Silloin ymmärsin hänen hämmennyksensä johtuvan siitä, että hän luuli
minun olevan hämilläni, koska hän oli yllättänyt minut puuhissani!
Ei, niinkuin voisi luulla, koska _hänet_ oli yllätetty, juuri kun hän
seisoi urkkimassa meidän puutarhaamme.
Otin erään porsliinikupin ja rupesin varovaisesti vetämään
silkkiriepuani sen korvan läpi.
— V—voinko auttaa teitä? kysyi hän.
Purskahdin nauruun. Nuo paksut, kömpelöt kädet koskettelemassa isoäidin
parhaita porsliineja!
— Ei ei, huudahdin.
Nyt ei häntä enää vaivannut niin paljon ajatus omasta itsestään.
— Hyvä jumala, kuinka olette kaunis tuossa myssyssänne.
— Olenko?
— Niin, te nauratte ettekä tiuskaise miesparalle niin hirveästi kuin
teidän tapanne on.
— En.
— Ei — niin, minä tulin tänne, koska en voinut nukkua. En ole voinut
nukkua kolmeen yöhön. En ole nähnyt teitä sitten lauantain, niinkuin
tiedätte.
— Ei, en tietänyt sitä.
Sydämeni rupesi tykyttämään aivan peloittavasti; hän nojautui aivan
lähelleni. Asetin kupin paikoilleen ja otin käteeni miniatyyrin.
Ajattelin, että saisin rohkeutta, jos katsoisin Ambrosine Eustacieta.
Tomutin sen huolellisesti ja iloitsin, että käteni eivät vavisseet.
— Niin, te olette niin pirullisen ärsyttävä — anteeksi! Mutta te ette
heittäydy toisen käsivarsille niinkuin muut tytöt.
Tunsin juuri sillä hetkellä "heittäytyväni hänen käsivarsilleen"
— uh, millainen sanontatapa! — mutta koska sanat ovat ajatuksen
peittämiseksi, niin minä virkoin: — Ei, en tosiaankaan.
— Ambrosine — (uh, miten tuo nimi särähti korvissani ja pani minut
värisemään!). Te — tehän tiedätte, että olen hulluna teihin. Jos
tahdotte mennä naimisiin kanssani, niin teidän ei enää milloinkaan
tarvitse tomuttaa mitään vanhoja porsliineja. Lupaan...
Minulta ei ole koskaan kiskaistu hammasta. Onneksi kaikki hampaani ovat
terveet ja valkoiset, mutta olen aina kuullut sanottavan, että tuska ja
kauhu lisääntyvät koko ajan aina viimeiseen tempaukseen, ja silloin on
kaikki ohi. Nyt tiedän miltä sen täytyy tuntua. Olisin voinut ääneen
kirkaista kauhusta, mutta kun hän oli puhunut, olin aivan lamaantunut.
En voinut vastata mitään.
— Olen aina tavallisesti voinut ostaa mitä olen halunnut, jatkoi hän, —
mutta en milloinkaan ennen ole halunnut vaimoa.
Hän nauroi hermostuneesti. Nyt oli käsillä oikea hetki.
— Tahdotteko ostaa minut? virkoin. — Ellei muusta huolta, niin ehkä se
käy laatuun.
— Oh, tarkoitan — en tarkoittanut niin, hätääntyi hän. — Oi,
tiedättehän, että rakastan teitä enemmän kuin mitään muuta ja tahdon,
että tekin rakastatte minua.
— Niin, siinäpä se, sanoin matalalla äänellä.
Tunsin itseni kurjaksi — en voinut edes teeskennellä rakastavani
häntä. Minun täytyi sanoa totuus, ja ellei hän silloin tahtonut ottaa
minua — Ambrosine de Calincourt Athelstánia! — niin, minun täytyi,
olipa sellainen miten alhaisen dramaattista tahansa, hypätä jokeen
säästääkseni isoäidin vaivoja.
— Mitä "siinäpä se?" kysyi hän.
— En rakasta teitä.
Hänen kasvonsa tummenivat.
— Arvasin sen kyllä, sammalsi hän, kun hänen kiihtymyksensä oli
laannut. — Mutta, lisäsi hän iloisemmin, — tietysti vähitellen opitte
rakastamaan, jos vain tahdotte mennä kanssani naimisiin.
— En usko, että milloinkaan opin teitä rakastamaan, onnistui minun
kuiskata, — mutta jos siitä huolimatta tahdotte mennä kanssani
naimisiin, niin saatte kyllä.
Hän kiipesi ikkunalle.
Hän kiipesi ikkunasta sisään ja kietoi minut käsivarsiinsa.
— Rakkaani, sanoi hän ja suuteli minua muitta mutkitta.
Uh, miten kauheata se oli. Suljin silmäni.
Sitten riistäydyin hänen syleilystään ja vihasta sammaltaen huusin:
— Miten uskallatte, miten uskallatte!
— Sanotte, että tahdotte mennä kanssani naimisiin — miten minun sitten
on teitä ymmärrettävä?
— Teidän on ymmärrettävä, etten tahdo, että minua puristellaan ja
— suudellaan kuin — Hephzibahia keittiön ovella, sanoin jääkylmän
arvokkaasti ja pää ylpeästi koholla.
— Katsohan vain! (Hirvittävä sanontatapa!) Kylläpäs olette kiukkuinen!
Mutta noin vihaisena te näytätte niin hemmetin somalta!
En sulanut, vaan pysyttelin urheana.
Hän muuttui taas rukoilevaksi.
— Ambrosine, rakastan teitä — älkää olko minulle ilkeä. En tee teille
enää pahaa. Pian te totutte minuun.
Hän tarttui käteeni — on hirveätä koskettaa hänen käsiään, ne ovat niin
karkeat ja kosteat — ja vasten tahtoani minua värisytti. Silloin hän
näytti pahastuneelta. Tumma puna nousi hänen kasvoilleen, hän kohautti
olkapäitään ja astui ikkunalaudan yli maahan takaisin.
