Aatelissäädyn etuoikeudet muiden kansanluokkien rinnalla kaikissa
kansoissa perustuvat alkuansa sen velvollisuuksiin valtion ja
hallitsijan palveluksessa; etuoikeudet ovat siitä korvauksena. Niin
oli Venäjälläkin suuri ylimysluokka syntynyt; ne miehet, jotka
olivat olleet ruhtinaiden palveluksessa, etenkin sotaväessä, olivat
kohonneet muita ylemmäksi. Mutta aikojen kuluessa muuttui tämä
ylimyskunta sukuaatelistoksi, s.o. synty määräsi etuoikeudet, ja
vastaavia velvollisuuksia ei täytetty. Tosin oli paljon bojaareja
tsaarin hovissa, mutta heidän toimensa ovat pikemmin etuoikeuksina
pidettävät kuin velvollisuutena; suurin osa heistä eleli kuitenkin
toimetonna maatiloillaan.
Pietari rupesi taas vaatimaan aatelia tsaarin palvelukseen. Olemme
jo ennen maininneet, miten hän pakotti bojaareja lähettämään
poikiansa ulkomaille oppia saamaan. Jokaisen tuli olla valmis
mihin toimeen hänet määrättiin; kaksi kolmannesta aateliston
pojista määrättiin palvelemaan sotaväessä; hän komensi niitä
myöhemmin insinöörikouluihin tai meriakatemiaansa. V. 1714 käski
hän koko valtion aatelin saapumaan lapsineen perheineen Pietariin
tarkastettavaksi. Vaikeata oli kaikkia saada kokoon, jonka vuoksi
hän määräsi valtiolle otettavaksi niiden omaisuuden, jotka eivät
kutsumusta noudattaneet. Tarkoitus tällä tarkastuksella oli
nähtävästi jonkinlainen uusi aije, jonka kautta aatelissääty
pakotettaisiin valtion toimiin.
Pietarin päämäärä oli kiinnittää koko aatelisto valtion palvelukseen.
Sitä osottaa hänen arvojärjestelmänsäkin; siinä näet virkamiehistö ja
aatelisto sulautuvat yhteen. Hän jakoi kaikki valtion virkamiehet,
sekä sotilas- että siviiliviroissa olevat, 14:nen arvoluokkaan; ja
kaikki, jotka olivat kohonneet 8:teen arvoluokkaan asti, saivat
perinnöllisen aateluuden. Myöskin naiset olivat saman järjestelmän
mukaan eri asteissa; naidut olivat miehensä arvoluokassa; mutta
naimattomat tyttäret olivat vähän alempana, siten että esim.
ensimmäiseen luokkaan kuuluvan virkamiehen tytär oli saman arvoinen,
kuin 4:teen luokkaan kuuluva aviovaimo, toisen luokan virkamiehen
tytär oli taas 5:teen luokkaan kuuluvan naidun naisen arvoinen j.n.e.
Virka se oli yksin, joka toi arvon; vanha aatelisuus himmeni kokonaan
sen rinnalla. Muualla Euroopassa ei sentapaista järjestelmää ole
ollut. Venäjällä se on vieläkin olemassa.
Samoin kuin aateliston tahtoi Pietari saada valtion siipein alle
kirkonkin alistumaan.
Venäjän kirkolla oli jotenkin itsenäinen asema, valtiosta melkein
riippumaton. Iivana julman ajoista asti oli tsaarin rinnalla kirkon
päämiehenä patriarkka, ja häntä tuskin vähäpätöisempi. Patriarkalla
oli oma valtaistuimensa; hänen käskynalaisinaan oli ääretön joukko
sekä pappeja että munkkia ja nunnia, joiden viimeksimainittujen luku
Pietarin aikana laskettiin 25,200:ksi; luostarien lukumäärä taas
oli lähes 800. Suuret rikkaudet oli sen hallussa, paitsi muuta noin
130,000 talonpoikaisperhettä kuului kirkon omaisuuteen eli 1/2 koko
valtion talonpojista. Pietari ensiksikin poisti patriarkan-viran.
Patriarkan suuri arvo ja valta ei häntä miellyttänyt. "Yhteinen
kansa ei tiedä", sanoo Pietari, "mitenkä hengellinen valta eroaa
itsevaltiaan vallasta; häikäistynä siitä loistosta ja arvosta, mikä
kirkonpäämiestä ympäröi, saapi se sen ajatuksen, että viime mainittu
on toinen hallitsija ja ainakin itsevaltiaan vertainen tai kenties
häntä korkeampikin, ja että hengellinen arvo edustaa toista, parempaa
valtiota. Jospa sitten mielipiteiden erilaisuus ilmaantuu patriarkan
ja tsaarin välillä, sattuu helposti, että kansa asettuu patriarkan
puolelle, luullen, että hän taistelee Jumalan asian puolesta ja että
häntä sen vuoksi on autettava". Tässä Pietari selvään lausuu syyn,
jonka tähden hän lopettaa korkeimman hengellisen virka-arvon; se oli
tsaarin kilpailija; ja sitä paitsi olivat kirkon miehet, patriarkka
etupäässä, Pietarin uudistuspuuhien kiivaimmat vastustajat. Eikä
osattu toivoakaan sellaista kirkon päämiestä, joka olisi mukaantunut
hänen tahtonsa jälkeen.
