Oletteko kuullut, miten kävi? sanoi hän minulle heti ensimmäisenä
päivänä päivällisen jälkeen. — Pidettyään minua viikkokausia narrina
hän päätti ottaa Luffyn.
— Niin, olen kuullut siitä.
— Toivon hartaasti, että te olisitte leski! Te sopisitte minulle kaikin
tavoin.
— Vaiti! vastasin rypistäen otsaani. — Kiellän teitä puhumasta noin
edes leikilläkään.
Kolmas luku.
Tällä Harleyssa—käynnilläni tuli herttuasta ja minusta hyvät
ystävykset. Vaikka kaipaan Anthonyn kevyttä henkevyyttä ja
henkilökohtaista lumoa, on hän kuitenkin miellyttävää seuraa ja
erilainen kuin tavalliset nuoret miehet.
— Tulkaa tänne aina tuntiessanne olonne yksinäiseksi, rakas lapsi,
sanoi emäntäni hyvästellessä.
Kotiin tultuani sain sotaministeriöstä sähkösanoman:
"Surullinen velvollisuutemme on ilmoittaa, että miehenne, luutnantti
Augustus Gurrage, joka kuului Tilchesterin vapaajoukkoon, on kuollut
tuhkarokkoon kuljetuslaiva Aurorassa tämän kuun 6 päivänä."
Kaikki hävisi pimeyteen, enkä muista enää mitään, ennenkuin
palvelijoitten ympäröimänä heräsin hallissa. Ensimmäisen kerran
elämässäni olin pyörtynyt. En voi selittää tunteitani. Olin järkytetty.
Augustus—parka, joka oli kuollut niin yksinään keskellä merta. Ja minä
olin hymyillyt ajatellessani, että hän oli saanut tuhkarokon. Saimme
sittemmin tietää, että hänen ruumiinrakenteensa oli siinä määrin
ennen lähtöä nautittujen väkijuomien heikentämä, ettei hänellä ollut
tarpeellista vastustuskykyä.
Ajattelin vain hänen äiti raukkaansa. Matkustin Bournemouthiin
ensimmäisessä junassa, mutta perille tullessani kohtasin lääkärin. Hän
sanoi rouva Gurragen menettäneen järkensä. Hän oli maannut murtunena
vuoteessa aina Lontoosta lähdön jälkeen. Tämä viimeinen tippa oli
saanut kukkuroillaan olevan maljan vuotamaan yli äyräittensä. Nyt hän
makasi upeassa makuuhuoneessaan rauhalliseen tylsyyteen vaipuneena.
En voi kuvata, mitä Amelia—parka ja minä saimme kokea seuraavien
kymmenen päivän aikana. Kaikki oli niin suunnattoman surullista. Anoppi
raukkani ei tuntenut minua. Hän jutteli alituisesti Augustuksesta, joka
hänen mielikuvissaan oli välisti lapsi, välisti täysikasvuinen mies.
Augustus oli haudattu mereen; hän oli saanut siis kauniin ja ihanan
haudan.
Uuden vuoden alkaessa olin hyvin rikas perijätär. Augustus oli jättänyt
minulle omaisuuden, joka minun oli jaettava hänen äitinsä kanssa,
jos tämä eli hänen jälkeensä, ja niiden lapsien, jotka mahdollisesti
syntyisivät meidän avioliitostamme. Testamentti oli kirjoitettu heti
häiden jälkeen.
Amelia sai vain mitättömän summan.
Tammikuun lopulla tapahtui sairaan tilassa muutos. Minun läsnäoloni
rupesi herättämään muistoja eloon. Hän näytti onnettomalta ja osoitti
usein minua. Minä ilmeisesti kiusasin ja huolestutin häntä. Olisin
kernaasti jäänyt häntä hoitamaan, mutta lääkärit kielsivät jyrkästi
minua edes oleskelemasta hänen luonaan.
