Toukokuun 1 p. 1709 ryhtyi Kaarle XII piirittämään Pultavan
varustettua kaupunkia Vähässä-Venäjässä. Hänen sotajoukkonsa
oli edellisen vuoden kuluessa sulautunut 20,000:teen mieheen ja
niistäkin oli joku tuhat sairaana. Näiden lisäksi oli noin 10,000
saporogilaista kasakkaa, jotka olivat hänen kanssaan tehneet liiton.
Kanuunista oli ainoastaan 30 jäljellä; suurin osa oli matkalla jäänyt
Liettuan soihin; ruutia oli sangen vähän ja sekin melkein kelvotonta,
koska matkalla oli kostunut. Sen vuoksi täytyikin Ruotsin kuninkaan
vastoin tapojansa ryhtyä pitkälliseen piiritykseen, sillä tällaisilla
voimilla ja sotavarustuksilla ei hänkään voinut rynnäkköä ajatella.
Venäjän joukot, jotka olivat seuranneet Ruotsalaisia ja toukokuussa
asettuneet noin penikulman päähän varustettuun leiriin, oli yhteensä
ainakin 60,000 miestä, toiset sanovat niitä olleen 80,000; sen
lisäksi lähes 100 kanuuna, hyvät ampumavarastot ja ruokavaroja
tarpeeksi. Ruotsin joukot kaivoivat juoksuhautoja ja lähentelivät
niitä myöten kaupunkia. Pultavassa kävi olo puolustajille
tukalaksi. Tyhjien pommien sisässä, joita kaupungista ammuttiin
yli Ruotsalaisten leirin, annettiin kirjelipuilla tietoa tilasta
Venäläisten leiriin; kruuti- ja muonavarat rupesivat loppumaan.
Pietari oli itse saapunut kesäkuussa joukkojensa luo ja tahtoi
mielellään pelastaa kaupungin. Mutta ratkaisevaan tappeluun oli hänen
ryhtyminen, ennenkuin saattoi Pultavan puolustajille apua tuoda,
Ruotsin joukot kun olivat hänen joukkojensa ja Pultavan kaupungin
välillä. Sellainen oli kuitenkin pelko vielä Kaarle XII:nen armeijaa
kohtaan, vaikkapa se olikin niin kurjassa tilassa, että tsaaria
kauan aikaa arvelutti tappeluun ryhtyä. Vasta saatuansa tietää, että
Ruotsin kuningasta oli pahasti jalkaan haavoitettu ja sentähden
kykenemätön itse toimintaan, päätti hän antautua ratkaisevaan
taisteluun. Ruotsin joukko oli myöskin halukas viimeiseenkin
ponnistukseen, sillä sen asema oli tukala; puutteet ja kärsimiset
pakottivat sotamiehiä toivomaan leipää tai kuolemaa, ja ilman
taistelua ei minkäänlaista muutosta ollut toivottavissa.
Ruotsalaiset taistelun alkoivatkin. Kesäkuun 27 p. kutsui kuningas
Rehnsköldin ynnä muut kenraalit luoksensa ja vuoteellaan maaten hän
määräsi, että seuraavana aamuna oli taisteluun ryhdyttävä. Rehnsköld
sai ylijohdon, sillä Kaarle XII ei itse kyennyt hevosen selkään
nousemaan. Saman päivän illalla ilmotettiin myöskin sotamiehille,
että aamulla varhain oli vihollista vastaan mentävä.
Kesäkuun 28 p. oli ratkaiseva päivä, Jo k:lo 4 aamulla lähtivät
Ruotsin joukot liikkeelle; niitä oli vaan noin 13,000 miestä, muut
olivat vallihaudoissa tai kuormaston luo jätetyt. Ampumavarastot
olivat huonot, kuten mainittiin, joten he pian olivat pakotetut
ryhtymään miekka kädessä käsikahakkaan. Ja vanhaa urhouttaan he
kyllä osottivatkin. Tappelun alku näytti lupaavan Ruotsalaisille
voiton; he karkottivat Venäläisten ratsuväen ja aikoivat rynnätä
tsaarin varustettuun leiriin. Silloin aikoi Pietari joukkoineen jo
paeta. Mutta pian asiat muuttuivat. Ruotsin joukot hajosivat liian
etäälle toisistaan ja kun koko tsaarin suuret voimat tulivat esille,
kävi asema Ruotsalaisille tukalaksi. Eräs osasto, jossa oli kuusi
pataljoonaa kenraalimajuri Roosin johdossa, joutui saarretuksi;
koko osasto joko kaatui tai joutui vangiksi. Venäjän lukuisat tykit
tekivät ääretöntä tuhoa, jota vastaan urhoollisuus toiselta puolen ei
mitään saanut aikaan. Näyttipä lopulta siltä kun koko Kaarle XII:nen
sotajoukko olisi siinä paikassa auttamattomasti hukassa.
