Ensimmäinen luku.
Eiköhän vain liene silläkin seikalla varjopuolensa, että suonissa
virtaa oikeata sinistä verta niinkuin isoäidillä ja minulla. Jos
olisimme tavallisia, yksinkertaisia ihmisiä, niin hampaamme esimerkiksi
aivan luonnollisesti kalisisivat vilusta, kun meidän joulukuussa täytyy
mennä lämmittämättömään huoneeseen nukkumaan. Nyt me sensijaan muka
mielellämme nukumme "hyvin tuuletetussa huoneessa", sillä isoäiti sanoo
kerta kaikkiaan, että meidän säästäväisyyssyistä niin on pakko, ja
nurina olisi hyödytöntä.
Meidän on ollut pakko mukaantua paljoon, sen jälkeen kuin isä teki nuo
onnettomat eteläamerikkalaiset keinottelunsa. Sitä ennen meillä oli
kaunis asunto Pariisissa ja takkatulia vaikka kuinka monta. Huolimatta
senaikaisesta mukavasta elämästä isoäiti inhosi, että isä "teki
afääreja". Se ei ollut herrasmiehen puuhailua, hän sanoi, ja romahdus
tuli, eikä isästä enää kuultu. Kuvittelen isoäidin melkein päästäneen
helpotuksen huokauksen.
Me matkustimme Englantiin ja kauan kierreltyämme löysimme tämän pienen
kalustetun paikan Ledstone Parkin alueelta. Se on pieni huvila — luulen
jonkun isännöitsijän asuneen täällä ennen — ja palvelijoita on meillä
vain Hephzibah ja eräs pieni tyhmä tyttönen. Hephzibah oli Amerikassa
hoitajanani, ennenkuin olimme matkustaneet Pariisiin. Hän on ruma kuin
synti ja hyvä kuin kulta.
Isoäidin elämä on ollut vaivalloista. Saattaisiko uskoa, että hän on
kasvatettu Kaarle X:n hovissa? Niin kauan sitten! Hänen tyttönimensä
oli de Calincourt, ja hän oli markiisi de Calincourtin tytär; perhe
oli omistanut Calincourtin tilan jo Kaarle suuren aikoina tai ehkä
aikaisemminkin. Siksi heidän oli ikävää saada päänsä poikki tai joutua
varattomina asumaan Dublinissa.
Ja isoäidin isoäidillä, Ambrosine Eustacie de Calincourtilla, jonka
mukaan minut on ristitty, oli suurenmoinen luonne. Hän oli niin kaunis,
että Robespierre olisi antanut hänen pitää päänsä yhdestä suudelmasta,
mutta hän piti parempana ajaa giljotiinille samoilla rattailla, joilla
hänen ystävänsä vietiin sinne. Hän otti vain ruusun käteensä, jottei
hänen olisi tarvinnut tuntea ympäröivän kansanjoukon epämiellyttävää
hajua, ja kerrotaan, että hän juoksi hymyillen giljotiinin portaita.
Isoäidillä on miniatyyrikuva hänestä, ja hän sanoo, että minä piirre
piirteeltä muistutan kuvaa.
Olen kuullut kerrottavan, että isoäidin avioliittoa isoisän — erään
englantilaisen — kanssa pidettiin niinä aikoina varsin sopivana.
Isoisälläkin oli pitkä sukutaulu. Kuitenkin hän onnettomuudeksi
teki muutamia vuosia heidän avioliittonsa jälkeen erään _bêtisen_
[_Bêtise_, kepponen — suom.], ja heidän oli pakko lähteä maasta ja
matkustaa Amerikkaan. Isoäiti ei milloinkaan puhu sikäläisestä elämästä
tai isoisästä, mutta minä otaksun, että mies parka kuoli siellä.
Ensimmäinen muistoni on sellainen, että me matkustimme meren yli
suuressa laivassa, isä, isoäiti ja minä.
Äitini kuoli minun syntyessäni. Hän oli amerikatar ja polveutui
Virginian ensimmäisistä siirtolaisista; siinä kaikki mitä hänestä
tiedän.
Meillä ei milloinkaan ole ollut monta ystävää, ei edes Pariisissa
olomme aikana, sillä ihmisethän eivät ylipäätänsä elä niin kauan
kuin isoäiti, ja muut Kaarle X:n hovineidot ovat kaikki jo aikoja
sitten menneet manan majoille. Isoäiti täytti viime heinäkuussa
kahdeksankymmentäkahdeksan vuotta. Ei kukaan luulisi hänestä sitä.
Häntä ei vaivaa sokeus eikä kuurous eikä mikään muu sellainen
epämiellyttävä; hän istuu tikkusuorana tuolissaan, eivätkä hänen
kasvonsakaan ole kovin ryppyiset; iho muistuttaa pikemminkin vanhaa,
hienoa hansikasnahkaa. Hiukset ovat valkoiset, mutta kuitenkin hän
pitää niitä kevyesti puuteroituina ja käyttää ihmeen pukevia myssyjä —
sellaisia, joita näkee madame du Deffandin muotokuvissa. Ne ovat aina
oikeata pitsiä — minä sen tiedän, sillä minä saan pitää niistä huolta.
Hänen muutamat pukunsa ovat jokseenkin resuisia, mutta näyttävät
sentään hyviltä, kun hän panee ne ylleen, ja hänen silmänsä ovat
ylpeimmät, mitkä milloinkaan olen nähnyt, oikeat haukansilmät. Hänen
keskimmäinen, nimetön ja pikkusormensa ovat reumatismin käyristämät,
mutta hän kiilloittaa kynsiään yhä vieläkin ja pitää puolihansikkaita
käsissään. Isoäitiä ei juuri voi rakastaa, mutta ihmisen täytyy
väkisinkin kunnioittaa häntä, ja hänen tyytyväisyytensä on suuri
kunnianosoitus.
Olin kaksitoistavuotias, kun lähdimme Pariisista, ja nyt olen
yhdeksäntoista. Siitä pitäen olemme eläneet eri paikoissa Englantia.
Jonkin aikaa Lontoossa — hirveätä! Kaikki nuo kadut ja vieraat ihmiset,
ei ketään puhetoveria — ja sumua ja likaa!
Näiden vuosien aikana olen vain vilahdukselta nähnyt isän.
Mahdollisimman lyhyitä käyntejä — pitkiä keskusteluja isoäidin kanssa
kahden kesken, ja sitten hän taas matkusti pois ensimmäisessä junassa.
