"Vasta nyt on Pietarin perustuskivi Jumalan avulla lujaan laskettu",
kirjoittaa tsaari yli-amiraali Apraksinille Pultavan voiton johdosta.
Vasta nyt olivat Pietarin uudet hankkeet taattuina ja hänen tekemänsä
valloitukset turvattuina. Mutta ei siinä kyllin. Tämä tapahtuma
muutti Venäjän aseman kokonaan toisellaiseksi. Se pääsi johtavaksi
vallaksi pohjoismaissa; se pääsi samassa Euroopan vallaksi, jota se
ei ennen ollut. Ulkomailla Pultavan tappelu herätti hämmästystä;
samallainen ihmettely ja kunnioitus, joka vastikään oli Kaarle
XII:nen osana ollut, siirtyi nyt Pietarille. Hänen arvonsa kohosi;
hänen vaikutuksensa Euroopan valtiollisissa asioissa tuli heti sen
jälkeen näkyviin.
Lepoon ei Pietari tästä lähinkään hetkeksikään antautunut. Ruotsin
ylivalta oli kyllä masennettu, mutta sitä piti vielä ahdistettaman,
jotta se saataisiin rauhaan. Ja Pietari sai taas liittolaisiakin.
Tanskan kuningas julisti heti Pultavan tappelun jälestä sodan
Ruotsia vastaan, ja myöskin August II liittyi heihin, vaatien Puolan
kruunua jälleen päähänsä. Kaikki nämät kolme alkoivat, niinkuin
sodan alussakin, ahdistella Ruotsin Itämeren maita; mutta suurempaa
toimintaa, voimaa ja vireyttä kuin muut liittolaiset, osotti tsaari;
ja hän se oli, joka koko taistelua johti. Hänen esiintymisensä
Euroopassa oli nyt toisellainen kuin kymmenen vuotta aikaisemmin.
Itse hän kulki paikasta toiseen, yhdeltä sotatantereelta toiselle;
hänen sanallansa oli tärkeä merkitys Euroopan yleisissä asioissa;
hänen valtiomiehensä Länsi-Euroopan pääkaupungeissa olivat saman
arvoisia kuin muidenkin ruhtinasten lähettiläät, ja samaa taitoa he
olivat joutuneet saavuttamaankin. Venäjä oli nyt liittynyt Euroopan
valtioihin ja sotavoimansa nojalla se sai enempi aikaan kuin Ruotsin
muut naapurit. Yhä lännemmäksi Pietari halusi päästä.
Pietarin sotavoimat olivat Pultavan tappelun jälestä jaetut eri
paikkoihin; suurin osa oli Itämeren maakunnissa ja Suomessa,
mutta myöskin Puolassa ja Saksassa oli hänellä väkeä yhdessä
liittolaistensa kanssa toimimassa.
Suurin osa Itämeren maakunnista oli jo ennen ratkaisevaa tappelua
joutunut Pietarin haltuun; suurimmat kaupungit vaan olivat jääneet
valloittamatta. Mutta jo syksyllä 1709 lähetettiin joukko Riikaa
valloittamaan; tämä tärkeä kaupunki antautui kesällä 1710; Syyskuussa
samana vuonna joutui myöskin Rääveli hänen haltuunsa.
Nyt alkoi Suomen vuoro. Viipurin kaupungin tsaari tahtoi saada
pysyväiseksi omaisuudekseen; se oli varustettu paikka ja lähellä
hänen uutta pääkaupunkiaan, jonka etuvarustuksena sen vastaisuudessa
tuli olla Ruotsin puolelta ilmaantuvaa vaaraa vastaan. Mutta muuta
Suomea hän ei aikonut nytkään valtaansa lopullisesti yhdistää; se
oli valloitettava vaan sentähden, että se oli tärkeä osa Ruotsin
valtakunnasta, jotta Ruotsi "notkistaisi niskansa", s.o. taipuisi
rauhaan. Seuratkaamme hetkeksi Pietarin joukkoja Suomessa ja
isänmaamme kohtaloa tällä ajalla.
