Kun tieto oli levinnyt siitä, että August II oli tehnyt rauhan Kaarle
XII:nen kanssa, arvasi Pietari, että nyt oli hänelle ratkaiseva hetki
tulossa. Kaikki sotapuuhat Itämeren maakunnissa jäivät toistaiseksi
ja aljettiin toisaalla varustuksia tekemään. Kaupunkien linnoituksia
Puolan rajalla ruvettiin parantamaan, varsinkin Kieviä; myöskin
Moskoovaa ja sen lähellä olevia kaupunkia varustettiin, virtojen
luona piti varustuksia tehtämän. Määräyksiä annettiin, että heti
Ruotsalaisten ilmaantuessa piti asukkaiden viedä karjansa ja muut
varansa pois, jotta ei olisi vihollisella niitäkään saatavissa.
Kaikkien tuli olla varuillaan pian sattuvaa suurta tapahtumaa varten.
Pietari saattoi ruveta Ruotsin kuningasta vastustamaan jo Puolassa ja
estää hänen tuloansa Venäjälle. Siitä olikin kysymys, mutta tsaari
ei tähän tuumaan uskaltanut ryhtyä. Kaarle XII:tta oli ympäröimässä
voittamattoman sankarin loisto; häntä vastaan ei uskallettu
ryhtyä julkiseen taisteluun; virtojen ylimenopaikoissa, nälkään
näännyttämällä piti hän voitettaman. Se oli Venäjän tsaarin tuuma.
Elokuussa v. 1707 lähti Kaarle XII vihdoin liikkeelle Saksista.
Hän marssi Puolaan ja oli siellä seuraavaan vuoteen asti. Aikaisin
keväällä v. 1708 meni hän Venäjän rajan yli, otti Grodnon kaupungin
haltuunsa, josta tsaari kahta tuntia ennen hänen tuloansa oli paennut.
Nyt oli Pietari masennettava ja Venäjän voima murrettava. Mutta millä
tavalla? Useat kehottivat Ruotsin kuningasta lähtemään Itämeren
maakuntiin, karkottamaan Venäläiset pois, riistämään heiltä takaisin
valloitetut paikat ja ennen kaikkia estämään uutta pääkaupunkia
syntymästä Neva-joen suuhun. Tämä suunnitelma oli Kaarle XII:kin
mielessä jonkun aikaa; mutta hän luopui siitä. Hän arveli näet, että
tuo kaikki olisi pian suoritettu, mutta sillä ei olisi Venäjän voima
tarpeeksi muserrettu; ja sen hän tahtoi tehdä. Sen vuoksi hänessä
pääsi vakaantumaan toinen paljon suuremmoisempi suunnitelma. Hän
tahtoi tunkeutua itse Venäjän sydämeen, ottaa sen vanhan pääkaupungin
haltuunsa, ja kun tsaari perinpohjaisesti oli masennettu, sitten
oli rauhanehdot määrättävät. Tuuma oli suuremmoinen, ja sentähden
se miellytti Kaarle XII:sta; sen lisäksi oli siihen muitakin
houkuttelevia syitä. Kaarle XII toivoi näet saavansa liittolaisia.
Turkin sulttaani oli osottanut ystävyyttä Ruotsin kuninkaalle; ei
ollut ollenkaan mahdotonta, että hän ryhtyisi yhdessä Ruotsalaisten
kanssa estämään Venäjän paisuvaa mahtavuutta. Olihan Pietari jo
riistänyt siltä sodassa Asovin tärkeän kaupungin ja linnoituksen ja
Tataarilaiset nykyisessä Etelä-Venäjässä, jotka olivat sulttaanin
alamaisia, olivat Venäjän hallitukselle suutuksissaan sen
mielivaltaisesta menettelystä sodan jälkeen, se kun oli anastanut
suuria maa-aloja.
Mutta varmempia takeita näkyi olevan kasakkain atamaanista
Etelä-Venäjällä Ivan Stepanovits Mazepasta.