— Te kylmä kuvapatsas, sanoi hän suuttuneella äänellä, — minä menen
tieheni.
— Menkää vain.
Muuta en saanut sanotuksi enkä liikkunut tuumaakaan paikaltani. Hän
katsoi minuun muutaman silmänräpäyksen, sitten hän taas oli yhdellä
hyppäyksiä huoneessa ja oli ottanut minut käsivarsilleen.
— Ei, en mene, huudahti hän. — Te olette antanut lupauksenne, en välitä
mitä sanotte tai teette — teidän on pysyttävä sanassanne.
Onneksi Hephzibah aukaisi samassa oven, ja hänen saapumisensa
hämmennyttämänä mies laski minut irti. Minä suorastaan lensin
vierashuoneesta ulos ja kiiruhdin omaan huoneeseeni ja siellä — häpeä
sanoa — purskahdin itkuun. Istuin lattialla ja itkin kuin koditon orpo.
Oi, jos isoäiti olisi minut nähnyt! Kyllä hän olisi suuttunut! En ole
milloinkaan saanut itkeä — hän on aina sanonut, että sellainen on
sallittu vain alemmille luokille.
Kasvojani poltti — kaikki isoäitini kaapin pullot eivät olisi voineet
pestä pois tuon suutelon tahraa; tunsin sen vieläkin. Hieroin
kasvojani, kunnes ne olivat tummanpunaiset; sitten kuulin isoäidin
äänen, ja minun täytyi koettaa rauhoittua.
Olen aina sanonut, että isoäidillä on haukan silmät. Ne näkevät kaiken
silloinkin, kun hänen ikkunaverhonsa ovat alasvedetyt. Kun tulin
sisään, näki hän, että luomet olivat punaiset, ja kysyi heti syytä
siihen.
— Herra Gurrage on ollut täällä ja pyytänyt minua vaimokseen, isoäiti,
vastasin.
— Ja tähän aikaan? Mitä tuo nuorimies tarkoittaa?
— Hän näki minut maantieltä, kun seisoin ikkunassa tomuttamassa
porsliineja, ja silloin hän tuli sisään.
Isoäiti suuteli minua — sangen harvinainen tapaus.
— Lapseni, sanoi hän, — koeta kestää kohtalosi nurkumatta. Mene nyt
lepäämään aamiaiseen asti, muuten et ole tanssiaisissa kaunis.
Kello puoli kolme (he olivat nähtävästi ahmaisseet kiireesti
välipalansa) ajoivat pihallemme vaunut, ja rouva Gurrage, "Augustus" —
niin, minun täytyy tottua tuohon hirvittävään nimeen — "Augustus" ja
neiti Hoad laskeutuivat niistä juhlallisesti ja tulivat ovelle, jonka
Hephzibah heille avasi. He astuivat juhlallisesti vierashuoneeseen,
jossa me kaikki istuimme, ja puristivat juhlallisesti meidän käsiämme.
Käyttäydyin rajattoman kummallisesti sinä päivänä — hädin tuskin
jaksoin pidättyä ääneen hohottamasta.
— Olen kuullut iloisen uutisen, sanoi rouva Gurrage, — ja olen tullut
painamaan teidät sydäntäni vasten, pikku ystäväiseni.
Senjälkeen minut painettiin hellästi vasten mosaiikkirintakoristetta,
joka sisälsi herra Gurrage—vainajan kiharan.
Isoäiti oli äärimmäisen juhlallinen ja jäykkä. Hän ehdotti, että
molemmat tytöt menisivät puutarhaan kävelemään, sillä aikaa kuin hän
keskustelisi rouva Gurragen ja Augustuksen kanssa.
Neiti Hoad ja minä läksimme huoneesta. Hän on aivan kuin kalkkunanmuna,
yhtä kellanvalkoinen ja pisamainen.
— Gussie on hirveän rakastunut teihin, sanoi hän.
Nyökäytin päätäni.
— Hän antaa teille kukkavihon tanssiaisiin. Me ajamme Tilchesteriin
hakemaan sitä.
En voinut enää vain nyökäyttää päätäni:
— Eikö kukkavihko ole tanssiessa tiellä? En milloinkaan ennen ole ollut
tanssiaisissa.
— Ette milloinkaan ennen tanssiaisissa! Sepäs jotakin! Niin, en
minäkään tiedä, sillä en milloinkaan ole saanut kukkavihkoa. Mutta
luulen, että jos ihmisellä on joku ihailija, niin silloin saa
kukkavihkoja. Olen aina saanut vain ajatella tätiä, niin ettei minulla
ole ollut aikaa miettiä sellaista.
Neiti Hoad—parka!
Heidän mentyään pysyttelin isoäidin tuolin takana ja pääsin sillä
tavoin kaikista muista hellyydenosoituksesta paitsi sulhaseni lujasta
kädenlyönnistä. — Isoäiti sanoi, että hänen täytyi luopua ilosta viedä
itse minut tanssiaisiin, mutta että markiisi saattaisi minua ja että
rouva Gurrage olisi minun esiliinanani. Siis minun täytyi kuitenkin
mennä rouva Gurragen seurassa! Isoäiti kertoi myöskin selittäneensä
terveydentilansa heille, ja Augustus oli ehdottanut, että häät
pidettäisiin niin pian kuin mahdollista.
— Kerroin heille, ettei sinulla ole myötäjäisiä, sanoi hän, — ja
minun täytyy heidän kunniakseen mainita, että nämä poroporvarit eivät
kiinnitä siihen mitään huomiota. Mutta toiselta puolen he eivät
myöskään huomaa lainkaan, minkä kunnian sinä teet heille. Se saa jäädä
sinun omaksi sisäiseksi lohdutukseksi. Koska elinkauteni on rajoitettu,
olen vaatinut saada pitää sinut mahdollisimman paljon sen kuukauden
aikana, jonka täytyy kulua ennenkuin saat kapiosi kuntoon.