Hän, isä, tuntuu minusta enimmäkseen amerikkalaiselta ja sangen
kiilloittamattomalta ollakseen isoäidin poika, mutta minun täytyy
tunnustaa, että olen aina tuntenut salaista hellyyttä häntä kohtaan.
Hän ei ole milloinkaan erikoisesti välittänyt minusta — pari
päänsilitystä, kun olin lapsi, sitten kömpelö suudelma, aivan kuin
hän olisi pelännyt särkevänsä porsliininuken. Mutta joka tapauksessa
tunnen, ettei hän yhdy kaikkiin isoäidin mielipiteisiin. Hän vaikuttaa
tosiaankin, kuin hän olisi aivan toisesta maailmasta kuin meidän. Ellei
hänellä olisi isoäidin nenää ja leukaa, niin saattaisi luulla, että
isoäiti on ostanut hänet jostakin ja ettei hän voi olla isoäidin oma
poika.
Pariisissa ollessammekaan emme nähneet isää paljon. Hän oli alituisesti
Länsi—Amerikassa ja Riossa tai jossakin muussa merkillisessä paikassa.
Emme tietäneet hänestä muuta, kuin että pankissa aina oli yllin kyllin
rahaa isoäidin tilillä.
Englantiin tultuamme on isoäiti suurimmaksi osaksi kasvattanut minua,
ja erikoisen tarkka hän on ollut asennostani. En ole milloinkaan
saanut nojautua taaksepäin tuolillani tai maata sohvalla, ja hän on
opettanut, miten on tultava huoneeseen ja lähdettävä siitä ja miten
on noustava vaunuihin. Meillä ei ollut vaunuja, niin että meidän
täytyi järjestää jakkaroista astuimet ja vaununistuin laatikon päälle
asetetuista tuoleista. Ne saivat minut nauramaan sisällisesti — mutta
minun täytyi harjoitella kuitenkin. Osaan kävellä, vaikka minulla olisi
pääni päällä kuinka suuri nyytti tahansa. Isoäiti sanoo, ettei hänellä
ole mitään enempää opetettavaa siinä suhteessa ja että minun käyntini
todellakin täyttää ne vaatimukset, jotka maailmannaiselle täytyy
asettaa, että näet pitää näyttää siltä, kuin maa ei olisi kyllin hyvä
hänen poljettavakseen. Hän on antanut minun myöskin tehdä kaikenlaisia
harjoituksia, jotka edistävät sulavuutta ja opettavat minut hyvin
käyttämään lanteitani. Sitä päivää, jolloin hän sanoi olevansa
tyytyväinen minuun, en unohda milloinkaan.
Isoäiti sanoo, että on kolme asiaa, joiden pitää olla luonteenomaisia
naiselle: hänen täytyy olla suora kuin nuoli, sulava kuin käärme ja
ylpeä kuin lilja.
Paitsi asento—luentoja olen luullakseni oppinut kokonaisen joukon
asioita, joilla toisten tyttöjen ei varmastikaan tarvitse vaivata
itseään; mutta luullakseni en tunne puoliakaan niistä hyödyllisistä,
mielenkiintoisista asioista, joita he taitavat.
Meillä oli kokonainen joukko kauniisti sidottuja ranskalaisten
klassikkojen teoksia, ja me vuorottelimme eri päivinä lukemalla
Voltairea, La Bruyèreä, Pascalia, Fontenellea, Molièreä, Fénelonia
ja Bossuetin saarnoja, ja minun täytettyäni seitsemäntoista vuotta
olemme myöskin lukeneet La Rochefoucauldin »Maksiimeja». Isoäiti
ei pidä Jean—Jacquesista, joka hänen sanojensa mukaan auttoi
vallankumousta, ja hän puolestaan on kokonaan »vanhan järjestelmän»
ihmisiä. Mutta kaikissa näissä kirjoissa on pitkiä pätkiä — varmaan
juuri parhaat — joiden yli hän antaa minun hypätä — ja kokonaisia
Voltairen osia en saa avatakaan. Omaan laskuun isoäidillä on suuri
joukko uudenaikaisia kirjoja ja aikakauslehtiä. Hän sanoo, että
täytyy seurata aikaansa voidakseen ymmärtää sitä. Paitsi tätä kaikkea
minulla on ollut englantilaisia kotiopettajattaria, jotka ovat tehneet
voitavansa ajaakseen päähäni vähän kutakin, mutta meillä ei Pariisista
lähdettyämme ole ollut varaa pitää oikein hyviä opettajattaria.
Välistä ihmettelen ihmettelemästä päästyänikin. Miltä esimerkiksi
tuntuisi olla rikas ja nähdä veljiä ja siskoja ympärillään — ja joku,
joka hakkailisi minua englantilaiseen tapaan. Isoäiti pitäisi sellaista
hirvittävän sopimattomana ennen avioliittoa, mutta minä luulen, että se
olisi hauskaa, ja ehkä hänet sitten voisi naidakin. Mutta minulla ei
ole liikoja mahdollisuuksia löytää ketään, joka minusta välittäisi, tai
aviomiestä, koska minulla, ei ole myötäjäisiä.
Meillä on eräs vanha ystävä, markiisi de Rochermont, joka määrättyinä
aikoina tulee meitä tapaamaan. Luullakseni hän on joskus kauan sitten
rakastanut isoäitiä. On oikein kaunista nähdä heitä yhdessä, ja
heidän keskustelunsa ovat niin mielenkiintoisia. Kun katsoo heitä,
niin voisi luulla elävänsä sitä siroa aikaa, jota Moreau le Jennen ja
Freudenbergin kauniit kuparipiirrokset esittävät. He ovat niin iloisia
ja sukkelia, kuin kumpikin olisivat nuoria eivätkä markiisin jalat
olisi kihdin jäykistämät ja isoäidin kädet reumatismin käyristämät.
He keskustelevat moraalista ja uskonnosta ja eniten filosofiasta,
ja olen oppinut paljon kuuntelemalla heitä. Mitä moraaliin tulee,
niin tuntuu siltä, kuin saisi tehdä jokseenkin mitä tahtoo, kun vain
käyttäytyy maailmannaisen tavoin. Uskonto on velvollisuus mukautua sen
maan mukaan, jossa elää, ja käyttäytyä säädyllisesti. Filosofia taas
— kirjoitan sen isolla F:llä, sillä se tuntuu olevan niistä ylhäisin
— Filosofia kuulemma panee kaiken maailmassa oikeille raiteilleen
ja auttaa ihmistä hymyillen käyttäytymään elämän vaihteluissa, niin
pahoissa kuin hyvissäkin. Aion aina tutkia Filosofiaa, mutta luulen sen
käyvän helpommaksi, kun saan ikää lisää.
