Jo edellisessä mainitsimme, että Pietari alkoi rakentaa uutta
pääkaupunkia Neva-joen suulla valloitettuaan v. 1703 nämät seudut
Ruotsalaisilta. Mutta vasta Pultavan tappelun jälkeen, jolloin
hän saattoi pitää omistusoikeutensa Inkeriin varmana, pantiin
suurempaa intoa ja vauhtia tähän toimeen. Samantapaista ankaruutta
ja mielivaltaa kuin laivaston hankkimisessa hän uutta pääkaupunkia
luodessakin käytti. Hän tahtoi asettaa valtakuntansa pääpaikan
merenrannikolle lähemmäksi länsimaita, huolimatta siitä että se
tulisi olemaan kokonaan valtakunnan syrjäosassa ja vieläpä vieraan
kansallisuuden alalla. Inkerissähän asui suomalaisia, vaikka Pietari
siirsi näihin sodan kautta autioiksi joutuneihin pitäjiin paljon
venäläisiä talonpoikia. Nimeksi hän valitsi apostoli Pietarin
kunniaksi hänen ja samassa oman nimensä.
Vaikeaksi kävi varsinkin alussa työpuuhat. Kaupungille määrätty
paikka ja koko sen ympäristö oli sangen epäedullinen; siinä oli
suuria soita ja rämeitä. Aluksi saatiin noiden vetisten seutujen läpi
kaksi tietä tehdyksi, mutta niin pohjattomia ne olivat, että sekä
syksyisin että keväisin nähtiin niillä paljon hevosia uponneina.
Ilmanala oli myöskin hyvin haitallinen terveydelle. Mutta sellaiset
seikat eivät Pietariin vaikuttaneet. Hän oli sen määrännyt ja sen
piti tapahtua. Eikä siinä kylliksi että hän uuden pääkaupungin
perusti, vaan hän tahtoi sen valmiiksi tehdä.
Ensimmäinen rakennus oli linnarakennus paikan suojelukseksi. V. 1703
sinne kutsuttiin tuhansia ihmisiä sitä varten. Multaa ja hiekkaa
täytyi kuljettaa pitkien matkojen päästä; kuljetusneuvot olivat
sangen puutteellisia, ei edes kottikärryjä ollut, vaan täytyi
työmiesten ensi aluksi viedä multaa takkinsa liepeissä, kankaan
kappaleissa, vanhoissa matoissa tai säkeissä, joita kannettiin joko
selässä tai käsivarrella. Vuosittain siellä oli kymmeniä tuhansia
työssä; työmiehiä koottiin valtakunnan kaikista maakunnista; siellä
oli Venäläisiä, Tatarilaisia, Kalmukkia, kasakoita, Suomen ja
Inkerin talonpoikia ja myöhemmin paljon suomalaisia ja ruotsalaisia
sotavankia. Kivenhakkaajia, tiilenvalmistajia ja muurareja varsinkin
tarvittiin. V. 1708 esim. kutsuttiin 40,000 miestä työhön; sama määrä
oli seuraavana vuonna ja vielä lisäksi pari tuhatta käsityöläistä.
Kun yksi joukko oli määräaikansa ollut, laskettiin se pois ja toisia
kutsuttiin sijaan. Se oli jonkinlainen verotus, joka talonpojille
ja käsityöläisille määrättiin. Maakuntien voivoodit niistäkin
pitivät huolen. Työmiehet saivat vähän palkkaa, 1/2 tai 1 ruplan
kuukaudessa; tämä makso samoin kuin muutkin kustannustarpeet otettiin
ylimääräisenä verona maasta. Ruokavarat työmiehiä varten koottiin
niinikään maakunnista; mutta kovin vaillinaisesti elatusvaroista
huolta pidettiin; työmiehet kärsivät puutetta, jonka vuoksi paljon
kuoli. Epäterveellinen ilmanala ja siitä johtuvat taudit myöskin
osaltaan vaikuttivat. Noin 200,000 ihmistä sanotaan Pietarin
rakennuspuuhissa henkensä heittäneen.
Pietari vaati myöskin mahtavia ylimyksiä ja muita varakkaita
henkilöitä ottamaan lempikaupunkinsa rakentamiseen osaa. Saadakseen
siihen asukkaita määräsi hän muualta, varsinkin entisestä
pääkaupungista Moskoovasta, sinne rikkaita asukkaita muuttamaan.
