— Te olette ihastuttava nainen, te ymmärrätte toisen heti. Ihmiset
eivät tavallisesti pidä kovana, että sellaista täytyy tehdä arvonimensä
takia, mutta minä huomaan, että te surkuttelette minua.
— Kyllä, surkuttelen todellakin.
— Cordelia Grenellen on ottanut avioliiton välittääkseen. En ole nähnyt
häntä vielä — tarkoitan perijätärtä.
— Jos olisin mies, niin luulen, että pitäisin vapauteni ja — ja tekisin
työtä, sanoin sammaltaen.
Hän katsoi minuun äärimmäisen ällistyneenä.
— Mutta mihin minä voin ryhtyä? kysyi hän. — Liikemieheksikö? Se muoti
on jo mennyttä. Minulla ei ole liikeälyä, ja sitäpaitsi tuntuisi
kurjalta käyttää nimeään saadakseen hyväntahtoisia ihmisiä ryhtymään
epävarmoihin yrityksiin. Jos sensijaan nain perijättären, niin se on
rehellistä peliä — annan ainakin hänelle jotakin rahojen vastineeksi.
— Teidän puheessanne on paljon perää, myönsin minä.
— Olen sanonut Cordelialle — hän on serkkuni, nähkääs — olen sanonut
hänelle, etten tahdo kovin rumaa ja että pitäisin parhaimpana, jos
tuleva vaimoni olisi reipas ja terve oluenpanijan tytär. Meidän
perheemme on ylihienostunut. Näettekös, jos täytyy uhrautua pitääkseen
pystyssä sukuaan ja nimeään, niin yhtä hyvin voi valita jonkun, josta
on todellista hyötyä. Meidän täytyy saada paksua, punaista verta
suoniimme — meidän omamme on aivan liian sinistä. Meistä on ruvennut
kehittymään luurankoja ja enemmän tai vähemmän idiootteja.
Kaiken tämän hän sanoi aivan vakavasti. Hän oli ilmeisesti tutkinut
aihetta, ja katsoessani häneen huomasin, että hän oli aivan oikeassa.
Jos hän edusti sukutyyppiään, niin se tosiaankin oli ruvennut potemaan
vanhuudenheikkoutta.
— En tahdo amerikatarta, jatkoi hän. — He ovat henkisesti kehittyneitä
seuraihmisiä ja ovat yleensä niin viehättäviä ennen avioliittoa, ettei
huomaa, kuinka hermostuneita ja rauhattomia he oikeastaan ovat. Minun
on saatava tukeva englantilainen karjakko.
Hän heittäytyi minun viereeni maahan ja rupesi repimään rikki
ruohonkortta. Hänen kätensä olivat läpinäkyvät, ja hänellä oli maailman
kauneimmat mantelinmuotoiset kynnet; mutta hänen korvansa ovat
sitävastoin rumat, ne törröttävät kuin aasin korvat.
— Nähkääs minä eläisin omaa elämääni kuitenkin! jatkoi hän kevyesti.
— Palvon kauneutta niin kuvanveistoksessa kuin maalauksessa ja
musiikissakin, mutta en tahtoisi, että tuleva herttuattareni,
entinen karjapiika, ymmärtäisi niitä. Tahtoisin, että hän saisi
joukon palleroisia lapsia, että hän täyttäisi yhteiskunnalliset
velvollisuutensa ja ettei hänen tarvitsisi käydä läpi eristyskuuria tai
kaivata sympatiaa.
Sanoin väliin "niin" ja "todellakin", ja hän jatkoi kuin kahvimylly:
— Ei käy laatuun ylihienostua — lopputuloksena on silloin idiootit,
ja ihmisen kauneusaistia lonkkaa se rumuus, joka usein kuuluu meidän
rotumme yksilöille — teidän pitäisi nähdä minun kaksi sisartani,
koko maan rumimmat naiset! Sensijaan on ilo katsoa teitä. Te olette
täydellinen kaunotar, nähkääs, en milloinkaan ole nähnyt niin suoraa ja
kaunispiirteistä nenää kuin teidän. Miksi pidätte päivänvarjoanne, niin
että en voi nähdä sitä?
— Päivänvarjoa käytetään suojeluskeinoksi polttavaa aurinkoa vastaan.
Tahtoisitteko, että minä saisin auringonpistoksen vain ollakseni teille
mieliksi?
— Olette itsekäs, sanoi hän surullisella äänellä.
— Tietysti.
— Ette lainkaan häpeä?
— En lainkaan.
Hän muutti levollisesti asentoaan, jotta pääsi sille puolelle minua,
jolle aurinko ei paistanut.
— Opin hiukan liikehtimään Etelä—Afrikassa, kun olin siellä kuukauden,
pari, virkkoi hän. — Toivon, että tämä puoli kasvojanne olisi yhtä
kaunis. Kaikilla ihmisillä on parempi ja huonompi puoli.
Nauroin.
— Tämä puoli on vielä kauniimpi, sanoi hän sitten. — Missä olitte
piilossa, koska kukaan meistä ei teitä nähnyt ennen naimisiinmenoanne?
— Asuin täällä lähellä jonkin aikaa.
— Nyt näytätte taas surulliselta. En milloinkaan ole niin innokkaasti
tutkinut kenenkään kasvoja kuin teidän. Te ette muistuta muita ihmisiä.
Te muistutatte kameeta, tiedättekö?
— Kertokaa vähän näistä ihmisistä, sanoin minä. — En tunne heistä
ketään.
— Mitä minä heistä kerron? Se on samanlainen seurue kuin kaikki
muutkin, ikävien ja hauskojen ihmisten sekoitus. Useimmat ovat
tyypillisiä sille maailmalle, _où l’on s’amuse_ [Jossa huvitellaan.
— Suom.]. Serkkuni, lady Grenellen, on ehkä mielenkiintoisin heistä,
koska hänellä on ollut useimmat seikkailut.
— Seikkailut?
— Niin hän on ratsastanut kumoon monta kertaa, mutta aina selviytynyt
hyvän onnensa avulla.
— Hän on hyvin kaunis.
— Kyllä, Cordelia on hyvin kaunis, vastasi hän äänellä, josta kuulosti,
että olisi ollut paljonkin lisättävää.
En jatkanut enää sitä aihetta. Me keskustelimme kirjoista, sodasta
ja kaikenlaisista asioista, ja hetken kuluttua emäntämme huusi meitä
pengermää korkeammalla olevalta vanhalta nostosillalta, jolla hän istui.
— Meidän on mentävä teelle, virkkoi hän ja läksi edellä kavaljeereineen.
Kun tulimme takaisin, keinutteli Augustus lady Grenelleniä
ihastuttavassa Ludvig XV:n aikaisessa _balançoiressa,_ joka oli
kiinnitetty kahden korkean jalavan väliin; rouvan toinen jalka pisti
esiin, ja hän näytti aivan säteilevältä.
Augustuksen kasvoilla oli sama ilme kuin neekeripalvelijoilla, jotka
Thackeray on kuvannut "Virginialaisia"—romaanissaan — sekaisin ylpeyttä
ja itsetyytyväisyyttä — ja hän kiskoi uupumatta punaisia silkkiköysiä.
Teenjuonnin aikana vallitsi rattoisa tunnelma. Ei kukaan puhunut niin
henkevästi kuin isoäiti ja markiisi, mutta kaikki olivat hyvällä
tuulella ja mieliala iloinen.
Seurue tuli vähän täsmällisemmin päivälliselle tänään, ja lady
Tilchester oli nyt pannut toimeen eilisiltaisen suunnitelmansa ja
sijoittanut minut kavaljeerinsa viereen; herra Budge ja rouva Gurrage —
nimet sopivat mainiosti yhteen.
Pöytätoverini oli sangen hupaisa ja sai minut nauramaan makeasti. Ja
hän riiteli lady Tilchesterin kanssa pöydän ylitse.
En pidä hänen käsistään, en tiedä miksi; ne eivät ole suuret eivätkä
rumat, vaan lihavat ja pehmeät kuin naisen. Luulen, että kiilloitetun
pintansa alla hän saattaa olla Augustuksen kaltainen.
Lady Tilchester on mieltynyt häneen, ja hän puolestaan osoittaa mitä
suurinta ihailua ja kunnioitusta kaunista emäntäänsä kohtaan. Heidän
keskustelunsa ovat erittäin mielenkiintoisia.
Muutamat muut herrat ovat varsin miellyttäviä, ja useimmat vastaavat
isoäidin määritelmää herrasta: "Hänen pitää näyttää mieheltä ja
esiintyä kuin gentlemanni."
Naiset ovat koko ajan olleet hienosti puettuja, mutta heillä ei aina
ole sopivaisuusvaistoa. Vain lady Grenellen ja lady Tilchester ovat
ihastuttavia kaikin tavoin.
En usko heidän pitävän kovinkaan paljon toisistaan, vaikka he
ulkonaisesti osoittavat kohteliaisuutta toisilleen; heidän
silmäyksistään näkyy, että keskinäinen rakkaus ei ole suuri.
Lady Tilchesterin poika, kolmetoistavuotias, on äskettäin matkustanut
kouluunsa Etoniin, mutta tulee kotiin loma—ajoiksi. Pikkutyttö on
rannikolla, niin etten ole nähnyt kumpaakaan.
Koko tämä talo on hyvin hoidettu; täällä ei milloinkaan ole riitaa, ja
kaikki on omalla paikallaan. On ikävä lähteä täältä pois.
Juuri lounasta aloittaessamme tänään tuli sir Anthony Thornhirst sisään
ja tervehdittyään kaikkia istuutui minun viereeni.
Hän tuntuu aivan tänne kotiutuneelta ja aivan kuin olisi tottunut aina
saapumaan näin ilmoittamatta.
Sydämeni rupesi tykyttämään ihmeellisellä tavalla, kun hän astui
sisään. Siksi kai, että hän oli ainoa näiden vieraiden joukossa, jonka
tunsin ennestään.
— Te siis päätitte olla katkaisematta gordilaista solmua, sanoi hän
heti, aivan kuin olisimme jatkaneet jotakin aivan äskeistä keskustelua.
Hän rakensi yhdellä iskulla sillan sen kuilun yli, joka erotti minut
tyttöajastani. Tämä kylmäverisyys hämmästytti minua, enkä keksinyt
vastausta.
— Tiedättekö, jatkoi hän, — sittemmin olen kuullut, että veitsen
lahjoittaminen katkaisee ystävyyden, ja se kuuluu tuottavan
onnettomuutta ja eroja ja kokonaisen joukon muita kauheita asioita. Te
ja minä olemme siis kai selviä vihollisia, vai mitä? Menemmekö lounaan
jälkeen heittämään sen pienen, turmiota tuottavan esineen veteen.
— Ei, en tahdo erota veitsestäni; se on minulle suureksi hyödyksi,
vastasin typerästi.
Kun me lounaan jälkeen menimme isoon telttaan, tuli hän minun luokseni.
— Aion lähteä kävelylle, sanoi hän. — Viileässä metsässä on ihanata
kävellä. Haluatteko päivänvarjonne?
Herttua oli mennyt sitä hakemaan hallista, jonne olin sen jättänyt
eräälle pöydälle.
— En tiedä, mitä tekisimme tänään, vastasin minä. — Luultavasti menen
krokettia pelaamaan.
— Oh, eikö mitä, ette mene. On aivan liian kuuma, ja teidän on nähtävä
metsä. Sillä on historiallista mielenkiintoa ja — kas tässä, ottakaa
tämä päivän varjo, ja lähtekäämme. — Lauseen loppu tuli hyvin nopeasti,
sillä me huomasimme herttuan tulevan päivänvarjo kädessä.
