Itämeren rantamaat olivat lyhyessä ajassa joutuneet Venäjälle.
Toinen tärkeä valtiollinen kysymys oli vielä ratkaisematta,
nimittäin Itämaalainen, jota ei vielä meidänkään aikana ole saatu
lopullisesti selvitetyksi. Jo aikaisemmin olemme kertoneet, että
Pietari oli taistellut Turkkilaisia vastaan, ja v. 1699 tehnyt
rauhan päästäkseen taistelemaan Ruotsia vastaan. Koko Pohjan sodan
kestäessä oli kuitenkin suhde Turkin kanssa ollut horjumassa sodan
ja rauhan välillä. Pietari tahtoi sotaa ehkäistä puhkeamasta;
Konstantinoopelissa oli hänellä taitava valtiomies lähettiläänä
Tolstoj, joka sai rauhan säilytetyksi. Mutta Balkanin kristittyjen
kanssa pidettiin alituisesti yhteyttä; hengelliset miehet, piispat
ja munkit, kääntyvät tsaarin puoleen niinkuin ennenkin pelastusta
hänen avullaan kansoilleen saadakseen. Niinpä eräs munkki Seraphim
jätti v. 1704 laajan esityksen Kreikkalaisten vapauttamisesta. Sama
mies oli käynyt Länsi-Euroopan ruhtinaita tähän toimeen kehottamassa;
mutta siellä ei hän saanut kannatusta; tsaarin avulla hän toivoo sen
voivan tapahtua. Armeeniasta kirjotti v. 1701 muuan Israel Oriah
samaan tarkotukseen tsaarin välitystä saadakseen. "Niinkuin Aatamin
jälkeiset odottivat Messiasta", sanotaan Oriahin kirjotuksessa, "niin
luottaa meidän kansamme Venäjän tsaariin". Salaisissa seuroissa
valmistettiin vapauttamista, lähetystöjä tuli niinikään tavan
takaa tsaarille. Sen lisäksi alkoivat Moldaun, Valakian ja Serbian
ruhtinaat keskusteluihin tsaarin kanssa. He olivat Turkin sulttaanin
vasalleja, mutta halusivat vaihtaa alamaisuutensa Venäjään, sekä
lupasivat sotaväkeä ja ruokavaroja tsaarille sodan alkaessa.
Turkin hallitus pysyi kuitenkin rauhassa. Kaarle XII:nen lähetessä
Ukrainia oli hänellä keskusteluja sulttaanin kanssa; mutta mihinkään
toimintaan ei tämä ryhtynyt. Vasta Pultavan tappelun jälkeen
Turkin alueelle asetuttuaan rupeaa Ruotsin kuningas kaikin keinoin
yllyttämään sulttaania sotaan. Vihdoin se saatiin aikaan. Venäjän
lähettiläs heitettiin seitsemäntornin vankilaan; se oli merkki
rauhan rikkoontumisesta. Pietari, sen kuultuaan, ryhtyi heti toimeen
ja tahtoi saada sodan kansalliseksi. Oikean uskon puolesta oli
uskottomia vastaan lähdettävä taisteluun. Eräässä kirjoituksessa,
joka tämän johdosta levitettiin valtakunnassa, huomautetaan siitä
raskaasta ikeestä, jonka alla Kreikkalaiset, Valakit, Bulgarilaiset
ja Serbialaiset huokailevat. Turkkilaisia vertaa tsaari susiin,
jotka ovat tunkeutuneet kristittyjen laumaan; hän kerskaten
mainitsee, että hän on kaikki Baltian maat valloittanut ja tehnyt
lopun Ruotsalaisten herruudesta. Niin kävisi Turkkilaistenkin, jotka
ovat vasten kaikkea oikeutta alkaneet sodan. Hän kehottaa kaikkia
Balkanin kristityitä ryhtymään aseisiin yhteistä vihollista vastaan,
niinkuin heidän mainiot esi-isänsä ennen olivat tehneet. Pietari
tahtoi tällä sodalla saada aikaan kaikkein kristittyjen vapautuksen
Balkanin niemimaalla ja päästä kenties Konstantinoopeliin asti --
päämaali, jota ei vieläkään ole saavutettu. Hän luotti paljon Turkin
kristittyjen intoon ja lupauksiin sekä yllä mainittujen ruhtinasten
kanssa tehtyihin sopimuksiin. Se apu, minkä hän sai, oli kuitenkin
hyvin vähänarvoinen. Hän pettyi samalla tavalla kuin Kaarle XII
tunkeutuessaan Etelä-Venäjälle kasakoilta apua toivoen. Ja sama
kohtalo kuin Kaarle XII:lle, oli Pietarinkin osaksi tulemaisillaan.
Venäjän tsaari tunkeutui näet v. 1711 lähes 40,000-miehisellä
sotajoukolla valtakuntansa rajan Dnjester-virran yli Moldauiin.
Siellä piti olla makasiineja ja ruokavaroja; mutta tyhjäksi hävitetty
maa olikin hänen edessään. Niinkuin Mazeppa tuli tyhjänä Kaarle
XII:nen luo Ukrainin pohjois-rajalla, niin tuli Valakian ruhtinas
Kantemir Jassyyn Pietarin luokse. Moldaun hospodaari Brankovan taas
liittyi lopulta Turkkilaisiin, esiintyessään ensin muka välittäjänä
Pietarin ja sulttaanin välillä. Avusta ei siis paljon ollut.