Niinä päivinä, jolloin markiisi de Rochermont tulee, pitää
isoäiti päivällisellä lavendelinväristä silkkipukuaan ja parasta
Alençon—pitseistä tehtyä myssyään, ja Hephzibah auttaa tavallisesti
häntä niin kauan pukeutumisessa, että minun täytyy auttaa pöydän
kattamisessa. Markiisi ei milloinkaan saavu ennen päivällisaikaa ja
matkustaa takaisin muutamien päivien kuluttua. Hänellä on mukanaan
vanha palvelija, jonka nimi on Theodore, ja heillä on suuri joukko
pieniä matkalaukkuja ja laatikoita. Luulen melkein — mutta en uskalla
sanoa ääneen — että laatikoissa ovat hänen peruukkinsa. Se, jota hän
käyttää päivällisellä, on käherretty ja tuoksuva, mutta matkaperuukki
on paljon yksinkertaisempi. Minut lähetetään aina aikaiseen nukkumaan
niinä iltoina, jotka hän on luonamme.
Joka kerta markiisilla on mukanaan jokin uusi peli tai valikoituja
hedelmiä isoäidille ja laatikko namusia minulle. En pidä paljoa
makeisista, mutta laatikot ovat hurmaavia. Näitä käyntejä tapahtuu
kaksi kertaa vuodessa, kesä— ja joulukuussa, oleskelupaikasta
riippumatta.
Tämän seudun ainoat maailmanmiehet ovat pappi ja kaksi kömpelöä
nuorukaista, erään Ledstonen tuolla puolen asuvan henkilön poikia;
ne ovat kehnoja, ikäviä nousukkaita. Kaikki nämä tulivat vierailulle
heti meidän saavuttuamme ja heitä paitsi vielä tusinan verran
vanhoja neitejä ja iäkkäitä pappismiehiä, mutta isoäidin erinomainen
kohteliaisuus saa heidät hämilleen. Luultavasti he tuntevat, ettei hän
pidä heitä samasta savesta luotuina kuin itseään, ja sen vuoksi emme
milloinkaan, tulimmepa minne tahansa, saa läheisiä tuttavia.
Hephzibahilla on ihailija! Sen luokan ihmiset saavat näköjään aina
sellaisen, olivatpa miten rumia tahansa — ja mies on tavallisesti
monta monituista vuotta nuorempi. Hephzibahin ihailija on meidän
vihanneskauppiaamme renki, ja hän on tarpeeksi nuori ollakseen
rakastettunsa poika. Olen monesti nähnyt heidän keskustelevan, kun olen
lämmittänyt rautaa silittääkseni isoäidin parhaita pitsejä. Hephzibahin
kasvot, jotka tavallisesti ovat harmaan kellertävät, tulevat
punajuurikkaan näköisiksi, ja hän näyttää niin sanomattoman ujolta.
Mutta olen varma, että hänestä on ihastuttavaa seisoa siinä keittiön
ovella ja tietää, että jotakuta kiinnittää kaikki mitä hän sanoo ja
tekee.
* * * * *
Ledstone Park kuuluu eräille ihmisille, joiden nimi on Gurrage —
eikö se kuulosta epämiellyttävältä? Perhettä on äiti ja poika, mutta
he ovat olleet Bournemouthissa aina siitä pitäen, kuin me tulimme
tänne kuusi kuukautta sitten. Ledstone Park on epämiellyttävä paikka,
ja vaikka se on monta mailia sisämaassa, näyttää se kuitenkin
etukaupunkilaishuvilalta. Meille on kerrottu, että he revityttivät sen
pienen vanhanaikaisen rakennuksen, joka täällä oli, kun he ostivat
tilan. He palaavat pian kotiin, ja silloin ehkä näemme heidät, mutta en
voi uskoa, että todella hienojen ihmisten nimi voisi olla Gurrage.
Isoisän perhe asui tämän kreivikunnan naapuristossa, Dane Mount
—nimisessä paikassa. Se ei ollut sukutila ja meni naislinjaa
Thornhirstin perheelle, joka siellä asuu. Perhe on vapaaherrallinen,
Yrjö II:n aateloima eikä siis mikään vanha. Mutta kuitenkin isoäiti
luullakseni suunnittelee jotakin sellaista, että meidän on tutustuttava
heihin ja minun on mentävä naimisiin sen suvun jäsenen kanssa, joka
iän puolesta parhaiten minulle sopii. Nykyisen omistajan nimi on sir
Anthony; kaunis nimi minusta. En tiedä, miten tuon kaiken pitäisi käydä
päinsä, enkä tietenkään uskalla sitä isoäidiltä kysyä.
Oi, miten toivonkaan, että olisi kesä jälleen. Minä vihaan näitä
kylmiä, kosteita päiviä ja itätuulia ja pimeyttä. Jospa saisin jäädä
vuoteeseeni loikomaan kello yhteentoista niinkuin isoäiti! Me saamme
suklaamme kello seitsemältä. Hephzibah tuo sen meille, ja pukeuduttuani
harjoittelen tunnin pianonsoittoa. Sitten minun täytyy tarkastaa, että
arkihuone on kunnossa ja tomuttaa sèvresporsliinit ja miniatyyrit.
Isoäiti ei uskaltaisi antaa kenenkään muun kosketella niitä. Mutta
kello kymmeneltä saan mennä ulos kävelemään.
Ennen tänne tuloamme oli hirvittävän ikävää, sillä en milloinkaan
saanut mennä kävelemään ilman Hephzibahia, ja hänellä oli aina niin
paljon puuhaa, ettei aamukävelyistä tullut mitään, mutta tänne
päästyämme olen saanut ystäväkseni suloisen viisaan koiran — saimme
sen eksyneiden koirien kodista, eikä kukaan uskokaan, kuinka suureksi
iloksi se minulle on. Isoäidin mielestä se käy jonkinlaisesta
esiliinasta, ja nykyjään saan tehdä pitkiä kävelyretkiä yksinäni; kun
olemme poissa näkyvistä eikä ketään ole läsnä, juoksemme me kovasti,
ja se on niin sanomattoman hauskaa. Eilen tapahtui jotakin hurmaavaa:
metsästysseurue ajoi ohitseni! Ensimmäisen kerran näin metsästystä niin
läheltä. Ratsun selässä karauttaminen mahtaa olla ihanaa. Sydämeni
aivan jyskytti seisoessani siinä ratsastajia katselemassa, ja rakas
vanha Roy haukkui koko ajan. Ellen olisi pidellyt sitä kaulanauhasta,
niin se varmaan olisi hyökännyt toisten koirien kanssa ajamaan kettua.
