Venäjän kansa oli vanhoillinen; se ei tahtonut tulla häirityksi
vanhoissa oloissaan ja tavoissaan; ja entisessä katsantokannassaan
se pysyi lujasti kiinni. Vanha oli siihen niin juurtunut, että
poikkeaminen siitä oli pyhyyden ja uskonnon loukkaamista. Jo tsaari
Aleksein, Pietarin isän aikana se oli tullut näkyviin. Silloin
oli patriarkka Nikon toimittanut muutoksia kirkossa. Vaikka ne
koskivatkin ainoastaan ulkonaisia menoja eikä uskonkappaleita,
herättivät ne suuressa osassa kansaa vastustusta; suuri joukko ei
taipunut noudattamaan uusia määräyksiä, ei kirjoittamaan Jisusta
Isuksen asemasta, eikä tekemään ristinmerkkiä kolmella sormella,
vaan niinkuin entinen tapa vaati, käyttivät kahta. Siten syntyi
suuri raskolnikien eli starovertsien lahko, joka Pietarin aikana ja
sen jälkeenkin oli valtiokirkkoa kohtaan vastustavalla kannalla.
Raskolnikien joukossa vanhat tavat ja olot olivat vielä rakkaammat
kuin muualla. Ei missään pidetty partaa sen pyhemmässä arvossa
kuin heidän joukossaan, eikä missäkään saksalaisia vaatteita sen
suuremmalla kammolla katsottu kuin heidän keskuudessaan. Koko
tämä suuri joukko oli jo ennen Pietaria valtion kanssa joutunut
ristiriitaan; ja Pietarin aikana tuli tyytymättömien luku paljon
suuremmaksi; se kasvoi kasvamistaan mitä enemmän tsaari sen vanhoja
oloja muutti ja mitä kovemmin rekryytein otto ja verojen paino
rupesi rasittamaan. Tyytymättömyys ei kuitenkaan ilmaantunut
nytkään puolueena niinkuin länsimaiden sivistyneissä valtioissa
on tavallista, sillä siihen ei Venäjän kansassa ollut tarpeeksi
sitä edellyttävää sivistystä ja valtiollista kypsyyttä; vaan
se esiintyi loukkaavissa puheissa yksityisten kesken, niinkuin
jo olemme aikaisemmin kertoneet (XI:ssa luvussa). Valtakunnan
syrjäosissa, etenkin etelässä, jossa hallituksen mahti oli heikompi,
panivat tyytymättömät levottomuuksia aikaan. Nämät seudut olivat
turvapaikkoja kaikellaisille aineksille, jotka olivat valtion
hallituksen kanssa joutuneet epäsopuun. Syrjäosiin raskolnikit olivat
vetäytyneet. Nyt sinne siirtyi muita karkulaisia.
Pietari itse oli luonnollisesti tuon kaiken vastustuksen esineenä.
Yleinen mielipide kansassa, vaikkapa sillä olikin usein asioista
sangen hämärä käsitys, käsitti sen kuitenkin, että tsaari oli
muutoksien alkuunpanija. Ennen oli totuttu tsaaria kunnioittamaan;
mutta tsaarit olivat antaneet kansan olla rauhassa ja itse Kremlin
linnassa olleet toimettomina. Pietari vaati työtä ja tointa; jo se
oli outoa. Ennen tsaaria oli ympäröinnyt jumalallinen salaperäinen
pyhyys, hän kun oli pysynyt kansalle näyttäytymättä; Pietari taas
oli tavallinen ihminen olossaan ja toimissaan. Se loukkasi kansan
katsantotapaa. Pietari seurusteli ulkomaalaisten kanssa; hän ei aina
noudattanut oman kirkkonsa vaatimuksia. Hän ei ollut enää pyhyyden
esikuva, niinkuin hallitsijaa oli totuttu pitämään, vaan päinvastoin
oli hän joskus osottanut sen menoja halveksivansakin. Ja tämä viime
mainittu seikka se oli varsinkin, joka papiston, etenkin munkit,
saattoi Pietarista pahoja puheita laskemaan. Ja se se suurin pahennus
kansan mielestäkin oli. Sillä poikkeaminen oikeasta uskosta oli
kaiken pahuuden alku.