Tämä mies on saavuttanut suuremman kuuluisuuden kuin moni muu
hänen asemassaan. Syntyänsä puolalainen aatelismies oli Mazeppa
Puolan kuninkaan Juhana Kasimirin hovissa sekä komeutensa että
hienojen seurustelutapojen vuoksi saavuttanut yleistä suosiota.
Mutta rakkauden seikkoihin jouduttuaan erään puolalaisen magnaatin
puolison kanssa, joutui hän pois koko isänmaastaan. Tuo aviomies,
jota hän oli loukannut, sidotutti hänet kostoksi ihka alastonna
hevosen selkään, joka lähti häntä kuljettamaan läpi metsäin ja
yli vuorten. Pahasti runneltuna pääsi hän tästä kovasta koston
rangaistuksesta kun muutamat kasakat, jotka tapasivat hänet tuossa
surkeassa tilassa puolikuolleena, irroittivat nuorat, joilla hän
oli sidottu. Kotimaahansa ei hän enää palannut, vaan asettui
Vähä-Venäjän kasakoiden päällikön eli atamaanin luo. Jonkun ajan
kuluttua hän itse nimitettiin tuohon tärkeään toimeen. Mazeppa oli
kopea, itsekäs, turhamainen mies; arvon ja kunnian saavuttaminen
oli hänen tarkoitusperänsä. Sen mukaan johti hän toimensa. Ja
itsekkäisiin tuumiinsa näkyi hänellä olevan tarpeeksi kannatusta
kasakoissa, ja tilaisuus hyvä, kun Ruotsin mahtava kuningas rupesi
lähentelemään Venäjän rajoja. Dniepr-virran ympärillä asuvat kasakat,
jotka ennen olivat olleet Puolan kuninkaiden alamaisia, olivat
Pietarin isän Aleksei-tsaarin aikana liitetyt Venäjän valtaan. Heidän
entiset vapaat laitoksensa oli silloin luvattu säilyttää. Mutta
Pietari suuri ei näitä annetuita lupauksia noudattanut. Kasakoita
pakotettiin varustustöihin, niinkuin muitakin, rekryytejä otettiin
heidän joukostaan, veroja kohotettiin j.n.e. Tämän johdosta olivat
kasakat tyytymättömiä; valituksia ja pyyntöjä esitettiin tavan takaa
Mazepalle: sanotaanpa muutamien kehottaneen häntä vapauttamaan
Vähä-Venäjä tsaarin vallasta.
Tähän vallitsevaan tyytymättömyyteen perustuen ja loukattuna siitä
että tsaarin mahtava suosittu Menschikov pyrki syrjäyttämään hänen
vaikutustaan, ryhtyi tämä 70-vuotias vanhus keskusteluihin sekä
Puolan vasta valitun kuninkaan Stanislaus Leczinskin että itse Kaarle
XII:nen kanssa. Eräs ruhtinatar Dolskij, älykäs ja juonikas nainen,
oli vielä häntä kiihottamassa. Ensin tapahtui se varovasti; Mazepa
horjui; hän teeskenteli samalla kertaa uskollisuuttaan tsaarille
kuin hän oli hänen vihollistensa kanssa salaisessa kirjevaihdossa.
Kauan aikaa pysyikin hänen kaksimielisyytensä salassa. Pietari
rankaisi ankarasti kaikkia, jotka syyttivät atamaania petollisista
juonista; niin lujasti luotti hän tähän mieheen. Vihdoin kuitenkin
tuli asia ilmi, ja Mazepan täytyi lähteä pois olopaikastaan sekä
saapui Ruotsalaisten leiriin Lokak. lopulla 1708, jolloin Kaarle
XII oli jo Ukrainan rajoilla. Mutta mukanaan hänellä oli ainoastaan
7,000 kasakkaa, vaikka hän 30,000 oli luvannut tuoda. -- Ruotsin
kuninkaalle Mazepan toimet ja juonet tuottivat enemmän haittaa kuin
hyötyä.
