Olemme edellisissä luvuissa oppineet tuntemaan ne suuret reformit,
jotka Venäjällä muuttivat kaikki vanhat olot ja loivat siitä
eurooppalaisen valtion. Tämän saavuttaakseen Pietari oli taistellut
kaiken hallituksensa ajan joko ulkomaalaisia tai sisäisiä vihollisia
vastaan. Hän siirsi valtakunnan rajat entisistään, hän muutti
puvut, tavat, hallituksen, sotalaitoksen, seurustelutavat, koulut,
sanalla sanoen ei niitäkään vanhaa jäänyt. Ja ainoastaan noin
kolmessa vuosikymmenessä ne pantiin toimeen. Kaikki tämä tapahtui
vasten Venäjän kansan suuren enemmistön tahtoa. Venäjän kansa oli
kokonaan toisellainen kuin Pietari. Se oli hidasta, toimetonta,
Pietarissa taas oli eloa ja tointa suunnattomiin saakka; kansa
oli ennakkoluulojen ja taikauskon vallassa: tsaari taas kokonaan
niistä vapaa; kansa epäili ja vihasi kaikkea uutta, tsaari taas vaan
uutuutta halusi; kansa oli muotoihin ja kaavoihin piintynyt, tsaari
taas niistä välinpitämätön melkeinpä liiallisuuteen asti: kansa
pelkäsi ja kammoi Länsi-Euroopan yhteyttä, tsaari taas koetti kaikin
voimin siihen päästä. Mutta sama kansa oli kunnioituksen ja pelon
valtaama tsaariansa kohtaan; sitä kävi taivuttaminen, kuin lasta,
joka jättää oman mielihalunsa syrjään ja taipuu käskijän tahdon alle.
Ennenkun tämä kävi päinsä täytyi tsaarin esiintyä toisella tavalla
kuin hänen edeltäjänsä. Hän astui alas tuosta puolijumalan asemasta
Kremlin palatsista, jossa hänen esi-isänsä olivat olleet kansastaan
tietämättä. Pietari tuli kansansa joukkoon; hän opetti sitä toimeen
itse ensin oppimalla. Paljaat määräykset ja käskyt eivät hänestä
olleet tarpeeksi, ne kun usein ovat tehottomia; hän esiintyi itse
opettajana joka taholla ja joka alalla.
Pietari oli itse hyvä oppimaan; hänen sukkela älynsä keksi
helposti uuden asian, minkä hän oli nähnyt tai kuullut. Mutta
suuria suunnitelmia hän ei voinut luoda; hän vaan omisti lähinnä
olevan ja muodosti reforminsa sen mukaan. Siitä hajanaisuus ja
epäjohdonmukaisuus, mikä usein ilmestyy hänen määräyksissään ja
toimissaan.
Mutta tuskin kukaan hallitsija on niin eri aloilla työskennellyt
kuin Pietari. Hänellä oli ruumis, henki ja tahto alati toimessa;
ja alituinen toimi kehitti ja karkasi yhä enemmän hänen voimiansa.
Samaan aikaan hän kävi sotia ja järjesti sotajoukkoja, hän
johti linnojen piiritystä, rakensi kaupunkia, määräsi kanavia
kaivettaviksi, järjesti hallintoa, mutta sen ohessa suunnitteli hän
vieraskielisten kirjojen käännättämistä, valvoi itse työtä ja teki
parannuksia niihin. "On mahdotonta ajatella sitä miestä levossa,
sillä hän oli alituisesti toimessa. Hänessä levon tarpeettomuus
oli ääretön sekä ruumiillisesti että henkisesti. Jos hänellä ei
ollut sotajoukkoja harjoitettavana, taisteluja taisteltavana,
sotasuunnitelmia tehtävänä, petollisia ministeriä mestattavana
tai kanavia kaivettavana, niin puuhasi hän uusia rautakaivoksia
Tulaan tai Aunukseen, uusia rakennuksia tai katuja Pietariin,
tai purjehti hän Laatokan merta laivalla ja käsi ruorissa, tai
suunnitteli määräyksiä uusien verojen hankkimista varten, hallinnon
ja oikeuslaitoksen parantamista varten, tai toimitti hän jonkun
kirkon vihkimisen johdosta Tsarkoje-Selossa hurjia pitoja, joista ei
kukaan saanut lähteä pois, niin kauan kun järki oli päässä tallella".
