Ensimmäinen luku.
Ei voi aavistaakaan, miten epämiellyttävä kuherruskuukausi on,
ennenkuin itse on sen kokenut. On ihmeellistä, ettei siitä mitään saa
tietää etukäteen. En edes sanaani pitääkseni ja tehdäkseni isoäidille
mieliksi olisi voinut siihen suostua, jos olisin tietänyt, mitä se
merkitsi. Nuorten tyttöjen unelmat ovat todellakin maailman typerimpiä.
En voi muuta kuin tuijottaa kaikkia naimisissa olevia ihmisiä.
"Ihmisparat, kaikki te olette kestäneet tämän!" sanon itsekseni, ja
sitten ihmettelen ihmettelemästä päästyäni, kuinka he voivat hymyillä
ja näyttää iloisilta. Mielelläni kysyisin heiltä, milloin rauha ja
välinpitämättömyys vakasivat heidät. Kestää vielä kauan, ennenkuin
todella voi hyötyä isoäidin turilas—luennosta.
Tuntuu uskomattomalta, että neljässätoista päivässä voi niin täydelleen
muuttaa käsityksensä elämästä. En voi katsella mitään entisin silmin.
On kyllä helppoa puhua filosofiasta, mutta vaikea olla filosofinen,
kun jokaista tuntohermoa joka hetki ärsytetään. Välisti tuntuu, kuin
kykenisin tekemään murhan.
Augustus on aviomiehenä äärimmäisen epämiellyttävä. Inhoan hänen
kampaamistapaansa; aina hänellä on tupsu niskassaan. Inhoan sitä tapaa,
jolla hän solmii kaulanauhojaan; inhoan kaikkea, mitä hän sanoo ja
tekee. Kun kuulen hänen tulevan, toistan alituisesti itsekseni: "Muista
turilasta, turilasta, turilasta!" Ja kerran alussa, kun suljin silmäni,
etten näkisi mitään, tuli hän minun huomaamattani aivan lähelle ja
kuuli sitten minun sanovan sitä ääneen.
Hän hypähti syrjään ja luuli minun tarkoittavan, että turilas ryömi
hänen vaatteillaan, mutta sitten hän suuttui.
— Ei täällä ole turilaita, Ambrosine, kylläpä olet tyhmä, sanoi hän.
Hän hekumoi ajatuksesta, että kaikki näkevät hänet vastanaineeksi.
Hänen käytöksensä on inhoittavan tuttavallista, ja aina ulkona
ollessamme hän tarttuu käsivarteeni ja tekee meidät kummatkin
naurettaviksi. Hän on hyvin halukas ostamaan loistavia pukuja, mutta
kun otin vapauden tilata kauniita alusvaatteita, riiteli hän laskuista.
— Minulla ei ole mitään vastaan hankkia sinulle vaatteita, jotka
näkyvät ja joista huomaa, miten paljon olen pannut niihin rahoja, mutta
hitto vieköön, jos rupean tällä tavoin hyödyttömästi hurjastelemaan.
Teatterissa hän ymmärtää vain sanan sieltä, toisen täältä ja pyytää
minua selittämään mitä sanotaan, kun tapahtuu jotakin mielenkiintoista,
ja tuon puhumisen takia minulta menee hukkaan puolet sisällöstä. Monet
ranskalaiset kappaleet ovat tosiaankin sangen hauskoja, ja ne ovat
avanneet silmiäni paljon. Niin, minäkin voisin nauraa, jos saisin olla
rauhassa ja kuunnella, mitä näyttämöllä sanotaan.
Augustus on raivoissaan, kun ranskalaiset herrat katselevat minua. En
olisi uskonut, että edes viitsisin huomata vieraiden katseita, mutta
häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että ne tuottavat minulle huvia.
Olen levoton isoäidin puolesta. Hän ei ole kirjoittanut. Markiisilta
vain on tullut kirjelippu. Isoäiti on varmasti hyvin sairas, ehkä
jo kuollut. En voi surra: tuntuu melkein, kuin sitä toivoisin.
Hienotunteisuudessaan ja arkaluontoisuudessaan hän kärsisi aivan liian
paljon nähdessään Augustuksen poikansa tyttären miehenä. Augustus
pöyhkeilee alituisesti, ja hänen suojeleva sävynsä minua kohtaan
kiusaisi isoäitiä. Ja sitäpaitsi hänestä alituisesti tuntuisi, kuin hän
olisi pettänyt minua olemalla vielä hengissä; avioliittonihan olisi
hyödytön, koska hän vielä elää ja voi pitää minusta huolta. Ah, rakas
isoäiti, tiedäthän, että säästäisin sinulta pienimmänkin surun, jos
vain voisin. Sanoessani hyvästi hänelle hän veti minut luokseen ja
suuteli minua. »Ambrosine», sanoi hän, »ennenkuin sinä palaat, olen
minä jo lähtenyt matkalleni. Älä sure äläkä ole pahoillasi. Viimeinen
neuvoni, rakas lapsi, on: muista, että elämä itse hyvittää kaiken.