Venäjän tsaari oli koko tappelun ajan saapuvilla, kehottamassa
ja järjestämässä. Että hän ei vaarallisempia paikkoja välttänyt,
osottaa se, että yksi kuula meni hänen hattunsa läpi, toinen sattui
satulaan; mutta mielenmalttiansa hän ei menettänyt. Kaarle XII oli
myöskin taistelukentällä, vaikk'ei johtamassa; hän oli laitattanut
itselleen kantotuolin, jolla hän kulki. Kuulat sinkoilivat hänenkin
ympärillään. Toinen hevosista, jotka tuolia kannattivat, ammuttiin jo
tappelun alussa kuoliaaksi. Sen jälkeen hänen henkivartiansa ottivat
kantaakseen tuolin; niistä useimmat kaatuivat ja vihdoin ammuttiin
koko tuoli pirstaleiksi, jonka jälkeen kuninkaan täytyi nostattaa
itsensä hevosen selkään.
Sillä välin oli jo tappelun päätös ratkaistu. Venäläiset olivat
karkottaneet Ruotsin joukot; tuhansia oli kaatunut, toisia joutunut
vangiksi, joiden joukossa ylipäällikkö Rehnsköld ja kuninkaan
sihteeri Piper. Muut lähtivät pakenemaan. Venäläiset eivät voiton
riemussaan onneksi heti lähteneet hätyyttämään Ruotsalaisten leiriä;
silloin jo olisi kaikki, itse kuningaskin, joutunut Venäläisten
käsiin.
Kenraali Lewenhaupt sai armeijan tähteet kerätyksi kuormaston luo;
ja heti aljettiin pakoon valmistautumaan. Itäänpäin kuljettiin
kolme päivää yhtämittaa. Silloin saavuttiin leveän Dniepr-joen
rannalle siinä kohdassa, jossa Vorskla-niminen syrjäjoki siihen
purkaa vetensä. Siitä olisi ollut yli mentävä, jotta olisi päästy
turviin läheiselle Turkin alueelle, mutta huomattiin että siltaa
ei ollut, ja vielä kyläkin, joka siinä oli ollut, oli hävitetty.
Tsaari oli antanut sen jo ennakolta varoksi hävittää, ettei lautan
aineita olisi saatavissa. Siihen oli siis pysähtyminen. Löydettiin
kuitenkin pari venettä, jotka sidottiin yhteen; kuninkaan ajoneuvot
sovitettiin niiden päälle ja hän pääsi siten yli. Vastenmielisesti
Kaarle XII kuitenkin sotajoukostaan erosi ja monta kehotusta
tarvittiin, ennenkun hän saatiin taipumaan. Mazeppa pääsi virran
yli kolmannella veneellä ja sai vielä osan aarteistaankin muassaan.
Uimalla useat koettivat pelastua, luottaen hevostensa voimiin;
muutamille se onnistui, mutta monet myös hukkuivat virtaan. Noin
1,500 miestä Ruotsin armeijasta pääsi yli sekä pari tuhatta kasakkaa.
He pelastuivat Turkin valtakuntaan, jonne Kaarle XII asettui olemaan.
Mutta armeijan suurin osa jäi virran toiselle rannalle.
Lewenhauptille jätti kuningas lähteissään ylipäällikkyyden. Tarkotus
lienee ollut, että olisi vastarintaa tehty, mutta sen huomasi
Lewenhaupt turhaksi; järjestys oli kadonnut ja useat karkailivat
pois. Kun Menschikov heinäkuun 1 p. ilmestyi 9,000 ratsumiehellä
mainitun virran luo Perevolotshnan kylän luona, suostui Lewenhaupt
kirjottamaan nimensä antaumissitoumuksen alle. Sotamiehistä oli tämä
niin heidän kunniaansa alentavaa, että monet syöksyivät virtaan
päästäkseen tästä häpeästä; samoin tekivät useat kasakoista, he taas
välttääkseen ankarata rangaistusta. Mutta noin 15,700 miestä siinä
antautui tsaarin armoihin; niistä 930 upsieria. Samoinkuin 9 vuotta
aikaisemmin Venäjän joukot Narvan luona jättivät aseensa Kaarle
XII:lle, niin nyt Ruotsin joukot kulkivat ruhtinas Menschikovin
ohi ja jättivät aseensa ja lippunsa hänen jalkainsa juureen. "Niin
hävisi", kirjottaa tsaari voitonriemussaan, "sama armeija, joka
Saksissa ollessaan oli herättänyt kauhua koko Euroopassa, Venäläisten
käsiin".
Pultavaan hautaantui Kaarle XII:nen sotamaine ja Ruotsin suuruus.
Sen armeijan kohtaloa, joka viimeiseen asti oli tätä suuruutta
ylläpitänyt, tahdomme vielä vähän seurata senkin jälkeen kun se oli
voittoja lakannut saamasta ja pitkällisessä vankeudessa tuomittu
olemaan.