Muutamat ratsastajat näyttivät oikein komeilta punaisine takkeineen, ja
eräs oli aivan lian tahrima: hän oli varmasti ajanut kumoon, jalustin
irtautui juuri hänen tullessaan aidan luo, jonka vieressä Roy ja minä
seisoimme, ja hänen oli pakko laskeutua maahan vahinkoa korjaamaan.
Näin hänen kasvonilmeestään, että hän kirosi itseään, kun jokin hihna
oli varmaankin katkennut, ja hän kopeloi taskuaan löytääkseen veitsen.
Minulla on aina mukanani pieni kultainen avainrengas, joka on kuulunut
Ambrosine Eustacie de Calincourtille ja joka on merkitty hänen
kruunullaan ja nimikirjaimillaan. Muiden pikkuesineiden joukossa
siinä riippuu pieni veitsi. Suistunut ratsastaja ei löytänyt mitään,
vaikka hän tutki, kaikki taskunsa. Viimein hän kääntyi minuun päin ja
sanoi: »Sattuisikohan teillä olemaan veistä mukananne?» Ja nähdessään,
että minä olin nuori tyttö, hän otti hatun päästään. Se oli savesta
harmaa, ja puolet kasvoja oli myöskin savessa, ja hän näytti niin
naurettavalta, etten voinut olla hymyilemättä kohdatessani katseen
hänen toisesta silmästään — toinen oli aivan umpeen turvonnut.
Näkyvissä oleva silmä oli harmaa tai ehkä pikemminkin sininen vivahtaen
mustalla varjostettuun viheriään. Ojensin nopeasti veitseni, ja hän
nauroi ottaessaan sen vastaan.
— Taidanpa näyttää vähän merkilliseltä, vai kuinka? sanoi hän, ja
sitten me nauroimme molemmat. Vaikka hän olikin niin likainen, saattoi
selvästi huomata, että hän oli herrasmies. Hän kiinnitti jalustimensa
nopeasti ja kätevästi, mutta katkaisi pienen kultaveitseni kärjen.
Hän pyyteli anteeksi ja sanoi, että hänen täytyi korjata se, ja
kysyi, minne hän voisi sen lähettää — mutta samassa kuului ajo aivan
hänen läheltään. Hänellä ei ollut enää aikaa olla kohtelias, hän
hyppäsi hevosensa selkään ja oli tuossa tuokiossa kadoksissa — ja
onnettomuudeksi vei veitseni mukanaan! Juuri kääntyessäni kotimatkalle
näin maassa katkenneen veitsenterän. Nostin sen ja toivoin, ettei
isoäiti huomaa veitsen katoamista eikä kysele sitä. Niinkuin jo
aikaisemmin sanoin: hyvällä sukuperällä on haittansa — ei voi
valehdella palvelusväen tavoin.
Toinen luku.
Gurragen perhe on saapunut.
Sunnuntaina perhe tuli kirkkoon ja istuutui Ledstonen penkkiin.
Huonoryhtinen vanhahko rouva — oi, niin erilainen kuin isoäiti! — joka
näytti jonkinlaiselta taloudenhoitajattarelta — nuori minun ikäiseni
tyttö, jolla oli punaiset hiukset, valkoiset kulmakarvat ja keltainen
hattu — ja nuori mies, tumma, paksu ja mitättömän näköinen. Kuitenkin
hän käyttäytyi ystävällisesti äitiään kohtaan ja järjesteli pieluksia
tehdäkseen hänen istumisensa mukavaksi. Heidän penkkinsä on suorassa
kulmassa meidän penkkiämme vastassa, niin että näin heidät koko ajan.
Miehellä on vinot ja kierot hampaat — mikä on aivan tarpeetonta, kun
nykyjään on niin paljon hammaslääkäreitä. Kolme tai neljä hammasta
olisi voitu hänen lapsena ollessaan aiheettomasti kiskaista pois. Hänen
silmänsä ovat vetiset, vaikka ne ovat ruskeat, ja hän näyttää kuin hän
ei olisi saanut nukkua tarpeekseen. Kun Gurragen perhe tuli kirkosta ja
meni minun ohitseni portilla, seisahtui rouva Gurrage ja sanoi:
— Hyvää päivää, nuori ystäväni, te olette varmaankin meidän uusi
huvilavuokralaisemme?
Hänen äänensä on sangen tavallinen.
Hämmästyin niin, kun vieras puhutteli minua »nuoreksi ystäväkseen»,
että puoleksi sekunniksi melkein unohdin isoäidin ohjeen: »Älä anna
minkään asian hämmentää itseäsi.» Kuitenkin minun onnistui tointua, ja
virkoin:
— Kyllä, olen neiti Athelstán.
Silloin tuo nuori mies sanoi:
— Toivon, että olette tyytyväinen asuntoonne ja että isännöitsijäni on
järjestänyt kaikki teidän mukavuudeksenne.
— Kyllä, kiitos, olemme sangen tyytyväisiä.
— Tulkaapa sitten kursailematta herraskartanoon, kun teitä vain
haluttaa, nuori ystäväni, jatkoi vanha rouva. — Tulen pian isoäitinne
luo, mutta jos siihen viipyy muutamia päiviä, niin älköön se estäkö
häntä, jos huvittaa, kurkistamasta minua ensiksi.
Koettelin kuvitella isoäitiä, kun hän "kurkistaisi" tätä ihmistä, ja
olin vähällä purskahtaa nauruun. Mutta minun onnistui pysyä vakavana
ja sanoa kohteliaasti, että isoäitini oli vanha nainen, hiukan
reumaattinen ja että rouva Gurrage sai suoda anteeksi, ellei isoäiti
tulisi henkilökohtaiselle vierailulle, koska meillä ei ollut ajoneuvoja.
Isoäiti nauroi sydämellisesti, kun kerroin hänelle heistä.