Pietari nousi aamulla jo k:lo 4 ja ryhtyi heti valtion asioihin
käsiksi; k:lo 6 hän lähti amiraaliteetiin tai senatiin, ja koko
päivän hän oli toimessa hyvin lyhyitä väliaikoja lukuunottamatta.
Kun hän ei valtion toimissa ollut, puuhaili hän sorvipenkillä,
puusepäntyössä tai pajassa, tai oli hän matemaatisia ja
luonnontieteellisiä koneita katselemassa, tehtaissa ja työpajoissa,
mutta ylipäänsä toimessa. Aikaa hän ei hukkaan päästänyt kulumaan.
Eikä kummaa, jos hän oli usein tyytymätön toisten töihin, sillä hän
moitti usein uutterimpiakin apumiehiään velttoudesta. Pietari vaati
toisilta samaa uutteruutta, väsymättömyyttä ja kestävyyttä, jota
hänellä itsellä oli.
Edellisestä esityksestä käynee myöskin selväksi, että Pietarin huomio
ja taipumus oli vaan kääntynyt käytännöllisiin asioihin ja toimiin,
joista hyötyä oli. Hän oli realisti. Sivistyksen ihanteellista
puolta hän ei täysin käsittänyt; ja jos hän jossakin kohdin osotti
ihaanteellisimmillekin seikoille arvoa antavansa, niinkuin esim.
tiedeakatemian perustamisessa ja taideteoksen hankkimisessa, oli se
etupäässä sentähden, että ne kuuluivat sivistyneeseen valtioon. Sillä
siinä kohden hän muutenkin oli liian pintapuolinen. Hän sanoi kyllä
itse, että ainoastaan oman kansansa ja maansa oloihin ja tarpeisiin
sovittamalla länsimaiden tapoja ja laitoksia tulisi omistaa, mutta
aina hän ei siinä oikeaan osannut. Missä hän huomasi hyvän laitoksen
ulkomailla, sen hän sellaisenaan lainasi muutoksia siihen tekemättä.
Niinpä virkakuntien ja hallinnon järjestämisessä oli Ruotsi
mallina; laivasto taas rakennettiin Hollannin mukaan ja Pietaria
rakennettaessa piti hän Amsterdamia kaavanaan.
Omassa yksityisessä elämässään Pietari esiintyi vaatimattomana.
Asuntona hänellä ei ollut komeita palatsia, vaatetuksessa hän oli
yksinkertainen ja ulkona liikkuessaan oli hänellä ajoneuvoina
tavallisesti kaksipyöräiset rattaat. Hänen ympärillään ei missäkään
ollut entistä yksinvaltiaan loistoa ja komeutta. Pietari oli sen
jättänyt, mutta sen sijaan äärettömässä työssä ja lujuudessa
valtaansa osottanut. Entisten tsaarien mielivaltaisuutta hänessäkin
vielä paljon tavataan. Kansaa ja sen omaisuutta hän piti oikeutenaan
määrätä, miten tahtoi. Hän oli tuima, tulinen ja silloin julma.
Hän saattoi omalla kädellään ryhtyä kurittamaan virkamiehiään,
sukulaisiaan ja ystäviäänkin. Kerrotaan, että hän sekä Menschikovia
että puolisoansa Katariinaa oli sauvallaan kurittanut. Hän ei
osannut luontoaan hillitä, kun asianhaarat olisivat vaatineet.
Hänen luonteessaan tavataan vielä itämaisen despootin oikullisuutta
ja julmuutta. Pietarin itsevaltius ei ilmaantunut samalla tavalla
kuin Ranskan Ludvig XIV:nen, siinä oli yhtä suuri ero kuin näiden
hallitsijoiden hovielämässä ja julkisessa esiintymisessä. Pietari
jätti Kremlin ja itämaalaisuuden, mutta yhdellä hyppäyksellä hän
ei saattanut Ranskan kehittynyttä hallitustapaa ja Versaillesin
hienoutta ja hovitapoja saada omistetuksi.
Samanlainen puolinaisuus länsimaisuuden ja itämaalaisuuden välillä
tulee näkyviin myöskin Pietarin huvituksissa. Hän ei osannut nauttia
länsimaisesta näytelmätaiteesta, ei hienommasta musiikista y.m.,
mutta sen sijaan sellaisesta, jotka lapsen mieltä viehättävät.