Helmikuun lopulla — olin yhä Ledstonessa, ja Amelian päivittäiset
kirjeet kertoivat, että anoppini oli edelleenkin tiedoton, mutta
onnellinen idiootti — saapui vielä eräs sähkösanoma. Tällä kertaa se
kuitenkin oli osoitettu isoäidille! Isoäidille huvilaan! Pelkkä osoite
sai minut vapisemaan jännityksestä.
Se oli pitkä ja tuntemattoman amerikkalaisen asianajoliikkeen
lähettämä. Siinä kerrottiin, että isä oli kuollut kaukaisessa lännessä
ja jättänyt isoäidille ja minulle suunnattoman omaisuuden — jonka hän
lienee koonnut vain kolmessa vuodessa.
En voinut surra, sillä isähän oli ollut minulle vain varjo, joka kauan
sitten oli muistossa vaalennut.
Neuvoteltuani lakimiehen kanssa — maksua vastaan saa mainioita neuvoja
— matkustin Amerikkaan eräänä koleana maaliskuun aamuna juristini, Royn
ja Mc Greggorin seurassa.
Neljäs luku.
Koska Amerikan—matkalleni lähdin vain järjestääkseni asioitani, aion
sen ilman muuta sivuuttaa.
Olin tehnyt erään suunnitelman tänä yksinäisyyden aikana.
Anoppini oli yhä edelleen heikkomielinen ja täydelleen onnellinen tässä
tilassa. Hän sai kaiken sen hoidon, minkä rahalla saattoi hankkia.
Miks’ei siis Amelia—raukkakin saisi nauttia elämästä?
Minusta tuntui, että itsekin aioin nauttia elämästä heti suruajan
mentyä. Miten ihanaa olisi elää ja unohtaa, että nimeni milloinkaan on
ollut Gurrage! Aioin antaa Augustuksen koko omaisuuden Amelialle; hän
nauttisi siitä, ja minä saisin pyyhkiä mielestäni menneen vuoden.
Tätä ajatusta en olisi toteuttanut, jos rouva Gurrage olisi ollut
järjissään, sillä en mitenkään olisi tahtonut loukata häntä.
Suunnittelin kaikki yksityiskohtia myöten kotimatkalla ja Lontooseen
saavuttuani panin suunnitelmani täytäntöön.
Amelia oli ylen onnellinen.
Ja minä itse — minä saan nyt muuttaa kotijumalani miellyttävämpään
paikkaan. Ehkä — kuka tietää?
Pian — en kuitenkaan liian pian — saan nähdä Anthonyn jälleen.
En aio kiirehtiä kohtaloa. Jos hän rakastaa minua niin syvästi, kuin
kerran luulin, niin hän pian kirjoittaa minulle tai jollakin muulla
tavalla antaa tiedon itsestään.
Isoäiti on oikeassa.
»Muista ennen kaikkea, että elämä hyvittää paljon.»
Heti saatuani asiani järjestykseen ja Amelian tultua Augustuksen
omaisuuden haltijattareksi läksin Pariisiin. Aioin viettää kuukauden
Versaillesissa, käydä markiisia tapaamassa Pariisissa ja sitten ehkä
palata huvilaan.
Pariisissa sain kirjeen markiisi de Rochermontilta. Hän kirjoitti
mielellään tulevansa seuraavana päivänä välipalalle. Kello yhdeltä hän
saapuikin. Ensimmältä tuntui, kuin hän olisi ollut aivan entisellään,
mutta pian huomasin, ettei hän enää ollut yhtä iloinen kuin ennen. Hän
oli raihnas ja vanha. Hän oli syvästi surrut isoäitiä.
— Olette tullut nyt rikkaaksi, lapseni.
— Kyllä, hyvin rikkaaksi; ja olen antanut koko Gurragein omaisuuden
heidän sukulaiselleen. Ehkä muistatte hänet? Hänen nimensä on Amelia
Hoad.