V. 1700 kuoli patriarkka Adrian; Pietari ei nimittänyt toista,
vaikka häntä pyydettiin; patriarkan tointa hän määräsi Rjäsanin
metropoliitan eli arkkipiispan Stefan Javorskijn hoitamaan, miehen,
jonka hän jo ennen oli oppinut tuntemaan taipuvaiseksi reformeihinsa
ja sivistyneeksi sekä suureksi saarnamieheksi. Mutta Jovorskij toivoi
kuitenkin patriarkaksi pääsevänsä; kun hän toiveissaan pettyi,
muuttui hänen katsantotapansa vihamieliseksi Pietarin puuhille.
Patriarkan sijaan asetettiin v. 1721 n.s. pyhä synoodi kirkollisten
asioiden johtajaksi. Siinä oli useampia jäseniä; tsaari ne määräsi;
ja tämän kautta kirkon ylin johtajavalta tuli hänestä riippumaan.
Muukin papisto pantiin tarkemman valvonnan alaiseksi ja menetti sen
erikois-aseman, mikä sillä ennen valtiossa oli ollut. Luostaria
piti Pietari ainoastaan laiskuuden ja tekopyhyyden pesäpaikkoina.
Pelättiin jo yhteen aikaan, että hän hävittäisi ne kaikki ja ottaisi
niiden omaisuuden itselleen, mutta näin pitkälle hän ei mennyt;
hän vähensi niiden lukumäärää; kuri tehtiin entistä paremmaksi ja
kovempaa tarkastusta pidettiin.
Suurin isku kirkolle oli se, että Pietari otti valtion huostaan osan
sen tiluksista. Eräs sitä varten asetettu "kamarikonttoori" hoiti
niitä; hän itse käytti valtion tarpeisiin niistä suuren osan.
Mainitsemillamme toimenpiteillään saattoi Pietari Venäjän kirkonkin
toiseen asemaan. Hän katsoi kaikki asiat valtion edun kannalta.
Niin tässäkin. Uskonnon asioissakaan hän ei ollut samalla
käsityskannalla kuin hänen kansansa. Hän moitti tekopyhyyttä, jota
hän luuli kansassa näkevänsä. Kymmeniä käskyjä lukeissaan sanoi
hän kaivanneensa yhden: "Sinun ei pidä teeskentelemän". Taikauskon
vaikuttamaksi hän sanoo sen suuren pappisvallan synnyn, mikä kirkossa
oli olemassa. Hän vaati todellista uskoa -- niin hän ainakin sanoi
uskonnon asioita julkisesti käsitellessään -- sekä töitä ja ennen
kaikkia suurempaa sivistystä ja oppia papistolta. Itse hän noudatti
kirkkonsa vaatimuksia; hän paastosikin sen määräyksien mukaan.
Kerrotaan, ettei hän syönyt paaston aikana lihaa ennenkun sai siihen
luvan Konstantinoopelin patriarkalta. Mutta tuo uskonnollisuus
näyttää hänessä olleen ainoastaan pintapuolista; se ei syvään ollut
juurtunut häneen. Hän teki joskus ivaa kirkon menoista, pilkkasi
kirkon pyhänä pitämiä seikkoja; useimmiten se kuitenkin tapahtui
paavin ja hänen kirkkonsa kustannuksella. Oli erityinen "juomapaavi"
valittuna ja eri paavin neuvosto, johon kuului Pietarin kumppania.
Kaduilla tämä joukko usein esiintyi, kaikki hullunkurisissa
pukimissa; tynnyrin päällä rehenteli paavi Bacchukseksi puettuna;
sikoja, pukkia, karhuja, susia tai lehmiä olivat hänen vaunujansa
vetämässä. Toisinaan oli "Paavi" taas puettuna kirkonruhtinaan
pukuun, ratsastaen sian selässä. Juomapidoissa oli joskus abedissa
palvelemassa j.n.e. Mutta ei aina omaakaan kirkkoa säästetty.
Pietari ei kuitenkaan sallinut antaa Venäjän kirkon opista
huonoja arvosteluja eikä hän myöskään siitä luopumista sallinut.
Storovertsejä eli vanhan kirkkojärjestelmän puolustajia kohtaan
hän ylipäänsä oli suvaitsevainen; mutta ryhtyi joskus niitä
vainoamaankin, välistä julmalla tavalla, mutta silloin se
tavallisesti tapahtui valtiollisista syistä; heidän erilainen
katsantotapansa oli silloin joutunut valtion kanssa ristiriitaan.
Muun-uskolaisia kohtaan hän oli täydellisesti suvaitsevainen. Hän
seurusteli ulkomaalaisten kanssa, kutsui heitä Venäjälle ja he
saivat vapaasti uskonnossaan pysyä. V. 1702 hän julkaisi ukaasin,
jossa hän lausuu, "ettei hän tahdo ihmisten omaatuntoa sortaa, sekä
sanoo suvaitsevansa, että jokainen kristitty omalla edesvastuullaan
pitäköön huolta autuudestaan". Tällä lupauksella hän kyllä tahtoi
saada ulkomaalaisia siirtymään Venäjälle, mutta samassa se osottaa
myöskin hänen omaa katsantotapaansa uskonnon asioissa. Hän oli järjen
mies ja jo sen johdosta suvaitsevainen. Kansaansa hän myöskin tahtoi
siihen totuttaa, mutta se ei vielä hänen aikanansa voinut tapahtua.