V. 1714 hän antoi käskyn, että muutamat hovin virkamiehet, 350
varakasta leskeä, 300 kauppiasta sekä 300 käsityöläistä, jotka kaikki
valittiin koko valtakunnasta, vuoden kuluessa olivat velvoitetut
rakentamaan talon kukin itselleen Pietariin. Hän kielsi niinikään
rakentamasta pieniä puurakennuksia keskikaupunkiin; tiilestä piti
kaikki rakennettaman. Mutta työ kävi hitaasti, koska muurareja ei
tarpeeksi ollut saatavissa. Silloin keksi Pietari sen keinon, että
hän kielsi muissa kaupungeissa korjauksia tekemästä niin kauan
kun Pietarissa tarvittiin paljon muurareja. Muissa kaupungeissa,
varsinkin Moskoovassa, rakennukset joutuivat rappiolle; suuri
tulipalo hävitti vielä v. 1712 viime mainittua kaupunkia. Mutta
siihen ei tsaari paljon huomiotaan kiinnittänyt. Jos yksi ei
saattanut varoillaan rakennuttaa taloa, sai hän yhtyä toisen kanssa.
Pietari itse määräsi paikottain, etupäässä Vasilj-Ostrovassa, joka
on Nevan saari, rakennusjärjestyksen; ja kun hän huomasi, ettei
määrättyä järjestystä ollut käytetty, täytyi omistajien hajottaa
vasta valmistetut rakennuksensa ja rakennuttaa ne uudestaan.
Jokaisella mainitulla saarella asuvista tuli olla pieni satama, ja
siltaa kun ei ollut, täytyi veneillä kulkea; mutta soutamalla oli
tsaari kieltänyt kulkemasta, purjeiden avulla se piti suorittaa. Moni
kun oli kokematon, sai tuulessa surmansa; mutta Pietari ei siitä
huolinut; hän "ikäänkuin tahtoi Vasilj-Ostrovassa muuttaa kanansa
hanhiksi".
Valtakunnan varakkaammille maanomistajille etupäässä oli talonpaikat
määrätyt Vasilj-Ostrovalle. Mutta varsinkin juuri ne olivat
vastenmieliset muuttamaan sisämaasta, jossa he olivat tottuneet
olemaan. Tsaarin auttaja ja ystävä Soheremetjev esim. joutui
sen vuoksi epäsuosioon. Pietariin oli vaikeampi saada heidän
maantuotteitansa tuoduksi kuin Moskoovaan. Heillä ei ollut tilaisuus
niinkuin ennen metsästykseen maatiloillaan, koska ne olivat kaukana
Pietarista. Mutta tsaarin ankara tahto sai kaikki käymään. He
jättivät toinen toisensa perästä Moskoovan ja maatiluksensa sekä
siirtyivät Pietariin. Täällä täytyi heidän jättää myöskin vanhat
venäläiset tapansa, sillä Pietarista muodostui länsimainen kaupunki
joka alalla.
Kaupungin rakennettu ala laajeni laajenemistaan. Suurin osa
rakennuksista oli aluksi puusta tehtyjä; katot olivat ohueilla
laudoilla tai päreillä peitetyt; toiset talonomistajat peittivät
vielä laudat turpeilla, joten ne kesäisin kasvoivat ruohoa. Mutta
keskiosissa kohosi myöskin komeita palatsia, niinkuin ruhtinas
Menschikovin, suuramiraali Apraksinin, kenraali Jaguschinskin y.m.
korkeiden virkamiesten; yleisiä rakennuksia, kirkkoja oli näiden
ohessa. Ja kaupungin keskustassa oli linna; sen tornissa oli kaikkina
juhlapäivinä keltanen lippu liehumassa, johon oli kuvattuna Venäjän
kaksipäinen kotka kynsissään pitämässä neljää suurta järveä. Niillä
tarkotettiin luonnollisesti neljää merta, joiden rantamaita Pietari
omisti.
Toisaalla taas oli kauppahalleja rakennettu, joissa venäläisiä,
saksalaisia, turkkilaisia ja tatarilaisia kauppiaita liikkui
tavaroitansa kaupittelemassa. Satamaan rupesi ilmaantumaan vuosi
vuodelta yhä useampia ulkomaalaisia laivoja, jotka toivat länsimaiden
tavaroita Venäjälle ja veivät taas Venäjän tavaroita. Arkangelin
merkitys oli mennyt ja tsaari pakotti useita sen kauppiaitakin
siirtymään uuteen pääkaupunkiinsa. Virkamiehet ja virastot siirtyivät
vähitellen Moskoovasta. Sanalla sanoen se muodostui koko Venäjän
pääpaikaksi. Itse tsaari vetäytyi Pietariin rauhaan niin usein kuin
vaan saattoi; siellä hän paraiten viihtyi. Hän kutsuukin Pietaria
välisti "paratiisikseen".
Noin 20:ssä vuodessa oli tämä soinen paikka, jossa oli pari kolme
kalastajan hökkeliä, muuttunut yhdeksi Euroopan tärkeimmäksi
kaupungiksi.