En tosiaankaan voi sanoa, miksi annoin johdattaa itseäni näin. Luontoni
on aina vaistomaisesti noussut vastaan, kun joku muu kuin isoäiti
on käskenyt. Ja tässä minä nyt kävelin sukulaiseni kanssa aivan
kuuliaisena pitkin polkua, joka oli marjakuusien reunustama, ja pääni
päällä pidin syreeninväristä päivänvarjoa, joka ei ollut omani.
Emme puhuneet mitään, ennenkuin olimme päässeet polun päähän; siinä
on ihmeellinen suihkukaivo, jonka luota haarautuu neljä leikattujen
marjakuusien muodostamaa lehtikujaa.
Sydämeni jyskytti edelleen samaan kiivaaseen, epämiellyttävään tapaan.
— Olette muuttunut, kreivitär, sanoi sir Anthony. — Pikku kasvonne ovat
kalpeat — muistatteko sitä iltaa, jolloin tanssimme yhdessä — silloin
ne olivat pyöreät ja ruusuiset. Onko siitä jo sata vuotta?
Hänen äänessään on jotakin viehättävää. Pilkallinen sävy katoaa joskus,
ja silloin tuntuu, kuin täytyisi kuunnella jokaista sanaa. Ah, molemmin
korvin!
— Niin — siitä on sata vuotta, vastasin minä.
— Oli ikävää kuulla, että isoäitinne on kuollut, jatkoi hän. — Olisin
mielelläni sanonut teille, miten ikävää se oli, mutta oleskelin siihen
aikaan Norjassa ja olen sieltä vasta äsken palannut. Olinko mielestänne
epäystävällinen?
— Ette — isoäiti oli iloinen saadessaan kuolla. Tiesin, ettei hän
voinut elää kauan, mutta loppu tuli kuitenkin liian äkkiä.
— Hän oli erikoinen persoonallisuus, ja olisin ennemmin toivonut
tutustuneeni häneen. Tavallisesti kykenen tarttumaan tilaisuuteen
lennosta, mutta kohtalo piti häntä ja teitä poissa minun ulottuviltani.
Miksi emme tavanneet viime vuonna?
— Ah, älkäämme siitä puhuko! huudahdin.
— Koetan unohtaa ja saada korvausta muusta. Isoäiti ja markiisi
lupasivat, että niin kävisi.
Hän katsoi minuun ja kumartui kasvojeni tasalle. Hänen silmänsä
tuntuivat voivan tunkea aivan sieluuni, niinkuin erään toisenkin kerran
aikaisemmin.
— Rakas, pieni, suloinen kreivitär, virkkoi hän — melkein samoin sanoin.
Eräs uusi tunne oli aivan tukahduttaa minut; tuntui kuin sydän olisi
noussut kurkkuun.
— Tuhlaamme aikaa tässä suihkulähteen luona, sanoin minä. — Missä metsä
on?
Sitten pidimme hauskaa. Hän kertoi kokonaisen joukon asioita. Hänen
puhuessaan olin näkevinäni selvän kuvan maailmasta, iloisesta ja
miellyttävästä maailmasta, jossa kukaan ei ollut kyllin tyhmä
ottaakseen mitään vakavasti.
Oli typerää surra ja olla ikävissään, kun aurinko paistoi ja linnut
lauloivat!
Minä aivan nautin elämästä!
— Onko "Babykins" viserrellyt teille jo? kysyi hän kerran. — Hän on
viserrellessään hyvin vaarallinen.
— En pidä hänestä, vastasin.
— Oh, opitte pian hänestä pitämään. Kaikki me pidämme Babykinsista. Hän
on kuin hyttynen suuressa seurueessa. Hän lentelee sinne tänne ja puree
kaikkia, ja sitten me voimme vertailla puremiamme ja raapia ja hieroa
tulehtuneita paikkoja. Tapaatte hänet kaikkialla — hän on ainoa, joka
Tilchesteriä todellakin huvittaa.
— Aiotteko jäädä tänne, kysyin, — vai oletteko matkustanut tänne vain
hetkeksi?
— Olen lähettänyt palvelijan hakemaan tavaroitani ja jään tänne, kun
nyt olen tavannut teidät. Tunnutte aina unohtavan, että me olemme sukua
ja että pitää tuntea mielenkiintoa sukulaisiaan kohtaan.
— Kertokaa kodistanne — eikö sen nimi ole Dane Mount? kysyin hetken
kuluttua.
Olimme kävelleet vaiteliaina pitkin korkeitten kuusien varjostamaa
polkua.
— Ei, en tahdo. Teidän on tultava sinne joskus ja jäätävä vuorokaudeksi
tai pariksi. Teidän on nähtävä esi—isienne koti, ymmärrättekö? Luvatkaa
tulla, kun palaan Skotlannista.
Olimme joutuneet metsän sydämeen. Siellä oli aivan hämärä. Tuuheat puut
muodostivat päämme päälle holvin, jonka lävitse vain silloin tällöin
tunki jokin auringonsäde.
Tunsin itseni niin ihmeen typeräksi enkä osannut jutella sujuvasti
niinkuin herttuan kanssa.
— Olette kovin vaitelias, kreivitär!
— Eikö ole jo aika palata? vastasin typerästi.
— Ei vielä pitkään aikaan. Teidän on kerrottava kaikki itsestänne,
missä elitte ja mitä tapahtui, ennenkuin jouduitte minun elämääni
Tilchesterin tanssiaisissa. Istuutukaamme tälle puunrungolle ja
asettukaamme mukavasti.
Me istuuduimme.
— Aloittakaa, kreivitär. Kerran, ennen vanhaan, kun olin pieni tyttö,
tulin — mistä?
— Tahdotteko tosiaankin kuulla perheeni tarinan? kysyin.
— Kyllä.
Kerroin hänelle lyhyin piirtein elämäni, miten isoäiti ja minä
olimme asuneet huvilassa, kaikista hänen opettavaisista puheistaan,
markiisista ja Roysta ja Hephzibahista ja nuoruuteni pikkutapahtumista.
Tuntui, kuin olisin puhunut aivan toisesta ihmisestä; niin eri tavalla
katson elämää ja maailmaa kuin sinä päivänä, jolloin matkustin
Augustuksen kanssa Pariisiin.
— Nyt joudumme siihen päivään, jolloin tapasimme toisemme niityllä,
sanoi hän. — Ette ollut kihloissa silloin, vai kuinka?
— Ah, en! Isoäiti ei ollut silloin vielä saanut pyörtymiskohtauksia;
siihen aikaan sellainen ajatus olisi ollut hänestä aivan liian kauhea.
Vaikenin äkkiä huomaten mitä olin sanonut. En voinut sanoa hänelle,
miten ja miksi olin mennyt Augustuksen kanssa naimisiin. Hän sai
ajatella mitä tahtoi.
Ja hänen katseestaan näkyi, että hän ajatteli koko joukon. Toivon —
toivon, ettei sydämeni niin jyskyttäisi hänen katsoessaan minuun. Se on
lapsellista ja epämiellyttävää.
— Mikä hullu olinkaan, kun en häittenne edellisenä yönä tullut
automobiililla teitä ryöstämään, virkkoi hän. — Sanokaapa, kreivitär,
jos olisin koputtanut ikkunaanne, olisitteko katsonut ulos ja lähtenyt
mukaani?
— Silloin oli ukkosilma ja myrsky — muistaakseni — me olisimme
kastuneet, sanoin ontosti nauraen.
Hän ei voinut tietää, miten syvään hän haavoitti minua — eikä hän sitä
saisi nähdäkään.
— Kuinka suloinen ryöstettävä te olisitte ollutkaan, jatkoi hän. —
Olisin mielelläni katsonut suloisten, viisaitten silmienne ilmettä, kun
päivän koittaessa olisitte huomannut olevanne kaukana heistä kaikista —
kaukana Augustuksesta.
En vastannut mitään, vaan istuin piirrellen syreeninvärisellä
päivänvarjolla hieroglyfejä pehmeään sammaleen jalkojemme alla.
— Miks’ette sano mitään, kreivitär?
— Ei ole mitään sanottavaa. Olen naimisissa, ettekä te koputtanut
ruutuun. Lähtekäämme nyt takaisin.
Neljäs luku.
Viimeistä Harleyssa vietettyä iltaa en mielelläni ajattele. Augustus
oli juovuksissa — niin, on melkein liian kauheata siitä kirjoittaa.
Huomasin, että hän päivällispöydässä oli sangen äänekäs, mutta hän
istui samalla puolen pöytää kuin minäkin, en voinut häntä nähdä, ja kun
herrat myöhemmin saapuivat meidän naisten luokse salonkiin, tuli kaikki
minulle kuin salamanisku. Hänen kasvonsa olivat tummansinervät, ja hän
kulki epävarmasti, ei aivan horjuen, mutta kuitenkin kuin huonekalut
olisivat olleet hänen tiellään.
Paria, kolmea herraa näytti huvittavan varsinkin silloin, kun
hän istuutui sohvaan lady Grenellenin viereen ja työnsi kätensä
sohvanselustaa pitkin naisen niskan taa. Minusta tuntui, kuin jäävirta
olisi juossut suonissani, enkä pitkään aikaan olisi kyennyt nousemaan
pystyyn. Lady Grenellen sensijaan ei näyttänyt välittävän mistään — hän
vain nauroi lakkaamatta viuhkansa takana, ja herrat auttoivat häntä
tekemään pilaa Augustuksesta.
Minulle tämä oli syvän nöyryytyksen hetki. Vaadittiin kaikki
itsehillintä, jotta kykenin jatkamaan keskustelua Babykinsin kanssa,
aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut.
Herttua tuli puhelemaan kanssamme; hän veti esiin matalan tuolin ja
istuutui niin, etten voinut nähdä sohvalla olevaa riehakasta seuruetta.
Minulla ei ole pienintäkään aavistusta, mitä hän sanoi tai mitä kukaan
meistä sanoi. Augustuksen äänekäs hohotus oli ainoa, minkä kuulin.
Sir Anthony, joka oli jäänyt juttelemaan lady Tilchesterin kanssa
biljardihuoneen ovelle, tuli nyt luoksemme. Hän seisahtui hetkiseksi ja
meni sen jälkeen Grenellenin eteen.
— Teitä on pyydetty pelaamaan bridgeä siniseen saliin.
Nainen nousi vastahakoisesti ja vavisten yhä naurusta. Augustuskin
koetti nousta, mutta horjahti takaisin sohvaan.
Rajattoman tahdikkaasti rupesi nyt sukulaiseni kiinnittämään puoleensa
Augustuksen tarkkaavaisuutta. Hän sanoi jotakin sodasta, ja kun lady
Grenellen poistui ja Augustus teki toisen toivottoman yrityksen seurata
häntä, istuutui sir Anthony vapaalle paikalle sohvaan mieheni viereen
ja pidätti häntä kokonaisen puolituntisen.
Kun kuljin sohvan ohi, jolla nuo molemmat herrat istuivat, tarttui
Augustus pukuuni.
— Älä näytä niin pahuksen ylpeältä, pikku ystäväni, nikotteli hän. —
Minä — minä — minussa ei ole mitään vikaan. Anna minulle suukko.
— Niinkuin sanoin, keskeytti sir Anthony, — minä kuulin vakavia
uutisia: väitetään aivan varmasti, että loputkin Tilchesterin
miliisistä lähetetään ennen pitkää sotaan.
Augustus laski pukuni irti. Hän oli käynyt kalmankalpeaksi. Tämä tieto
tuntui saavan hänet heti selviämään, ja sillä aikaa minä ennätin
pujahtaa siniseen saliin. Lady Tilchester ei pelannut bridgeä; hän
istuutui minun viereeni ikkunakomeroon. Ilta oli lauhkea, ja ikkunat
olivat selkosen selällään.
Hän on maailman viehättävintä seuraa. Olen vähitellen oppinut hänet
tuntemaan ja huomaamaan, miten tuntemisen arvoinen hän on.
