Koko edellisestä kertomuksesta käynee selville, että Pietarin
hallitus-suunta oli yleisesti vihattu. Knuutin tai kuoleman uhkaus
melkein joka ukaasissa olivat ne keinot, jotka saattoivat alamaiset
tottelemaan hänen käskyjänsä. Mutta miten oli käyvä hänen jälkeensä?
Oliko koko hänen elämäntyönsä häviävä hänen mukanaan? Tämä ajatus
saattoi tsaarin usein huolelliseksi ja alakuloiseksi. Kaikki riippui
siitä, oliko hänen onnistunut saada tarpeeksi puolenpitäjiä ja
samanmielisiä miehiä, jotka voisivat säilyttää ja kehittää hänen
alkamaansa suuntaa. Löytyi niitäkin, jotka olivat täydellisesti
vakuutettuina Pietarin muutoksien tarpeellisuudesta; mutta vähän
niitä oli. "Meidän hallitsijamme", sanoo eräs Pietarin ihailija,
"pyrkii vuorta ylös noin kymmenkunta henkilöä mukanaan, mutta vuorta
alas pyrkii miljoonia; miten on tämän asian käyvä?"
Ulkomaalaisia oli paljon Pietarin aikoina tullut Venäjälle; suuri osa
oli korkeissa viroissa. Ja nämät olivat luonnollisesti kaikki tsaarin
puolella, sillä hänen suosiostaan heidän koko asemansa riippui.
Sellaisia olivat nuo jo ennen mainitut Lefort ja Gordon; sellaisia
oli saksalainen Vinius, samoin Ostermann, joka, syntyänsä papin poika
Westfalissa, Venäjällä saavutti suuren arvon valtiomiehenä; hän oli
muun muassa tsaarin edustajana Ahvenan kongressissa ja Uudenkaupungin
rauhassa. Tsaari sanoi hänestä, ettei hän milloinkaan ollut virhettä
tehnyt diplomatiiassa. Ahvenan kongressissa oli myöskin toinen
ulkomaalainen Robert Bruce, skottlantilaista syntyperää; hän oli
sekä valtiomies että sotapäällikkö, ja teki paljon parannuksia
tykistössä. Bruce myöskin julkaisi ensimmäisen almanakan Venäjällä,
jonka tähden kansa rupesi pitämään häntä noitana ja tietäjänä,
Münnich on myöskin kuuluisa nimi jo näihin aikoihin ja seuraavinakin;
Saksasta oli hänkin Venäjälle siirtynyt; sotapäällikkönä ja
taitavana insinöörinä hän saavutti mainetta ja kohosi vihdoin
sotamarsalkaksi. Hän kehotti muun muassa Pietaria yhtymään Laatokan
kanavaa kaivamaan ja teki siihen suunnitelman. -- Näiden lisäksi
tavataan muitakin ulkomaalaisia, joiden toimi oli kyllä tärkeä
Venäjälle. Mutta ulkomaalaisiin ei voitu paljon turvautua, sillä
voitiinhan niistä pian päästä. Kansan raivo saattoi pian riistää
heidän henkensä tai karkottaa heidät maasta pois. Ja myöhemmin moni
niistä sellaisen lopun saikin. Sekä Ostermann että Münnich kuolivat
Siperiassa. Tärkeätä sen vuoksi oli, että itse Venäläisten joukossa,
oli länsieurooppalaisuuden ystäviä; niiden nojassa sen asema oli
vankempi. Ja tavataanpa sellaisiakin.
Ensimmäisen sijan näiden joukossa ansaitsee Aleksander Danilovitsch
Menschikov, josta jo edellisessä olemme usean kerran puhuneet.