— Ah, sanoi hän suudellen kättäni. — Tämä toimintatapa on teidän
ja teidän rotunne arvoinen. Se olisi ilahduttanut meidän rakasta
_madameamme._
— Olen perinyt niin paljon isältä, näettekös, enkä tarvinnut näitä
rahoja. Minusta tuntui, että kun lahjoitin omaisuuden pois, katkaisin
samalla viimeisen siteen, joka kiinnitti minut heihin. Sillä tavoin
saatoin liukua toiseen ilmapiiriin ja vähitellen unohtaa tuon vuoden.
Olin päättänyt yrittää saada hänet ottamaan osan suuresta
omaisuudestani, mutta en tietänyt, miten ottaa tämän suunnitelman
puheeksi. Lopulta, kun olin hyvin hermostunut epäonnistuneista
yrityksistäni, huudahdin:
— Rakas ystävä, näkisin mielelläni, että tekin saisitte nauttia
onnestani! Olette jakanut meidän köyhyytemme, miksi nyt ette jakaisi
minun onneani?
Hänen vanhoille, kuihtuneille poskilleen nousi kevyt puna, ja hän nousi
seisomaan.
— Kiitän teitä, madame, sanoi hän juhlallisesti. — Kukaan Rochermont ei
ota vastaan rahoja naiselta.
Minusta tuntui aivan samalta kuin ennen vanhaan, kun isoäiti oli ollut
hyvin tyytymätön minuun. Jalkani aivan vapisivat.
— Oi, suokaa anteeksi! Olen aina pitänyt itseäni melkein teidän
lapsenanne, vaikka emme ole sukua, rakas markiisi, ja ajattelin...
— _Assez, assez, mon enfant_ [Kylliksi, kylliksi lapseni.], vastasi
hän istuutuen jälleen. — Tarkoititte hyvää, mutta se oli _bêtise_ joka
tapauksessa. Emme enää milloinkaan puhu tästä.
Ennenkuin erosimme, hän antoi minulle vielä muutamia neuvoja.
— Älkää pitäkö kiirettä, ennätätte vielä ottaa uuden miehen. Nyt vasta
elämä rupeaa hymyilemään teille. Kaikki ovet avautuvat nuorelle ja
kauniille leskelle. _Amusez vous bien!_ [Huvitelkaa paljon!]
Katsahdin häneen. Olimme vanhoja ystäviä; saatoin puhua hänelle
avoimesti.
— Vaikka rakastaisinkin jotakuta paljon, oikein paljon?
— _On ne sait jamais combien de temps cela va durer — l’amour à vingt
ans! C’est dangereux!_ [Ei milloinkaan tiedä miten kauan kestää —
kaksikymmenvuotiaan rakkaus! Se on vaarallista!] ja hän pudisti
päätään. Sitten hän äkkiä lisäsi silmät välähtäen, kuin hänelle olisi
asia selvinnyt: — Se on tuo sukulaisenne, sir Anthony Thornhirst?
— Niin.
— Ja te rakastatte häntä paljon?
— Uskon niin.
— Odottakaa joka tapauksessa, _attendez — surtout — point trop de
hâte!_ [Odottakaa — ennen kaikkea — ei mitään kiirettä! Suom.]
Viides luku.
Olin jo oleskellut Versailles’issa hyvän aikaa, kun sain kaksi
kirjettä. Augustus on nyt ollut vainajana kahdeksan kuukautta.
Oli omituinen sattuma, ettei kumpikaan kirjoittajista ollut valittanut
minun suruani ja että he nyt valitsivat saman päivän kirjoittaakseen
minulle.
Kirjeet olivat Anthonylta ja herttualta ja molemmat lähettäjilleen
luonteenomaiset.
"Kreivitär!" kirjoitti Anthony. "Tiedätte, että ajattelen teitä
alituisesti. Milloin ja minne saan tulla teitä tapaamaan?"