Miten kiitollinen oliokaan isoäidille tästä armeliaisuuden
todistuksesta!
Neljäs luku.
Tanssiaiset voivat ehkä olla hurmaavia, mutta minun ensimmäisissä
tanssiaisissani oli hetkiä, joita en voi muistella muuten kuin
kiusallisena unena.
Rouva Gurragella oli yllään "perhejalokivet", niinkuin hän kertoi
minulle. Hänen lyhyt kaulansa ja aaltoileva rintansa olivat peitetyt
helmiin, briljantteihin, safiireihin ja rubiineihin; hänellä oli
kaulanauha toisensa päällä. Päälaella, jäljitellyistä pitseistä tehdyn
päähineen edessä, oli jonkinlainen briljanttidiadeemi. Kaikesta
tästä loistosta huolimatta näytti tuleva anoppini mitättömältä ja
rahvaanomaiselta, ja käytävän läpi kulkiessamme toivoin, etten olisi
niin pitkä. Olisin tahtonut piiloutua hänen taakseen.
Augustus odotti meitä muutamien heidän seuraansa kuuluvien herrojen
kanssa. Hän piti kädessään mahdottoman suurta kukkavihkoa — ei
tuollaista miellyttävää kukkakimppua, kevyesti ja sirosti sidottua,
joita näkee Pariisin kaupoissa, vaan oikeata luutaa, joka oli sidottu
monista kukista kukkakaalin muotoiseksi. Olisin mielelläni heittänyt
koko vihon sulhaseni kasvoihin.
Hän tarjosi minulle käsivartensa, ja sillä tavoin astuimme
tanssiaissaliin. Ei mikään Bois de Boulognen lauantaimorsian voi
näyttää naurettavammalta kuin minä silloin. Soitettiin valssia —
huone säteili valoa ja värejä, kaikki maalaismiliisin upseerit
esiintyivät somissa univormuissaan (Augustuskin pöyhkeili omassaan),
ja ilmakin väreili eloa ja iloa. Miten olisikaan kuukausi sitten tämä
kaikki saanut valtimoni tykkimään! Me menimme suoraan huoneen poikki
tällaisena naurettavana kulkueena. Olen aivan yhtä pitkä kuin Augustus,
ja tunsin itse, että vaikutin vielä pitemmältä, sillä pidin päätäni
korkealla — en ylpeydestä enkä ilosta, vaan jonkinlaisesta hämärästä
uhmantunteesta.
Salin päässä korokkeella oli monta hienolta ja miellyttävältä näyttävää
ihmistä. Rouva Gurrage tervehti ylenmäärin lämpimästi useimpia heistä
ja esitteli minut.
— Tuleva miniäni, neiti Athelstán.
Ehkä vain kuvittelin, mutta minusta tuntui, kuin olisin nähnyt
kummastusta monen katseesta. Eräs nainen — lady Tilchester — seudun
suurin mahtihenkilö, puhutteli minua. Hänellä oli hurmaava käytöstapa,
ja vaikka hän ei voinut tietää mitään minusta tai minun elämästäni,
näkyi hänen suurista ruskeista silmistään myötätunto minua kohtaan.
— Rouva Gurrage sanoo, että tämä on teidän ensimmäinen juhlanne,
virkkoi hän ystävällisesti. — Toivon, että pidätte hauskaa. Minun
täytyy esitellä muutamia ystäviäni teille. Ah, he tanssivat nyt, mutta
tapaan heidät myöhemmin.
Tällä välin Augustus seisoi nostellen jalkojaan — hän ei laskenut
käsivarttani, osaksi osoittaakseen hellyyttään, osaksi estääkseen minua
ajattelemasta ketään muuta kuin häntä. Hän purki kohteliaisuuksia
lady Tilchesterille, joka hymyili hajamielistä hymyä kuin jotakin
muuta ajatellen. Sitten sulhaseni ehdotti, että lähtisimme tanssimaan.
Suostuin siihen; oli sopiva tilaisuus luopua kukkakaalivihosta, jonka
iloiten heitin eräälle tuolille, minkä jälkeen menimme tanssiin.
Augustus tanssii inhoittavasti — ellei hän töyttäillyt minua muita
pareja vastaan, niin hän astui varpailleni — ja tahti liikutti häntä
niin vähän, että olisi yhtä hyvin voitu soittaa kiperää polkkaa tai
surumarssia.
— Päätäni pyörryttää, sanoin minä; se oli valhe, ja minua hävetti. —
Levätkäämme.
Jouduin ojasta allikkoon, sillä minut vietiin nyt istumaan. Olin
niin yksinkertaisen tietämätön tanssilavoista, etten tietänyt, että
nyt jouduimme kahdenkesken; muuten olisin itsepäisesti pysytellyt
tanssisalissa. Ennenkuin mitään tiesinkään, istuimme verhon takana
puolihämärässä huoneessa.
— Enkö milloinkaan saa suudelmaa, Ambrosine? pyysi Augustus
rukoilevalla äänellä.
— Täällä? huudahdin minä. — Eihän se voi tulla kysymykseenkään..
— Pikku noita!
— Nimittäkää minua miksi tahdotte — samantekevä, mutta en tahdo joutua
yleisen naurun esineeksi, vastasin minä.
— Se on hiton epäystävällistä minua kohtaan, sanoi hän riiputtaen
jurosti alahuultaan.
Hillitsin itseni ja koetin ajatella isoäidin viimeistä neuvoa olla
mahdollisimman rakastettava ja koettaa estää riitaa syntymästä meidän
välillämme. Hän oli sanonut, että minun piti taipua jonkin verran
ottamaan vastaan tuttavallisuuden osoituksia sulhaseni puolelta.