Maaliskuussa 1710 lähetti tsaari 18,000 miestä kenraali Apraksinin
johdossa Viipuria piirittämään. Piiritys alkoi heti, ammuttiin
osa linnantorneista pirstaksi ja kaupunkiin ammutuista kuulista
syttyi kolmasti tulipalo; mutta urhoollisesti puolusti eversti
Maunu Stiernstråhle kaupunkia ja linnaa 4,000:llä miehellä, jotka
hänellä oli. Piirittäjillä taas oli tukala olla; talvi oli kylmä
eikä heillä ollut muualla suojaa kuin lumesta ja jäästä tehdyissä
majoissa, joten taudit rupesivat raivoamaan heidän joukossaan. Mutta
kun meri oli auennut, lähetettiin tänne laivasto ja tsaari itse toi
lisään tykkejä, ampumavaroja ja väkeäkin. Itse hän lähti kuitenkin
pian Pietariin, mutta antoi päällikölle ankaran käskyn, että Viipuri
oli otettava. Heinäkuun 14 p. se joutuikin Venäläisten haltuun.
Joka puolelta piiritettynä eikä apua ollenkaan tiedossa, rupesi
Stiernstråhle antaumisehtoja tekemään. Niissä suostuttiin muun muassa
päästämään puolustajat ja kaupungin asukkaat vapaaksi; mutta tsaari
ei lupaustaan pitänyt, vaan kaikki sotamiehet ja osa asukkaistakin
joutuivat vangiksi ja vietiin Venäjälle, paitsi sairaita ja
raajarikkoisia, joita yhteensä oli noin 900. Ne kuljetettiin
Helsinkiin. -- Samana vuonna syyskuussa joutui Karjalan toinenkin
linna Käkisalmi kenraali Brucen haltuun, joka sitä 14 päivää yhtä
mittaa oli pommittanut.
Itä-Suomi oli täten joutunut Pietarin haltuun. Vuoden ajaksi muun
Suomen valloituspuuhat keskeytyivät, koska Kaarle XII oli saanut
Turkin julistamaan sodan tsaaria vastaan, ja hänen täytyi sen vuoksi
oleskella valtakuntansa etelärajoilla.
Sillä välin olisi saattanut Suomen puolustusta valvoa; mutta sitä
ei enää Ruotsin hallitus kyennyt saamaan aikaan. Tosin täällä oli
etevä ja urhoollinen päällikkö parin vuoden aikana, Kaarlo Nieroht,
mutta hänkään ei paljon saanut aikaan. Koko valtakunta oli köyhtynyt,
rutto vielä päälliseksi oli vv. 1710 ja 1711 Suomessa raivonnut,
sotavoimat vähentyneet; ruokavaroja ei ollut, joka sekin puolestaan
teki suuremman sotajoukon koossa olon kauemman aikaa mahdottomaksi.
Talonpojat kutsuttiin kyllä mies talosta usein vihollista vastaan,
mutta harjaantumattomia kun olivat, eivät he mitään voineet. Suomen
lopullinen valloitus ei sen vuoksi käynyt vaikeaksi Venäläisten
taas tänne hyökätessä, varsinkin kun kenraali Lybecker uudestaan v.
1712 oli saanut ylipäällikkyyden. Sotaväki, noin 7,000 miestä, oli
muutenkin kurjassa tilassa ja epätoivoisena, ja päällikkö, johon
heillä ei luottamusta ollut, teki asian vielä pahemmaksi.
Jo v. 1712 tuli Venäläinen sotajoukko, 16,000-miehen suuruinen
Suomeen, mutta se onneksi palasi syyskuussa takaisin, vaikka Lybecker
jo oli aikeessa Kymi-joelta peräytyä heidän tieltään.