Kaksi päivää myöhemmin kävi meitä tapaamassa rouva Gurrage ja neiti
Hoad, tuo punatukkainen tyttö, joka on rouva Gurragen sisarentytär.
Isoäiti istui tavallisuuden mukaan vanhassa Ludvig XIV:n tyylisessä
nojatuolissaan — se on meidän pyhäinjäännöksiämme. Oikeastaan se kyllä
ei sovi huoneen muihin huonekaluihin — se on "vierashuoneen kalustoa",
mustaa ja kultaa, jollakin kalliilla kankaalla verhoiltu — mutta me
olemme piiloittaneet sen mahdollisuuden mukaan isoäidin vanhojen
brokaadien alle.
Kun ensimmäiset tervehdykset oli vaihdettu ja rouva Gurrage istuutunut
toiseen nojatuoliin — hän istui polvet levällään — rupesi hän puhumaan
reumatismilääkkeestä.
— Käsistänne näkee, että niitä särkee, sanoi hän.
— Ah niin, hyvä rouva, se on vanhuuden sairaus, vastasi isoäiti
kauniilla, matalalla äänellään.
Silloin rouva Gurrage selitti seikkaperäisesti, miten erästä määrättyä
voidetta oli hierottava, ja kaikkea muuta mitä tähän asiaan kuului.
Sillä aikaa olin koettanut puhutella neiti Hoadia, mutta hän oli niin
hämmentynyt ja niin innostunut tarkastelemaan huonetta, että me pian
vaivuimme hiljaisuuteen.
Ennen vierailun loppua meidät kutsuttiin katsomaan kaikkia
"herraskartanon" ihmeitä. (Paikan nimi on Ledstone Park;
"herraskartano" on ilmeisesti rouva Gurragen antama hyväilynimi
asuinrakennukselle.)
Seuraavana päivänä tuli herra Gurrage ratsain. Hän on _todellakin_
hyvin vähän miellyttävä, kun katselee häntä läheltä. Hän pöyhkeili
ja vaikutti samalla kömpelöltä ja vaivaantuneelta, mutta hän oli
äärettömän ystävällinen ja pyysi meitä käyttämään hänen puutarhaansa ja
ylipäätänsä kaikkea mitä toivoimme. Minä en sanonut juuri mitään.
— Te olette _todellakin_ tehneet siistin pienen hinkalon tästä
asunnosta, sanoi hän sangen suojelevalla äänellä.
Miten minä vihaankaan sellaista puhetta; en tiedä, onko se katukieltä
vai ei (isoäiti sanoo, että minä itse joskus käytän katukielen
sanoja!), mutta "siististä pienestä hinkalosta" en pidä lainkaan.
Hän otti hansikkaan kädestään, kun tarjosin hänelle teetä; hänellä
on paksut, epämiellyttävät kädet, ja hän reuhtoili ja hypähteli joka
kerta, kun minun piti auttaa isoäitiä, ja sanoi aina: "Sallikaa minun."
Siitäkään lausetavasta en pidä. Kaiken kaikkiaan hän on minusta hyvin
epämiellyttävä nuorimies, ja toivon, ettei hän olisi meidän isäntämme.
Hyvästellessään hän aivan rutisti minun kättäni. Aikomukseni oli
ainoastaan kumartaa, mutta hän ojensi kätensä, ja mitä muuta saatoin
kuin tarttua siihen.
— _Te_ tulette kai pian Ledstoneen, vai mitä? sanoi hän, ja katseensa
hän kai tarkoitti sydämelliseksi.
Isoäidin mielestä hän oli sietämätön. Sen hän sanoi miehen mentyä. Hän
piti äitiäkin parempana.
Seuraavalla viikolla minut lähetettiin "herraskartanoon" Royn ja
isoäidin käyntikortin kera vastaamaan vierailuun. Onnettomuudeksi
he olivat kotona, ja minun piti jättää uskollinen seuralaiseni
kiviportaille. Hirvittävä koti! Eteisessä oli rumia venetsialaisia
neekerinkuvia, jotka pitivät lautasia ojennetuissa käsissään, ja
täytettyjä karhuja, jotka kannattivat lamppuja. Kaikki näytti niin
loistavan uudelta. Minut vietiin rouva Gurragen "budduaariin", joksi
hän huonetta kutsui. Sitä huonetta ei helposti unohda. Pöytien ja
tuolien jalat olivat kiemuraisinta Ludvig XV:n tyyliä ja tuolinselustat
Ludvig XVI:n, ja kaikki oli uudelleen kullattu. Verhoilukangas oli
punaista silkkibrokaadia. Ja lasikuvun alla huoneen eräässä nurkassa
oli hääkakun huippu ja kimppu oranssikukkia.
Sain odottaa kymmenisen minuuttia, mutta lopulta rouva Gurrage hyökkäsi
sisään kalvosimiaan napittaen. En voi kirjoittaa kaikkea mitä hän
sanoi, mutta se oli yhtämittaista ylistyslaulua "Gussiesta" ja hänen
rikkauksistaan ja jalokivistä, jotka hän oli lahjoittanut äidilleen,
ja valitusta siitä, mikä pettymys hänelle koituisi, jos hän tulisi
kotiinsa tapaamatta minua. Neiti Hoad tarjoili teetä ja hihitti pari
kertaa. Luullakseni hän on sellainen, jota Hephzibah sanoo "tolloksi".
Vihdoinkin pääsin lähtemään, ja Roy haukkui ihastuksesta, kun menimme
matkoihimme.
Emme olleet kävelleet sataa kyynärää, kun tapasimme herra Gurragen.
Hän tahtoi itsepintaisesti kääntyä takaisin saattamaan minua. Hän
sanoi, että oli "hitonmoisen huono onni" — hän käyttää hirvittävää
kieltä —, kun hänen piti olla poissa minun käydessäni, ja pyysi, etten
kävelisi niin nopeasti, sillä pian olisimme huvilalla, ja hän tahtoi
keskustella kanssani. Tämä sai minut melkein juoksemaan. En ymmärrä,
miksi ihmiset tahtovat puhutella toista, joka puolestaan ei heistä
välitä. En ollut lainkaan rakastettava, mutta hän piti itse keskustelua
yllä. Hän sanoi kuuluvansa maalaismiliisiin ja kertoi, että hänen
toverinsa olivat "iloisia veikkoja" ja että he pian järjestäisivät
tanssiaiset Tilchesteriin — lähimpään pikkukaupunkiin — ja että minun
piti tulla sinne hänen äitinsä kanssa. Siitä piti tulla sen osaston
jäähyväisjuhla, joka vapaaehtoisena läksi Etelä—Afrikkaan buurisotaan.