Pietarin suosiosta kohosi tämä mies aivan köyhästä pojasta valtion
mahtavammaksi mieheksi tsaarin jälkeen. Ei suuri syntykään ollut
hänelle apuna, sillä hänen isänsä oli tallirenki. Pienenä poikana
myyskenteli Menschikov Moskoovan kaduilla nisuleivoksia; ja
sieltä hän joutui tsaarin luo. Miten tämä tapahtui, ei varmaan
tiedetä; paljon kertomuksia on siitä olemassa. Pietari, joka
aina oli liikkeellä, huomasi nähtävästi pojan erinomaisen älyn
ja sukkeluuden, otti hänet luokseen ja antoi hänelle hyvän ja
huolellisen kasvatuksen. "Tyhmäpäinenkin", sanotaan tsaarin
sanoneen hänelle, "osaa nisuleivoksia myydä; teräväpäisiä miehiä
me tarvitsemme muuhun". Heti Menschikov pääsi tsaarin erinomaiseen
suosioon. Hänen tarkka älynsä kaikissa asioissa, hänen taitonsa,
sukkeluutensa, toimeliaisuutensa, kaunis muotonsa, kaikki ne olivat
omansa saattamaan hänet hallitsijansa ystävyyteen. Paremmin kuin
kukaan muu osasi hän mukaantua tsaarin oikullisen ja tulisen luonteen
mukaan. Pietari kohtelee ja puhuttelee häntä erityisellä hellyydellä,
vaikka hän toisinaan taas uhkaa häntä kovilla rangaistuksilla. Sillä
Menschikov teki itsensä syypääksi törkeihin vääryyksiin. Tsaari oli
antanut hänelle arvoja, virkoja ja rikkauksia; hän oli sotamarsalkka,
amiraali, ruhtinaan arvonimen hän oli saanut; hänellä oli palatsia
sekä Moskoovassa että Pietarissa; hän oli saanut suuria maatiluksia
ja tuhansia maaorjia niiden mukana; mutta sittekin hän hankki
itselleen vääryydellä lisää; ahneus ja tunnottomuus olivat hänen
huonot puolensa. Menschikov oli kolme kertaa syytetty tuollaisesta
vääryydestä ja tuomittu arvonsa ja virkansa menettäneeksi; mutta aina
sai hän armon tsaariltaan. Niinpä hän kolmannessa oikeusjutussa oli
syytettynä siitä, että hän oli anastanut muutamilta aatelismiehiltä,
jotka olivat hänen naapuriansa, 32,000 maaorjaa, vaikka hänellä jo
ennestään oli 200,000. Tsaari, sen kuultuaan, käski hänen antamaan
ne takaisin oikeille omistajilleen. Mutta eipä hän tahtonutkaan
niistä luopua. Hänen tilustensa hoitaja keksi sen keinon, että antoi
lahjottujen maamittarien mitata tilukset siten, että suurin osa
noista maaorjista jäi hänelle. Jonkun ajan kuluttua sai tsaari tämän
kuulla. Silloin Menschikov kääntyi ensin Pietarin puolison Katarinan
puoleen hänen välitystään pyytämään ja meni sitten tsaarin luo,
laski miekkansa ja kaikki kunnianmerkkinsä hänen eteensä, lausuen
samassa olevansa kelvoton niitä vastedes kantamaan. Tämä nöyryytys
sai Pietarin taas heltymään; niinkuin ennenkin otti hän Menschikovin
suuret ansiot vastapainoksi monille virheille ja hän sai armon,
arvonsa ja virkansa jälleen. "Menschikov on saava pahantekijän lopun;
ellei hän paranna itseänsä täytyy hänen menettää päänsä", sanoi
tsaari joskus kuultuaan hänen vääristä toimistaan, mutta henkensä hän
sai pitää, ainoastaan suuria rahasakkoja hän tuomittiin suorittamaan.
Pietarin kuolemaan asti oli hän tsaarin suosiossa ja seuraavalla
aikakaudella hän se oli, joka oikeastaan Venäjätä hallitsi; mutta v.
1730 hänen uransa päättyi. Vastapuolue syöksi hänet hallituksesta,
hän otettiin vangiksi ja Siperiassa hänen päivänsä päättyivät.