Huomaat sen pian. Koeta katsella elämää iloiselta ja hyvältä puolelta
ja ennen kaikkea — älä ole draamallinen.»
Isoäiti on aina ollut hyvä minua kohtaan. Kun vain saisin nähdä hänet
vielä viimeisen kerran ja sanoa, että todellakin koetan seurata hänen
neuvoaan. Hiljaa, Augustus tulee; kuulen hänen raskaat askelensa —
hänellä on sähkösanoma kädessä.
Ah! Pelkoni ei ollut aiheeton. Isoäiti kuoli tänä aamuna. Oi, en voi
kirjoittaa, kyynelet sumentavat silmäni.
* * * * *
On heinäkuun loppu, ja minä olen Ledstone Parkissa — nimeksi sen
emäntänä. Sanon nimeksi, sillä Augustuksen äiti pitelee ohjia
käsissään niin kuin aina ennenkin. Suru isoäidin kuolemasta, suunnaton
välinpitämättömyys maailman menosta on pidättänyt minua välittämästä
mistään tai vaatimasta mitään. Olen aivan tunnoton.
Heräänkö enää milloinkaan? Istun illan toisensa jälkeen anoppini
"budduaarissa". Räikeän punaiset brokaadituolit tuijottavat minua, ja
hopealehtisillä koristettu hääkakku loistaa sähkövalossa, istun siellä
ja kuuntelen hänen loppumattomia ylistyksiään Augustuksen hyveistä.
Olen nyt kuullut jokaisen pikku tapahtuman hänen lapsuudestaan, mitä
sairauksia hänellä oli, mikä lääke hänelle parhaiten sopi, kun hän sai
kaikki nykyiset ylähampaansa.
Nykyisen perheeni yhteiskuntaluokassa pidetään sukulaisvainajien
suremista onneksi niin suuressa arvossa, että surupukuni auttaa minua
kaikista häittemme juhlimisesta.
Rakas isoäiti, sinua ilahduttaisi, jos tietäisit, että olet tehnyt
minulle tämänkin palveluksen.
Ja nyt on kaikki lopussa. Markiisikin on palannut Ranskaan. Minulla on
vain Roy jäljellä.
Sen katseesta loistaa osanotto, jota minun on vaikea nähdä —
nyyhkytykset kouristavat kurkkuani. Rakas, pikku koira, sinä olet minun
ainoa ystäväni!
Ensi viikolla Lady Tilchester palaa Harleyhin, ja Augustus ja minä
vietämme siellä muutamia päiviä. Sen ajatteleminen olisi kerran, ennen
muinoin, minua riemastuttanut — olinpa vähällä sanoa: siihen aikaan
kuin olin nuori. Täytän kaksikymmentä ensi lokakuussa, mutta minusta
tuntuu, kuin olisin ainakin viisikymmenvuotias.
Augustus ei ole mitään hauskaa seuraa. Hänellä on jörö luonne; hän
on usein syyttä loukannut minua, ja päivän tai parin perästä hän on
hirvittävän hellä ja antaa minulle lahjoja lepytykseksi. En milloinkaan
voi tottua siihen, että hän nimittää minua "Ambrosineksi"; se on yhtä
epämiellyttävää kuin "pikku tyttöni" tai "rakkaani", joita molempia
nimityksiä hän alituisesti käyttää. Hänen kanssaan on mahdotonta
keskustella. Hän sanoi tänään, että minä olin tyhmin ja kylmin
kuvapatsas, minkä hän milloinkaan on tavannut, ja sitten hän ravisti
minua, kunnes menin aivan pyörälle päästäni, ja sitten hän suuteli,
kunnes en enää kyennyt erottamaan mitään. Sellaisten kohtausten jälkeen
menen aivan voimattomaksi. Hiivin puutarhaan ja piiloudun Royn kanssa
laakeripuutiheikköön. Sinne ei milloinkaan tule ketään, niin että
siellä saan olla rauhassa.