Seuraavan vuoden toukokuussa tehtiin uusi retki. Talven kuluessa
oli tsaari valmistanut uutta yritystä ja hän oli itse niiden 200:n
kaleerilaivan mukana, jotka tulivat Helsinkiä piirittämään. Tässä
kaupungissa oli paljon makasiineja täynnä ruokavaroja ja Kaarlo
Armfeltin, jolla oli komennossaan 1,500 miestä, tuli puolustaa
kaupunkia. Lybecker oli itse Porvoon seuduilla varsinaisen armeijan
kanssa. Mutta puolustaa Armfelt ei Helsinkiä voinut. Tsaarilla oli
ainakin 12,000 miestä ja hän toi ne maalle kaupungin länsipuolella,
jonne ei varustuksia ollut jouduttu tekemään. Armfeltilla ei muuta
keinoa ollut kuin ryhtyä ikävään tehtävään; hän käski kaupungin
asukkaita korjata omaisuudestaan minkä voivat, sytytti makasiinit
tuleen, jott'ei vihollinen niitä saisi, ja lähti Lybeckerin luo.
Lybecker ei vastarintaan uskaltanut ryhtyä, kulki joukkoineen
paikasta toiseen tietämättä mitä olisi tekeminen; ja vihdoin hän
Uudeltamaalta rupesi vetäytymään sisämaahan päin Hämeenlinnaa kohden.
Venäläiset saivat sillä välin koko Etelä-Suomen haltuunsa, ottivatpa
pääkaupungin Turunkin elokuun lopussa.
Sillä välin erotti Ruotsin hallitus kuitenkin Lybeckerin
päällikkyydestä; oli näet niin paljon valituksia lähetetty hänen
johdostaan; muiden mukana piispa Gezelius oli syyttäjien joukossa.
Kaarlo Armfelt, urhoollinen soturi, tuli sijaan, mutta hänkään ei
enää voinut maata pelastaa, vaikkapa hän sotamiestensä antoikin
tapella. Pälkäneelle oli puolustusjoukko vetäytynyt ja yli-amiraali
Apraksin seurasi Venäläisineen jälessä. Armfelt aikoi tehdä
peräytymisestä lopun ja ryhtyä vastarintaan Kostian virran takana,
joka yhdistää Pälkäneveden ja Mallasveden toisiinsa. Apraksin
rakennutti lauttoja ja toi niillä väkeänsä yli toisesta paikasta
kuin Armfelt oli odottanutkaan. Hän ryhtyi estämään tehden kauan
aikaa vastarintaa; mutta ei auttanut; ylivoiman alta oli väistyminen.
Koko armeija oli vähällä joutua saarretuksi. Sen vuoksi se lähti
pakenemaan, ja pako oli niin kiireinen, että koko joukko hajaantui;
vasta Etelä-Pohjanmaalla se saatiin kootuksi. Täällä oli seuraavan
vuoden helmikuussa viimeinen ponnistus. Ruhtinas Galitsin, joka
nyt oli Venäjän joukkojen ylipäällikkö, toi sinne noin 12,000
miestä Porin seuduilta, jossa hän oli ollut talvea. Armfelt ryhtyi
taisteluun Isossa Kyrössä Napuen kylän luona, vaikka hänellä oli
tuskin 6,000 miestä. Tappelun kestäessä sattui vielä se paha
onnettomuus, että ankara lumituisku tuprusi lunta vasten Suomen
joukkojen kasvoja. Syytetäänpä sitäkin, ettei ratsuväen päällikkö de
la Barre tehnyt tarpeellista vastarintaa, vaan jo tappelun alussa
lähti väkineen pakenemaan. Armfelt ei kuitenkaan häntä syytä, vaan
Venäläisten ylivoiman, lumituiskusta syntyneen haitan, mutta ennen
kaikkea Jumalan salliman sanoo hän tappion matkaan saattaneen.
Napuen tappelun kautta oli Pietari päässyt Pohjanlahteen saakka.
Armfelt vetäytyi Ruotsin puolelle; ja nuo kaksi linnoitusta Kajaani
ja Savonlinna, jossa vielä oli puolustajia, valloitettiin pian sen
jälkeen. Koko Suomi oli tsaarin määrättävissä.