Olemme jo ennen maininneet, että hän rakasti ilotulituksia, joita
hän itsekin usein puuhasi. Samoin piti hän naurettavista ilveistä,
joissa hullunkurisuus esiintyy suurimmassa määrässä. Hänellä oli
joukko kääpiöitä, hovinarria, joita siihen aikaan muissakin hoveissa
pidettiin. Hän itse järjesti ilveilyjä ja pakotti usein valtion
korkeampia virkamiehiä esiintymään julkisesti ilveilyissä. Hän
itsekin otti niihin usein osaa. Kerran esim. tuli hän ystävänsä
Lefortin luo 24 kääpiötä mukanaan. Toisen kerran hän taas
järjesti erään hovinarrin hääpidot. Häävieraat kulkivat kaduilla
ajoneuvoissa, joiden eteen oli valjastettu eri eläimiä; yhdellä
oli pukki, toisella koira, kolmannella sika j.n.e.; vihittävällä
pariskunnalla oli niinimatoista tehdyt vaatteet, joiden päällä oli
kissan käpälillä koristettu liinakauhtana, oljista tehdyt saappaat
jalassa, rotannahasta valmistetut hansikkaat kädessä, oljista
punotut saappaat jalassa. Kerran hän pakotti entisen opettajansa,
Sotovin, 70-vuotiaan ukon, naimisiin erään yhtä vanhan vaimon kanssa,
saadakseen ilvenäytäntöä hääpidoissa toimittaa. Mielellään hän ivasi
paavia ja hänen kardinaaliansa. Tämänkaltaiset olivat Pietarin huvit.
-- Suuret juomingit olivat näiden yhteydessä. Varsinkin alkuaikoina
olivat tsaarin pidot hurjia; eri seurapiiri tähän kuului, väliin
100--200 henkeä, ja jokaisen täytyi juoda itsensä tunnottomaksi asti.
Siinä oli korkeampia virkamiehiä, hänen ystäviänsä kuten Lefort,
ja kerrotaanpa Pietarin pakottaneen nuoria naisiakin juomaan siksi
kun tulivat päihinsä. Pietari oli tässä niinkuin muissakin kohdin
himojensa vallassa. Että tämä oli hänellä tärkeä ja mieliasia,
osottaa se, että kirjevaihdossa hänen ja hänen läheistensä ystäviensä
kesken usein puhutaan pidoista, viinalajeista, tai "Ivaschka
Chmelnitskijstä", jolla Venäläiset viinan jumalata kutsuvat. Tätä
hurjaa elämää hänen voimansa sietivät, eikä muut työt koskaan niiden
kautta jääneet syrjään. Viimeisinä vuosina pidot kuitenkin tulivat
siistimmiksi, ylenjuominen ei ollut pakollinen eikä niin tavallinen
kuin ennen.
Pietarilla ei vankkaa ruumista milloinkaan ollut, ja hänen elämän
tapansa vielä sitä heikonsivat; usein hän oli sairas, niinkin
kovasti, että hänen kuolemaansa pelättiin. Usein hän kuumetaudistaan
oli parantunut, mutta vihdoin se vei hänet tuonelaan. Myöhään
syksyllä 1724 huomasi hän lähellä Pietaria, että muutamat sotamiehet
olivat veneellään vaarassa. Tapansa mukaan meni hän auttamaan;
kylmässä vedessä hän vilustui, sairastui ja Tammikuun 28 p. 1725 hän
heitti henkensä.
* * * * *
Siten päättyi tämän merkillisen hallitsijan elämä. Pietarin
hallitus oli tärkeä ajanvaihe Venäjän historiassa. Venäjä oli vielä
itämaalaisuuden valtaamana, kun Pietari ryhtyi sen oloja johtamaan.
Länsimaisen sivistyksen ensimmäiset oraat olivat kyllä nousemassa,
mutta hän saattoi sen äärettömän suuren askeleen eteenpäin
länsimaisuutta kohti. Luonnollisesti se ei täysin onnistunut, sillä
mahdotonta oli tasottaa vuosisatojen kehittämä sivistys, josta
Venäjä, oli jäljellä; eikä hän itsekään päässyt eurooppalaiseksi
täysin kehittymään; hän oli samoin kuin hänen kansansa molempien
ajanjaksojen välillä. Paljon oli puutteellista, pintapuolista, ja
osaksi hyödytöntäkin hänen toimissaan; mutta hän oli oikean suunnan
raivannut vankaksi seuraajilleen jatkettavaksi. Hän laski pohjan
ja perustuksen Venäjän nykyiselle mahtavuudelle ja sentähden hänen
kansansa hänelle "Suuren" nimen on antanut.