Minä lievensin äänensävyäni:
— En tarkoita olla epäystävällinen, virkoin, — mutta kaikki on
tapahtunut niin nopeasti, minun täytyy saada aikaa tottuakseni
ajatukseen, että minulla on sulhanen — minulla ei ole milloinkaan ennen
ollut sellaista, lisäsin yrittäen laskea leikkiä.
Hän leppyi jonkin verran.
— Anna minun ainakin pitää kättäsi, sanoi hän.
Ojensin hänelle sormenpääni, joita hänen onnistui suudella hansikkaan
läpi. Koko tarkkaavaisuuteni oli suuntautunut ympäristöön; pelkäsin
niin joutuvani yllätetyksi, ettei minulla ollut edes aikaa ajatella,
miten epämiellyttävä se oli.
— Olen varma, että joku tulee tänne. Ai, ai!
Augustus oli joutunut niin pyörälle päästään, että hän kumartui ja
suorastaan suuteli minun olkapäätäni!
Äkkiä minut valtasi avuttomuuden tunne. Tunsin sieluni niin
murskatuksi, kuin en ikinä enää voisi taistella, kuin kaikki olisi
lopussa.
— Hyvä jumala, minun rakkaani kalpenee! Mitä nyt? kuulin jonkun äänen
sanovan kuin unessa. — Tule juomaan hiukan samppanjaa.
Hypähdin pystyyn — nyt ainakin pääsisin tästä häkistä.
Tarjoiluhuoneessa seisoskeli muutamia Augustuksen tovereita naisineen.
Tanssi oli loppunut, ja he tulivat esittäytymään. Sillä tavoin minut
ilokseni pyydettiin moniin tansseihin. Ei heidän ulkonäkönsä, ei
heidän keskustelunsa tehnyt vähintäkään vaikutusta minuun. He olivat
luultavasti niitä "iloisia veitikoita", joista Augustus oli puhunut.
Mutta olin heille kiitollinen, että he päästivät minut Augustuksesta,
ja puhelin heidän kanssaan niin iloisesti ja eloisasti kuin voin.
Pari heistä tanssikin hyvin. Jokaisen tanssin välillä Augustus odotti
minua. Mutta huomasin pian, että tavallisesti jäätiin kavaljeerin
luokse seuraavan tanssin alkuun, ja heti kun olin sen huomannut,
piilouduin minne voin väliaikoina ja sitten pakenin markiisin luo.
Äkkiä soitettiin lansieeriin, ja Augustus hyökkäsi luokseni, ennenkuin
ennätin piiloutua.
— En välitä kuka on saanut luvan tähän tanssiin, sanoi hän kiivaasti.
— Sinun täytyy tanssia se minun kanssani. Olen ollut niin jumalattoman
kärsivällinen neljän tanssin ajan, mutta nyt en enää aio sietää, että
minua pidetään narrina.
— Kukaan toinen ei ole minua pyytänyt, vastasin jäykästi.
Hän veti käsivarteni kainaloonsa ja vei minut, sille paikalle, jonne
juuri muutamia pareja rupesi kokoontumaan, mutta matkalla sinne
lady Tilchester viittasi meitä tulemaan luokseen. Augustus oli niin
mielissään tästä huomaavaisuudesta, että unohti suuttumuksensa.
Kaikki muut parit lady Tilchesterin seurassa tuntuivat olevan hänen
ystäviään, ja he näyttivät niin iloisilta ja rattoisilta ja pitivät
niin hauskaa, että isoäiti ehkä olisi pitänyt heitä mellastajina.
Meidän vastaparinamme oli kaunis tyttö ja hyvin pitkä herra; kun
tämä jälkimmäinen ensi kerran tanssi meitä vastaan, tunsin nähneeni
hänet joskus aikaisemmin, ja toisella kerralla jo tiesin, että hän
oli veitsiseikkailun sankari. Hän näytti sangen hyvältä savettomana.
Ei mistään näkynyt, että hän olisi tuntenut minut, mutta hän nauroi
iloisesti tanssille. Se oli koko iltana ensimmäinen, jonka huomasin
hauskaksi. Kaikki nämä ihmiset tuntuivat kuuluvan toiseen maailmaan —
maailmaan, jossa isoäiti ja minä olisimme voineet olla onnellisia. He
olivat sangen äänekkäitä, ja he tanssivat huonosti, mutta heissä ei
ollut mitään rahvaanomaista. Minusta tuntui kuin olisin ollut eläin,
joka on päässyt vankeudesta kaltaistensa luo. Minua halutti karata ja
liittyä heihin. Augustus sen sijaan tuntui äärimmäisen vaivautuneelta.
Sitten seurasi tanssi toisensa jälkeen — suurin osa niistä minun
täytyi tanssia sulhasen kanssa. Mutta viisastuneena ensimmäisestä
kokemuksestani sanoin aina haluavani nähdä muitakin saleja tai että
velvollisuuteni oli mennä markiisin luo, ja sillä tavoin vältin kaikki
hämärät istumapaikat. En nähnyt enää pitkää vastapariani. Hän tuntui
kadonneen aina erääseen illallisten jälkeiseen tanssiin asti, jolloin
tapasimme hänet lady Tilchesterin seurasta.
— Ah, tapaanpa teidät vihdoinkin! Etsin teitä saadakseni esitellä. —
Samassa eräs vanha herra aivasti äänekkäästi meidän lähellämme, enkä
kuullut nimeä, jonka lady Tilchester lausui, mutta me tervehdimme
toisiamme, ja pitkä vastaparini kysyi, tahdoinko tanssia hänen kanssaan.
Hetkeäkään epäilemättä vedin käteni Augustuksen kainalosta (hän haluaa
joka tilaisuudessa kävellä käsikoukkua) ja sanoin:
— Kyllä.
