Pitkän Pohjan sodan aikana kiinnitti tsaari suurinta huomiota
sotajoukkoonsa; sen kunnosta koko hänen menestyksensä riippui. Tämä
sota olikin se koulu, jossa Venäjän sotajoukot suurimman opin saivat,
kuin milloinkaan ennen tai myöhemmin. Järjestys tuli toisellaiseksi,
aseet uudet, upsieristolta vaadittiin enemmän taitoa; kaikki
muodostui samantapaiseksi kuin Euroopan muidenkin maiden joukot
olivat. Se vaati suuria uhrauksia, mutta siinä Pietari vielä vähemmän
kuin muissa kohdissa säästi kansansa ponnistuksia.
Venäjän sotajoukot olivat ennenkin sangen suurilukuisia. Iivana julma
saattoi vihollistaan vastaan lähettää 300,000 miestä. Mutta nämät
joukot olivat järjestymättömiä laumoja, joilta oikea johto puuttui.
Sodan tullessa kutsuttiin näet bojaarit ynnä talonpojat kokoontumaan
määräpaikkoihin, tavallisesti isompiin kaupunkeihin; voivoodit
eli maaherrat heitä johtivat ja ylipäällikkyys oli jollekulle
suurisukuiselle bojaarille annettu. Sodan päätyttyä pääsivät soturit
taas kotiinsa maitaan viljelemään. Nuoli, keihäs ja tappara sekä
muutamilla ampuma-aseita, olivat heidän aseinaan. Kasakoitten joukot,
joiden lukumäärä nousi 50,000:teen, jousineen keihäineen olivat vielä
enemmän järjestystä vailla, ja ainoastaan samantapaisia joukkoja
vastaan niinkuin Tataarilaisia vastaan saattoivat he taistella.
Iivana julma oli Streltsien joukon järjestänyt, josta ennen olemme
puhuneet, mutta ei näidenkään järjestys vastannut muun Euroopan
joukkojen järjestystä. Boris Godunov oli hankkinut 2,500-miehisen
henkivartiajoukon ulkomaalaisista ja seuraavien hallitsijoiden,
varsinkin Pietarin isän Aleksein ja velipuolen Feodorin aikana,
koetettiin muitakin joukkoja harjottaa ulkomaalaisten avulla. Mutta
vaillinaista tämä oli, koska sotamiehet yhäti rauhan aikana saivat
kotonaan tiloillaan olla. Sotajoukon lukumäärä oli Venäjällä kyllä
paljon suurempi kuin Euroopan sivistysmaissa, mutta sen voima oli
heikompi, kun siltä puuttui harjaantumista ja järjestystä. Pietari
oli tässä kohden uudistaja.
Jo ennen olemme kertoneet, mitenkä Pietari poikana ollessaan oli
muodostanut itselleen rykmenttejä, joita hän harjotteli. Näistä n.
n. "Poteschnyje'stä" eli leikkisotureista muodostui kaksi kaartin
rykmenttiä Preobraschenskin ja Semenovan, jotka vielä nytkin ovat
Venäjällä. Ulkomaalaiset upsierit olivat hänen opettajinaan olleet;
ja näitä hän yhä enemmän kutsui armeijaansa, varsinkin Ruotsin
sodan aikana. Vanha järjestys ei enää kelvannut. Hän luopui tuosta
entisestä kutsuntatavasta ja sijaan tuli rekryytien otto. V. 1699
tämä ensi kerran tapahtui. Tässä ei kuitenkaan säännöllisyyttä
ja määrättyä järjestystä ollut, vaan niinkuin Pietarin monissa
muissakin toimissa, olivat asianhaarat ja satunnainen tarve
määräämässä. Tammikuussa v. 1705 esim. vaati hän muutamista
maakunnista yhden rekryytin kutakin 20 taloa kohti; helmikuussa
samana vuonna vaadittiin yksi rekryytti kunkin 20 talon kohdalle
koko valtakunnassa; joulukuussa samana vuonna vaaditaan sama määrä;
niinikään kolmena seuraavana vuonna. V. 1711 otetaan 20,000 miestä
ja 7,000 hevosta, v. 1712 yksi ratsumies joka 50 taloa kohti; v.
1719 4,000 miestä Siperiasta, ja muusta valtakunnasta 10,000 j.n.e.
Väliin käytettiin mielivaltaisempiakin määräyksiä; niinpä käskee
tsaari 1703, että ilman perillistä kuolleen maanomistajan maaorjat
piti koottaman ja pantaman sotaväkeen ja laivastoon. V. 1703
käsketään kovan rangaistuksen uhalla, että kaikkien virkasäätyyn
kuuluvien henkilöiden lapset ja omaiset tulisivat Moskoovaan, jossa
kelvolliset valittaisiin sotaväkeen. V. 1701 taas oli määrätty,
että velkamies, joka ei voinut velkaansa suorittaa, lähetettäisiin
Asoviin. Tilanomistajien täytyi toimittaa vaatteet ja ylöspito
rekryyteilleen ja ratsumiehen hevoset saivat samalla tavalla appeet.
Jos sotamies kuoli, oli toinen sijaan hankittava. Palveluksessa ei
ollut määrävuosia; vaan kykenemättömyys ainoastaan saattoi vapauden
ja silloin sellainen mies joutui sen isännän vaivaksi, joka hänet oli
asettanut.