Tanssiaiset! Oi, miten ihanaa olisi päästä tanssiaisiin! Joskus
ihmettelen, miltähän tuntuisi olla puettuna harsopukuun ja tanssia
koko ilta. Antaisikohan isoäiti minun milloinkaan mennä tanssiaisiin?
Oi, miten ajatus tanssiaisista pani sydämeni takomaan! Mutta yhtäkkiä
tunsin kylmän suihkun — enhän voinut lähteä sellaisen henkilön kuin
rouva Gurragen mukaan. Mieluummin jäisin kotiin.
Kun saavuimme veräjälle, sanoin hyvästi ja ojensin hänelle kaksi
sormea, mutta hän ei ollut lainkaan hämillään, vaan tarttui koko
käteeni ja sanoi:
— Kas niin, älkää nyt lähettäkö minua pois, vaan antakaa minun tulla
sisään tervehtimään isoäitiänne.
Minulle ei jäänyt muuta tekemistä — ja hän seurasi mukanani huvilaan ja
vierashuoneeseen.
Isoäiti istui tavallisuuden mukaan tuolissaan. Hänen ei tarvitse
syöksyä sisään kalvosimiaan napittaen viimehetkessä, kun vieraita tulee.
— Herra Gurrage pyytää tervehtiä sinua, isoäiti, sanoin suudellen hänen
kättään. Sitten jätin heidät noustakseni huoneeseeni riisumaan hattuani
enkä laskeutunut alakerrokseen, ennen kuin kuulin oven sulkeutuvan
herra Gurragen jälkeen.
— Hirveä nuorukainen, Ambrosine, virkkoi isoäiti, kun palasin
vierashuoneeseen. — Kuinka sinä saatoit rohkaista häntä kääntymään
mukaasi?
— Oi, isoäiti, minua ei ollenkaan haluttanut saada häntä seurakseni!
Hän ei edes pyytänytkään lupaa, vaan tuli ilman muuta.
— Vai niin, vai niin, sanoi isoäiti ja kohotti kasvojani molempien
käsiensä välissä. Istuin matalalla jakkaralla, jotta valo lankeaisi
ompelukseeni — rupesi näet hämärtämään. Isoäiti pyyhki hiukset
otsaltani — pidän niitä kammattuina niinkuin Ambrosine Eustacie de
Calincourt — ja katsoi minua suoraan silmiin. Oliko mahdollista, että
hänen katseensa oli hiukan surullinen eikä vain vakava?
— Kaunis Ambrosine, sanoi hän, ja siinä kaikki. Tunsin punastuvani
hiusmartoa myöten. Sen täytyy olla totta, koska isoäiti niin sanoo.
Olen usein itsekin arvellut, että minä ehkä — mutta en tietänyt, että
toisetkin olisivat sitä mieltä!
* * * * *
Gurragen perheen palaamisesta on nyt kulunut kuusi viikkoa, ja tuo
nuori mies on alituisesti tullut minun tielleni. Luulen, että inhoni
lisääntyy päivä päivältä. Hän on niin itsepäinen ja tyhmä, ja aina
hän tekee mitä hänen ei pitäisi tehdä. Aivan pelkään mennä ulos,
sillä hän maleksii alituisesti niillä paikoilla, joilla minä kävelen.
Hiiviskelen takateitä ja valitsen yksinäisimmät polut, mutta se ei
auta; hän ilmestyy aina minun lähelleni. Ainakin kolme kertaa viikossa
minun täytyy kärsiä hänen seuraansa. Sellainen henkilö ihailijaksi on
oikea loukkaus, ja minä murskasin halveksumisellani Hephzibahinkin, kun
hän oli kyllin julkea vihjaillakseen jotakin sellaista eräänä iltana
kammatessaan minun hiuksiani.
Tanssiaiset ovat pian, mutta isoäiti ei viime aikoina ole oikein
reipas. Vaaraa ei ole, mutta hänen suunsa ympärille on tullut sinertävä
varjo, ja pelkään, ettei hän ehkä jaksa kestää. Kun kutsu tuli —
rouva Gurrage toi sen henkilökohtaisesti — sanoi isoäiti, ettei
hän milloinkaan antaisi minun mennä pois ilman häntä, mutta että
hän kernaasti itse tulisi mukaan. Hän — isoäiti — lähtisi matkalle
kokonaiseksi illaksi! Hän teki siinä kiltisti, ja kun kiitin häntä
myöhemmin, sanoi hän vain:
— Teen harvoin mitään syyttä, Ambrosine.
Oi, oli ihastuttavaa saada tanssiaispuku! Vuokrasimme vaunut "Kruunu
ja Valtikka"—nimisestä ravintolasta, ja Hephzibah ajoi minun mukanani
Tilchesteriin hankkimaan kokonaisen luettelollisen tavaroita —
luettelon oli isoäiti itse kirjoittanut. Mutta siinä oli vain
pikkutavaroita ja muuta sellaista; itse puku tulee Pariisista! Melkein
kauhistuin ajatellessani suuria menoja, mutta isoäiti ei tahtonut ottaa
väitteitäni kuuleviin korviin.
— Minun pojantyttäreni ei lähde ensimmäisiin tanssiaisiinsa
maalaistytön tavoin puettuna, sanoi hän.
En tiedä, millainen puvustani tulee. Isoäiti ei ole kertonut siitä
mitään. Mutta minua aivan vavisuttaa sitä ajatellessani. Tanssiaisiin
on vain neljä päivää, ja huomenna tulee laatikko Pariisista!
En oikein tiedä mitä on tapahtunut. Muutamia päiviä sitten sai isoäiti
pyörtymiskohtauksen aamiaisen jälkeen. Pelästyin hirveästi, ja lääkäriä
lähetettiin hakemaan. Hänen saapuessaan oli isoäiti jo toipunut, ja hän
lähetti minut heti ulos ja keskusteli lääkärin kanssa kahdenkesken. Ei
edes Hephzibah saanut jäädä huoneeseen. Lääkäri oli kauan hänen luonaan
ja tultuaan ulos sanoi omituisesti minua katsellen:
— Isoäitinne voi hyvin jo taas, ja te voitte mennä hänen luokseen.
Luullakseni hän aikoo lähettää sähkösanoman, jonka minä otan mukaani.