Tänä iltana hän oli tavallista viehättävämpi; tuntui, kuin hän olisi
toivonut minun unohtavan kaiken muun, paitsi keskustelumme tuottaman
huvin. Hän on hyvin perehtynyt kirjallisuuteen ja on lukenut kaikki
ne klassilliset kirjailijat, joita isoäiti rakasti. Me juttelimme
kaikesta mahdollisesta ja myöskin puutarhoista. Hän sanoi, että minun
oli perustettava uusi puutarha Ledstoneen ja että saisin nähdä,
miten paljon siitä on hupia. Hän jutteli hyvin ystävällisesti rouva
Gurragesta, tämän hyväsydämisyydestä ja hyväntekeväisyydestä, ja sitten
hän virkkoi — mutta hienotunteisesti ja aivan kuin sillä ei olisi ollut
mitään tekemistä Gurragen perheen kanssa — että meidän päivinämme ei
tarvita muuta kuin rahaa miellyttävän seurapiirin luomiseksi ja että
minun tulevaisuudessa piti huvitella paljon.
Aivan huomaamatta sydämeni keveni.
Hän puheli myös isoäidistä ja sai minut kertomaan meidän
menneisyydestämme. Hänestä oli mielenkiintoista kuulla isoäidin
kasvatusjärjestelmästä. Hän sanoi, että se oli aivan erilainen kuin
meidän aikamme järjestelmät.
— Ja seköhän on tehnyt teidät yhtä suureksi maailmanhalveksijaksi
kuin sir Anthony Thornhirst? Siinä suhteessa hän voittaa kaikki minun
tuttavani.
— Mutta voiko olla maailmanhalveksija, kun ihmisellä on hyvä sydän?
kysyin minä.
Hän loi minuun kummallisen kysyvän katseen.
— Kuinka olette niin pian voinut huomata sen? Useimpien ihmisten
mielestä ei hänellä ole sydäntä lainkaan.
Hän puhui uneksien, aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat vaeltaneet
kauas taaksepäin.
— Oletteko tuntenut hänet kauan? kysyin minä.
— Aina siitä pitäen kuin menin naimisiin neljätoista vuotta sitten —
muistaakseni näin hänet ensimmäisen kerran häissäni. Hän ja Tilchester
olivat vanhoja—ystävyksiä, — hehän olivat kasvaneet samalla seudulla.
Me olemme yhtä vanhoja, kolmenkymmenen vuoden ikäisiä. Me rupeamme
vanhenemaan, niinkuin kuulette, sanoi hän hiljaa nauraen ja jatkoi
sitten:
— Anthony ei milloinkaan ole ollut oikein toisten miesten kaltainen.
Hän on omintakeinen ja hyvin lukenut; mutta sen voi huomata vain
sattumalta. Minusta hän hukkaa elämänsä. Toivoisin, että hänellä
olisi halua mennä parlamenttiin. Hän tekee tavallisesti pitkiä
matkoja. Muutamia vuosia sitten hän äkkiä läksi matkoille ja oli
poissa kokonaisen iäisyyden — viisi vuotta luullakseni. Sitten hän jäi
hetkeksi Dane Mountiin, mutta kun sota puhkesi, läksi hän mukaan eikä
ole ollut kotona ennen kuin nyt vuoden verran.
— Olen huomannut, että hän ei milloinkaan puhu itsestään eikä
tekemisistään.
— Ei, siinäpä juuri hänen viehätysvoimansa piileekin. Toivoisin, että
saisitte nähdä Dane Mountin. Se on paljon kauniimpi paikka kuin tämä,
ja hänellä on ihmeen hyvä maku. En milloinkaan ole nähnyt paremmin
järjestettyä kotia. Hänellä on aina metsästysaikana vieraita, ja kaikki
viihtyvät mainiosti hänen luonaan.
— Olisi kyllä hauska nähdä sitä, sillä isoisäni syntyi siellä, sanoin
minä.
— Tietenkin, tehän olette serkukset tai pikkuserkukset tai jotakin
sellaista. Ette usko, miten innostunut Anthony oli teihin noiden
tanssiaisten jälkeen. Hän tuli huoneeseeni istumaan ja juttelemaan
teistä. En luule hänen tietäneen, että te olitte sukulaisia, vai miten?
— Ei, ei hän tietänytkään.
— On vaikeata miellyttää häntä. Tavalliset naiset, niinkuin Babykins
ja Cordelia Grenellen, eivät ymmärrä häntä, mutta tavallisesti
he kuitenkin ovat ihastuneita häneen. Cordelia oli viime syksynä
mielettömästi rakastunut häneen, mutta hän on mahdollisimman
välinpitämätön eikä välitä heistä vähääkään.
— Herttua on väittänyt, ettei kukaan maailmanmies ole milloinkaan ilman
suhteita, sanoin minä.
— Niin, siinä saattaa olla paljon perää, mutta Anthony osaa pitää
tasapainon kaikessa. Usein hän on tuskin kohteliaskaan liian
taipuvaisille naisille. En ole — moneen vuoteen — nähnyt hänen
liikahtavan paikoiltaan naisen takia.
En tiedä, miksi tämä keskustelu oli minusta niin äärettömän
mielenkiintoinen.
Samassa kuitenkin joku tuli luoksemme ikkunan ääreen, ja lady
Tilchesterin täytyi nousta keskustelemaan muiden vieraittensa kanssa.
Mutta ennen menoaan hän pisti kätensä kainalooni ja sanoi, aivan kuin
nyt vasta hänen mieleensä olisi juolahtanut:
— Tosiaankin, emännöitsijä kertoi äskettäin, että teidän huoneenne
savupiippuun on pudonnut nokea. Toivottavasti teillä ei ole mitään
vastaan, vaikka teidät yöksi majoitetaan pieneen yksinkertaiseen
makuuhuoneeseen, joka on minun oman huoneeni vieressä, pelkäsimme, että
savu voisi häiritä teitä. Kamarineito on muuttanut tavaranne.
Rakas, suloinen lady Tilchester, en milloinkaan unohda teidän
ystävällisyyttänne enkä lakkaa teistä pitämästä.
* * * * *
Seuraavana päivänä, kun ajoimme kotiin, oli rankkasade.
Augustus ja minä emme tavanneet toisiamme, ennenkuin olimme valmiit
nousemaan vaunuihimme. Olin syönyt aamiaista omassa huoneessani.
Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, ja hänen silmissään oli sama ilme
kuin niinä aikoina, jolloin minun oli tapana sanoa, että näytti, kuin
hän ei olisi nukkunut tarpeeksi. Hänen ilmeensä oli synkkä ja jörö, ja
olin iloinen, kun vihdoinkin lähdimme matkaan.
Vieraat matkustivat eri suunnille ja hyvästelivät toisiaan; lady
Tilchester ei ollut mukana, mutta kukin hoiti itsensä.
Lady Grenellen ajoi aivan meidän edellämme; hän ei lainkaan välittänyt
minusta, mutta puhui Augustukselle hellällä äänellä, ja kuulin hänen
juuri viimehetkessä innokkaasti sanovan:
— Älkää unohtako! Muistakaa, että se on päätetty asia!
Alkumatkasta ei kumpikaan meistä puhunut. Augustus sytytti savukkeen ja
poltteli hermostuneesti sekä availi ja sulki vaunun ikkunaa lakkaamatta.
Sitten hän sadatteli minua. En tahdo toistaa hänen sanojaan, mutta
lause loppui sillä, että hän ihmetteli, miksi minä istuin kuin
hiilihanko.
Sanoin aivan rauhallisesti, että jos hän tuohon sävyyn puhui minulle,
niin en aikonut vastata.
Hän suuttui kovin ja sanoi, että hän ei halunnut kuunnella sellaista
lorua, että unohdin olevani hänen vaimonsa ja että hän saattoi tehdä
minulle mitä tahtoi.
— Ei, sanoin minä, — en tahdo kuulla tuollaista sävyä.
— Voin sinulle puhua, niinkuin minua huvittaa, oli hänen kohtelias
vastauksensa. — Istut siinä kuin vahanukke ja vääntelet naamaasi kuin
olisit herttuatar.
En vastannut mitään.
— Päälle päätteeksi kuuromykkä nukke, lisäsi hän kiroten.
Sitten hän kysyi, missä olin ollut koko yön ja mitä olin tarkoittanut
sillä tavoin kadotessani.
Pysyin äänettömänä ja pelkään vihoittaneeni häntä lisää, mutta en
voinut alentua vaihtamaan sanoja hänen kanssaan.
Hän kiivastui kiivastumistaan, syyti karkeita sanoja ja nuhteita ja
puolusti itseään ja eilisiltaista käyttäytymistään. En ollut puhunut
koko asiasta enkä moittinut häntä mitenkään, mutta hän vakuutti,
ettei hän ollut lainkaan ollut humalassa ja että minun pöyhkeyteni ja
jäykkyyteni saattaisi tehdä kenen miehen tahansa hulluksi.
Kun hän runsaan kymmenen minuuttia oli tyhjennellyt vihaansa ja
ruvennut väsähtämään, sanoin, että koko aihe oli minulle vastenmielinen
ja niin alentava hänelle, että olisi parempi meille molemmille, jos
emme enää puhuisi siitä. Sanoin, että koettaisin unohtaa kaiken.
Lopulta hän vaikeni ja sanoi hetken kuluttua aivan nöyrästi:
— Sano, rakas ystävä, et — et kai puhu siitä — äitimuorille?
Hänen silmissään oli jotakin liikuttavaa. Viha ja myrsky olivat ohi, ja
koko hänen olemuksensa vaikutti avuttomalta. Silmiini kihosivat melkein
kyynelet.
— En, en, älä ole peloissasi, sanoin minä.
Hän nimitti minua enkeliksi ja suuteli monta kertaa — ja se oli pahinta
kaikesta.
Mahtaakohan tuo "rauhallisen hyväntahtoisuuden" tunne tulla vuoden
kuluttua?
Viides luku.
Päivät vierivät. Kohta tulee lokakuu ja sumut ja kellastuneet lehdet.
Kohta on rouva Gurragen aika matkustaa Bornemouthiin.
Augustus on alituisessa jännityksessä, sillä yhä enemmän huhutaan,
että loputkin Tilchesterin miliisistä lähetetään sotaan, myöskin
vapaaehtoiset, ja vaikka hän pitää univormusta ja sellaiseen joukkoon
kuulumisen kunniasta, ei hän kuitenkaan tunne intoa käyttää aseitaan
buureja vastaan.
Olen todellakin koettanut innostua asiaan, koettanut innostua mihin
tahansa, mutta välinpitämättömyys on palannut. Kaikki, mitä Ledstonessa
on, vaikuttaa minuun painostavasti ja lamaannuttavasti.
Meillä on ollut monta "juhlaa" — koekartta Gurrage—seurapiiristä — ja
muutamat niistä olivat totisesti kauheita. Ja muutamia päiviä sitten
minun käskettiin kirjoittaa kutsukirjeet vieraille ensimmäiseen suureen
peltopyymetsästykseen.
— Äitimuori on silloin matkustanut Bournemouthiin, sanoi Augustus, — ja
sinä saat seisoa omilla jaloillasi.
Avioliitto ei ole parantanut häntä hirveitten sanontatapojen
käyttämisestä.
Viime aikoina hän on usein ollut hyvin raaka minua kohtaan ja on
ruvennut useammin käymään kaupungissa ja jäämään sinne yöksi — joskus
kahdeksikin yöksi.
Silloin minusta tuntuu, kuin olisi loma—aika, eikä mieleeni ole
juolahtanutkaan kysyä, missä hän on ollut, vaikka hän tulee kotiin
anteeksi anovan näköisenä kuin pahojaan tehnyt koulupoika. Luultavasti
minun olisi oltava mustasukkainen.