Minulla ei ole ollut rohkeutta mennä huvilalle. Se on aivan koskematon,
ja kaikki isoäidin tavarat ovat jäljellä. Hephzibah on mennyt naimisiin
vihanneskauppiaan rengin kanssa ja asuu siellä pitämässä huvilaa
silmällä.
Augustus järjestelee paraikaa huonetta minulle, jotta minäkin saisin
oman "budduaarin". Hän ei ole kysynyt minulta neuvoa. Siitä pitäisi
tulla yllätys, ja kokonainen työmiesarmeija on puuhassa; olen nähnyt
vilahdukselta huikaisevia, vastakullattuja tuoleja ja terrakotan ja
nahan väristä silkkibrokaadia (inhoan molempia värejä).
— Sitten minä saan olla enemmän kanssasi iltaisin, sanoi Augustus. —
Salongit ovat liian isoja, ja äitimuorin budduaari on liian pieni, ja
minun omaa hinkaloani sinä inhoat. Toivottavasti sinä sentähden olet
tyytyväinen tähän järjestelyyn.
Kiitin ilman ihastusta. Pidän anopin ja Amelian seuraa parempana kuin
hänen. Purppuranpunaiset brokaadituolit ovat niin epämukavia, että
hän lähtee luotamme heti päivällisen jälkeen mennäkseen "hinkaloonsa"
ja heittäytyäkseen lepotuoliin. Koko huone haisee tunkkaantuneelta
tupakalta — hän pitää piipussaan jonkinlaista väkevää, kehnoa
tupakkaa. Hän vetää ylleen vanhan, tahraisen, sinisen tupakkatakin
ja istuu siellä ja lukee pilalehtiä vaipuneena syvään lepotuoliin
whisky— ja soodapullo vieressään. Minun tullessani hän on tavallisesti
puolinukuksissa. En jää viideksi minuutiksikaan, jos vain pääsen pois.
Whiskyn haju ei ole miellyttävää.
Talossa on kovin vähän kirjoja. Pian saan ensimmäisen neljänneksen
suurenmoisesta vuosirahastani — käsikassan. Silloin minä ostan itse
kirjoja. Minusta tuntuu, kuin olisin palvelija, joka saa ensimmäisen
palkkansa uudesta paikastaan — vaivainen vasta—alkaja, joka milloinkaan
ennen ei ole ollut "ulkona". Mutta minä olen ansainnut ne — ansainnut
rehellisellä työllä.
Mitähän on tullut sukulaisestani, Anthony Thornhirstista. Hän oli
häissä lady Tilchesterin kanssa. Näin hänen ihmeellisten silmiensä
seuraavan minua, kun Augustuksen käsivarressa kuljin kirkon käytävää
pitkin. Erotin vain hänen kasvonsa koko joukosta. Emme puhuneet
keskenämme. Hän tuli luokseni vasta noustessani vaunuun. Mahtaakohan
hän olla Harleyssa — mahtaakohan...?
Iltapäivällä me ajamme Harleyhin.
Toinen luku.
Augustuksesta huolimatta — huolimatta kaikesta minusta tuntuu, kuin
olisin täällä Harleyssa uudelleen vironnut henkiin!
Koko paikka viehättää minua. Se on vanhanaikainen talo, jonka
molemmilla sivuilla on pitkät siipirakennukset; keskellä on iso
salonki, josta ovet aukeavat muihin vastaanottohuoneisiin.
Lady Tilchester on hyvin herttainen ja osaa tehdä olon kodikkaaksi.
Saapuessamme oli suuri joukko ihmisiä kokoontunut krokettikentälle ja
suureen telttaan, jossa pelattiin bridgeä, ja koska mitään esittelyjä
ei ole tapahtunut, on vieraitten nimien selville saaminen vienyt
minulta kaksi päivää. Muutamien nimistä en ole vielä päässyt selville.
Ensimmäisenä iltapäivänä vaivuin erääseen matalaan tuoliin. Pieni
vaaleatukkainen nainen tuli istuutumaan viereeni. Hän näyttää pieneltä
untuvaiselta kananpojalta, sammaltaa lapsellisella äänellään ja
hänen yllään on koko joukko koristuksia, muiden muassa rintaneula,
johon briljanteista on sommiteltu hänen nimensä "Babykins". En olisi
hyvilläni, jos minun nimeni olisi "Babykins".
Kaikki hänen ominaisuutensa on merkitty sillä.
Ensiksi luulee puhelevansa lapsen kanssa, mutta sitten ällistyy,
kun on kuullut hänen kertovan joukon häväistysjuttuja aivan kuin
täysikasvuinen henkilö.