— Ohoo, katsohan vain! sanoi sulhaseni kiukkuisin katsein, — minä olen
saanut luvan tähän tanssiin.
Silloin sekaantui lady Tilchester keskusteluun. Miten kiltti ja
herttainen hän onkaan! Hän sanoi niin rakastettavasti, kuin Augustus
olisi ollut prinssi:
— Ettekö tahdo sen sijaan tanssia minun kanssani, herra Gurrage?
Augustus tuli niin pöyhkeäksi tästä kunniasta, että muitta mutkitta
vapautti minut.
Uuden kavaljeerini kanssa tanssiminen oli jumalallista. Leijailimme
kevyesti ja rauhallisesti. En nähnyt enää seiniä, tunsin olevani vain
valomeren ympäröimä. Pääni oli pyörällä — onnesta. Lepäsimme hetkisen,
ja silloin hän kumartui minua kohden ja hymyili.
— Näyttää siltä, kuin pitäisitte tanssimisesta, sanoi hän. — Lady
Tilchester—parka on nyt teidän sijastanne joutunut tuon karhun
kolhittavaksi.
Naurahdin.
— Rakastan tanssia!
— Minua se harvoin viehättää, jatkoi hän, — mutta te voitte innoittaa
kenet tahansa.
Kun tanssi oli lopussa, menimme istumaan ikkunaloukkoon, jossa olin
ollut Augustuksen kanssa ensimmäisen valssin jälkeen; mutta tällä
kertaa en ollut onneton.
En tiedä, mikä minua niin ihmeellisesti miellytti kavaljeerissani
— ehkä harvinainen huumori, kevyen pilkallinen äänensävy. Hän ei
suhtautunut mihinkään vakavasti; kaikki, mitä hän sanoi, oli perhosen
keveätä. Hänen sävynsä muistutti isoäidin ja markiisin henkevyyttä. Me
tulimme mainiosti toimeen.
— Luulen nähneeni teidät aikaisemminkin, sanoi hän lopulta. —
Olenko tavannut teidät Pariisissa? Vai on se vain unta? Johtuuko
kuvitelmani siitä, että olen niin usein nähnyt teidät Versaillesin
taulukokoelmissa? Te olette laskeutunut sen taulunkehyksistä ja
kunnioittanut meitä läsnäolollanne tänä iltana, eikö totta? Ja te
palaatte takaisin, kun kukko kiekuu.
— Oi, kunpa vain voisin!
Hän kysyi, olinko käymässä Brackneyssa tai Henchhurstissa, ja kun
vastasin kieltävästi ja sanoin asuvani lähellä kaupunkia, näytti hän
kummastuneelta.
Hänen ruskeat hiuksensa ovat hiukan kiharaiset ja vähän harmahtavat
ohimoilta, mutta hän ei näytä vanhalta — ehkä noin kolmenkymmenenviiden
vaiheilla ja nyt, kun näkee hänen molemmat silmänsä, huomaa ne hyvin
miellyttäviksi. Ne ovat harmaanvihreät ja vivahtavat siniseen;
kulmakarvat ovat aivan mustat. Silmät ovat erittäin kirkkaat, ja olen
varma, että hän voi nähdä kissan tavoin pimeässä. En koko aikana
tietänyt hänen nimeään eikä hänkään minun. Kun hän kerran teki liikkeen
kädellään, näin kultaketjun hänen valkoisen liivinsä taskussa, ja pikku
veitseni kahva pisti esiin. En sanonut mitään — en tiedä miksi — minua
miellytti nähdä se siellä. Hän kertoi suurimman osan iltaa istuneensa
pelihuoneessa pelaamassa bridgeä. Markiisi opettaa isoäitiä pelaamaan
sitä eräästä kirjasta, mutta minä en pidä kortinpeluusta, minusta se on
ikävä illanviettotapa. Sanoinkin sen hänelle.
— Täällä istuminen on hauskempaa, sanoi hän koruttomasti, — mutta
harvoissa tanssiaisissa tapaa siroa pientä kahdeksannentoista
vuosisadan markiisitarta. Eiköhän juuri erään suuren Dumas’n romaanin
päähenkilönä ole muuan Maria Antoinetten "demoiselle d’honneur" — en
muista hänen nimeään enkä myöskään hänen tarinaansa, mutta sittemmin,
hänestä tuli kreivitär de Charnay. Sanokaahan, kreivitär, eikö teitä
loukkaa meidän aikamme muoti: tuon mainion, hyödyllisen ja mukavan
kultaisen vasikan palvonta?
— En tiedä siitä mitään. Mikä se on? kysyin minä.
— Oh, se on juutalainen tai turkkilainen tai afrikkalainen miljoonamies
— kuka tahansa, jolla on pari miljoonaa vuodessa.
Ajattelin Augustusta — vasikka oli juuri oikea määritelmä hänestä.
Nauroin.
— Meillä on mainio kuva hänestä täällä, jatkoi hän. — Te tanssitte itse
hänen kanssaan — tuon karhun, joka kolhi lady Tilchesteriä. Kuinka te
voitte tuntea sellaisen henkilön?
Sydäntäni värähdytti.
— Olen kihloissa herra Gurragen kanssa, sanoin puoliääneen, mutta pää
ylpeästi pystyssä.
Oi, mikä kummastus ja — ja _vastenmielisyys_ välähti hänen silmistään.
En tiedä, mitä hän näki minun kasvoistani, mutta halveksunta hävisi
hänen katseestaan, se muuttui lempeäksi ja myötätuntoiseksi; hän ojensi
kätensä ja laski sen hiljaa käsivarrelleni.
— Pieni valkoinen kreivitär parka! virkkoi hän.