Kun hän sillä tavoin on kadoksissa, näyttää hänen äitinsä onnettomalta,
ja pari kertaa minulta on kysyttykin, tiedänkö, missä Augustus oleilee.
Kirjani ovat tulleet — koko joukko kirjoja! Pysyttelen tuntikausia
budoaarissani nostamatta katsetta kirjasta, ettei loistavien
sinapinkeltaisten brokaadiseinien näkeminen häiritsisi.
Rouva Gurrage kohtelee minua kunnioittavasti. Hänen käytöksensä minua
kohtaan on vähitellen kokonaan muuttunut — en tiedä mistä syystä. Olen
aina kohtelias hänelle ja mukaudun hänen toivomuksiinsa, ja hän sanoo
usein olevansa ylpeä minusta, mutta hänestä on hävinnyt kaikki se
tuttavallisuus, jota hän alussa osoitti minua kohtaan.
Olen pahoillani hänen puolestaan, sillä hänkin on levoton sotahuhujen
ja miliisin lähettämisen vuoksi.
Augustus on yhä edelleen hänen epäjumalansa.
Ehkä olen ilkeä, kun olen heistä kaikista niin välinpitämätön. Ehkä
ei riitä, että olen alistuvainen ja kärsivällinen. Ehkä minun pitäisi
osoittaa myöskin mielenkiintoa — mutta en voi, ah, en voi!
Pikkuseikat minua kiusaavat eniten, heidän matala käsityksensä
elämästä, se suuri into, millä he kiintyvät mitättömyyksiin.
Augustus ei ole ollut humalassa tuon Harleyn illan jälkeen, mutta
katsoessani hänen silmiinsä minusta kuitenkin toisinaan tuntuu, kuin
hän olisi juonut liikaa, ja juuri näissä tilaisuuksissa hän on karkea
minua kohtaan.
Luulen, että hän yhä on kaikesta sielustaan kiintynyt minuun, mutta
hänen joro ja riitaisa luonteensa pääsee usein voitolle.
Hän syyttää minua alituisesti kylmäksi kuin kivikuva ja katuu, että on
mennyt naimisiin jääkappaleen kanssa. Kun kysyn, mitä minun on tehtävä
ollakseni hänelle mieliksi, sanoo hän, että minun täytyy rakastaa häntä.
— Sanoin jo ennenkuin menimme naimisiin, etten milloinkaan oppisi sinua
rakastamaan, mutta että olisin sinulle ystävällinen, sanoin lopulta
väsyksiin asti kiusaantuneena. — En milloinkaan tee vastoin tahtoasi
enkä vastustele sinua muutenkaan — mitä sinulla on valittamista?
— Kaikkea! vastasi hän raivokkaasti ja iski kädellään pöytään niin
lujasti, että eräs pieni porsliinimaljakko putosi lattialle ja särkyi.
— Sinä olet alistuvainen — kyllä — ja tottelevainen — kyllä — mutta kun
pidän sinua käsivarsillani, niin voisin yhtä hyvin syleillä täytettyä
nukkea — niin tunteeton sinä olet. Ja kun sinua suutelen, niin sinä
väriset.
Hän käveli kiihoittuneena pitkin huonetta.
— Kaikki me olemme huomanneet sen, jatkoi hän. — Sinä olet kohtelias ja
levollinen ja — ja — ja kirotun kylmä! Onko Amelia milloinkaan sinun
seurassasi oma itsensä? Äitikin tuntee sen — olet erilainen kuin kaikki
muut, aivan kuin olisit Marsista kotoisin.
— Mutta senhän tiesit etukäteen. Tapasit sanoa ennen aikaan, että juuri
siksi minua rakastit, vastasin väsyneellä äänellä. — En voi muuttaa
luontoani enempää kuin — Ameliakaan.
— Ja miks’et, jos saan kysyä?
— Etkö milloinkaan ole asiaa ajatellut minun kannaltani? kysyin vihdoin
yrittäen puolustautua. — Yhtä raskasta minusta on, että te kaikki
olette erilaisia kuin minä.
Hän keskeytti kiivaan kävelynsä ja katsoi minuun. Tämä ajatus oli
ilmeisesti hänelle aivan uusi.
— No, sitä suurempi syy sinun on muuttua, sillä me emme tule niin
tekemään, sanoi hän lopulta. — Minua sinun on kiitettävä kaikesta. Sinä
olisit maannut katuojassa, ellen olisi jalomielisesti nainut sinua.
En vastannut, mutta luultavasti katseeni puhui, sillä hän tuli aivan
eteeni ja heristi nyrkkiään nenäni alla.
— Minä kyllä kukistan tuon sinun ylpeytesi, saatpa nähdä! karjui hän.
— Miten uskallat katsella tuolla tavalla minua? Haluaisinpa tietää,
mitä hyötyä minulla sinusta on? Et ole edes antanut minulle lasta, enkä
mitään toivo niin paljon kuin perillistä.
Matala murina kuului taljoilta takan luota, missä Roy makasi, ja rakas
vanha koirani tuli luokseni.
Augustus kääntyi ja ryntäsi ovelle.
— Annan myrkyttää tuon koiran, sanoi hän lyöden oven kiinni jäljessään.
Roy pisti kuononsa käteeni.
— Miksi emme saaneet seurata isoäitiä hänen pitkälle retkelleen? sanoin
sille. Mutta muistin, että oli naurettavaa olla synkkä ja teatraalinen;
soitin kamarineitoani — kilttiä skotlantilaista tyttöä, josta pidän
paljon — ja käskin hänen hakemaan päällysvaatteeni, ja hetken kuluttua
olimme Roy ja minä hyvän matkan Ledstonesta.
Lady Tilchester on ollut Skotlannissa melkein koko ajan siitä pitäen
kuin vietimme nuo neljä päivää Harleyssa. Hänen palattuaan kysyn,
tahtooko hän tulla tänne. Ehkä hän voi auttaa minua heräämään jälleen.
Olen varma, että jos joku saisi nähdä mitä olen kirjoittanut, niin
tämä joku sanoisi, että Augustus—raukalla on vaikea olla minun laiseni
vaimon kanssa. Luultavasti olen hänen kannaltaan katsoen äärimmäisen
väsyttävä ja kärsivällisyyttä koetteleva. En voi sanoa itseäni aivan
syyttömäksi.
* * * * *
Reippaan kävelyn jälkeen tunsin oloni paremmaksi ja kykeneväni
palaamaan välipalalle. Kuulin Augustuksen matkustaneen Lontooseen.
— Kuulehan, ystäväiseni, sanoi rouva Gurrage varmistuttuaan ensin, että
olimme kahden, — en pidä siitä, en totta totisesti.
— Mistä? kysyin kunnioittavalla äänellä.
— Että Gussie alituisesti käy Lontoossa. Jos koettaisit olla vähän
lempeämpi häntä kohtaan, niin hän ei aina lähtisi Lontooseen tapaamaan
paronitartaan. Minua ihmetyttää, ettei sinussa ole tippaakaan
mustasukkaisuutta!
— En ymmärrä.
— Sinä olet totisesti aivan umpisokea, jatkoi rouva Gurrage
painokkaasti. — Tuota lady Grenelleniä minä tarkoitan — kaunis
paronitar sekin, joka pyydystelee toisten miehiä. Et kai ole
milloinkaan edes silmäillyt kirjeitä, joita Gussie on saanut häneltä?
— En, en tosiaankaan!
— Niin, mutta minä olen. Rupesin epäilemään kohta, kun palasitte
Harleysta. Näin kruunun kirjekuoressa ja arvelin heti, että siinä
piti olla jotakin merkillistä, kosk’ei Gussie sanonut sanaakaan
kirjeestä, hän kun muuten on niin ylpeä, jos saa kruunulla koristetun
kirjeen. Seuraava, joka tuli — eikä Augustus hiiskahtanutkaan — sai
minut varmaksi asiasta. Ja sitten minä tuumin, että parasta oli
saada täysi varmuus, ja pitkän aikaa minä avasin kirjelaukun omalla
avaimellani. Nousin aikaisemmin aamulla kuin hän ja pian sainkin nähdä
uuden kultaisen kruunun ja kookkaan, mahtailevan käsialan. Teekeittiö
oli sytytetty ja sen höyryssä liima pian irtautui ja — niin, rakas
ystävä, punastun, kun ajattelen sitä lutkaa! Hän kiitti Augustusta
timanttirannerenkaasta. Ja minä taas tunnen Gussien tietääkseni, ettei
hän ole lahjoittanut rannerengasta tyhjän takia. Ja sitten se lutka
kirjoitti, että häntä saattoi tulla tapaamaan tiistaina, sillä silloin
hän matkustaisi Lontoon kautta maakartanoonsa.
— Mutta — älkää kertoko enempää! Oi, ei milloinkaan pidä avata toisen
kirjeitä! huudahdin minä.
Rouva Gurragen kasvot synkkenivät.
— Niin, siinäpä se — sellainen juuri sinä olet — korkealentoisia
aatteita ja tunteita! Miksi ei äiti vartioisi poikaansa? Varsinkin kun
vaimo ei tee velvollisuuttaan!
En vastannut.
— Sellaista tämä on ollut ensihetkestä asti. Luulin, että olisit ollut
iloinen ja onnellinen, kun sait Gussien mieheksesi — sinä, joka olit
köyhä kuin kirkonrotta! Ja minä pelkäsin, kun Gussie oli ruvennut
hakkailemaan Ledstone Armsin majatalon tarjoilijatarta. Ja sinä tunnuit
kiltiltä ja hyvinkasvatetulta ja hiljaiselta. Ja Gussie oli naurettavan
rakastunut sinuun. Sinun olisi pitänyt olla ihastuksissasi, mutta
sinä ja sinun isoäitisi olitte niin mahdottoman kopeita. Sen jälkeen
kuin olet tullut miniäkseni, ei sinun käytöksessäsi ole ollut mitään
moitittavaa, mutta tunnetta juuri puuttuu. Ja nyt sinä istut siinä
rauhallisena ja välinpitämättömänä, kun tavallinen lihasta ja verestä
tehty vaimo olisi repinyt hiukset tuon paronittaren päästä. Gussie ei
olisi milloinkaan välittänyt siitä lutkasta, jos olisit kohdellut häntä
hellemmin. Et itsekään ole hullumman näköinen, ellet olisi niin kalpea.
— Selvittäkäämme asiaa hiukkasen, sanoin minä. — Ilmoitin Augustukselle
alunperin, etten rakastanut häntä. Isoäitini oli vanha ja
kuolemaisillaan — meillä ei ollut ketään sukulaista auttamassa. Olisin
jäänyt "katuojaan", niinkuin Augustus epäritarillisesti huomautti tänä
aamuna. Isoäiti piti näitä syitä tarpeeksi pakottavina avioliittooni.
Minulla ei ollut aikaa valinnantekoon — enkä ikinä ole uneksinutkaan,
että olisin tottelematon hänelle. Hän sanoi, että minun oli mentävä
naimisiin Augustuksen kanssa. Asiain tila esitettiin avoimesti
pojallenne; hän ymmärsi kaiken, mutta pysyi toivomuksessaan ja suostui
sopimukseen. Minä omasta puolestani olen pyrkinyt rehellisesti pitämään
sanani, mutta en ole milloinkaan ajatellut, että velvollisuuksiini
kuuluisi hänen kirjeenvaihtonsa valvominen.
— Ah, ja saisiko tietää, miks’et voisi rakastaa häntä? Parempaa nuorta
miestä ei löydy monen mailin alalla, sanoi rouva Gurrage syvästi
loukkautuneena.
— En voi pakottaa mieltymystäni.
— Niin, mutta nyt olet kuitenkin naimisissa hänen kanssaan, ja vaimon
velvollisuus on pitää miestä erillään lutkista — nimittivätpä ne
itseään paronittariksi tai eivät.