Herttuan kirje oli pitempi. Se alkoi kaikkien sääntöjen mukaan ja
jatkui hyvin valikoidussa äänilajissa. Siinä sanottiin, että aika kului
ja että minä nyt varmasti rupesin ajattelemaan ystävieni tapaamista.
Hän asettui kokonaan käytettäväkseni, kun palaisin Englantiin.
Hänen kirjeensä ilahdutti minua. Anthonyn kirje sai minut sensijaan
värisemään ilosta. Oi, miten voisin seurata markiisin neuvoa ja odottaa
monta vuotta? Mahdotonta?
Tietenkään en heti aikonut mennä Anthonyn kanssa naimisiin. Sellainen
olisi ollut mautonta. En missään tapauksessa ennen puoltatoista tai
kahta vuotta. Mutta hänen näkemisessään ei ollut mitään pahaa.
Tämä ajatus sai koko olemukseni jännityksestä värisemään. En vastannut
viikon päiviin kumpaankaan kirjeeseen. Kuljeskelin Versailles’in
puutarhoissa unelmiini vaipuneena.
Muistutin kissaa, joka leikkii rotan kanssa; mutta omituista oli, että
itse olin sekä kissa että rotta.
Lopulta kirjoitin vastaukset.
Herttualle sanoin, että suunnitelmani olivat vielä epävarmat. En
tietänyt, milloin palaisin Englantiin; mahdollisesti vasta tulevana
vuonna, sillä olin ajatellut viettää talven Egyptissä. Lopetin
epistolani muutamilla rakastettavilla mitättömyyksillä.
Vaikeampi oli kirjoittaa Anthonylle; se vei pitkän ajan, ja kun kirje
lopulta oli valmis, oli siinä vain muutamia sanoja.
"Olen Versailles’issa. Jos teitä ehkä huvittaa tavata minua ja
keskustella esi—isistämme, niin olette tervetullut. Mutta vasta viikon
kuluttua."
En todellakaan tiedä, miksi asetin tämän ehdon. Heti pantuani kirjeen
laatikkoon minusta tuntui, kuin tuo aika ei loppuisi milloinkaan!
Suurella vaivalla hillitsin itseni sähköttämästä: "Tulkaa tänään —
heti!" Ah saada kuulla hänen äänensä! Nähdä hänen kauniit sinivihreät
silmänsä! Luulen, etteivät sadan markiisin neuvot voisi erottaa minua
enää Anthonysta.
Hän vastasi heti:
"Tulen puhumaan esi—isistä — ja muusta." Ei, ei vielä saatu puhua
"muusta".
Tiistaiaamuna sain lady Tilchesteriltä Pariisista sähkösanoman. Olin
kirjoittanut hänelle muutamia päiviä sitten. Hän oli tullut lepäämään
kaikkien vaivojen jälkeen. Hän pyysi minua tulemaan Pariisiin samana
päivänä kello puoli yhdeltä syömään lounasta kanssaan.
Läksin autollani. Kuukausia oli kulunut meidän tapaamisestamme, ja
hänen kutsunsa ilahdutti minua sanomattomasti.
— Suloinen pikku olento! huudahti hän. — En milloinkaan ole nähnyt
kenessäkään sellaista muutosta kuin teissä! Tehän muistutatte juuri
puhkeavaa ruusua. Ihanata, raikasta kukkaa!
Hän näytti minusta väsyneeltä, mutta oli yhtä viehättävä kuin ennenkin.
Lounaan jälkeen menimme lady Tilchesterin pieneen salonkiin. Muutamat
sähkösanomat kutsuivat kuitenkin hänet hetkiseksi pois; hänellä oli
monta rautaa tulessa.
— Lähetän Murielin luoksenne siksi ajaksi, kun vastaan näihin sanomiin,
virkkoi hän. — Olen ottanut hänet mukaani, jotta hän saisi nähdä
pilkahduksen Pariisia.
