Ankaruudella masensi Pietari kaikki kapinalliset yritykset. Mutta
kansa toivoi sittenkin muutosta, sillä se luotti pääsevänsä
vielä entisiin oloihinsa elämään. Ja tämän toivonsa se perusti
sesarevitschiin Alekseihin. Hänen mielipiteensä olivat tunnetut;
hän seurusteli vaan Venäläisten kanssa, ulkomaalaisia hän ei
läheisyydessään suvainnut ja Pietarin uusia muutoksia ei hän
hyväksynyt. Olihan sen nojalla täysi syy toivoa, että tämä kova aika
ennemmin tai myöhemmin loppuisi. Mutta Pietari teki senkin toivon
tyhjäksi. Hän joutui luonnollisesti ristiriitaan ja lopulta julkiseen
eripuraisuuteen poikansa kanssa. Tämä kohta on epäilemättä ikävin ja
synkin Pietarin historiassa.
Jo 17-ikäisenä oli Pietari mennyt naimisiin erään Jevdokia Lopuchinin
kanssa, joka kuului Venäjän bojaarien sukuun. Sydämmen taipumusta
ei tässä ollut alusta alkaenkaan, ja kylmänä pysyi suhde puolisojen
kesken koko avioliiton ajan. Kerrotaan, että Jevdokia ei suosinut
ulkomaalaisuutta ja tämäkin osaltaan saattoi välin huonommaksi.
Ulkomaan matkalta palattuansa v. 1698 tsaari erosi Jevdokiasta,
pakotti hänet menemään luostariin ja rupeamaan nunnaksi, niinkuin hän
sisarpuolellensa Sofiallekin oli tehnyt. Tästä avioliitosta oli jo
joutunut syntymään Aleksei.
Pietarin tarkotus oli kasvattaa poikansa sellaiseksi hallitsijaksi,
joka voisi jatkaa hänen alottamaansa suuntaa. Alekseilla oli
ulkomaalaisia opettajia tai sellaisia, jotka ulkomaalaisuutta
suosivat; muun muassa oli Menschikovilla jonkun aikaa hänen
kasvatuksensa johto käsissään. Mutta vähitellen ulkomaalaisten
vaikutus lakkaa. Pietari itse ei saattanut seurata poikansa
kehitystä, hän kun oli melkein aina etäällä etenkin Pohjoismaiden
sodan tähden; Aleksei taas oleskeli Moskoovassa, joka oli
vanhanvenäläisyyden pääpaikka. Siellä oli hänen seuranansa hänen
äitinsä sukulaiset, Pietarin sisarpuolet y.m., jotka olivat
kokonaan tsaarin reformeja vastaan. Näiden vaikutuksesta hänen
katsantokantansa sai isästään eroavan suunnan; hänen taipumuksensa
ja luonteensakin jo olivat erilaiset. Pietari rakasti tointa,
vireyttä, Aleksei taas lepoa, rauhaa, hiljaisuutta; työ ja toiminta
oli rasitusta hänelle. "En ole", sanoo hän itsekin kerran, "mikään
tyhmäpäinen, mutta en voi ollenkaan tehdä työtä".
Ja kykyä Alekseilla kyllä olikin. Mutta hänen halunsa ja huomionsa
kääntyi toisaalle, kuin isä olisi tahtonut. Hän hankki itselleen
oppia, mutta etupäässä uskonnollista. Hän luki kirkko-isien teoksia,
pyhien kertomuksia, uskonkappalten synnystä ja muodostumisesta,
marttyyreistä ja pyhimyksien tekemistä ihmeistä j.n.e. Hänen
taipumuksensa oli kokonaan kääntynyt ylenluonnollisiin seikkoihin.
Hänen isänsä taas harrasti luonnontieteellisiä tutkimuksia,
kansallistaloutta, sotatiedettä j.n.e., ylipäänsä käytännöllisiä
tieteitä. Aleksei oli elämässään ja harrastuksissaan entisten
tsaarien kaltainen, Pietari taas toimeliaan käytännöllisen miehen
tointa täynnä, joka tahtoi tehdä kansansa ja valtakuntansa
mahtavaksi. Aleksei katsoi taaksepäin, ajassa; siellä hän näki
ihanteensa; Pietari taas kävi yhä enemmän eteenpäin. Aleksei ei
osannut antaa arvoa eikä voinut käsittää sitä suurta työtä, jonka
hänen isänsä oli Venäjällä suorittanut. Se oli hänestä turmiota;
isänsä elämän työn hävittäminen ja tyhjäksi tekeminen tuli hänen
päämaaliksensa.