Pietarin hengenheimolaisista ja apumiehistä tahdomme vielä mainita
muutamia muitakin, vaikkapa eivät olekaan sellaista kuuluisuutta
saavuttaneet kuin Menschikov. Sellaisia oli eräs Neplujev,
jonka elämäkerta on kuvaava Pietarin aikuiselle Venäläiselle.
Kasvatuksensa sai Neplujev erään Ranskalaisen perustamassa koulussa
Moskoovassa. Tämän koulun 300:sta oppilaasta valittiin 20 etevintä,
jotka lähetettiin ulkomaille tietojansa jatkamaan. Neplujev oli
niiden joukossa. V. 1716 hän lähti matkalle; hän kulki Räävelissä,
Kööpenhaminassa, Hampurissa ja Amsterdamissa, jossa viime mainitussa
paikassa oli sangen paljon muitakin Venäläisiä. Niistä lähetettiin
27, joiden joukossa Neplujev, Venetsiaan oppimaan merimieheksi.
Jonkun aikaa täällä oltuaan, matkusti hän vielä Genua'an, Toulon'iin,
Cadiz'iin, jossa hän oli eräässä meriakatemiassa. Kotimaahan
palattuaan pääsi hän heti valtion palvelukseen, ollen ensin
lähettiläänä Konstantinoopelissa sekä sen jälkeen muissakin valtion
toimissa. Hän oli niin kiintynyt Pietariin ja hänen hallitukseensa,
että hän sanoo olleensa päivän tiedotonna, kun oli kuullut sanoman
hänen kuolemastaan.
Myöskin eräs Tatitschev-niminen venäläinen osotti suurta halua
oppimaan, monipuolisuutta harrastuksissa ja tavatonta kykyä. Hän
harrasti maatietoa, historiaa, osteli kirjoja matkoillaan, kulki
Uralin vuoristossa vuorikaivoksia katsomassa, kehotti talonpoikia
perustamaan kouluja; mutta hän oli myöskin mukana sodassa, oli
oppinut hyvästi Saksan kieltä, ja myöhemmin myöskin Ranskaa erään
kieliopin mukaan, jonka hän oli ostanut Ahvenan kongressin aikana,
sillä sielläkin hän oli kenraali Brucen kanssa. Sellaisia ne miehet
olivat, jotka täydellä todella tahtoivat tsaarin suuntaa kulkea.
Taitavina valtiomiehinä saavuttivat mainetta sellaiset miehet
kuin Tolstoj, Schafirov, Kurakin y.m. Ensin mainittu oli sangen
terävä-älyinen, mutta samassa juonikas ja joskus Pietarillekin
vastenmielinen. Niinpä kerrotaan tsaarin kerran eräissä pidoissa
nostaneen Tolstojn peruukin hänen päästään ja taputtaneen hänen
paljasta päätään lausuen: "Sinä pää! ellet olisi niin älykäs, olisin
aikaa sitten antanut sinut katkaista". Schafirov osotti älyänsä ja
taitoansa Pietarin vaikeassa asemassa Pruth-virran luona, ja oli
myöhemmin valtion varakansleri. Kurakin oli kauan aikaa Venäjän
lähettiläänä Hollannissa, Gregorius ja Vasilj Dolgorukij olivat
myöskin taitavia valtiomiehiä sekä monet muut. Mikael Galitsin,
meidän maamme historiassa tunnettu, oli taitava sotapäällikkö,
sivistynyt mies ja lempeä voitettuja kohtaan. Hän oli alusta alkaen
osallisena Pietarin sotapuuhissa, ensin Itämeren maakunnissa; Liesnan
luona hän vaikutti suuresti siihen että tappelu kääntyi Venäjän
eduksi; Pultavan taistelussa sekä sen jälkeen Suomessa oli hän
tsaariansa palvelemassa. Pietarin kuoltua hän oli vielä tärkeissä
viroissa. Monessa kohden Galitsin, vaikka länsimaisen sivistyksen
suosija, noudatti kuitenkin vanhoja tapoja; hän ei esimerkiksi
milloinkaan vanhemman veljensä läsnä ollessa asettunut istumaan. --
Vielä arvokkaampi asema Pietarin aikana sotalaitoksessa oli kreivi
Scheremetjevillä; hän oli ensimmäisiä voiton saajia Ruotsalaisista,
Pultavan tappelussa johti hän yhtä osaa joukoista. Jo ennen olemme
maininneet taitavasta raha-asioiden tuntijasta Kurbatovista,
Romodanovskista, joka julmuudellaan saavutti pahan maineen
Preobraschenskin prikaasin puheenjohtajana syytettyjä tuomittaissa.