Minun olisi pitänyt raivostua. Tavallisesti sääliväisyys suututtaa
minua siinä määrin, että se saisi minut empimättä heittäytymään
leijonan revittäväksi. Mutta häpeä sanoa — niin, häpeä tosiaankin —
kyynelet täyttivät silmäni. Onneksi isoäiti ei saa sitä milloinkaan
tietää.
— Tulkaa, sanoin minä, ja me nousimme ja menimme eteiskäytävään. Siellä
tapasimme Augustuksen, joka oli synkkä kuin ukkospilvi. Hän sanoi
etsineensä minua kaikkialta. Olimme istuneet ainakin kahden tanssin
ajan.
— Te olette luvannut minulle vielä tämän tanssin, sanoi pitkä
kavaljeerini aivan ujostelematta.
Salissa soitettiin hykähdyttävää valssia.
— Tämä tanssi on luvattu minulle, murisi Augustus.
— Ei, eipä olekaan, sanoin minä ja kohtasin hymyillen hänen vihastuneen
katseensa. Minulla on oikeus tanssia kenen kanssa tahdon. Tulen
takaisin valssin loputtua, ja sitten voimme tanssia yhdessä seuraavan.
Ja sitten läksin edelleen veitsiseikkailun sankarin kera. En tiedä
jäikö sulhaseni kiroilemaan. En katsonut taakseni. Kavaljeerini ja minä
emme vaihtaneet sanaakaan, ennenkuin tanssi oli loppunut. Silloin hän
virkkoi:
— Kiitos, pikku kreivitär. Olemme joka tapauksessa varastaneet
itsellemme muutamia miellyttäviä hetkiä tänä iltana. Nyt teidän kai on
mentävä tapaamaan — karhuanne.
Augustus seisoi tarjoiluhuoneessa juomassa samppanjaa, kun hänet
huomasimme. Hetkiseksi pysähdyimme parin palmun taakse.
— Hyvästi, kreivitär.
— Hyvästi, vastasin. — Tahdotteko sanoa nimenne — en kuullut sitä.
— Nimenikö? Nimeni on Anthony Thornhirst — miksi vavahdatte?
— En — en vavahtanut — hyvästi.
— Ei, ette saa mennä, ennenkuin sanotte, miksi vavahditte — ja oman
nimenne myöskin. En minäkään tiedä kuka olette.
— Ambrosine de Calincourt Athelstén.
Hän rypisti tasaisia kulmakarvojaan, aivan kun olisi koettanut
muistella jotakin, ja rupesi hajamielisesti vetämään veistä taskustaan,
mutta Augustus tuli meitä kohden samassa.
— Niin, sanoin minä, — mutta nyt on liian myöhäistä — hyvästi.
Välinpitämätön katse, hienon pilkallinen hymy ja huolettomuus, jotka
olivat hänen luonteenomaisia ilmeitään, olivat kadonneet. Hän jäi
seisomaan hiukan kiihtyneen ja mietiskelevän näköisenä.
* * * * *
Isoäiti oli valveilla markiisin ja minun tullessa kotiin. Hän istui
vuoteellaan, hiukset yhä edelleen kammattuina ja puuteroituina.
Nojautuen vuoteen reunaan kerroin hänelle kaiken mitä tanssiaisissa oli
tapahtunut. Markiisi istuutui nojatuoliin takkatulen ääreen.
— Tapasin sir Anthony Thornhirstin, sanoin minä.
Isoäidin suuta ympäröivä sininen varjo tummeni äkkiä, ja hän sulki
silmänsä hetkiseksi. Kiiruhdin hänen luokseen.
— Rakas isoäiti, voinko auttaa sinua? kysyin minä.
Hän joi jotakin vierestään olevasta lasista ja sanoi sitten hyvin
heikolla äänellä:
— Sanoitko tavanneesi sukulaisesi? Ja miltä hän näytti, Ambrosine?
— Hän oli pitkä ja hyvin solakka ja suora, ja hänellä oli pienet korvat
ja — ja kauniit pystyynkierretyt viikset, jotka eivät peittäneet hänen
huuliaan ja — kissansilmät ja — ruskea, kiharainen tukka — hiukan
harmahtava.
— Niin, niin, mutta minä tarkoitan millainen mies hän oli?
— Hän nauroi kaikelle ja nimitti minua kahdeksannentoista vuosisadan
kreivittäreksi.
— Tiesikö hän kuka sinä olit?
— Ei, ennenkuin tanssiaisten lopulla, enkä luule, että hän edes
silloinkaan huomasi meidät sukulaisiksi.
— Samantekevä, sanoi isoäiti hiljaa itsekseen, — on jo liian myöhäistä.
— Niin, minä sanoin hänelle, että oli jo liian myöhäistä.
Isoäidin ääni kävi terävämmäksi.
— Sanoitko hänelle niin? Mitä tarkoitat? — Ja hän nojautui eteenpäin.
— En tiedä oikein mitä tarkoitin — sanat pääsivät tahtomatta suustani.
Isoäiti parka nojautui, taaksepäin pieluksillaan, aivan kuin hän olisi
ollut upo uupunut.
— Lapseni, sanoi hän hyvin hiljaa, — älä milloinkaan unohda, että
me olemme antaneet sanamme. Tapahtuipa mitä tahansa, nyt on liian
myöhäistä saada mitään muutosta aikaan.
Viides luku.
Seuraavana päivänä Augustus ajoi Lontooseen ensimmäisessä aamujunassa.
Onneksi näin, kun kiesit saapuivat, ja juoksin sanomaan Hephzibahille,
että hän ilmoittaisi sulhaselleni minun vielä nukkuvan, jos tämä
ohimennessään poikkeaisi tervehtimään. Tietysti hän poikkesi ja
lähetti minulle terveisiä. Hän palaisi kello puoli viideltä ja tulisi
teetä juomaan; sitten markiisi ja minä menisimme Ledstone Parkiin
päivällisille. Isoäiti sanoi, että hän nähtävästi oli matkustanut
Lontooseen ostamaan kihlasormusta ja että minun tosiaankin piti ottaa
hänet ystävällisesti vastaan.