Tällä välin pitkitti Kaarle XII matkaansa yhä eteenpäin Venäjätä
kohden. Hän oli tehnyt Lewenhauptin kanssa keväällä v. 1708
täydellisen sotasuunnitelman, jonka mukaan kaikki Ruotsin sotavoimat
yhtä aikaa piti pantaman liikkeelle. Itse oli hänellä pääjoukko,
36,000 miestä, ja sen mukana hänen tuli tunkeutua Moskoovaan.
Kenraali Lewenhauptin, joka oli Liivinmaalla, piti lähteä sieltä
11,000-miehisen armeijan kanssa samaan aikaan ja yhtyä pääarmeijaan
sekä tuoda sillekin muonavaroja, niitä kun oli vaikea Venäjällä
saada. Kenraali Lybeckerin voimia Suomessa taas oli käytettävä
Inkerinmaalla samaan aikaan. Hänen tuli ahdistaa Pietarin vasta
varustettua kaupunkia Neva-joen suussa. Vieläpä piti Puolan
kuninkaankin ottaa samaan yritykseen osaa. Hän toivoi vielä,
että Krimin Tataarit, vieläpä Turkin sulttaanikin yhtyisi häneen
apujoukoilla.
Näin oli Kaarle XII suunnitellut tuon suuren aikeensa, jolla
Venäjän valtakunta oli perin pohjin masennettava. Se oli mahtava ja
älykkäästi ajateltu, niinkuin sota-asiain ymmärtäjät yksimielisesti
sanovat; mutta se ei kuitenkaan onnistunut. Se oli kyllä mahdollinen
toteuttaa, mutta niitä monia vaikeuksia, jotka saattoivat ilmaantua,
ei otettu lukuun. Katselkaammepa miten se päättyi.
Jo vuoden 1708 kuluessa näkyi pahoja enteitä. Kaarle XII joutui
yhä kauemmas Venäjän sisä-osiin. Liettuassa oli monia virtoja
esteenä, rämeet ja suot hankaluutta tekemässä; sen lisäksi koko
kesä niin sateinen, ettei miesmuistiin sellaista ollut sattunut.
Kulku kävi hitaasti huonojen teiden vuoksi, hevoset eivät tahtoneet
päästä eteenpäin; usein ne vaipuivat suohon melkein näkymättömiin.
Sotamiehet kärsivät äärettömästi jo tästä luonnonkovuudesta, mutta
vielä enemmän Venäläisten tekemästä haitasta. Vihollisen joukot
kulkivat edellä; usein he ryhtyivät pienempiin kahakkoihin, häiriten
Ruotsalaisten muutenkin hankalaa kulkua, mutta ei ratkaisevaan
taisteluun, jota Kaarle XII olisi toivonut. Palavien kylien tulen
heijastus osotti usein Ruotsalaisille mitä heidän oli odotettavissa,
kun eteenpäin pyrkivät. Sillat olivat hävitetyt, tiet hakatuilla
puilla tukkoon pantu. Ja kun kyliin tultiin, olivat ne joko
tuhkaläjänä tai kokonaan autioina. Asukkaat olivat paenneet pois ja
kätkeneet varansa maakuoppiin; sotamiehet eivät saaneet niitäkään
ostaa, ei leipää eikä juomaa. Syksyn kuluessa täytyi heidän
suurimmaksi osaksi syödä kasvien juuria, sieniä y.m., mitä metsissä
löysivät. Tämän kovan kesän ja syksyn jälkeen tuli ankaran kylmä
talvi, joka näytti voimaansa muuallakin. "Linnut putoilivat puusta",
kirjoittaa eräs, joka oli retkellä mukana, "jotta niitä saatiin
käsin kiinni niinkuin kesyjä eläimiä". Sotamiehet eivät saattaneet
tätä kestää; pitkin teitä niitä vaipui toinen toisensa perästä.