Sotaväki oli siten muuttunut vakinaiseksi ja oli senkin vuoksi
kalliimpi ja rasittavampi. Sen lukumäärä oli tuskin entistä enempi,
sillä Pietarin hallituksen loppuaikoina oli siinä 210,000 miestä, sen
lisäksi laivastossa 28,000. Majoitusvelvollisuus oli talonpojille
sangen tukala. Sotaväkeä majoitettiin näet asukkaiden luo, missä
sille paraiten sopi, huolimatta seudun varallisuudesta. Talonpojan
tuli hankkia asunto, ruoka, vaikkapa nälkä olisi hänellä itselläkin
jo ennestään vieraana ollut.
Upsierit olivat suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia, jotka halveksien
katselivat venäläistä kumppaniaan, vaikkapa he itsekään, varsinkin
aikaisemmin tulleet, eivät olleet kehuttavia miehiä. Tärkeämmät ja
korkeammat upsierien virat jätti tsaari kuitenkin Venäläisille,
osottaen siten myöntymystä kansalliselle itsetunnolle.
Vielä suurempaa huolta käytti Pietari laivaston luomiseen; suurempia
vaikeuksia siinä oli voitettavana, se kun oli ihan alusta aikaan
saatava, ja vielä suurempaa ankaruutta täytyi hänen käyttää, ennen
kun se oli valmiina. Hänen nuoruutensa ajoista kertoessamme,
mainitsimme, mitenkä hän oli hurmaantunut mereen, ja laivanrakennusta
oppiakseen hän etupäässä ulkomaan matkallensakin lähti.
Laivaveistämöitä ruvettiin heti ulkomaan matkan jälkeen rakentamaan;
ensimmäinen oli Voroneschin kaupungissa Don-virran rannalla, josta
laivat virtaa myöten laskettiin Mustaan mereen. Taganrogin kaupunkiin
Asovin meren rannalle laitettiin satama. Mutta vielä suurempia
laitoksia oli myöhemmin tekeillä Itämeren rantamailla. Pietarista
piti tehtämän suuri satamakaupunki; laivaveistämö laadittiin sinne.
Pian siirrettiin samat puuhat Retusaarelle eli Kronstadtiin, josta
Pietari aikoi uuden pääkaupunkinsa etuvarustusta. Räävelin satamaa
parannettiin; toinen Baltischport sen lähellä varustettiin lisäksi.
Laivoja rakennettiin niinikään Aunuksessa ja Arkangelissakin, joka
viimeksi mainittu kaupunki kuitenkin jäi yhä enemmän syrjään Pietarin
vuoksi. Rakennettiinpa Turussakin kaleerilaivoja ison vihan aikana.
Kanavia liikkeen helpottamiseksi sisämaassa niinikään aljettiin
kaivaa; niinpä aikoi hän yhdistää Volgan Mustaan mereen; Laatokan
etelä rannikkoa myöten aljettiin niinikään kanavaa kaivaa.
Mutta miten saatiin kaikki tämä aikaan? Tsaarin ankara tahto ne loi.
Yksityisten täytyi hänen käskystään rakennuttaa omilla varoillaan
laivoja: elleivät totelleet, otettiin heidän omaisuutensa valtiolle.
Niinpä vaati hän 1697, että patriarkka ja kaksi ruhtinasta hankkisi
20 sotalaivaa ja 50 kanuunaa; muut ylhäiset herrat taas 24 laivaa
kanuunineen; kauppiaiden y.m. varakkaiden tuli hankkia pienempiä
aluksia. Itse tsaari puolestaan rakennutti 9 linjalaivaa.
Työmiehiä laivaveistämöille ja satamatöihin saatiin siten, että
maaherroja käskettiin kokoamaan alueistaan määrätty joukko
talonpoikia, jotka pakotettiin työhön; niitä oli kymmeniä tuhansia
yht'aikaa. Huono ruoka ja taudit surmasivat niitä äärettömän paljon;
niinpä lasketaan Taganrogin satamatöissä yksin 300,000 työmiestä
henkensä menettäneen. 7,000 miestä oli Laatokan kanavatyössä joutunut
surmansa saamaan, ennenkun työ oli varsinaiseen käyntiinkään päässyt.
Saadakseen taas laivan aineksia kielsi Pietari yksityisten kaatamasta
puita metsistään, varsinkin virtojen rannoilla. Kuoleman rangaistus
oli uhkana. Itse maanomistajaakin kiellettiin edes omiksi tarpeikseen
puita kaatamasta; kolmannella kerralla kun hänet siinä tavattiin,
sai hän "knuuttia" sekä tuomittiin 20 vuodeksi kaleerityöhön. Suomen
metsistäkin tuotiin paljon puita Pietarin ja Räävelin satama- ja
laivatöihin.
Mutta tällä säälimättömällä tarmollaan ja ankaruudellaan sai Pietari
12 vuoden kuluessa luoduksi laivaston, jonka vertaista ei Itämeressä
ollut. 1714 hän jo voitti Ruotsin laivaston ja seuraavina vuosina
hänen kaleerinsa tekivät Ruotsin rannikoilla suurta tuhoa. Hän oli
samassa totuttanut kansansa merielämään, jota se ennen kauhulla oli
katsellut. "Venäläiset", kertoo eräs aikalainen, "pian tottuivat
varsinkin kaleerilaivoihin, ne kun melkein joka yöksi laskivat
maalle, ja kuu tuuli oli vastainen oli sotamies taipuvaisempi
soutamaankin kun hän maalla kulki kantaen matkatarpeita selässään".