Kello neljän tienoissa, istuessani lukemassa ääneen Bossuetin "Puhetta"
Orleansin herttuataren hautajaisissa, kuului automobiilin puhkumista;
se ajoi meidän portillemme, ja sir Anthony Thornhirst ja lady
Tilchester laskeutuivat siitä.
Vaikka näin tämän kaiken luomieni alitse yhtä hyvin kuin isoäitikin,
en kuitenkaan olisi uskaltanut keskeyttää lukemistani, ja olin juuri
kesken erästä ajatelmaa, kun Hephzibah ilmoitti heidät Isoäiti nousi
puoliksi tuolistaan. Lady Tilchesterillä on viehättävin käytöstapa
mitä ajatella saattaa. Hetken kuluttua vallitsi mitä miellyttävin
tunnelma, ja lady Tilchester oli kertonut, miten innokas sir Anthony
oli tutustumaan isoäitiin, sillä hän oli sattumalta päässyt selville,
että hän oli isoäidin sukua. Ja senvuoksi lady Tilchester oli jättänyt
muut vieraansa ja tuonut hänet tänne uudelleen automobiilillaan.
Tulen aina rakastamaan häntä, hänen lempeätä ääntään ja hänen
kunnioittavaa käytöstänsä isoäitiä kohtaan, aivan kuin hän olisi
pitänyt suurena kunniana, että isoäiti suvaitsi ottaa hänet vastaan.
Miten erilaista kuin rouva Gurragen tökerö, suojeleva sävy! Huomasin,
että isoäiti oli ihastunut häneen.
Sir Anthony puhutteli minua. Hän kysyi, olinko väsynyt tai jotakin
muuta yhtä mitätöntä; hänen äänensä oli hajamielinen; vastasin hänelle
iloisesti, ja sitten vaihdoimme paikkoja, ja hän keskusteli isoäidin
kanssa. En tiedä, mistä he juttelivat, sillä lady Tilchester ja minä
menimme huoneen toiseen päähän, mutta sir Anthonyn käytös oli niin
ritarillista, ja huomasin isoäidin ilmeestä, että hän puhui samoja
henkeviä asioita, joista hänen on tapana puhua markiisin kanssa.
Heikko, vieno puna nousi hänen poskilleen, ja hän näytti sangen
kauniilta vanhalta rouvalta.
Lady Tilchester puheli kanssani puutarhasta ja eilisistä tanssiaisista
ja kysyi lopuksi, milloin aion mennä naimisiin.
— Minua ilahduttaa tietää, että te tulette meidän naapuriksemme.
Päästäisiköhän rouva Athelstén teidät minun luokseni muutamiksi
päiviksi?
— Oi, miten kernaasti minä tulisin! vastasin minä.
Mutta kun ehdotus esitettiin isoäidille, hylkäsi hän sen jyrkästi.
— Kuukausi sitten olisin mielelläni ottanut tarjouksenne vastaan, sanoi
hän, — mutta olosuhteet ja terveyteni eivät salli minun nyt erota
Ambrosinesta edes lyhyeksikään ajaksi.
Hän katsoi lady Tilchesteriin, ja tämä katsoi häneen, ja vaikka enempää
ei sanottukaan, olen kuitenkin varma, että he ymmärsivät toisiaan.
Sir Anthony tuli ja istuutui viereeni ikkunakomeroon. Avainkimppu oli
kaulassani, ja hän huomasi sen.
— Olen oikea sokea idiootti! huudahti hän. — Tietenkin te juuri
lainasitte niin ystävällisesti minulle veitsen, jonka minä katkaisin ja
sitten varastin niin törkeästi.
— Huomasin, ettette tuntenut minua eilen.
— Näin teidät vain yhdellä silmällä, niinkuin ehkä muistatte. Se on
ainoa puolustukseni.
En sanonut mitään.
— En aio antaa veistä takaisin.
— Silloin se on oikea varkaus — ja häpäisee avainrengastani.
— Annan teille toisen tilalle, mutta tämä minun täytyy saada pitää.
— Sepä lapsellista — ja miksi!
— On sangen hauskaa olla lapsellinen joskus — ja esimerkiksi sangen
kernaasti tahtoisin....
En saanut tietää mitä hän olisi kernaasti tahtonut, sillä samassa
näimme molemmat Augustuksen, joka laskeutui vaunuistaan porttimme
edustalla. Hän tuli asemalta.
— Tuolla tulee teidän karhunne, sanoi sir Anthony, mutta hän
ei aikonutkaan jättää paikkaansa. Näimme, miten Augustus kulki
puutarhakäytävää pitkin ja väänsi lukkoa soittamatta. Minua ilahduttaa,
ettei hän hyötynyt julkeudestaan, sillä Hephzibah oli sulkenut oven
tuotuaan lady Tilcbesterin sisään. Augustus soitti raivokkaasti! Ja
isoäiti rypisti otsaansa.
Kun sulhanen vihdoin tuli huoneeseen, olivat hänen kasvonsa
purppuranpunaiset. Hänellä oli juuri ja juuri niin paljon
itsehillintää, että kykeni tavallisella matelevaisuudellaan
tervehtimään lady Tilchesteria. Tämä puheli hänen kanssaan hetkisen
ja nousi sitten lähteäkseen. Silla välin oli sir Anthony jatkanut
keskustelua kanssani, aivan kuin mikään sulhanen ei olisi tullut
huoneeseen.
— Tiedättehän, että olemme sukua.
— Hyvin kaukaista.
— Miksi ihmeessä ette ilmoittanut minulle, että olitte tullut tänne?
— Isoäiti ei ole milloinkaan sanonut, miks’ei hän ilmoittanut teille
siitä, vastasin nauraen. — Miten me saatoimme tietää, että se
huvittaisi teitä.