Luonnollista on, että Aleksei tällaisella katsantotavallaan joutui
isänsä kanssa vihamieliselle kannalle. Hän rupesi toivomaan isänsä
kuolemaa niinkuin muutkin tyytymättömät; ja taikauskoinen kun
oli, luotti hän moniin ennustuksiin ja ihmeisiin, joita tähän
toivottuun tapahtumaan sovitettiin. Isänsä läheisyyskin oli hänestä
vastenmielinen, kun hän Moskoovaan välistä tuli. Kerran hän esim.
oli lausunut, kun hänen hovijuhliin täytyi mennä; "Ennemmin olisin
kaleeri-orja tai mielummin sairastaisin kovaa kuumetautia, kuin sinne
menisin". Mutta pelko samassa oli hänellä siitä, ettei hän ollut
tehtäväänsä suorittanut. Niinpä hän kerran myöhemmän tunnustuksensa
mukaan oli ampunut itseänsä käteen päästäksensä tarkastuksesta,
jolla hänen isänsä tahtoi saada selvää hänen piirustustaidostaan;
hän pelkäsi näet ettei voisi suoriutua siitä kunnialla. Niinikään
koetti hän salata isältään ja sivullisiltakin suhdettaan ystäviinsä
ja seurustelukumppaneihinsa; hän oli äitinsäkin kanssa yhteydessä,
lähetellen hänelle rahaa, sillä tsaari oli hänet jättänyt huonolle
aineelliselle tolalle. Aleksein luonteessa oli ylimalkaan salamyhkään
toimimista ja teeskentelyä. Hän oli uskonnollisista muodoista
kiinnipitävä ja noudatti niitä, mutta jokapäiväistä moraalia hän ei
niin tarkoin ottanut ojennusnuorakseen. Hän käskee esim. ulkomailla
ollessaan rippi-isänsä lähettämään hänelle papin, jotta hän saisi,
jos kuolema sattuisi, sielunsa pelastetuksi. Mutta samassa hän
mainitsee tarkoin, miten olisi meneteltävä, jotta tuo pappi pääsisi
hänen luoksensa, se kun oli salassa toimitettava. Mielessään hän
usein kuvitteli aikoja, jolloin hän pääsisi itse hallitsemaan ja
peruuttamaan isänsä vihattu ja reformeja; siitä oli kysymys hänen
ystäviensäkin kanssa, vaikka minkäänlaista vehkeilyä tai kapinallista
yritystä eikä aikomustakaan siihen suuntaan ollut tekeillä; he vaan
odottivat ja toivoivat parempia aikoja.
Aluksi pysyi Pietarin ja Aleksein suhde jonkun aikaa kuitenkin
näennäisesti rikkoontumatta. Tsaari käytti häntä joskus yleisissä
toimissakin. Ruotsin sodan aikana hän oli sotajoukkoja kokoomassa
Smolenskissa v. 1707; Moskoovan varustamisesta hänelle annettiin
huolenpito Kaarle XII:nen tullessa Venäjälle. Pietari ei kuitenkaan
aina ollut tyytyväinen hänen toimiinsa, vaan syytti häntä
velttoudesta.
Isänsä toimesta sai Aleksei puolisokseen erään saksalaisen prinsessan
Charlottan Wolfenbüttelistä, tahtoen senkin kautta liittää poikansa
länsimaisuuteen. Avioliitto oli ensin onnellinen, mutta onni ei
ollut pitkällinen, sillä jo kolmen vuoden kuluttua häiden jälkeen
kuoli Aleksein puoliso v. 1715, synnytettyään vähää ennen pojan,
joka myöhemmin tuli Venäjän keisariksi Pietari II:sen nimellä. Jo
vähää ennen oli Aleksei kyllästynyt puolisoonsa; hän oli osottanut
varsinkin päihtyneessä tilassa tylyyttä häntä kohtaan, sillä
juopumukseen oli Aleksei taipuvainen. Samaan aikaan alkoi myöskin
hänen hellä suhteensa erääseen suomalaiseen tyttöön Afrosinjaan, joka
alkuansa oli Aleksein opettajan Vjasemskijn maaorjana.