— Mitä minun on tehtävä?
— Moiti häntä illalla, kun hän tulee kotiin! Anna hänen tietää, että
olet asioista selvillä ja ettet aio sallia sellaista. Kaikki on sinun
syytäsi, koska et häntä rakasta, ja sinun velvollisuutesi on nyt
pidättää häntä hyveen tiellä.
— Saanko sanoa, miten olen päässyt perille hänen käytöksestään? Kuinka
muuten voisin siitä hänelle puhua? Hän tietää, etten minä itse olisi
milloinkaan ajatellutkaan avata tai silmäillä hänen kirjeitään.
Rouva Gurrage ei lainkaan hävennyt tätä minun silmissäni häpeällistä
työtä. Hän ei voinut katsoa asiaa minun näkökannaltani.
— Et saa järjestää ikävyyksiä minun ja poikani välille, virkkoi hän. —
Sinun on keksittävä jotakin muuta — ajattele jotakin toista tapaa.
— Mutta enhän voi valehdella. Sanon, että hänen äitinsä on kuullut
huolestuttavia huhuja hänestä, mutta en ilmoita millä tavalla. Muuten
en puhu mitään.
Rouva Gurrage purskahti itkuun.
— Oi — kuinka olen onneton, nyyhkytti hän, — etkä sinä välitä siitä
tippaakaan.
— Välitän tietysti, vastustelin heikosti.
* * * * *
Oi, isoäiti, kerrankin teit suuren erehdyksen. Parempi olisi
minulle ollut, jos olisin saanut tehdä työtä. Mahdoitkohan sinäkin
loppusi lähestyessä tuntea samalla tavoin? Mutta me olimme antaneet
lupauksemme. Augustus ei tahtonut vapauttaa meitä siitä, eikä kukaan
Calincourt ole milloinkaan rikkonut sanaansa.
Iltapäiväpostissa tuli kirje sir Anthony Thornhirstilta. Hän kertoi
palanneensa Skotlannista ja toivoi, että pian tulisimme luvatulle
vierailulle.
Kirje oli lyhyt, kuiva ja käsitteli vain tuota aihetta. Ei ainoatakaan
tarpeetonta sanaa. En tiedä, miksi luin sen monta kertaa. Noista
muutamista sanoista lähti eräänlainen lohtu — tuntui, kuin maailmassa
olisi kuitenkin yksi inhimillinen olento, joka saattoi ymmärtää minua.
* * * * *
Kun paraikaa olin pukeutumassa päivälliselle, palasi Augustus kotiin.
Mc Greggor kampasi juuri minua, kun hän koputtamatta hyökkäsi
huoneeseen.
Hän tuntui unohtaneen aamullisen kohtauksen ja oli maailman
rakastettavimmalla tuulella. Hänellä oli minulle uusi puuhkanketju,
joka todisti erittäin hienoa makua — sellaista hän ei olisi kyennyt
milloinkaan itse valitsemaan. On vaikeata kiittää lahjoista, jotka
mieluummin heittäisi tuleen, kuin ottaisi vastaan.
Kuitenkin tein parhaani.
Mc Greggor katsoi asiakseen poistua huoneesta. Ehkä nyt oli parasta
esittää se, minkä olin luvannut anopilleni. Sittenhän siitä olisi
päästy, tuumin itsekseni.
Sanoin hänelle niin tyynesti kuin kykenin, että hänen äitinsä
oli pahoillaan hänen vuokseen, koska pelätä täytyi, että hän oli
vaarallisessa ystävyyssuhteessa lady Grenelleniin, ja toivoi, että
kaikki pelko oli turhaa.
Hän astui luokseni ja tarttui molempiin ranteisiini. Hänen piirteistään
loisti eräänlainen itsetietoinen ylpeys; häntä ei pahastuttanut, että
häntä luultiin tällaisen rakkausseikkailun sankariksi.
— Sinun vikasi se on, jos silmäilen jotakin toista! puuskahti hän. —
Maailmanmiehen, jolla on niin ikävä ja mahtipontinen vaimo kuin sinä,
täytyy huvitella jollakin. Cordelia on niin hiton paljon ylhäisempi
kuin sinä, eikä hän kuitenkaan jäykistele naamaansa niin pöyhkeästi
kuin sinä.
— Augustus! Sinä kiroilit minulle aamulla. Olit hyvin raaka minua
kohtaan ja olet viettänyt päivän Lontoossa toisen naisen kanssa ja
tulet kotiin tuoden lahjan minulle. En ole juuri välittänyt näistä
loukkauksista, mutta varoitan sinua ajoissa. En aio kärsiä kauempaa.
Hän muuttui heti nöyräksi.
— Kukahan on kertonut äitimuorille noita juttuja minusta? sanoi hän. —
Niissä ei ole lainkaan perää. On kummallista, ettei voi puhua naisen
kanssa ihmisten panettelematta.
— Se on sinun ja äitisi välinen asia. En vaadi muuta, kuin että tästä
lähtien et minulle kiroile, vaan käytät kohteliasta kieltä.
En voinut jatkaa keskustelua lady Grenellenistä. Koko aihe tuntui
minusta alentavalta.
— No niin, olet joka tapauksessa ystävällinen, kun et nosta meteliä.
Suudellaan sen vuoksi ja ollaan taas ystäviä. Mieltäni pahoittaa, että
olin ilkeä aamulla. Kas niin, pikku ystävä, ei sinun tarvitse olla
mustasukkainen, sanoi hän kättäni taputellen ja rupesi kiertämään
pitkiä kiharoitani paksujen sormiensa välissä.
— Mitä miehen on tehtävä, kun nainen rakastuu häneen? jatkoi hän sitten
itsetietoisesti ja aivan kuin mielihyvissään suutaan maiskutellen. — Ei
kai voi esiintyä karhun tavalla, vaikka onkin naimisissa.
— Ei, karhun tavoin esiinnytään vain omaa vaimoa kohtaan, vastasin minä.
Tietenkin minun olisi pitänyt olla mustasukkainen ja vihainen, mutta
en voinut tuntea pienintäkään mielenliikutusta. Toivoin vain, että
olisin voinut tempaista hiukseni hänen käsistään ja sanoa, että hän sai
puhutella ja rakastella ketä hyvänsä, kun vain jätti minut rauhaan.
Kuitenkin hän vain kävi yhä hellemmäksi ja sanoi, että minä olin
kaunein nainen, minkä hän milloinkaan oli nähnyt, että minulla oli
"ällistyttävän" kauniit hiukset ja paljon muita etuja ja että ellen
olisi jääkappale, niin hän ei milloinkaan minua hylkäisi.
En voinut sanoa mitä ajattelin, etten näet muuta toivoisi hänen
tekevän — siksi en puhunut mitään. Mutta kohta, kun huomaamatta
pääsin painamaan nappulaa, soitin Mc Greggoria ja tein sillä tavoin
kohtauksesta lopun.
Kuudes luku.
Seuraavana aamuna Augustus sanoi aamiaispöydässä:
— Farrington on lähettänyt peruutuksen viidenneksitoista päiväksi; on
kai parasta, että sinä kutsut sukulaisesi Thornhirstin. Olen kuullut,
että hän on taitava metsästäjä, ja tahdon, että lintuni ammutaan tänä
vuonna.
Viime vuoden metsästysseurue oli ilmeisesti huonoista ampujista
kokoonpantu, ja metsänvartijat olivat tehneet heistä pilkallisia
huomautuksia.
Kun Augustus ei riitele palvelijoittensa kanssa, tuntee hän suurta
kunnioitusta heitä kohtaan.
— Pelkään, että sir Anthony ei ole vapaa näin myöhään, huomautin minä.
Minua ei oikein miellyttänyt ajatus, että hän tulisi Ledstoneen — hän
olisi täällä niin vähän omalla paikallaan.
— Oikea metsästäjä on vapaa mistä tahansa, jos hän saa tilaisuuden
päästä johonkin sellaiseen kuin kaksi ensimmäistä metsästyspäivää,
vastasi Augustus pöyhkeästi ja otti itselleen uuden palan munuaista,
jonka hän voiteli sinapilla. — Kirjoita hänelle nyt heti ja pyydä
sähkösanomavastausta.
— Kyllä, lupasin vastahakoisesti. — Sain häneltä eilen kirjelipun,
jossa hän sanoo palanneensa Skotlannista ja pyytää meitä tulemaan
luvatulle vierailulle vuorokaudeksi.
— Siitä näet! Lyön vaikka vetoa, että hän kalasteli metsästyskutsua,
huudahti Augustus riemuiten. — Muista nyt kirjoittaa ensimmäisessä
postissa ja mainita hänelle keitä tulee.
Kello kymmenen seuraavana päivänä sain sähkösanoman:
"Kiittäen otan vastaan kutsunne viidenneksitoista päiväksi. Anthony
Thornhirst."
Siis hän kuitenkin saa nähdä täytetyt karhut ja neekeriveistokset ja
loisteliaat upouudet Ludvig XV:n salongit — tahdoinpa tai en.
_Tahdoinpa tai en._
Augustus oli hurmaannuksissaan. Ei niin paljon siitä, että
vieraamme oli ottanut kutsun vastaan, kuin omasta ihmeellisestä
terävä—älyisyydestään.
— Enkös sitä sanonut? Enkös sanonut, että hän ihastuisi.
* * * * *
Useat tämän jälkeiset päivät kuluivat suurimmaksi osaksi kuuntelemalla
anopin neuvoja ja ohjeita, miten taloa oli hoidettava hänen
poissaollessaan. Hänen piti näet matkustaa Bournemouthiin ja tulla
vasta joulua viettämään kanssamme.
Rouva Gurragen oli vaikea hellittää ohjaksia edes niinkään lyhyeksi
ajaksi kuin kahdeksi kuukaudeksi. Mutta hän oli tyytyväinen siihen,
mitä hän arveli minun tehneen "johdattaakseni Augustuksen hyveen
poluille" (emme ole kuulleet enää mitään lady Grenellenistä), että niin
hän hyvin mielellään jätti valtikan minulle.
Vihdoinkin tuli se päivä, jolloin Amelia papukaija polvillaan istuutui
anoppini viereen, ja he ajoivat asemalle.
Augustus oli lähtenyt etukäteen, ja kun palvelijattaret ja
palvelijat olivat loputtomasti juoksennelleet hakemassa unohdettuja
hattulaatikoita ja kun vielä oli annettu viimeiset neuvot, katosi koko
herrasväki lopultakin, ja minä jäin yksinäni seisomaan punaisille
graniittiportaille.
Äkkiä minua huimasi pyörryttävä ilo.
Olin avioliittoni aikana ensimmäisen kerran yksin!
Augustus saattoi palata Lontoosta vasta illalla, sillä hänen piti
auttaa heidän lähtöään sieltä.
Melkein kokonainen pitkä päivä! Mitä tekisin? Minne menisin?
Roykin ulvoi ihastuksesta. Tultuani sisään minulle ilmoitettiin, että
Hephzibah — rouva Prodgers — odotti minua.
Rakas vanha hoitajattareni! Hän tulee harvoin minua tapaamaan. Hän on
loistavan onnellinen ryytikauppiaanrenkinsä kanssa, ja luulen, että
hänen on ikävä katsella kohtaloani.
Hän tuli sanomaan, että onnettomuus oli kohdannut erästä sèvres—kuppia.
Kädensijasta oli lähtenyt palanen.
— Ajatella, jos _madame_ tietäisi sen, sanoi hän. Ja sitten hän lisäsi:
— Toivon sydämestäni, että saisin näyttää, miten huolellisesti pitelen
niitä kaikkia.
— Oi Hephzibah, tulen kyllä joskus, mutta en vielä. Minä — minä
kaipaisin isoäitiä liian paljon.