— Mutta te — ettekö te milloinkaan tee mitään omin päin?
— Kyllä minua toisinaan haluttaisi.
— On luonnotonta, että teitä on pidetty tänne suljettuna ja että...
Augustus tuli huoneen poikki.
— Ambrosine, keskeytti hän moukkamaisesti, — tulen hakemaan sinua
illalla päivälliselle, koska sinä et nyt näy mitenkään ennättävän
puhella kanssani.
— Niin, tee niin, sanoin minä.
Sir Anthony nousi, ja kaikki läksivät pois.
Hän näytti liikutetulta ja surulliselta, aivan kuin ei olisi sanonut
mitä oli aikonut. Epämääräinen tuskan ja vastenmielisyyden tunne
kohtaloa vastaan teki käteni jääkylmiksi. Ah! jos...
Kuudes luku.
Huomenna on hääpäiväni. Kesäkuun kymmenes päivä. Sataa rankasti, ja
ukkonen jyrähtelee tuon tuostakin. Niin, kernaasti saa sataa rakeita
ja myrskytä tai tulla mitä tahansa — samantekevä minulle! Juuri
äsken salama valaisi huoneen ja heijastui kihlasormukseni suurista
briljanteista; se on aivan höllänä sormessani. Heitin sen pienelle
porsliinitarjottimelle, jossa helminauha ja valtava diadeemi odottavat
huomispäivää. Minun pitää olla jalokivillä peitetty, niin että Augustus
saa tilaisuuden kertoa vieraille, miten paljon ne maksavat.
Tämä kihlauskauteni ei ole mieluisa muisto. En todellakaan olisi
kestänyt sitä, ellei sininen varjo olisi niin usein ilmestynyt isoäidin
suun ympärille, varsinkin silloin, kun Augustus ja minä olemme olleet
eri mieltä.
Muistan erään tapauksen lapsuudestani monta vuotta sitten, eräänä
kesänä, jonka vietimme Versailles’issa.
Istuin lukemassa ääneen isoäidin puutarhassa, kun paksu, karvainen
turilas putosi puusta paljaalle kaulalleni. Muistan, että päästin
kimeän, ruman kirkaisun ja annoin kirjan pudota.
Isoäiti suuttui kovin. Hän selitti, että sellaiset kirkaisut olivat
erittäin alhaisia, ja että jos minulla oli niin vähän itsehillintää,
niin oli jo aika harjoitella itsehillitsemistaitoa.
Hän antoi minun ottaa elukan ja päästää sen käsivarrelleni. Aluksi olin
melkein villi kauhusta, mutta vähitellen tottumus tappoi tunteen, ja
vaikka se edelleenkin oli epämiellyttävää, saatoin kuitenkin tyynesti
katsella turilasta.
Tämä muisto on usein tämän viimeisen kuukauden aikana osoittautunut
hyödylliseksi. Saatoin tänään istua sohvassa ja antaa Augustuksen
suudella minua täydet kymmenen minuuttia, ilman että minun oli pakko
hyökätä käyttämään hajupulloani, niinkuin alussa oli täytynyt tehdä.
No niin, olen kuitenkin pitänyt sanani, ja isoäiti on minuun
tyytyväinen.
Mahtaakohan sir Anthony tulla häihin? Hänet on kutsuttu.
Markiisi de Rochermont taluttaa minut (isoäiti on jo niin raihnainen,
ettei voi pysyä pystyssä). Vihkiminen tapahtuu tämän kylän kirkossa.
Isoäiti on pannut ehdoksi, että mitään hääjuhlallisuuksia ei vietetä.
Hänen horjuva terveytensä ja asuntomme pienuus ovat siihen tarpeeksi
päteviä syitä. Luultavasti se on suuri pettymys rouva Gurragelle, mutta
me matkustamme Pariisiin niin pian kuin minä olen ennättänyt muuttaa
puvun vihkimisen jälkeen.
Ajatella! Huomenna tähän aikaan minun nimeni on rouva Gurrage! — Ja
Augustuksella on oikeus — laupias Jumala! — älä anna sydämeni lyödä
niin tuskallisesti ja auta minua muistamaan sukuni tunnuslausetta:
"Sans bruit".
Oi, isoäiti, jospa saisin seurata sinua matkallasi! Ensimmäinen askel
pimeyteen olisi ehkä kauhea — mutta sitten kaikki olisi levollista ja
hiljaista, eikä olisi olemassa mitään turilaita! Ah, kuinka kaunis
salama! Myrsky lähenee, jalokividiadeemi säkenöi toalettipöydälläni.
Toivon — toivoisin, että saisin jälleen nähdä sir Anthonyn. Juuri äsken
sain häneltä lahjan. Se on veitsi avainkimppuuni, kahva briljanteilla
koristettu, ja mukana oli kirje, jossa sanottiin, että vielä oli aika
lyödä poikki gordilainen solmu.
Mitähän se tarkoittaa? Minua värisyttää, ja tuntuu, kuin en ymmärtäisi
mitään tänä iltana.
Isoäiti on tullut äärettömän heikoksi, ja kaksi kertaa hän on pyörtynyt
niinkuin sinä päivänä, jona kohtaloni ratkaistiin. Luulen, että hän
elää vain tahdonvoimansa avulla ja että hän kuolee, kun kaikki on ohi.
Hän on antanut minulle kalleimman omaisuutensa, elämänsä suurimman
aarteen — Ambrosine Eustacien miniatyyrikuvan. Se on tässä vieressäni
aivan kuin oma aarteeni.
— Niin, Ambrosine Eustacie, ehkä minäkin voisin nousta portaita
hymyillen, jos minäkin saisin pitää ruusua karkoittaakseni roskaväen
löyhkän — Augustuksen äiti käyttää patshulia.