* * * * *
Pultavasta vietiin vangit eri osastoissa sisämaahan päin ja
joulukuussa olivat ne Moskoovassa, jossa tsaari vietti saman
kuukauden 22 p:nä suuren riemujuhlan Pultavan tappelun johdosta.
Ruotsalaiset vangit olivat näet mukana juhlan komeutta lisäämässä.
Siinä kanuunat, sotaliput ynnä muut voiton merkit. Seuraavan vuoden
alussa hajoitettiin upsierit ja myöskin sotamiehet eri osiin
valtakuntaa. Mutta kun Kasanissa v. 1711 oli tullut ilmi suuri
karkaamisen yritys, vietiin vangit kauemmaksi, suuri osa upsiereista
Siperiaan, jotta he olisivat kauempana kotimaastaan ja toisistaan.
Tobolskin kaupungissa yksin oli lähes 900 upsieria. Papit jaettiin
eri paikkoihin, jottei vankien tarvinnut olla ilman sielunhoitoa. Sen
olivat vangitut kenraalit Rehnsköld ja Piper saaneet aikaan, jotka
muutenkin pitivät paljon huolta vangeista esitellen tsaarille heidän
tarpeitaan.
Paitsi näitä Pultavan tappelun jälkeen vangittuja oli vangiksi
jo ennen kuljetettu paljon ihmisiä koko sodan kestäessä sekä
sotamiehiä että muitakin asukkaita kaupungeista ja maalta, joten
niitä oli yhteensä useita kymmeniä tuhansia, hajotettuna ympäri
Venäjän laajaa valtakuntaa. Kaikkien olo oli hyvin huono. Upsieria
ei tavallisesti pakotettu työhön, mutta niiden toimeentulo oli
tukala. Venäjän valtion puolesta maksettiin heille hyvin vähän ja
kotimaasta harvoin saapui varoja, jonka vuoksi heidän täytyi tuumia
toisia elinkeinoja. Monet rupesivat jotakin käsityötä harjoittamaan;
he valmistivat kulta- ja hopea-astioita, nikkarin-, sorvarin-,
suutarin-ammattiin kuuluvia töitä; toiset rupesivat korttia
valmistamaan, muutamat punoivat koppia j.n.e. Löytyipä parturia,
hattumaakaria ja ravintolanpitäjiäkin heidän joukossaan. Jotkut
menivät kauppa-apulaisiksi. Muutamat perustivat kouluja, joissa
rupesivat oppia jakamaan. Esimerkiksi Tobolskissa perustettu koulu
saavutti suuren maineen.
Huonompi kuin upsierien oli sotamiesten sekä muiden vangiksi vietyjen
asukkaiden tila. Ne joutuivat myöskin pitkin koko laajaa Venäjän
valtakuntaa hajoitetuksi. Vieläpä niitä myytiin Persialaisille ja
Turkkilaisille, ja joutuivat siten vielä kauemmaksi. Venäjällä
toiset olivat valtion töissä, toiset taas yksityisten tiluksilla.
Pietari käytti niitä näet niinkuin omia talonpoikiaankin yleisissä
töissä: kanavia kaivamassa, satamia ja laivoja rakentamassa, linnoja
varustamassa; varsinkin Pietarin kaupunkia rakennettaissa käytettiin
paljon sotavankia. Huono hoito ja ruoka surmasi paljon. Ne vangit
taas, jotka joutuivat bojaari tiluksille maata viljelemään, tulivat
samallaisen kohtelun alaisiksi, kuin Venäjän talonpojat olivat. Tylyt
voudit olivat aina ruoska kädessä heidän työtään valvomassa.
Suurin osa vangiksi joutuneista hävisi ikuisiksi ajoiksi teille
tietämättömille; varsinkin niiden, jotka joutuivat kauaksi oli
vaikea palata. Monet olivat kääntyneet kreikan-uskoon sekä
perehtyneet uusiin oloihin, eivätkä rauhan tultua enää tahtoneet
palata; usein Venäläiset tahtoivat myöskin estää heidän paluutansa.
Monet upsiereistakin olivat vapaaehtoisesti antautuneet tsaarin
palvelukseen ensiksi tehtyään hänelle uskollisuuden valan. Heillä
kun oli huono olo ja tsaari taas lupasi heille, niinkuin muillekin
ulkomaalaisille hyviä virkoja ja suuria etuja, suostuivat he jäämään
hänen virkakuntiinsa. Kun rauha v. 1721 tehtiin, saivat vangit
oikeuden palata kotimaahansa, ja silloin niitä joukottain nähtiinkin
paluumatkalla, mutta kuten mainittu, suuri osa jäi ainiaaksi enää
kotimaatansa milloinkaan näkemättä.