Pian kuulin askelia käytävästä. Käännyin, kun ovi avautui ja hoikka
kymmenen, yhdentoista ikäinen lapsi astui huoneeseen. Hän seisoi
täydessä valaistuksessa; minä olin selin ikkunaan.
— Päivää, sanoi hän rakastettavalla äänellä ja ojensi pienen kätensä. —
Äiti sanoi, että minun oli tultava puhelemaan kanssanne.
Elämässä on hetkiä niin tuskallisia, ettei niitä voi sanoin kuvailla!
Murielilla oli äitinsä piirteet; mutta hänen silmänsä — ne ovat
sinivihreät ja niiden katse voi varmasti nähdä kissan tavoin pimeässä.
Nyt tiedän, ketä hänen valokuvansa muistutti.
Maailmassa on vain yksi samanlainen silmäpari.
En tiedä mitä puhuin, jotakin ystävällistä ja tyhjänpäiväistä; sitten
sanoin jonkin tekosyyn ja poistuin.
— Tervehdi äitiäsi, virkoin hänelle, — ja sano, etten voi viivyä enää
hetkeäkään. Äkkiä muistui mieleeni, että minun juuri tähän aikaan pitää
olla ompelijani luona.
Kun istuuduin autooni, olin melkein pyörtyä. Nyt ymmärsin kaiken!
Muistin tuon pienen valokuvan uuninreunalla — miten nopeasti isäntäni
oli vaihtanut puheenaihetta — ja monta muuta pikkuseikkaa, jotka olivat
jääneet minulta huomaamatta. Miten olin saattanut olla niin naurettavan
sokea? Siksi, että minusta hän oli tuntunut niin suurelta ja jalolta ja
niin kaiken muun yläpuolella olevalta.
Jos kysymys olisi ollut Babykinsista tai lady Grenellenistä, niin
tämä huomio ei olisi merkinnyt minulle mitään. En olisi epäillyt
Anthonyn rakkautta; aivan toisten tapaan hän ei olisi ollut "väsyttävän
uskollinen", siinä kaikki.
Mutta lady Tilchester—ystäväni! Oi, en voinut riistää häneltä hänen
rakastajaansa! Hän oli ollut niin ystävällinen minua kohtaan aina
tuttavuutemme alusta lähtien. Jos jonkun meistä oli kärsittävä,
niin totisesti se olisin minä. En voinut häntä pettää. Tietysti hän
rakasti yhä Anthonya! Hehän olivat niin usein yhdessä, ja hänen
kasvonsa tulivat niin lempeiksi, kun hän puhui Anthonyn kanssa.
Äkkiä tuntui, kuin kaikki olisi ollut selvänä edessäni; tämä oli se
"juhannushulluus", josta hän oli puhunut, ja Anthony oli lähtenyt
monivuotisille matkoille ja sitten taas palannut hänen luokseen.
Luultavasti he olivat olleet onnellisia aina siihen päivään, jolloin
minä tunkeuduin väliin.
No niin, he voivat vielä tulla onnellisiksi, kun Anthony on ennättänyt
unohtaa minut. En tahdo tunkea toisten väliin. Rakas Margaret, niin
alhainen en ole. Saat pitää rakastajasi; en milloinkaan viettele häntä
sinulta!
Koko elämäni vihaan Versailles’in tietä. — Ajakaa mahdollisimman
nopeasti! sanoin kuljettajalleni.
Minusta tuntui, että jos törmäisimme puuhun ja tämä kurjuus loppuisi,
ei parempaa olisi voinut toivoakaan.
Nopea vauhti palautti minut kuitenkin järkiini. Olin tyyni, kun
pysähdyimme hotellin eteen.
— Matkustan tänä iltana Sveitsiin, sanoin Mc Greggorille. — Pane kaikki
kuntoon.
Lähetin sähkösanoman Anthonylle. Hän ennätti vielä saada sen ennen
yöjunan lähtöä.