— Neiti Ambrosine on — on kai onnellinen? sanoi hän ujosti ja
sammaltaen. — _Madame_ tiesi luonnollisesti parhaiten, mutta viime yönä
minä uneksin teidän isästänne, ja hän nosti uhkaavasti kättänsä minua
kohti.
— Isästä! huudahdin minä kiihtyneenä. (Olimme kauan olleet aivan
varmoja, että hän oli kuollut.) — Uneksitko sinä isästä? Ah, Hephzibah,
jospa hän vielä eläisi!
— Kas niin, kas niin, sanoi hän levottomana. — Nyt on joka tapauksessa
liian myöhäistä, pikku neiti raukka, mutta kyllä hän ymmärtäisi, ettei
kukaan meistä kyennyt pitämään puoliaan _madamea_ vastaan. Jos hän
tulee takaisin, niin — niin hän ei voi moittia meitä.
En kysynyt, miksi meitä pitäisi moittia — häntä, raukkaa, koska hän
ei kyennyt antamaan minun pitää vapauttani, ja minua, — koska olin
suostunut turmelemaan elämäni. Moittisiko isä meitä tästä?
Rakas, lämminsydäminen, kömpelö, särmikäs isä!
Hephzibah tarkasteli huonetta. Hän oli ensimmäistä kertaa
budoaarissani, sen jälkeen kuin se oli laitettu järjestykseen.
— Miks’ei tänne voisi tuoda muutamia teidän omia kapineitanne? virkkoi
hän vihdoin. — Tämä huone ei ole ollenkaan neiti Ambrosinen kaltainen.
Oi, rakkaani, nyyhkytti hän äkkiä. — Hän on niin kaunis ja kalpea ja
ylpeä eikä milloinkaan sano sanakaan, eikä kukaan heistä ole kyllin
arvokas edes kiilloittamaan hänen kenkiään!
— Vaikene, vaikene kaikin mokomin, Hephzibah! sanoin minä.
Ääneni rauhoitti häntä. Hän katseli ympärilleen, kuin olisi pelännyt,
että isoäiti tulisi torumaan häntä itkemisen vuoksi.
— Olen vanha hölmö, valitti hän, — mutta minä itken sen vuoksi, että
itse olen onnellinen ja tiedän, mitä rakkaus on.
Ajatus, että rakas vanha hoitajattareni olisi oikean rakkausromaanin
sankaritar, oli niin liikuttava ja naurettava, että minun piti hymyillä
kyynelten lävitse.
— Minusta on niin sanomattoman hauskaa, että olet onnellinen,
Hephzibah, sanoin epävarmalla äänellä. — Ja olen minäkin. Tule
katsomaan kaunista ketjua, jonka herra Gurrage on viimeksi minulle
antanut, ja muutamia uusia sormuksia; yhdessä on safiiri, toisessa
rubiini ja kolmannessa briljantti — kaikki kolme kiveä ovat pähkinän
kokoisia.
Hephzibah ei ollut voinut elää vuosikausia isoäidin seurassa oppimatta
eräänlaista tahdikkuutta. Hän ei puhunut enää aiheista, jotka
saattoivat meitä kiihdyttää, ja hetken kuluttua me erosimme pakotetusti
hymyillen.
Mutta hyvä mieleni oli mennyttä — ilo oli poissa.
Saatoin lennellä hiukan niinkuin lintu isossa lintutarhassa, mutta
ristikot olivat siellä kuitenkin.
Seitsemäs luku.
Viidennentoista päivän iltapuolella oli inhoittava ilma. Kahdeksan
metsästäjäämme oli saapunut teelle. Muutamilla oli vaimot mukanaan,
eräällä vallaton ja leikillinen tytär. Joukossa oli pari kolme
miellyttävää henkilöä naapuritiloilta, loput liikemaailmasta, entisiä
ystäviä.
Eräs hirveä nainen, rouva Dodd, jolla on kireästi jakaukselle kammattu
tukka, kimeä, ärsyttävä ääni ja sähisevät silkkihameet, hallitsi
keskustelua.
Hänen juuri kimeällä äänellä kertoessaan muutamista onnettomuuksista,
jotka olivat uhanneet erästä hänen naapuriaan, palvelija ilmoitti:
— Sir Anthony Thornhirst.
Yhdeksäs metsästäjämme oli saapunut.
— Teitte ystävällisesti käskiessänne minut, sanoi hän, kun puristimme
toistemme käsiä; hänen äänensä oli sametinpehmeä ja kaikui korvissani
kuin musiikki noiden toisten äänten rinnalla.
— Olen jumalattoman iloinen, että tulitte, sanoi Augustus
kuohuvan sydämellisesti. — Millainen koiranilma! Te kai tulitte
automobiilillanne, vai miten?
Sir Anthony istuutui viereeni. Muistin, mihin hän oli tottunut, enkä
esitellyt häntä kenellekään. Hän oli tervehtinyt muutamia ennestään
tuttuja naapureita.
Tarjosin hänelle kupin teetä.
— En tahdo mitään, sanoi hän, — mutta antakaa joka tapauksessa kuppi
ja sokeria ja kermaa ja kaikkea mahdollista, mikä kestää pitkän ajan
tarjoilla.
Naurahdin.
— On kulunut pitkä aika siitä, kuin tapasimme Harleyssa, ja rupesin jo
uskomaan, että unohtaisitte minut jälleen, kreivitär.
— Senkö vuoksi tulitte tänne?
— Niin, ja siksi, että täällä kuuluu voivan ampua ainakin
sataviisikymmentä peltopyytä päivässä.
— Augustus oli siis oikeassa.
— Missä?
— Hän sanoi, että te tulisitte, koska täällä on kosolti lintuja. Minä —
minä olin varma, että te olitte lupautunut jonnekin muualle!
— Kirjeenne ei ollut ystävällinen eikä todistanut sukulaisrakkautta, ja
minä olin lupautunut, mutta metsästyksellä oli vetovoimansa, niinkuin
herra Gurrage aivan oikein otaksui.
Hänen hymynsä oli pilkallisempi ja katseensa ystävällisempi kuin
milloinkaan.
Teenjuonnin ja päivällisen väli on pitkä, kun päivät rupeavat
lyhenemään. Kello oli vasta puoli seitsemän, eikä enää ollut mitään
aihetta viipyä teepöydän ääressä.
Mitä ihmettä saattoi tunnin ajan tehdä tälle huonosti kokoonpannulle
seurueelle? Augustus oli näyttääkseen oikein hienolta lykännyt
päivällisen puoli yhdeksään.
Onneksi naapurit ja muutamat muut herrat pelasivat bridgeä, ja
pian istuimme parissa pelipöydässä, ja muut katosivat vähitellen
huoneisiinsa.
Anthony Thornhirst oli ainoa, joka ei puuhaillut mitään, ja hän nousi
mennäkseen halliin kirjoittamaan kirjettä. Hän oli kieltäytynyt
pelaamasta bridgeä tämän tärkeän kirjevaihdon takia. Saatuani naiset
huoneisiinsa pysähdyin hetkiseksi epäröivänä ja katsahdin yli kaiteen,
kun viimeinen ovi oli sulkeutunut takanani. Samassa sukulaiseni
katsahti ylöspäin.
— Kreivitär, huudahti hän hiljaa, — ettekö tahdo tulla sanomaan,
milloin posti lähtee.
Menin portaita alas. Hän seisoi hallissa toisen neekeriveistoksen
luona, kun laskin jalkani viimeiselle askelmalle.
— Eikö teillä ole mitään rauhallista kolkkaa, jossa voisimme
istua puhelemassa esi—isistämme? kysyi hän, ja hänen vihreistä
kissansilmistään välähti veitikkamainen katse. — Täällä on niin
vetoista ja — minä pelkään karhuja — ja me voisimme häiritä tuota
kirjastohuoneessa rakastelevaa paria ja salongin bridgenpelaajia.
Ettekö lainkaan ajattele minun mukavuuttani? Olenhan minäkin teidän
vieraitanne!
— Rouva Gurragen budoaarissa on suorat täytetyt huonekalut, jotka on
verhottu helakanpunaisella satiinilla, ja minun sinapinkeltaisilla —
kumpaa pidätte parempana päivällisen edellä? kysyin nauraen.
— Oh, keltaista tietenkin; sinappi kiihoittaa ruokahalua.
Siis me nousimme jälleen portaita, ja hän seurasi minua paksuilla
matoilla katetun käytävän läpi minun omaan runsaasti kullattuun
pyhäkkööni.
Ensimmäisen kerran olin pahoillani, että olin ollut liian laiska
järjestääkseni sen viihtyisäksi. Palvelijat siistivät sen aamuisin,
ja siinä se sitten on todistamassa englantilaisten verhoilijoitten
käsitystä Ludvig XV:n budoaarista.
Siinä ei ole mitään minulle kuuluvaa — tarkoitan oikein minulle
itselleni — muuta kuin tuo pieni La Rochefoucauldin teos ja Ambrosine
Eustacien miniatyyrikuva, paitsi tietenkin kaikkia uusia kirjojani.
Istuuduin suoraselkäiseen sohvaan. Sinapinkeltaisen brokaadin
koristekuvioina ovat terrakotan— ja nahanväriset tulpaanit, ja kullattu
selkänoja leikkaa sohvassa istujan hartioita.
Anthony istuutui toiseen päähän.
Pöyhkeilevän kirjava "taidekirjailtu" pielus kaatui väliimme. Kohotimme
silmämme samalla kertaa, katseemme kohtasivat, ja molemmat purskahdimme
nauruun.
— Te muistutatte erästä taulua, jonka ostin viime vuonna, sanoi
Anthony. — Se on pieni La Tourin pastellimaalaus, ja viimeinen omistaja
oli kehystänyt sen vastakullatuilla kiiltävillä kehyksillä.
Äkkiä minua rupesi hävettämään. Tunsin, miten väärin minun oli nauraa
hänen kanssaan tälle — omalle kodilleni. Saatoin käyttäytyä näin
tahdittomasti vain siksi, etten kaikkien näiden kuukausien aikana ollut
oppinut tuntemaan Ledstonea kodikseni.
Tunsin poskieni punastuvan ja katsoin lattiaan.
— Minä — minä puolestani pidän kirkkaista väreistä, sanoin uhmaavasti.
— Ne ovat iloisia ja...
— Pikku kreivitär! keskeytti Anthony minut pilkalliseen sävyynsä, joka
ei minua kuitenkan suututa. — Kertokaa, mitä luette.
Hän nousi hitaasi ja rupesi lukemaan pöydällä olevien kirjojen nimiä.
— Mikä ihmeellinen lukemisto nuorelle naiselle! Kuka kumma teille on
suositellut näitä kirjoja?
— Ei kukaan. En tietänyt mitään uudenaikaisesta kirjallisuudesta ja
sen vuoksi tilasin kaiken, mitä sanomalehdessä ilmoitettiin. Useimmat
noista kirjoista ovat minun mielestäni roskaa, mutta parista kolmesta
pidän hyvin paljon.
Hän seisoi hetkisen hiljaa.
— Ne kaikki käsittelevät filosofiaa. Teidän pitäisi tuossa iässä lukea
romaaneja.
— Sain aluksi muutamia sellaisiakin, mutta ne tuntuivat minusta kaikki
epätodellisilta ja mauttomilta tai surullisilta ja teatterimaisilta,
ja sankarittaret tekivät typeriä tekoja ja miehet olivat tavallisesti
raakoja, niin että minä hylkäsin sellaiset kirjat. En hanki muuta kuin
rosvoromaaneja tai salapoliisijuttuja. Nekään eivät ole tosia, mutta ne
ovat sadesäällä hyväksi ajanvietteeksi.
— Kaikki naiset väittävät, että heillä on hiukan taipumusta filosofiaan
ja kauniisti sidottu "Marcus Aurelius" ja "Maksiimit" ja rakkausrunoja.