Hän oli hyvin rakastettava minua kohtaan ja kertoi, että hän mielellään
olisi tahtonut tutustua minuun, sillä lady Tilchester oli puhunut
minusta paljon.
Hän ei tuntunut odottavan vastausta, vaan jatkoi lörpöttelyä
seurapiireistä, ja puolen tunnin kuluttua hän jätti minuun sellaisen
vaikutelman, että sen muodostavat enimmäkseen henkilöt, jotka elävät
huvitellakseen ja pitääkseen hauskaa ja että osa heistä on avioeron
kynnyksellä.
Lady Tilchester tuli ja keskeytti keskustelumme viemällä minut
puutarhaan.
Hän on viehättävin olento, minkä milloinkaan olen tavannut. Hän on
kuin auringonsäde, lämmittävä ja lohduttava. Hän näyttää suurelta ja
jalolta, näyttää olevan korkealla kaiken jokapäiväisyyden yläpuolella.
Täytyy ihmetellä, kuinka hän on voinut mennä naimisiin lordi
Tilchesterin kanssa, joka on hyvin arkipäiväinen mies.
Hänen puhuessaan kaikki kuuntelevat. Hänen äänensä on kirkas kuin
hopeakellon helinä, eikä hän milloinkaan sano mitään tyhjää tai
tarkoituksetonta.
Vietimme puolisen tuntia ihanassa puutarhassa, ja hän sai minut
tuntemaan, että elämä on jotakin hyvää ja valoisaa ja että minäkin
saatoin löytää ilon aiheita.
Kuinka suurenmoista on, kun ihmisellä on sellainen luonne, että pelkkä
läsnäolo tekee toisille ihmisille hyvää!
Vieraat tulivat myöhään päivälliselle, mutta viimeisenä purjehti meidän
kaunis emäntämme levollisena kuin ylväs laiva salonkiin äärimmäisestä
ovesta.
— Pyydän anteeksi myöhästymistäni, sanoi hän levollisesti. — Koska
mieheni on tietenkin sanonut herroille kenet heidän kunkin on
talutettava pöytään, niin voimme heti aloittaa.
Lordi Tilchester oli istunut ikkunakomerossa Babykinsin kanssa ja aivan
unohtanut velvollisuutensa, otaksun minä. Hän nousi syyllisen näköisenä
ja kopeloi paperia taskustaan.
— Oh, älkäämme sitä odottako, sanoi eräs herroista, herra Budge,
karskisti. — Tulkaa, lady Tilchester, antakaa minun taluttaa teitä ja
osoittaa tietä.
Ja sitten hän tarjosi emännälle käsivartensa, johon tämä tarttui
nauraen ja vastaten:
— Olkoon menneeksi!
Jokainen valitsi naisen mielensä mukaan, ja sillä tavoin sattui, että
minä jäin seisomaan ja tuijottamaan kalpeata nuortamiestä, jolla oli
himmeät, siniset silmät ja ihmeellisen hyvin sidottu kaulanauha —
seurueen viimeistä.
Hän ojensi hermostuneesti käsivartensa, ja vihdoin pääsimme ruokasaliin.
Vasta päivällisen lopulla sain tietää, että hän oli Myrlshiren herttua
ja että hänen olisi pitänyt viedä lady Tilchester pöytään!
Augustus oli sijoittautunut erään purppuranpunaiseen puetun naisen
viereen, ja hänen kasvonsa muuttuivat harmaan sinerviksi siitä syvästä
vaikutuksesta, jonka naisen lemmekkäät katseet tekivät häneen.
Herttuallinen kavaljeerini ei ollut miellyttävä. Hänellä oli piipittävä
ääni ja hermostunut olemus, mutta hänellä oli eräänlainen tapa sanoa
rohkeita asioita, mikä osoitti, että hän oli tottunut löytämään
kärsivällisiä, ettei sanoisi ihastuneita, kuuntelijoita.
Hän sanoi olevansa kiitollinen herra Budgelle tämän reippaudesta, sillä
hän oli ihaillut minua meidän saapumisestamme asti ja oli päättänyt
heti kahakan alettua vallata minut.
— Te — te ette näytä englannittarelta, sanoi hän, — ja se on
miellyttäväksi vaihteluksi. He väsyttävät silmiäni. He näyttävät kaikki
samanlaisilta.
Ja hän ilmoitti edelleen, että Pariisi on ainoa paikka, jossa voi
oleskella, ja että englantilaiset kansallisuutena olivat raakoja
paheissaan.