"Olen nähnyt Murielin ja tiedän kaiken. Lady Tilchester on aina ollut
hyvä minua kohtaan. Älkää tulko. Hyvästi."
Lähetin sen itse.
Illalla matkustimme Luzerniin, minä, Mc Greggor ja Roy.
Kuudes luku.
Kun elokuu oli menossa, oli matkailijoita kaikkialla. Harhailtuamme
muutamia päiviä saavuimme eräänä iltana Zeinbadiin. En tiedä, miksi
valitsin tämän paikan. Muuten oli samantekevää, missä oleskelin. Olin
aivan lamaantunut, maailma oli minusta yhdentekevä.
Mutta kävellessäni yksin laajoissa kuusimetsissä valtasi minut
ahdistus, joka muistutti ruumiillista kipua. Jokainen puu kertoi
Anthonysta.
Mitä minun oli tehtävä? Aikoiko hän seurata ja koettaa taivuttaa minua?
Ei! Hänen piti ymmärtää, että tämä oli liian ratkaisevaa. Oliko hän
voinut luulla, etten milloinkaan keksisi totuutta, ja jos keksisin,
että voisin ottaa Margaretin paikan?
Vai arveliko hän ympäristönsä tavoin, että uskollisuus rakkaudessa oli
naurettavaa ja ettei hän ollut mitään velkaa lady Tilchesterille?
En ollut koettanut pitää oleskelupaikkaani salassa.
Jokaisessa hotellissa, jossa olin asunut, tiedettiin minne olin sieltä
lähtenyt. Kuumeinen rauhattomuus ahdisti minua. Jokainen ovenkoputus
sai minut vavahtamaan. Kirjoittaisiko hän? Antaisiko hän mitään
elonmerkkiä itsestään? Toivoin melkein, ettei hän niin tekisi, mutta
kuitenkin kaipasin kuulla hänestä jotakin.
Mitä iloa minulla nyt oli vapaudestani ja rikkaudestani? Olisin
yhä hyvin voinut olla naimisissa tai vainajana. En milloinkaan
ollut aavistanut, miten paljon minua oli kannattanut toivo Anthonyn
näkemisestä.
Ja nyt oli kaikki lopussa. En saanut olla arka raukka. Oi, miten
kaipasin isoäitiä. Ei ollut muuta tekemistä kuin repiä kerta kaikkiaan
rakkaus rinnasta.
Kun pääsisin tasapainoon, palaisin takaisin Englantiin; eläisin
suuressa maailmassa, vähitellen unohtaisin ja mahdollisesti menisin
joskus naimisiin herttuan kanssa. Markiisihan oli sanonut, että
_l’amour à vingt ans_ onneksi harvoin kesti koko iäisyyttä. Luultavasti
se vähitellen katoaisi, ja herttuattareksi tulemalla saisin hyvityksen
kaikista kärsimyksistä. "Kaunis asema", niinkuin neiti Trumpet sanoi.
"Ja kaikista miehistä tulee hyviä puolisoita, jos me itse pidämme
silmällä omaisuutta", oli hän lisännyt.
Hyvä, minä pitäisin silmällä omaisuutta!
Herttua oli sitäpaitsi herrasmies, älykäs ja miellyttävä, ja hänellä
oli vapaa elämänkatsomus. Hänen vaimonsa sai ehkä pitää "ystävän", niin
kuin kaikki muutkin; niin hän oli sanonut. Varmasti oppisin mieltymään
tähän elämään. Miksi epäröisin, kun parhaat ja jaloimmat näyttivät
siinä esimerkkiä?
Kaikki periaatteeni olivat luhistuneet kuin korttirakennus.
"Syö, juo, ole iloinen, sillä huomenna sinun on kuoltava!"