Vähitellen alkoi väli käydä yhä kireämmäksi tsaarin ja sesarevitschin
välillä; isä varottaa ja nuhtelee poikaansa, kehottaen häntä
suurempaan toimeliaisuuteen. Pietari huomasi, että hänen koko
toimensa menisi hukkaan poikansa kautta, jos hän pääsisi
hallitsemaan. Sen vuoksi hän ryhtyi sitäkin estämään. Syntyi
taistelu, jossa Pietari uhrasi oman poikansa omien aatteittensa eteen.
Samana päivänä, jolloin Aleksein puolison hautajaiset olivat,
kirjoittaa Pietari pojalleen, että hän piti häntä kelvottomana
hallitukseen, koska hän ei osottanut halua sotatoimiin eikä tahtonut
mitäkään kunnollisesti oppia: häntä voitiin, sanoi isä, verrata
laiskaan palvelijaan Evankelistain kertomuksessa, joka kaivoi maahan
leiviskänsä; hän oli ilkeä, itsepäinen ja tottelematon: hänen täytyi
itsensä parantaa tai muuten isä julistaisi hänet perintöoikeutensa
menettäneeksi. "Parempi on", sanoi hän lopuksi, "vieras kelvollinen,
kuin oma kelvoton".
Ystäviensä kehotuksesta ilmotti Aleksei luopuvansa
perintöoikeudestaan, mutta Pietaria ei se tyydyttänyt, sillä olisihan
hän saattanut kuitenkin uudistaa vaatimuksensa, niinkuin hän
pojalleen huomauttaa. Hän vaatii, että Aleksein piti itsensä muuttaa
tai ruveta munkiksi: "muuten", sanoo Pietari, "ei minun mieleni saa
rauhaa, varsinkin kun olen tätä nykyä usein sairas".
Aleksei suostuu menemään luostariin, ystävät kun kehottivat, että hän
antaisi mennessään sen salaisen selityksen, että se tapahtui pakosta;
sen kautta hän muka olisi vapaa tulemaan takaisin milloin hyvänsä.
Mutta Pietari ei nytkään ollut tyytyväinen, lieneekö hän jotakin
sellaista tuumaa aavistanut. Mutta hän lähti samaan aikaan ulkomaille
ja asia jäi toistaiseksi ratkaisematta.
Nyt Aleksei päättää paeta pois koko isänsä valtakunnasta. Eräs
hänen paraista ystävistään nimeltä Kikin oli jo ennen häntä siihen
kehottanut. Ja kun hän Elokuussa v. 1716 sai käskyn isältään, joka
silloin oli Kööpenhaminassa sotaa varten Ruotsin kanssa, joko heti
rupeamaan munkiksi tai lähtemään isänsä luo, päätti hän panna tämän
kanan mietityn tuumansa täytäntöön. Hänen aikomuksensa oli pysytellä
ulkomailla Saksan keisarin Kaarle VI:nen turvissa siksi kun hänen
isänsä kuolisi; sitten hän palaisi takaisin. Pietarin kuolemasta oli
taas tähän aikaan uusia ennustuksia ja unennäkyjä liikkeessä.
Aleksei matkusteli salassa; hän saapui Wieniin ja sieltä lähdettyään
hän ensin oleskeli jonkun aikaa eräässä Tyroolin linnassa
sekä sittemmin St. Elmossa lähellä Neapelia. Saksan keisarin
suostumuksella hän sai suojaa hänen maissaan.
Mutta ei Aleksei etäisessä piilopaikassaankaan saanut olla isältään
turvattuna. Pietarin luja tahto sai asian selville ja poikansa
palautetuksi. Saatuansa tiedon Aleksein paosta, valtuutti hän
kaksi etevää valtiomiestänsä Tolstojn ja Rumjanzovin lupauksilla
ja uhkauksilla palauttamaan hänet Venäjälle. Kirjeessä, jonka hän
pojalleen lähettää, lupaa hän, jos poika on kuuliainen ja palaa
takaisin, päästää rankaisematta; mutta muuten uhkaa hän häntä isän
kirouksella ja ankaralla rangaistuksella.