Nälkä ja kylmä se olikin, joka saattoi enemmän tuhoa Kaarle XII:sen
sotajoukossa, kuin monet tappelut.
Eikä vielä tässä kylliksi. Tulipa muitakin onnettomuuksia lisäksi.
Kuten mainitsimme, piti Lewenhauptin tuoda lisäväkeä ja elatusvaroja
Liivinmaalta. Mutta Kaarle XII oli liian kauaksi kulkenut, sillä
ennen kun Lewenhaupt pääsi yhtymään, olivat Venäläiset, joita johti
Pietari itse, hätyyttäneet häntä Liesna-joen luona. 11,000:sta
miehestä pääsi ainoastaan 7,000 perille; mutta vielä suurempi
onnettomuus oli se, että muonavarasto joutui Venäläisten käsiin.
Lewenhauptin joukot tulivat pääjoukkoon vaan kurjuutta lisäämään.
Kohta tämän jälkeen tuli toinen surusanoma Kaarle XII:nen leiriin.
Lybeckerin retki Pietaria vastaan ei onnistunut. Tämä kenraali,
joka on tunnettu meidän maan historiassa, oli kyllä ylpeä, mutta
huono päällikkö ja pelkuri. Venäläiset saivat hänet pelotetuksi pois
toimittamalla tahallansa hänen käsiinsä kirjeen, jossa kerrottiin,
että muka suuri Venäläisjoukko oli tulossa Inkerinmaalle. -- Turkin
sulttaani ilmoitti niinikään, ettei hän millään tavalla aikonut ottaa
osaa sotaan. Ruotsin kuninkaan täytyi siis luottaa yksinomaan omiin
voimiinsa.
Ja kaikista vastuksista huolimatta pysyi Kaarle XII tyyneenä;
järkähtämättä hitustakaan pitkitti hän kerran alottamaansa tietä.
Niiden neuvoja, jotka kehottivat häntä peräytymään, ei hän ottanut
korviinsakaan. Mutta sotamiehillä ei enää ollut samaa mieltä kuin
ennen; kärsiminen ja puute teki heidän ruumiinsa voimattomaksi ja
heidän mielensä alakuloiseksi; he nureksivat, että heitä kuljetettiin
yhä kauemmas kotoa ja varmaan kuolemaan. Heillä ei enää ollut samaa
varmaa voiton toivoa, joka ennen oli heitä elähyttänyt. Upsierit
taas olivat eripuraisia keskenään; he koettivat vahingoittaa toinen
toistansa; ja tyytymättömyys yhäti jatkuvaan sotaan ilmaantui
heissäkin. Ruotsin armeija oli jo masentunut, se oli jo rappiolle
joutunut ennenkun ratkaiseva taistelu tapahtui.
Tsaari oli yhäti pitänyt silmällä Ruotsalaisten kulkua ja pysytellyt
heidän läheisyydessään. Hänen joukkoansa olivat toisellaiset kuin 9
vuotta aikaisemmin Narvan edustalla. Hän oli yhäti ollut toimessa
ja etupäässä pitänyt sotalaitoksestaan huolta. Venäjän sotajoukko
oli sillä välin saanut enemmän taitoa, kuntoa sekä samassa itseensä
luottamusta, vaikka Kaarle XII ei kuitenkaan osannut tätä muutosta
tarpeeksi arvostella. Sitä paitsi luotti Ruotsin kuningas yhäti onnen
suosioon, joka tähän asti oli ollut hänen mukanaan. Pietari taas oli
käynyt ankaran koulun; varovaisesti ja hiljalleen oli hän ja hänen
valtionsa, kehittynyt; mutta hän oli oppinut yhä enemmän toivomaan ja
luottamaan omiin voimiinsa.
Toisellaisella kannalla olivat siis entisestään tositeossa olosuhteet
kun Pultavan luona taisteluun ryhdyttiin.