Kirkon miesten joukossa oli ainoastaan harvoja, jotka hyväksyivät
tsaarin länsimaisia harrastuksia. Sellaiset joutuivat kaikki tsaarin
suosioon. Niistä oli kuuluisimpia eräs Dmitri, jonka Pietari kohotti
Rostovin metropoliitaksi. Hän koetti kohottaa -papiston sivistystä ja
oppia, kirjoitti itse monta teosta, ja puolusti tsaarin uudistuksia.
Niinpä oli hänen luoksensa kerran tullut kaksi kiihkoilijaa kysymään,
eikö olisi parempi leikkauttaa päätänsä pois kuin partaansa; tämän
johdosta Dmitri kysyi heiltä, kasvoiko pää vielä kun se oli katkaistu
niinkuin parta kasvoi. Parran-ajokysymyksen johdosta kirjotti hän
kirjasen "Ihmisen Jumalankaltaisuudesta", jossa hän koetti vastustaa
yleistä luuloa, että parranajolla ihmisestä Jumalan kuva häviäisi.
Kouluja hän myös ylläpiti omalla kustannuksellaan, joten hän
kuoli ihan köyhänä. -- Stephan Javorskista, joka tuli patriarkan
virantoimittajaksi viimeisen patriarkan Adrianin kuoltua, olemme, jo
edellisessä puhuneet. Ensin hän ylisteli Pietaria saarnoissaan, hän
kun oli suuri puhuja, mutta myöhemmin hän kääntyi toisaalle; yksin
Alekseita hän uskalsi ruveta puolustamaan. Javorskin vaikutus sen
vuoksi pian lakkasi, vaikkapa hän saikin olla korkeassa virassaan,
nimittäin pyhän synoodin puheenjohtajana.
Pietarin varsinainen suosija ja saman suunnan mies oli Teofan
Prokopovitsch. Hän oli sivistyneempi kuin muut kirkon miehet, oli
kulkenut useimmissa Euroopan maissa; etevänä opettajana oli hän
tunnettu Kievin yliopiston professorina, jonka rehtorinakin hän
oli. Uskonnon asioissa hän oli suvaitsevainen, joka Venäjällä
oli silloin harvinaista; hän ivasi esim. Italialaisia, koska
siellä protestantteja vainottiin. Hän puolusti vielä papiston
alistamista valtion alle, väittäen ettei kirkko ole mikään valtio
valtiossa j.n.e. Luonnollista on, että tällaisella miehellä oli
paljon vastustajia; häntä syytettiin esim. protestantiksi; mutta
tsaarin suosiossa hän pysyi ja usein kävi tsaari hänen luonaan
keskustelemassa kirkon ja uskonnon asioista. Yksissä neuvoin he
valmistivat n.s. "Hengellisen säädöksen", jossa ilmenee erinomaisen
vapaa ja ennakkoluuloista puhdas katsantotapa Venäjän kirkosta ja sen
papistosta sekä parannuksista, joita ne kaipaisivat. Koko hierarkia
eli papiston suuri valta, sanotaan tässä kirjoituksessa, johtuu
raakuudesta ja tietämättömyydestä, se kun vuosisatojen kuluessa ensin
alkuun päästyään oli kehittynyt. Munkkilaitos saa ankaran tuomion.