Pietari joutui joukkoineen Pruth-joen suulle. Ruokavaroja ei ollut;
Turkin suurvisiiri Baltagi-Mehemet seuraa häntä mukanaan noin 200,000
miestä. Turkin sotajoukossa ei ollut puutetta, sillä ruokavarat
näistä maista tuotiin heille; Venäjän armeija joutui saarretuksi. Sen
asema oli toivoton. Kerrotaan, että Pietari yritti pelastaa itsensä
samalla tavalla kuin Narvan luona v. 1700; hän koetti näet yhdessä
puolisonsa Katharinan kanssa päästä turvaan tukalasta asemasta. Se
ei onnistunut. Nyt näytti todellakin siltä, että koko hänen luomansa
työ oli häviön oma ja hän itse vielä vihollisensa käsiin joutumassa.
Mutta hän pelastui jotenkin helpoilla uhrauksilla. Tapahtuman
kaikkia seikkoja ei tarkoilleen tunneta. Erään turkkilaisen vangin
kertomuksesta, niin kerrotaan, saivat Venäläiset tietää, että
sulttaani oli valtuuttanut suurvisiirin rauhan tekoon, ellei hän
ollut voitosta aivan varma. Tämän johdosta lähetettiin sananviejä
suurvisiirin luo esittämään keskustelua. Vastausta ei ensin kuulunut.
Sen vuoksi lähetettiin toinen lähettiläs ilmottamaan, että Venäläiset
olivat myöskin valmiit taisteluun. Tämä tapahtui vaan sentähden,
että Venäläiset eivät toivotonta asemaansa tahtoneet näyttää
pelkäävänsä. Silloin kehotti suurvisiiri lähettämään sovinnonhierojan
Turkkilaisten leiriin. Pietari oli taipuvainen suuriin myönnytyksiin,
se osottaa hänen vaarallista tilaansa. Paitsi kaikkia Turkkilaisilta
valloitettuja paikkoja, oli hän taipuvainen jättämään Ruotsille,
josta hän myöskin arveli kysymyksen tulevan, Liivinmaan; mutta
Pietarin kaupunkia ja Inkerinmaatahan ei luvannut millään ehdoilla
jättää, vaan ennemmin vaikkapa joitakuita Venäjän maakuntia.
Ei Pietarin tarvinnut kuitenkaan näin paljon uhrata. Hänen
lähettiläänsä Schafirov, tottunut valtiomies, oli saanut myöskin
valtuutuksen luvata suurvisiirille 150,000 ruplaa ja muille
etevimmille miehille pienempiä summia. Kerrotaan, että Pietarin
puoliso Katharina olisi tämän lahjomiskeinon keksinyt. Sillä oli
epäilemättä tärkeä vaikutus sovinnon pikaiseen aikaansaamiseen.
Venäläiset luopuivat Asovista sekä hävittivät muut varustetut paikat
Mustan meren rannalla, lupasivat olla Puolan asioihin sekaantumatta
sekä antaa Ruotsin kuninkaan vapaasti matkustaa. Siinä rauhan ehdot.
Venäjän joukko oli pelastettu.
Pietari menetti kyllä ensimmäisen voittonsa hedelmän Asovin
linnoituksen, mutta tuskin kukaan saattoi arvata hänen näinkään
vähällä pääsevän vapaaksi. Suurvisiiri menetti myöhemmin asemansa,
kun sulttaani kuuli, että hän oli lahjoja ottanut -- ja karkotettiin
Konstantinoopelista Lemnos-saarelle. Useita muita, jotka olivat
rauhan teossa osallisena, mestattiin. Kaarle XII oli pahoilla mielin
rauhan johdosta ja koetti vielä saada sotaa aikaan, mutta se ei
onnistunut; v. 1713 tehtiin lopullinen rauha Hollannin ja Englannin
välityksellä.
Pietari ei saanut Balkanin niemellä suuria tuumiansa toteutetuksi:
päinvastoin hänen vastoinkäymisensä teki hänen asemansa entistä
heikommaksi. Mutta hänen vaikutuksellaan täällä on kuitenkin
tärkeä merkitys. Tästä alkaen ovat Balkanin kreikan-kristityt
Venäjän hallituksen kanssa yhteydessä. Venäjän tsaaria pitävät he
turvanaan Turkin sortoa vastaan. Heidän asiansa on yhteinen; väli
on entistä läheisempi. Moldauilaisia, Valakeja ja Serbialaisia on
Venäjän palveluksessa. Itse ruhtinas Kantemir, joka onnettoman sodan
jälkeen ei saattanut maahansa jäädä, muutti Venäjälle. Montenegron
metropoliitta Danilo tuli 1715 Pietariin pyytämään apua Turkkia
vastaan. Hän sai rahaa, tsaarin kuvia j.n.e. Samoille Balkanin
kristityille lähettää Pietari kirjoja, palkkaa opettajia ja pitää
muutenkin heidän opetuksestaan huolta; sanalla sanoen, Venäjän tsaari
on Balkanin kristittyjen silmissä heidän luonnollinen suojelijansa,
jommoisena hän on ollut viime aikoihin asti. Pietari alkoi ensi
kerran sodan uskonnon ja kansallisuuden nimessä Korkeata Porttia
vastaan ja sen jälkeen on Venäjän hallitsijoilla ollut aina sama syy.
Orientaalinen kysymys oli hänen kauttansa saanut siten myöhemmän
luonteensa.