"Mitä hyvää voidaankaan", sanoi eräs talonpoika, "odottaa
epäuskoiselta, jommoinen meidän tsaari on; hän on pakanaksi
tai turkkilaiseksi muuttunut; hän syö lihaa keskiviikkoisin ja
perjantaisin; hänestä on tullut juutalainen eikä hän saata päivääkään
olla verta juomatta". -- Parran leikkuu, vaatteiden muutos, tupakan
salliminen j.n.e. kaikki se johtuu samasta alkulähteestä. Kerrotaan,
että muuan sotamies oli parta ajeltuna tullut pyhälle ehtoolliselle,
mutta pappi ei tahtonut päästää häntä siitä osalliseksi, vaan kutsui
häntä pakanaksi; sotamies kun silloin huomautti tsaarin käskystä,
kutsui pappi tsaaria "mielettömäksi". -- "Mikä tsaari se sellainen
on", kuultiin usein sanottavan, "joka sallii niin kirottua ainetta
nautittavan kuin tupakka on; ne papit, jotka siihen myöntyvät,
ovat susia ja kirkon pahimpia vihollisia; hekin tupakoivat". Tämän
tapaisia puheita kuultiin kansassa. Toisia taas, joissa moittimalla
puhuttiin suurista veroista ja pakkotöistä. Niinpä eräs bojaarinpoika
valittaa: "Mikä tsaari se on? Kaikki on hän meidät virkaan pakottanut
ja alustalaisemme raastaa hän sotaväkeensä; ei niissäkään saata
häneltä piilottautua; kaikki hukkuvat; sen lisäksi ottaa hän itsekin
osaa toimiin. Kuinkapa ei joku jo ole häntä surmannut? Jos joku hänet
tappaisi, niin kaikki työ loppuisi; kansallakin olisi helpompi" j.n.e.
Pietarin esiintyminen oli kansan mielestä niin outoa ja entisyydestä
eroavaa, ettei häntä pidetty oikeana venäläisenäkään. Hän ei
muka ollutkaan Aleksein poika, vaan jonkun saksalaisen. "Hän kun
käskee saksalaista vaatepartta käyttämään, siitä saattaa nähdä,
että hän itsekin on saksalainen", niin puhuttiin. "Hän ei ole
meidän tsaarimme, vaan ulkomailta tullut muukalainen; sillä meidän
tsaarimme on pistetty tynnyriin ja tynnyri vieritetty mereen". Toisia
kertomuksia liikkui, joiden mukaan hän ulkomaan matkalla olisi jäänyt
sinne ja toinen tullut sijaan hallitsemaan Venäjätä. Ja kaikkia
uskottiin.
Kirkonmiehet pyhässä innossaan julistivat Pietarin
"Antikristukseksi", ja tälle väitteelle annettiin tieteellinen
perustelu, joka hyvin soveltui kansan katsontatapaan. Eräs
kirjailija Talitski oli kirjoittanut ja levittänyt kirjan, jossa
mainitaan, että Pietarin mukana on Antikristuksen aika tullut;
sama Talitski oli myöskin kehottanut kansaa tottelemattomuuteen
tsaaria kohtaan. Talitski tuomittiin kuolemaan ja mestattiin; mutta
kansan mielessä hän oli marttyyri, joka oli henkensä oikean asian
tähden menettänyt. -- Pietaria sanottiin pahan hengen riivaamaksi;
Menschikovin sanottiin ainoastaan sentähden olevan niin suuresti
tsaarin suosiossa, että hän oli Kristuksesta luopunut ja pahan hengen
lapseksi antautunut; missä hän vaan oli tai liikkui, oli joukko
pahoja henkiä hänen ympärillään liehumassa vartioidakseen häntä.
Tämän tapaisia kertomuksia kulki miehestä mieheen; ne osottavat mitä
tsaarista arveltiin ja millainen käsityskanta kansassa oli, miten
kummallisia juttuja saattoi sen mielikuvituksessa syntyä ja täydestä
todesta käydä. Olipa kansassa erityinen loihtukaavakin, jolla tsaaria
manattiin.
Mutta miten saatiin tällaiset kertomukset ilmi? Luonnollista oli,
että salaisuudessa niitä levitettiin. Yleinen mielipide ei esiintynyt
julkisuudessa, niinkuin vapaissa maissa kansan edustajien tai
sanomalehtien kautta, vaan tuomioistuimen edessä näitä pakotuksesta
kerrottiin. Oli näet aina sellaisia henkilöitä, jotka ilmiantoivat
tällaisia kapinallisia puheita, syytetyn omaisuuskin joutui
ilmiantajan käsiin. Näitä valtiorikoksista syytettyjä tutkittiin
n.s. "Preobrashenskin prikaasissa"; se oli tuomiovirkakunta, jonka
Iivana julma oli muodostanut. Sen puheenjohtajana oli ruhtinas
Romodanovskij, Pietarin uskollinen palvelija, mutta ankara, tyly,
säälimätön ja julma mies. Itse Pietarikin häntä moittii liiallisesta
julmuudesta, kutsuen häntä "pedoksi" muutamassa kirjeessä. Ankara oli
puheenjohtaja, ankara tutkimistapa, sillä samaa tapaa, kuin Streltsiä
tutkittaissa, nimittäin kidutusta monella eri tavalla, käytettiin,
jonka kautta syytetty usein pakotettiin perätöntäkin tunnustamaan.
Kuolemantuomio oli seurauksena yllä mainituista ja niiden kaltaisista
rikoksista. Yhtä mittaa oli tällaisia juttuja ja alituisesti oli
tuomioistuin toimessa. Pöytäkirjat, joihin kirjoitettiin syytettyjen
puheet, ovat säilyneet, ja ne juuri yllä mainittuun tapaan kertovat,
mitä Venäjän kansan suuri enemmistö tsaaristaan arveli.