Kova oli se aika, jota maamme nyt seitsemän vuotta sai kestää.
Kansan nimitys "iso viha" sen tarpeeksi osottaa. Ensi aluksi sotaväki
vaan vallitsi; se kokosi verot, joita määrättiin; se harjotti sen
lisäksi paljon mielivaltaa ja julmuutta, rääkäten kauheammalla
tavalla ihmisiä. Virkamiehet ja monet muutkin olivat paenneet,
vihollisen julmuutta peläten, Ruotsin puolelle; ainoastaan useat
papit pysyivät uskollisina seurakunnissaan; yliopisto, koulut
y.m. laitokset olivat lakanneet toimimasta; kauppaa ei ollut,
maata ei entiseen tapaan voitu viljellä, sillä paljon oli miehiä
sodassa kaatunut tai vankeuteen viety. -- V. 1717 määrättiin tänne
hallitusmiehiä Viron ja Liivin aatelistosta, ja kenraalikuvernööriksi
eräs Venäjän palvelukseen mennyt Kaarle XII:nen entinen henkivartia
Kustaa Otto Douglas. Mutta olot eivät paljon helpommaksi nytkään
tulleet; verot olivat suuret köyhälle kansalle, mielivaltaa soturien
puolelta oli yhäti kestettävä, vaikka ylipäällikkö ruhtinas Mikael
Galitsin, suopea ja ihmisystävällinen mies kun oli, koetti sitä
estää. Douglas taas oli ankara, itsekäs ja tyly sekä pani kovuudella
kaikki määräykset täytäntöön. Suomesta vietiin esim. äärettömän
paljon hirsipuita Räävelin ja muiden kaupunkien satamatöitä varten;
talonpoikien täytyi hakata ja sitten kuljettaa ne meren rannikolle.
Niiden täytyi olla alituisesti kyyditsemässä Venäläisten tavaroita,
hankkia ruokavaroja niiden hevosille; vielä vaadittiin käsityöläiset
kaleerilaivoja rakentamaan tai korjaamaan y.m. samantapaisia
rasituksia. Pietari, joka hyvin ankarasti vaati omalta kansaltaankin
valtion eduksi uhrauksia, vaati vielä enemmän voitetulta kansalta,
varsinkin koska hän ei vastaisuudessa sitä valtaansa aikonut
yhdistääkään. Se teki "ison vihan" vielä kovemmaksi.
Samana vuonna kun Napuen tappelu oli pääsi Pietari valtiaaksi
myöskin Ruotsin entisillä merillä, ja se hänelle vielä suuremman
ilon tuotti. Tsaari oli itse laivastoineen tullut Hangon seuduille;
siellä hän tapasi Ruotsin laivaston amiraali Niilo Ehrensköldin
johdossa. Pietari hyökkäsi sen päälle heinäkuun 27 p:nä, voitti
ja otti vangiksi muun muassa itse johtajankin. Tämä oli Pietarin
ensimmäinen merivoitto, ja sen vuoksi pidettiin Pietarissa suuret
juhlallisuudet. Siinä oli laivoja osaa ottamassa, siinä oli
kunniaportteja. Pidoissa piti tsaari itse puheen Ehrensköldille,
kiittäen hänen urhoollisuuttaan; Ehrensköld puolestaan lausui myöskin
kunnioituksensa tsaarille. Senaatti nimitti tsaarin tämän voiton
johdosta vara-amiraaliksi.