Sitten hän kysyi Hephzibahia, ja minä kiiruhdin isoäidin luo. Hän istui
tavallisuuden mukaan aivan suorana, ja paitsi tuota suuta ympäröivää
tummaa varjostusta hän oli aivan entisellään. Hän antoi minun ottaa
esille ulkomaalaiset sähkösanomakaavakkeet ja kirjoitti pitkän
sähkösanoman hitaasti ja miettiväisesti, mutta sanaakaan muuttamatta.
Sitten hän taittoi sen kokoon ja käski minun pyytää Hephzibahilta
rahoja ja jättää sekä ne että sähkösanoman tohtorille. Hänen katseensa
oli ylpeämpi kuin milloinkaan, mutta hänen kätensä vapisi hiukan.
Määrittelemätön pelontunne vavahdutteli minua, enkä ole siitä päässyt
myöhemminkään. Vielä iloiten ja kärsimättömästi ajatellessani
tanssiaispukua minusta tuntui, kuin tumma, uhkaava varjo ympäröisi
meitä.
Eilen isoäiti sai sähkösanoman ja sanoi, että tavallisella
iltapäiväjunalla saisimme odottaa markiisi de Rochermontia; kello
kuudelta hän tulikin. Isoäiti lähetti minut heti huoneesta, ja
illallisen söimme vasta kello kahdeksalta. Kuulin huoneeseeni heidän
äänensä, ja he tuntuivat puhelevan sangen vakavasti eivätkä niin
iloisesti kuin tavallisesti.
Kolmas luku.
Miten maailma voikaan muuttua yhtenä ainoana lyhyenä päivänä. Nyt
tiedän, miksikä markiisi tuli ja missä salaisuus piili. Tänä aamuna
aamiaisen jälkeen lähetti isoäiti minua hakemaan.
— Istuudu, lapseni, sanoi isoäiti, — meillä on jotakin sanomista
sinulle.
Minä istuuduin.
— Sinä olet oikea sukusi jälkeläinen — siksi odotankin, että sinä
ehdottomasti tottelet minua.
Tunsin kylmän väristyksen käyvän selkäpiitäni pitkin; mitähän
mahtoikaan tulla.
— Tiedät, että muutama päivä sitten minä sain pyörtymiskohtauksen,
jatkoi isoäiti. — Olen kauan tietänyt, että sydämeni on heikko —
mutta olen toivonut saavani elää tarpeeksi kauan toteuttaakseni erään
suunnitelman, jonka olen tehnyt ja jonka avulla sinun tulevaisuutesi
järjestyisi erittäin sopivalla ja onnellisella tavalla. Se suunnitelma
olisi vienyt aikaa ja olin aikonut aloittaa sen tanssiaisissa, jotka
ovat muutamien päivien perästä. Mutta meidän ei tule napista kohtaloa
vastaan — suunnitelmastani ei tule mitään. Tohtori sanoo, että enintään
voin elää vielä muutamia viikkoja, ja siitä johtuu, että sinun
tulevaisuutesi turvaamiseksi on heti tehtävä jotakin. Koska tähän asti
en ole pitänyt tarpeellisena kertoa sinulle asioitani, niin et tiedä,
että meillä ei ole muuta kuin elinkorko, jonka isäsi osti minulle,
ennenkuin hän menetti kaikki rahansa. Ymmärräthän, että se lakkaa minun
kuoltuani. Sinä jäät aivan pennittömäksi, köyhäksi kuin kerjäläinen.
Vaikka möisitkin nämä pikkutavarat — hän osoitti sèvresporsliineja ja
miniatyyreja — niin se pikku summa säästäisi vain pari kuukautta sinut
nälkäkuolemasta. En voi saada mitään tietoja isästäsi. En ole kuullut
hänestä halaistua sanaa kahteen vuoteen. Hän voi olla kuollut. — Häneen
ei voi laskea mitään. Lyhyesti sanoen olen tarkoin mietittyäni ja
neuvoteltuani kauan vanhan ystäväni markiisin kanssa päättänyt, että
sinun täytyy mennä naimisiin Augustus Gurragen kanssa. Se on viimeinen
toivoni.
_Mennä naimisiin Augustus Gurragen kanssa!_
— Lapseni, — isoäidin ääni kuulosti terävämmältä, — huomaan kyllä,
että se on _mésalliance_ [Epäsäätyinen avioliitto. — Suom.] Ja jos
voisin sinut ottaa mukaani matkalle, jolle pian lähden, niin en
tarjoaisi sinulle tätä vaihtoehtoa, mutta ihmisen täytyy olla järkevä
ja käytännöllinen, ja koska sinä olet nuori ja sinun täytyy elää etkä
voi kerjätä, niin tämä ratkaisu on ainoa varma ja mahdollinen. Se
suuri kunnia, jonka teet hänelle naimalla hänet, vapauttaa sinut siitä
häpeästä, että eläisit hänen kanssaan vain niiden rikkauksien takia,
jotka hän sinulle antaa — toisissa olosuhteissa sellainen ei voisi
tulla kysymykseenkään, mutta sinullahan ei ole myötäjäisiä. Mutta
lapseni, miksi et vastaa?
Nousin ja menin ikkunan luo. Hän oli sanonut, että olin oikea sukuni
jälkeläinen — olisinkohan sellainen, jos tappaisin itseni? Ei — ei
mikään ole alhaisempaa kuin teatterimaisuus. Isoäiti ei ole milloinkaan
erehtynyt. Hän ei vaatisi tätä minulta, jos olisi jokin muu keino.
Tulin takaisin ja istuuduin jälleen.
— Niinkuin tahdot, isoäiti, sanoin minä.
Hänen suutaan ympäröivä tumma, sininen varjo tuntui hiukan kirkastuvan,
ja hän hymyili.
Markiisi tuli luokseni ja suuteli minun kättäni.
— Muista, _chère enfant_ [Rakas lapsi.] sanoi hän, — että avioliitto
on jotakin, jota vaaditaan yhteiskunnan pystyssä pysymiseksi. Se ei
ole mikään ilo, mutta se voi niissä tapauksissa, jolloin se lahjoittaa
elämänmukavuuksia, olla siedettävä, ja avaa oven vapauteen _et de tous
les autres agréments de la vie pour une femme._ [Ja kaikkiin muihin
elämänmukavuuksiin naiselle. — Suom.]
Hän suuteli ja taputti uudelleen kättäni.