Alekseilla ei enää muuta toivoa ole, kuin päästä naimisiin
lemmittynsä Afrosinjan kanssa, joka oli pakomatkalla mukana, ja elää
yksityisenä miehenä. Hän palaa takaisin antautuen ankaran isänsä
armoihin.
Nyt alkoi loppunäytelmä. V. 1718 Pietari palasi toiselta pitemmältä
ulkomaan matkaltaan, ja hän päätti ankaruudella tehdä lopun
viimeisestä vastarinnasta valtiossaan. Hän oli ennen kukistanut
Streltsit, sisarensa Sofian sulkenut luostariin, kapinat Astrakanissa
ja Donin varrella oli kukistettu; satoja muita kapinallisia
henkilöitä oli tieltä poistettu. Aleksei oli jäljellä; häntä uhkasi
sama kohtalo. Sama suuri tarkotusperä oli Pietarilla vaikuttimena
kaikissa. Hän löi maahan kaikki ne voimat, jotka asettuivat hänen
uutta suuntaansa vastaan. Hän ei ryhtynyt tutkimaan ja tuomitsemaan
poikaansakaan sitä varten, että hän oli ollut tottelematon isää
vastaan, vaan sentähden että hän oli hänen toimiensa esteenä. Siinä
ei persoonalliset syyt, vaan periaatteelliset olivat vaikuttamassa.
Aleksein puolue oli vaarallisempi kuin hän itse; se oli samassa
hävitettävä.
Tutkinto alkoi. Samoin kuin Streltsejä kuulusteltaissa ja
tuomittaissa otti Pietari tässäkin itse kiihkeästi osaa. Kiduttamalla
niinkuin tapa oli, koetettiin saada totuutta esille. Aleksein
ystävistä useat mestattiin Moskoovassa, kun olivat syyllisiksi
julistetut. Aleksein kanssa jatkettiin tutkintoa Pietarissa;
Pietari-Paavalin vankilassa häntä siellä pidettiin. Häntä tutkittiin
ensin ilman kidutusta, mutta myöhemmin käytettiin hänellekin samaa
tapaa; hän sai erään kerran esim. 25 knuutinlyöntiä yhtämittaa.
Pietari tahtoi näet saada selville kapinallisia tekoja tai ainakin
yrityksiä, voidakseen tuomita epäluulonalaiset valtiorikoksesta.
Mutta sellaista ei tullut ilmi; ainoastaan puheita, toivomuksia,
joita oli lausuttu, mutta ei muuta. Kuoleman tuomio tuli kuitenkin
päätökseksi. Eräs tuomioistuin, jossa oli 127 jäsentä sen lausui
Alekseille, koska hän vuosikausia oli tuuminut kapinallisia
yrityksiä, oli toivonut isänsä kuolemaa, sekä toivonut Saksan
keisarin avulla saavansa vielä isänsä eläissä hallituksen käsiinsä.
Kuoleman tuomiota ei kuitenkaan pantu toimeen, sillä jo ennen
kuoli Aleksei vankeudessa. Hänen kuolemansa oli salaperäinen ja
monellaisia huhuja sen johdosta oli kansassa liikkeessä. Saman päivän
aamupäivällä oli tsaari käynyt hänen luonaan vankilassa muutamien
ylhäisten virkamiesten kanssa; Alekseita oli vielä silloin kidutettu;
iltapäivällä hän kuoli.
Aleksein kuolema ja hänen puolueensa häviö oli Pietarin vapauttanut
sisäisistä vihollista. Hänen lujuutensa, hänen tarmokas tahtonsa
oli kaikki masentanut. Syyt ja keinot, joiden nojalla tuo tapahtui,
eivät aina olleet tarkkoja, mutta niistä ei Pietari ollutkaan varsin
arkatuntoinen, kunpa ne vaan veivät toivottuun päämaaliin.