Vähitellen metsä kuitenkin rupesi vaikuttamaan sairaaseen mieleeni
lieventävästi. Sain toisia, parempia ajatuksia. Sanoin itselleni:
tässä kylliksi. Nyt sinä matkustat kotiin ja katsot elämää rohkeasti
silmiin. Voit aina tehdä vähän hyvää tässä maailmassa ja tehdä suurella
omaisuudellasi muutamia onnettomia raukkoja onnellisiksi. Olet toiminut
omien kunnia— ja kiitollisuuskäsitteittesi mukaan. Kukaan ei ole sinua
siihen pakottanut. Miksi istut täällä ja valitat kohtaloasi? Ole urhea
ja toteuta päätöksesi. Kylliksi jo heikkoutta!
Vuorten välitse johtaa eräs polku avoimelle paikalle. Siitä on näköala
joka puolelle yli puiden latvojen ja rotkojen. Aioin käydä sillä
paikalla viimeisen kerran ja palata sitten Englantiin.
Polku oli jyrkkä. Olin hiukan hengästynyt ja päästyäni tasanteelle
nojauduin vuorenseinämään. Olin aivan yksin.
Avainkimpussani riippuva veitsi tarttui erääseen oksaan. Tämä suututti
minua. Irroitin sen ketjusta ja katselin sitä.
— Sinä pieni huono onnenmerkki, joksi hän sinua nimitti, onko sinun
vikasi, että kohtalo kerran, kunnia toisen kerran ja kiitollisuus
erästä naista kohtaan kolmannen kerran riisti minulta rakastettuni?
Aion heittää sinut nyt pois; sitten ei enää mikään ole muistuttamassa,
millaista nyt voisi olla.
Kohotin käteni ja heitin kaikin voimin tuon pikku esineen avaruuteen.
Sitten käännyin lähteäkseni kotiin.
Kuulin askelia kiemurtelevalta polulta; ne lähestyivät.
Tien mutkaus esti kulkijan näkymästä, ennenkuin seisoimme vastakkain.
Silloin huomasin, että Anthony siinä seisoi. Tuntui, kuin sydämeni
olisi pysähtynyt.
— Vihdoinkin olen sinut löytänyt, Ambrosine rakkaani! sanoi hän ottaen
minut käsivarsilleen ja suudellen huuliani.
Silloin unohdin lady Tilchesterin ja kiitollisuuden ja kunnian ja
itsehillinnän, sillä huomasin, että ihmisluonnossa on jotakin, jotakin,
joka on tätä kaikkea voimakkaampi: autuus, jonka tunnemme rakastetun
sylissä.
* * * * *
Tunti oli ehkä kulunut. Petäjien varjot näyttivät sinisiltä viiruilta.
Istuimme pienellä puupenkillä kesäillan vieno hiljaisuus ympärillämme.
Ei lehtikään liikkunut. Tuntui, kuin ilmassa olisi väreillyt loputonta
iloa.
— Jo kymmenen vuotta sitten meidän välimme olivat lopussa, sanoi
Anthony. — Sitä kesti vain vuoden, pari, kun me olimme hyvin nuoria.
Meitä kumpaakin kiusasi liiaksi suhteen kierous, sillä Tilchester ja
minä olimme olleet hyviä ystävyksiä. Hän tietää minun rakastavan sinua.
Hän ei nykyjään ajattele muuta kuin ihmisystävällisiä puuhiaan ja
korkeata yhteiskunta—asemaansa. Niinkuin näet, pikku kreivitär, sinun
ei olisi tarvinnut paeta luotani.
— Tiedätkö mitä, Anthony, kuiskasin minä. — Olen hyvin onnellinen,
etten tee väärin, mutta vaikka lady Tilchesterin sydän särkyisi ja
isoäiti tulisi takaisin minua kiroamaan, — vaikka joutuisin häpeään ja
alennukseen, niin en kuitenkaan karkaisi sylistäsi nyt, kun tiedän,
miltä siinä oleminen tuntuu.