— Alkakoon avioliitto vihalla, intohimoisella rakkaudella,
välinpitämättömyydellä, kapinallisuudella, inholla — tai millä
hyvänsä — niin yhden vuoden kuluttua kaikki aviomiehet herättävät
saman yksitoikkoisen, rauhallisen hyväntahtoisuuden tunteen. Paitsi
tietenkin, jos he ovat raakoja lurjuksia, ja isoäitinne kuvauksen
mukaan on _ce jeune_ [Tämä nuori.] Gurrage ainakin _un brave garçon._
[Kunnon poika. — Suom.]
Olen luonnostani käytännöllinen, ja eräs uusi ajatus pälkähti äkkiä
päähäni. Milloinkahan herra Gurrage oli esittänyt _demandensa_?
— Millä tavoin herra Gurrage on pyytänyt kättäni? uskaltauduin kysymään
isoäidiltä.
Hän katsahti markiisiin ja markiisi häneen.
Vihdoin isoäiti sanoi:
— Täällä ei tehdä sillä tavoin, Ambrosine, mutta mikäli olen huomannut,
tulee hän kyllä käyttämään ensimmäistä tilaisuutta ja kosimaan sinua
itseäsi.
Tämä oli epämiellyttävä uutinen, syntyi hiljaisuus, joka ei ollut
hauska meille kenellekään, ja sitten isoäiti virkkoi:
— Sinä menet niihin tanssiaisiin, lapseni — sinun pitää olla kaunis
ja tanssia tuon nuoren miehen kanssa. Et saa olla häntä kohtaan
jäykkä niinkuin tähän asti, ja ennen illan loppua hän varmasti kosii
sinua. Vastaat myöntävästi ja siedät niin hyvin kuin voit hänen
hellyydenosoituksiaan. Koetan sinua niistä pelastaa niin paljon kuin
voin ja lupaan, että kihlausaikasi tulee mahdollisimman lyhyeksi.
Äkkiä minua pyörrytti. En vielä milloinkaan ole mennyt tainnoksiin,
mutta koko huone pyöri silmissäni, ja tuntui, kuin minun olisi pitänyt
huutaa: »Ei, en voi siihen suostua!» Silloin satuin taas katsahtamaan
isoäitiin, sininen varjo oli taas näkyvissä, mutta hän istui suorana
tuolillaan: lujuuteni palasi, minäkin tahdoin olla levollinen ja
todellinen sukuni jälkeläinen.
— Menehän kävelemään, lapseni, sanoi isoäiti. Ota koira mukaasi ja tee
kävelyretki. Se virkistää sinua.
Minulle ei tarvittu sanoa sitä kahta kertaa, vaan lähdin huoneesta
niiaten nopeasti isoäidille ja markiisille.
Kun olin päässyt ulos ja raikas kevätilma hiveli kasvojani, reipastuin
niin, että unohdin surullisen tulevaisuuteni ja ajattelin vain
isoäitiä — isoäiti parkaa, jonka piti lähteä pois, kun kevät oli niin
lähellä, taivas sininen ja kukat puhkeamaisillaan. Hänen täytyi mennä
suureen tuntemattomaan — ehkä hän siellä tapaa Ambrosine Eustacie de
Calincourtin ja kaikki muut esivanhemmat ja Jacques de Calincourtin,
Bayardin kuuluisan ystävän, joka kuoli sydämensä valitun puolesta.
Silloin hän heille ehkä kertoo, että minäkin, heidän viimeinen
jälkeläisensä, koetan pitää mielessäni heidän tunnuslauseensa: "Sans
bruit" [Ilman melua. — Suom.] ja mukautua valittamatta kohtalooni.
Kun palasin takaisin, oli juhlapukuni saapunut. Hephzibah oli ottanut
sen laatikosta ja asettanut sen vuoteelleni — kokonaisen pilven
hohtavan valkoista. Ja se sopi kuin valettu! Niin, miten synkkä
tulevaisuus levisikään eteeni, tuotti puvun koettaminen kuitenkin iloa.
Markiisi jäi luoksemme. Hän sanoi, ettei hän voinut hylätä vanhaa
ystäväänsä, kun tämä oli niin raihnas ja tarvitsi virkistystä. Epäilen,
että markiisi oli yhtä köyhä kuin me ja että isoäiti ei sen vuoksi
voinut uskoa minua hänen haltuunsa. Iloitsen hänen jäämisestään, ja nyt
isoäiti on aivan entisellään, enkä voi uskoa, että hänen on kuoltava.
Mutta kuolipa hän tai eli, kohtaloni on määrätty, ja minun täytyy mennä
naimisiin Augustus Gurragen kanssa.
En tahtonut ajatella mitä juhlassa tulisi tapahtumaan. Kun on päättänyt
kestää jotakin epämiellyttävää, niin ei maksa vaivaa pohtia sitä
etukäteen. Sanoin itselleni, että oli parasta karkoittaa toistaiseksi
asia mielestä. Siihen oli vielä kaksi kokonaista onnellista päivää.
Mutta kohtalo oli päättänyt toisin. Aamulla — tanssiaispäivän aamuna —
menin vierashuoneen ikkunaan pölyttämään tomuriepuani. Ja portin luona
näin herra Gurragen seisomassa — kello yhdeksän aamulla! Mitä tekemistä
hänellä siellä oli? Hän vetäytyi pelästyneenä takaisin, aivan kuin
olisi nähnyt minut yöpuvussa. Luultavasti hän käyttäytyi niin siksi,
että minulla oli ylläni esiliina ja suuri valkoinen myssy, jota aina
pölyttäessäni pidän päässä, jotta hiukset eivät tulisi tomuisiksi.
Samassa välähti mieleeni, että ehkä nyt aamulla pääsisin tuosta
ikävästä hetkestä. Hän ei luultavasti nyt kirkkaassa päivänvalossa
esiintyisi niin hellästi kuin tanssiaisissa. Ja sen vuoksi huusin:
— Hyvää huomenta!
Hän tuli ikkunan luo ja nojautui ikkunalautaan. Hän oli edelleen hyvin
vaivautuneen näköinen ja tuskin uskalsi katsoa minuun. Lopulta hän
sanoi hermostuneesti:
— Mitä näytelmää te näyttelette, kun olette noin pukeutunut?
— En näyttele, vastasin, — minä tomutan sèvres—porsliineja ja olen
pukeutunut näin, jotten likaisi itseäni.