* * * * *
Kuten äsken mainitsimme oli Pietarilla myöskin sotajoukkoja Saksassa:
täällä hän pyrki yhä kauemmas Euroopan sydämeen. Jo v. 1711 oli
hänen joukkonsa yhdessä Tanskan ja Saksin kuninkaan joukkojen
kanssa Stralsundin kaupunkia piirittämässä; sitä ei tällä kertaa
saatu kuitenkaan valloitetuksi. Tsaari, joka seuraavana vuonna
1712 itse tuli tänne, syytti sangen ankarasti Tanskan Fredrikiä
toimettomuudesta, koska ei sen enempää oltu aikaan saatu. V. 1713
tsaarin joukot jo ovat Holsteinissa, jossa hän Schwalbstadtin luona
voitti Ruotsalaiset. Stettinin tärkeä kaupunki antautui hänelle
samana vuonna. Toipa hän laivojansakin jo Itämeren eteläpäähän. V.
1716 puuhaili tsaari itse suurta yritystä Etelä-Ruotsiin; se raukesi
kuitenkin.
Mutta Venäläisten suuri mahti ja nopea eteneminen rupesi herättämään
pelkoa Länsi-Euroopan valloissa, yksin hänen liittolaisissaankin.
Tsaari esiintyi liian vaativana ja käskevänä. Puola varsinkin
sai siitä kärsiä. August-kuninkaalle oli Pietari alkuperäisessä
sopimuksessa luvannut Liivinmaan, mutta kun se oli valloitettu, ei
hän sitä jättänytkään hänelle. Puolassa oli aina Pietarin joukkoja,
ja hän vaati maasta varoja niiden ylläpitämiseen. Niinpä v. 1716,
jolloin tsaari teki pitkän matkan ulkomaille, tarkasteli hän Danzigin
luona erästä sotajoukon osastoa, joka siellä oli 10,000 miehen
suuruisena; samassa vaati hän kaupungilta pakkoveroja. Huhuna kulki,
että hän aikoi itse ruveta Puolan kuninkaaksi. Pohjois-Saksassa hän
samaan aikaan tavotteli jotakuta ruhtinaskuntaa itselleen. Tanskan
ja Preussin hallitsijat pelkäsivät, että tsaari rupeaisi heitä
kohtelemaan samalla tavalla kuin August II:sta.
Tämän johdosta aljettiin vaatia että Venäjän joukot lähtisivät
Saksasta pois; koetettiin niin paljon kuin mahdollista tehdä esteitä
heidän toiminnalleen. Kerrotaanpa Englannin kuninkaan antaneen
laivastonsa päällikölle käskyn, että hän ottaisi tsaarin laivoineen
vangiksi ja toisi hänet Englantiin. Molemmat laivastot olivat näet
yhdessä toimimassa Ruotsia vastaan. Tätä ei kuitenkaan täytäntöön
pantu. Ja valtiollisella välityksellä saatiin asiat sovitetuksi.
Näihin aikoihin v. 1716 ja 1717 Pietari teki toisen yhtä pitkän
matkustuksen Euroopan maissa kuin v. 1697. Hän oleskeli jonkun aikaa
Saksan kylpypaikoissa terveyttään hoitamassa, kävi Amsterdamissa,
jossa hän teki Ranskan ja Hollannin kanssa sopimuksia. Pariisissa
hän viipyi puolitoista kuukautta; siellä hänelle osotettiin suurta
huomiota ja kohteliaisuutta. V. 1697 Venäjän tsaari esiintyi
Euroopassa ilmiönä, jota kummeksien katseltiin, mutta 1716 hän
oli Euroopan ruhtinas, jonka sanoilla valtiollisissa asioissa
oli ratkaiseva paino. Hänelle pidettiin suuria juhlia; yksin
Pariisin vanha yliopistokin pani hänen kunniakseen juhlan toimeen;
muistorahoja lyötiin hänen käyntinsä johdosta j.n.e. Ja Ranskan
hallitus lupasi olla välittämässä rauhaa Ruotsin kanssa. Se oli
tärkeätä, sillä rauhaa Pietari jo halusikin.
Joka taholla oli siis Venäjän asema muuttunut sille edulliseksi; sen
sotajoukot, laivasto oli saanut voittoja; sen valtiomiehet ajoivat
hyvin sen asioita; sen mahti paisui yhä suuremmaksi.