Ennenkuin naiset kaikki yhdessä katosivat huoneesta, sain tietää,
että hänen ainoa elämäntarkoituksensa oli tästä lähtien opettaa minua
ymmärtämään hänen suurta arvoaan ja hurmauskykyään. Kaikki nuo väkevät,
nopeasti heränneet tunteet kuulostivat lausuttuina hänen piipittävällä
äänellään niin naurettavilta, etten voinut pidättää hymyäni. Silloin
hän säteili — hän ei aavistanut lainkaan, mikä minua huvitti.
Vaikka salonki on suunnattoman iso, kokoontuivat nuo kaikki kymmenen
tai kaksitoista naista takkatulen ääreen. Ilta oli kostean kolea.
He tuntuivat kaikki tuntevan toisensa hyvin ja kutsuivat toisiaan
etunimeltä; en siis tietänyt keitä he olivat, ennenkuin Babykins taas
antoi minulle joitakin selityksiä.
Purppuranpunainen nainen on lady Grenellen. Hänen miehensä on sodassa.
Hän on hyvin viehättävä. Hän istui isossa sohvassa ja poltti savukkeen
toisensa jälkeen pientä meripihkaimuketta käyttäen.
Lady Tilchester ja kaksi muuta naista olivat syventyneet keskustelemaan
Etelä—Afrikan uutisista, muut puhuivat kirjoista ja puvuistaan,
mutta "Babykins" ja "Letitia" vaihtoivat mielipiteitä ajan
säädyttömyydestä... kunnes lady Tilchester tuli meidän luoksemme.
Tuntui, kuin aurinko olisi valaissut koko kohtauksen.
— Te taidatte kertoa häväistysjuttuja, sanoi hän.
Huomaamatta keskustelu lipui toisiin aiheisiin, ja me juttelimme
viimeisistä sotauutisista, kun salin kaksoisovet avautuivat.
Augustuksen kasvot punersivat ja olivat kaikkea muuta kuin
miellyttävät, mutta lady Grenellen teki hänelle tilaa viereensä
sohvalle. Hän hymyili Augustukselle jumalallisesti ja kohteli häntä
aivan hurmaavasti — niin ystävällisesti ja sydämellisesti, kuin he
olisivat olleet tasa—arvoisia! Aivan ällistyin — minä en voinut tuolla
tavoin tuttavallisesti puhella ja pilailla Augustuksen kanssa — sen
enempää kuin minkään palvelijankaan kanssa.
Useat seurueen jäsenet menivät pelaamaan bridgeä, ja minä jäin melkein
kahden kesken huoneeseen herttuan kanssa.
Hän jatkoi sanomalla joukon asioita, jotka hämmästyttivät minua
äärettömästi. En olisi ymmärtänyt niistä juuri mitään, ellen olisi
Pariisissa nähnyt noita teatterikappaleita.
Luultavasti hän rupesi minua hakkailemaan, jos sitä sillä sanalla
tarkoitetaan. Hänen olemuksensa ei ole miellyttävä, se ei viehättänyt
minua mitenkään, ja nykyjään en voi miehissä nähdä muuta kuin raakoja
hölmöjä. Ehkä on hienoja ja hyviäkin, mutta kun heitä katselen, toista
toisensa jälkeen, tulee aina mieleeni ajatus: kuinka vastenmielisiä
he mahtanevatkaan olla vaimojensa silmissä. Se ei ole kaunista minun
puoleltani, ja olen melkein varma, että isoäiti ei sitä hyväksyisi.
Kolmas luku.
Seuraava päivä oli sunnuntai, ja muutamat meistä menivät kirkkoon.
Augustus vaati itsepintaisesti, että minun oli lähdettävä. Itse hän
jäi kotiin lady Grenellenin seuraan tehdäkseen — kuten hän sanoi —
metsäkävelyn hänen kanssaan.
Lounaan jälkeen lienevät kaikki pelanneet bridgeä paitsi lady
Tilchester ja hänen kavaljeerinsa, herra Budge, ja tuo himmeäsilmäinen
herttua sekä minä. Me kiipesimme kukkulaa myöten vanhalle
linnanrauniolle ja istuimme siellä teehen asti.
— Eikö ole synti, että minun täytyy mennä perijättären kanssa
naimisiin? sanoi herttua pateettisella äänellä. — Kaikki avioliitot
ovat pahin _ennui_ [Vastoinkäyminen, kiusa. — Suom.] mutta on hirveätä
ja julmaa, että köyhyyssyistä on pakko ottaa ruma nainen, josta ei pidä
ja jota ei tahdo, eikö totta?
— Kyllä, sanoin minä vakavasti.