Pieniä, viehättäviä sidottuja teoksia. Ja yksi tuhannesta ymmärtää,
mitä niihin on painettu. Olen väsynyt katsomaan niitä jokaisella
budoaarin pöydällä, ja kuitenkin monet niistä ovat itsessään ihania
kirjoja. Teillä ei ole nähdäkseni yhtään sitä lajia.
Hän otti "La Rochefoucauldin".
— Kas, tässä on eräs, mutta se on vanha painos.
Hän avasi etulehden ja luki sen vuosiluvun ja katsoi sitten sidosta.
Se oli sidottu ruskeaan nahkaan ja koristettu samalla vaakunalla ja
kruunulla kuin avainrenkaanikin — Ambrosine Eustacie Calincourtin
vaakunalla ja nimikirjaimilla A.E. de C., jotka olivat vaalennutta
kultaa.
— Sama vaakuna kuin minun veitsessäni, sanoi Anthony vetäen sen
taskustaan ja vertaillen niitä keskenään.
— _Minun_ veitsessäni! sanoin minä.
— Kertokaa hänestä — koko A.E. de C:n tarina, komensi hän istuutuen
jälleen sohvaan.
— Hän oli isoäitini isoäiti ja joutui giljotinoiduksi — kas tässä
näette hänen kuvansa, vastasin ottaen miniatyyrin kotelostaan
kirjoituspöydältä.
— Mikä ihmeellinen yhdennäköisyys! huudahti Anthony katsoen
pienoiskuvaa. — Oletteko varma, etten minä uneksi ja ettette te ole oma
isoäitinne isoäiti?
— En, olen oma itseni! Mutta sanotaan, että minä muistutan häntä.
— Te olette tässä ilmielävänä! Hänellä on teidän ilmeenne ja teidän
päänasentonne ja — ja...
Hän tarkasteli sitä sähkölampun valossa; se pistäytyy seinästä
pronssisesta liljakimpusta, jonka kiemurteleva Ludvig XV:n tyyli
vaikuttaa kiduttavasi kuin uudenaikainen painajaisuni.
— Ja mitä?
— No, yhdentekevää — nyt tahdon kuulla hänen tarinansa, ja me
istuuduimme taas kolmannen kerran tulpaanisohvaan.
Kerroin isoäitini tarinan samaten, kuin Harleyn metsässä oman elämäni
ulkopiirteet. Minusta tuntui, kuin olisin puhunut toisesta henkilöstä.
Oli sensijaan, kuin itse olisin noussut giljotiinin portaita.
— Ja sitten he katkaisivat hänen päänsä — pikku raukan! sanoi Anthony
minun lopetettuani ja katsoi suoraan silmiini.
Tuo hienosti kirjailtu pielus oli pudonnut lattialle — ei edes sekään
voinut olla mukavasti. Meidän välillämme ei sohvassa ollut enää mitään.
Anthony nojautui aivan lähelleni; hänen äänensä oli omituisen
liikutettu.
— Kreivitär! aloitti hän, kun Mc Greggor samassa naputti ovelle.
— Herra Gurrage kutsuu rouvaa, sanoi palvelijatar leveällä
skotlantilaisella murteellaan, — hänellä on varmaankin kiire.
— Ambrosine! huusi Augustus kärsimättömästi hallista.
— On kai aika mennä pukeutumaan päivälliselle, sanoi Anthony tyynesti
katsoen kelloaan. Minun täytyy jättää teidät. — Hän lähti tyynesti
huoneesta, samalla kuin Augustus hyökkäsi minun makuukamaristani käsin.
— Missä sinä olet oleillut? sanoi hän karskisti. — Tuo Doddin eukko
on tehnyt meidät kaikki melkein hulluiksi. Willie Dodd tuli meidän
luoksemme ja otti Mc Cormackin paikan bridgepöydässä, ja silloin tuo
vanha syöjätär tuli ja lörpötteli kuin harakka, kunnes sai miehensä
pois. Missä olet ollut, kun et ole pitänyt huolta hänestä?
— Olen istunut täällä sir Anthony Thornhirstin kanssa, sanoin melkein
nauraen.
Oli huvittavaa ajatella rouva Doddia bridgepöydän ääressä. Augustus
näki, että minä hymyilin, ja se rauhoitti häntä hiukan.
— Hän on vanha itikka, virkkoi hän. — Meidän täytyy tässä vähitellen
karsia sellaiset henkilöt nyt, kun äitimuori joka vuosi tähän aikaan
matkustaa Bournemouthiin, ja sitten me vähitellen saamme pelkkää hienoa
väkeä.
Ilta vietettiin yhtenä suurena seurueena, jossa oli loppumattoman
ikävä. Tämä seurue ei puuhaile itsekseen niinkuin Harleyn vieraat.
Rouva Doddin häikäilemättömyys olisi ollut melkein sietämätön, ellei se
olisi ollut niin naurettava.
Hän valitti melkein kaikkea, vetoa, junan sopimattomia lähtöaikoja ja
niin poispäin.
Hän oli puettu loistavaan pukuun, joka oli jalokiviä täynnä. Hän on
niin nyöritetty, että heti leuan alle muodostuu jonkinlainen koroke,
jolta koristeet katoavat vyötäisillä olevaan kapeaan, kohtisuoraan
syvennykseen.
Anthony istui päivällisellä vieressäni; toisella puolellani oli sir
Samuel Wakley. Herra Doddin vasemmalla puolen istui neiti Springle, tuo
vallaton, riehakka tyttö, joka keimaili koko ajan ärsyttävästi hänelle
hänen aviopuolisonsa suureksi mielipahaksi.
Ennen yöpuulle lähtemistä sir Anthony ja minä saimme vain pari
minuuttia keskustella.
— Tuletteko aamiaiselle, kreivitär? kysyi hän.
— Kyllä tietenkin, vastasin. — Nämä ihmiset eivät ymmärtäisi, jos
söisin aamiaisen omassa huoneessani. He pitäisivät sitä mitä suurimpana
epäkohteliaisuutena heitä kohtaan.
— Kello yhdeksän siis?
— Niin.
— Lainatkaa minulle "La Rochefoucauld" iltalukemiseksi, pyysi hän.
— Kernaasti. Lähetän sen teidän huoneeseenne.
— Ei, antakaa minun itse hakea se sieltä sinapinkeltaisesta
budoaaristanne. Menen luultavasti vaihtamaan frakkini tupakkatakkiin,
ja huoneenihan on sillä suunnalla.
— Niinkuin tahdotte.
Puolta tuntia myöhemmin seisoin huoneessani takkatulen ääressä, kun
Anthony tuli sisään. Hän nojautui uuninreunaa vastaan lähelle minua ja
katsoi kasvoihini.
— Milloin tulette Dane Mountiin, kreivitär? Haluan mielelläni näyttää
teille oman esiäitini — hän oli muuten myöskin teidän.
— Milloin aiotte kutsua meidät?
— Noin parin viikon kuluttua. Minun täytyy ensin matkustaa pois vähäksi
aikaa. Tahdotteko tulla siinä marraskuun neljännen päivän tienoissa?
— Täytyy ensin kysyä Augustukselta, mutta luulen, että voimme tulla.
Hän rypisti lievästi kulmiaan Augustuksesta mainittaessa.
— Tietenkin. En aio kutsua suurta seuruetta, vain jonkun, joka voi
puhua — miehenne kanssa. Esi—isät eivät häntä luultavasti huvita.
— Pyytäkää lady Tilchester. Minä rakastan häntä.
Anthony taivutti äkkiä päätään yli pienen saksilaisesta porsliinista
tehdyn kellon.
— Ei — en luule. Hänellä on silloin muuta tehtävää, eikä hän
varmastikaan voi saapua. Mutta jättäkää asia minulle. Lupaan järjestää
niin, ettei Augustus ikävysty.
Hän otti "La Rochefoucauldin" ja avasi sen.
— Huomaan, että olette alleviivannut hyvän joukon näitä ajatelmia.
— En, se on kai isoäidin ja markiisin työtä. Nähkääs, juuri sukkelimmat
ja pilkallisimmat ovat alleviivatut. Tuntuu, kuin kuulisin heidän
puhuvan, kun luen noita palasia. Juuri sillä tavoin he keskustelivat.
Hän luki ääneen:
_"C’est une grande folie de vouloir être sage tout seul!."_ ["On suuri
hulluus yrittää olla viisas yksin ollessaan!" Suom.] Älkää olko _"sage
toute seule"_ kreivitär! Antakaa minun pitää teille seuraa teidän
_sage_ssanne! sanoi hän.
Katsoin häneen. Veitikka loisti hänen silmistään. Hänen päänsä
asennossa on jotakin erikoista, jotakin ylhäistä ja hallitsevaa, mikä
miellyttää minua tavattomasti. Tunsin — en tiedä mitä.
— Sanokaamme hyvää yötä; olen väsynyt, ja on jo myöhäistä, virkoin minä.
— Hyvää yötä, kreivitär, sanoi hän ja meni ovelle. — Olen ruokasalissa
kello yhdeksän.
Ja sitten me erosimme.
Kahdeksas luku.
Tänä aamuna oli sää jonkin verran kirkastunut; siellä täällä pilkoitti
jo pilvien välistä sinistä. Augustus ja herra Mc Cormack olivat eilen
illallisella ahmineet liian paljon. Ilmeisesti he voivat pahoin ja
näyttivät synkiltä.
Aamutunnit kuluivat hitaasti. Luulin, että kello ei milloinkaan löisi
yhtä, jolloin meidän yhteisestä sopimuksesta piti lähteä aterioimaan
lounasta metsästäjien kanssa.
Ateria oli katettu erääseen latoon. Augustus oli antanut määräyksen,
että sen piti olla äärimmäisen herkullinen, ja keittiömestarimme oli
tehnyt parhaansa.
Pöytä oli katettu kuin hääjuhliin kukkineen ja painettuine
ruokalistoineen.
Metsästäjät saapuivat pian.
Augustus oli kuin ukkospilvi ja jahtimestari samaten. Sain sittemmin
tietää, että saalis oli hyvä, mutta Augustuksen liiketoverit olivat
käyttäytyneet taitamattomasti. Herra Dodd ei ollut pudottanut kuin
kolme, neljä lintua, mutta sensijaan ampunut erään koiran ja osunut
erästä metsänvartijaa hartioihin.
Anthony istui viereeni.
— Tämä on vaarallista huvia, sanoi hän hymyillen tutkiessaan
ruokalistaa. — Montako henkeä teidän mielestänne tällainen
fasaaninmetsästys saa maksaa.
— Mitä henkiä? kysyin nauraen.
— Metsästäjien ja metsänvartijoitten ja koirien, yleensä kaikkien
paitsi lintujen.
— Kyljyksiä à la Ravingotte tai hummeria à American, sir Anthony,
kuulin palvelijan kysyvän aivan takaamme.
— Hankkikaa vähän lammasmuhennosta tai kylmää paahtopaistia, vastasi
Anthony surkealla äänellä ruokalista yhä kädessä.
— Sitä on vain metsänvartijoille, sir Anthony, vastasi James
anteeksipyytävällä äänellä; hän oli palvellut herttuallisessa talossa
ja tiesi, miten metsästyslounas oli tarjoiltava. — Täytyykö minun hakea
lammasmuhennosta, sir Anthony?
— Ei, ei tarvitse. Hän kääntyi minuun kysyen: — Mitä syötte, kreivitär?
Tahdon samaa kuin tekin.
— Tryffelillä täytettyjä peltokanoja, vastasin epäystävällisellä
äänellä. — Voittehan poimia pois tryffelit, ellette niistä pidä.
— Antakaa siis tryffelillä täytettyjä peltokanoja, vastasi hän
tottelevaisesti.
Kun James oli täyttänyt tilauksen, rupesi hän syömään ensin tryffeleitä.