Pappien velvollisuuksia terotetaan kansan opettajina j.n.e., kaikki
on entisestä katsantotavasta poikkeavaa.
Pietarin apulaisiin saatamme myöskin lukea Katariinan, hänen toisen
puolisonsa, varsinkin koska tsaari itse usein arvostelee Katariinan
ansiot valtion eduksi sangen suuriksi. Katariinan elämän vaiheet ovat
harvinaiset todellisuudessa; ainoastaan saduissa sellaisia tavataan.
Liettualaisen talonpojan tyttärestä Venäjän keisarinnaksi kohoaminen
tuntuu satumaiselta, mutta sen taipaleen Katariina kuitenkin kulki.
-- Kotiseudultaan Liettuasta Katariina joutui ensin Liivinmaalle
erään papin kasvatiksi sekä sen jälkeen erään provasti Glückin luo
Marienburgin kaupungissa. Hänen kerrotaan täällä joutuneen v. 1702
naimisiinkin erään ruotsalaisen rakuunan kanssa, mutta jo alussa
avioliitto purkaantui. Mies komennettiin sotaan ja Martta, (se oli
silloin hänen nimensä) joutui vangiksi, sillä 1702 sotamarsalkka
Scheremetjev valloitti Marienburgin kaupungin ja asukkaat otettiin
vangiksi. Kun kaupungin asukkaat kulki Scheremetjevin ohi, huomasi
hän kauniin naisen ja otti sen luokseen; se oli juuri tuo Martta.
Mutta Scheremetjev ei saanut häntä kauan luonaan pitää. Menschikov
nähdessään hänet, pyysi hänet omakseen ja saikin. Menschikovin
luona taas tapasi tsaari hänet ja pyysi, hänkin mieltyneenä hänen
kauneuteensa, hänet luokseen. Menschikov ei saattanut tätä kieltää,
vaikkei hän mielellään hänestä luopunut. Jo vuonna 1705 oli kaksi
tytärtä syntynyt tsaarille ja Martalle; ja sen jälkeen vasta
hän kääntyi kreikkalaiseen kirkkoon. Alkuaan hän näet oli ollut
katoolilainen, mutta oli saanut lutherilaisen kasvatuksen. Kreikan
uskoon kääntyessään hän sai nimekseen Katariina Alekseievna, sillä
Aleksei, Pietarin poika, oli kummina. Katariina oli usein tsaarin
mukana matkoilla tai sitten ahkerassa kirjevaihdossa hänen kanssaan;
tsaari ilmottaa hänelle toimistaan, voitoistaan y.m. Katariina
saattoi vähitellen kokonaan seurata valtion asioita. Luonteensa
puolesta hän soveltui hyvästi tsaarin kanssa. Hän tunsi tsaarin
tulisuuden ja osasi sitä hillitä; hänen iloisuutensa oli tsaarin
mieleen. Vihdoin v. 1711 palattuansa Turkin sodasta, jossa Katariina
oli mukana, vihitytti hän hänet itseensä, mutta vasta v. 1724 korotti
hän hänet kruunaamalla keisarinnaksi. Hän vetoaa tässä Katariinan
suuriin ansioihin varsinkin Turkkilaissodassa, sillä Katariinan
kekseliäisyyden kautta pääsi Venäjän armeija pelastumaan. Tällä
toimella hän tahtoi nähtävästi tehdä hänet kruununperilliseksi, sillä
jo v. 1722 hän oli säätänyt lain, jonka mukaan kukin hallitsija saisi
määrätä jälkeisensä. Pietari ei Katariinaa määrännyt, mutta hän se
oli lähinnä, ja hän nousikin Pietarin kuoltua Venäjän valtaistuimelle
sekä hallitsi kaksi vuotta.