— Reiniläistä, punaviiniä, bourgognea vai samppanjaa, sir Anthony?
kuului hovimestarin ääni.
— Kaikkia neljää lajia, vastasi Anthony katsoen minuun koomillisen
alamaisesti.
Griggson täytti hänen neljä lasiaan äyräitään myöten.
— Nyt minä rupean ampumaan niinkuin teidän liverpoolilainen ystävänne.
Jos tapan miehenne ja useimmat vieraistanne, niin kukaan ei voi minua
moittia, virkkoi hän ja tyhjensi reiniläislasin.
— Kylläpä olette hullu! huudahdin nauraen; unohdin, että olin äskettäin
aikonut osoittaa hänelle tyytymättömyyttäni.
— Juon mieluummin mitä hyvänsä kuin rupean tyytymättömyytenne
aiheuttajaksi, vastasi hän nöyrästi ja tarttui punaviinilasiinsa. —
Täytyykö minun syödä kaikki, mitä ruokalistalla on?
En ollut kuulevinani, vaan käännyin herra Doddiin, joka istui toisella
puolellani. Hänen tavallisesti kalpeat kasvonsa olivat tulipunaiset
ponnistuksista ja kaikesta ruoasta ja juomasta.
— Minulla oli huono onni tänä aamuna, rouva Gussie, sanoi hän nöyrällä
äänellä. — Oli ikävää miehen ja koiran puolesta, ja luultavasti
oikeanpuolinen naapurinnekin sai pienen kuulan. Eikö totta? jatkoi hän
kurottautuen Anthonyyn päin.
— Oh, kaikin mokomin, ei se mitään ollut, vastasi tämä huulilla
maailman rakastettavin hymy ja veitikka silmissä ja tyhjensi
punaviinilasin. — Vain parisen panosta vasempaan käsivarteen. Eihän
se ole mitään, kun ajattelee kaikkia niitä vaaroja, jotka ovat meitä
uhanneet.
— Teitä on ammuttu käsivarteen, sir Anthony! huudahdin tuntien
vastenmielisyyttä herra Doddia kohtaan. — Ei todellakaan pitäisi lähteä
metsästysretkelle, kun ei osaa olla varovaisempi.
— En ole lainkaan varomaton, väitti herra Dodd loukkautuneena. — Olen
nyt viidettä vuotta metsästämässä, ja vain kaksi kertaa aikaisemmin
olen satuttanut johonkin.
— Kylläpä teillä pitää olla riivatun hyvä onni, huudahti Anthony
tarttuen bourgogneen.
— Saatte kernaasti nimittää sitä onneksi, virkkoi herra Dodd. —
Minä kuitenkin arvelen, että metsästäminen vaatii eräänlaista
arvostelukykyä. Koetan aina muistaa missä naapurini ovat, mutta täytyy
myöntää, että fasaanijahti ei ole metsässä helppoa. Kaniini se muuten
sotki asiat ja aiheutti tämän onnettomuuden.
Nyt Anthony oli juonut bourgognen.
— Lähdettekö mukaan metsälle lounaan jälkeen, kreivitär, kysyi
hän hiljaa, ja hänen silmänsä välähtelivät kujeellisesti. — Jos
niin aiotte, niin neuvon teitä vahvistamaan hermojanne pienellä
pomeranssiviinaryypyllä; sitä tarjoillaan paraikaa, — ja sitten hän
rupesi juomaan samppanjaa.
— Olen pahoillani, virkoin minä. — Sehän on aivan kauheata; ette kai
ole vaarallisesti haavoittunut?
Hän näytti rannettaan. Silkkipaita oli aivan punainen verestä, ja
takinhihakin oli tahraantunut.
— En voi ilmaista, miten pahoillani olen! sanoin vapisevalla äänellä;
minusta tuntui, kuin olisin tahtonut pestä veren pois ja hyväillä
hänen kättään ja sanoa, miten mielelläni olisin ampunut kuoliaaksi nuo
kaikki, nämä hirveät ihmiset, jotka olivat onnettomuuden aiheuttaneet.
— Älkää näyttäkö niin onnettomalta, kreivitär, sanoi hän. — Ei se tee
lainkaan kipeätä. Minusta tämä kaikki on oikein hauskaa. Tuo herra Dodd
on oikea originaali.
Ja sitten hän joi samppanjan loppuun.
Augustus asteli vierelläni hetkisen, kun olimme lopettaneet lounaan.
Hän oli aivan suunniltaan vihasta ajatellessaan epäonnistunutta
metsästystä.
— Ensi vuonna minä totisesti karsin nämä sietämättömät ihmiset —
äitimuori saa sanoa mitä tahtoo. Sensijaan kutsun muutamia niistä,
jotka tapasimme Harleyssa. Thornhirst on ainoa, joka on ampunut mitään
mainitsemisen arvoista, paitsi Wakely ja Bush.
Rauhoittelin häntä kykyni mukaan.
Anthony tuli meidän luoksemme Augustuksen juuri lähdettyä
keskustelemaan jahtimestarin kanssa.
— Teidän on seisottava minun vieressäni, sanoi hän. — Suojelen teitä
minkä kykenen. Muuten ei ole juuri luultavaa, että minua kaksi kertaa
samana päivänä ammuttaisiin.
Hän oli iloinen ja riehakka. Milloinkaan en ole tehnyt niin
ihastuttavaa kävelyretkeä!
Pian tulimme aidan luo, jonka takana meidän oli seisottava.
Kaikki oli uutta minulle. Mutta ei kestänyt kauan, kun jo herrat
päättivät, että rouva Doddin kimakka ääni ja helakat värit peloittivat
fasaanit ja ajoivat ne pakoon, minkä vuoksi naiset kaikista
vastalauseista huolimatta pakotettiin ajamaan kotiin. Tunnelma oli
varsin myrskyinen.
Yhdeksäs luku.
Sade valui taas, kun metsästäjät palasivat.
Teen jälkeen seurue hajaantui, ja minä menin halliin, jossa Anthony
istui lukemassa sanomalehteä.
Hän nousi seisomaan.
— Tässä on paljon mielenkiintoisia uutisia Etelä—Afrikasta, virkkoi
hän, — mutta täällä vetää taaskin niin hirveästi, kreivitär!
— Miksi ette siis istu kirjastossa tai biljardisalissa tai jossakin
vierashuoneessa?
— Arvelin, että te ehkä kulkisitte tästä ja neuvoisitte, mikä huone
minun on valittava.
Nauroin.
— Ehdotan kirjastoa, sanoin ja jatkoin matkaani.
— Kreivitär, ette kai sentään jätä minua aivan yksin! Te ette ole
kertonut likimainkaan kaikkea esi—isistänne.
— Oh, olen väsynyt esi—isiin, vastasin laskien jalkani ensimmäiselle
porrasaskelmalle ja katsahtaen taakseni.
— Ajattelin, että tahtoisitte auttaa minua sitomalla ranteeni.
Menin heti taas hänen luokseen; jos hän teeskenteli, niin saatoin
rangaista häntä sittemmin.
— Lähtekää mukaani, kehoitin ja menin hänen edellään
kirjastohuoneeseen, jossa huomasimme, että takkatuli oli sammunut.
Häpesin palvelijoitani. Sellaista ei saisi enää milloinkaan sattua.
— Ei täällä, sanoi hän, — täällä on kylmää ja epämiellyttävää. On kai
parasta mennä sinapinkeltaiseen huoneeseen.
Menimme sinne, ja siellä oli ainakin iloinen takkatuli, ja koko huone
loisti valoa. Roy makasi taljallaan ja tuntui ihastuneelta nähdessään
meidät.
— Koskeeko siihen todellakin? kysyin kiireesti.
— Ei, ei siihen koske. Se on vain pieni naarmu.
Hän irroitti kalvosimen ja kääri takinhihan ylös.
— Oi, miten hirveätä!
Toinen kuula oli pyyhkäissyt nahan pois, ja haava oli peitetty
laastarilla ja huonosti sidotulla nenäliinalla.
— Palvelijani ei ole liian taitava tällaisissa asioissa. Tahdotteko
sitoa uudelleen, kreivitär?
Kiedoin nenäliinan niin hyvin kuin osasin. Jostakin syystä, jota en
ymmärrä, rupesi sydämeni jyskyttämään aivan kuin Harleyssa. Tuntui
kuin se olisi noussut ihan kurkkuun. Vaikka pidin katsettani siteeseen
kiinnitettynä, tunsin luomieni läpi, että hän tarkasteli minua.
En nostanut katsettani, ennenkuin olin laittanut kääreen paikalleen.
Hänen paitansa oli erikoisen hienoa pellavaa. Hänen vaateistaan läksi
heikko tuoksu aivan kuin hyvin hienosta sikarista. Tuossa tuoksussa
ei ollut mitään pehmeätä ja naisellista, mutta se miellytti minua
sanomattomasti. En tiedä mitä tunsin!... Jotakin kuvaamatonta se
kumminkin oli. Koetin ajatella isoäitiä ja mitä hän olisi neuvonut, kun
tunsin itseni näin hermostuneeksi. En milloinkaan koko elämäni aikana
ollut ollut näin hermostunut.
— Ette kai aio mennä metsälle huomenna? kysyin sammaltaen.
— Kyllä, tietysti. Älkää olko tästä lainkaan pahoillanne, kreivitär.
Sehän on vain naarmu ja kaiken kaikkiaan vain pieni tapaturma. Hän
on oikea kunnon mies tuo herra... herra Dodd kai hänen nimensä oli.
Vahinko, ettei hän ampunut vaimoaan!
Taaskin tämä sukulaiseni tyyni itsehillintä antoi minulle
kylmäverisyyteni takaisin aivan kuin edelliselläkin kerralla.
Katsoessani jälleen häneen olin aivan rauhallinen.
Anthony istuutui. Sähkölamppujen valossa hänen hiuksensa loistivat
hopeanharmaina. Hän näytti väsyneeltä eikä lainkaan niin
veitikkamaiselta kuin tavallisesti.
— Olen sopinut miehenne kanssa, milloin tulette Dane Mountiin. Hän
sanoo, että marraskuun neljäs päivä sopisi hänelle.
— Otaksuttavasti me matkustamme vaunuilla.
— Kyllä.
Sitten istuimme vaiti hetken.
— Luitteko "La Rochefoucauldia" eilen illalla? kysyin lopulta.
— En.
— Miksi sitten pyysitte sitä minulta?
— Minulla oli oma syyni.
En voi kuvata hänen kasvojensa ilmettä. Ei sana kiusoittava,
veitikkamainen eikä pilkallinen anna oikeata käsitystä tuosta ilmeestä.
Siinä on tuota kaikkea, mutta sitäpaitsi jotakin hyvin iloista, hellää
ja surutonta. Hän on oma itsensä, aivan erilainen kuin kaikki muut.
Mahtaakohan mikään oikein todella kiehtoa häntä ja tehdä häneen syvää
vaikutusta?
Ajattelin siinä istuessani minkä mitäkin. Äkkiä minusta tuntui, kuin
huoneessa olisi ollut jotakin kotia muistuttavaa. Odotin melkein
kuulevani isoäidin äänen.
— Mitä mietitte niin vakavana, kreivitär? kysyi hän uneksien.
— Ihmettelin...
— Niin.
— Ihmettelin, onkohan maailmassa mitään elämisen arvoista, voikohan
elää koko elämänsä kylmänä ja tunteettomana... voikohan... oi, sanokaa
te, joka tiedätte!
— En paljoa. Myöhemmin tulette kyllä katumaan, ettette ole tehnyt
eräitä asioita. Älkää välittäkö mietiskellä! Elämä on varsin hauskaa,
jos vain voi maksaa laskunsa ja ruoansulatus on hyvä. Eikö totta, Roy?
Luut ovat aika hyviä.