Tanskaan Kaarle XII ensin riensi joukkoineen, mutta tuskin oli hän
Seelannin saarelle ilmestynyt rohkean ylimenon jälkeen, ennenkun
Tanskan kuningas suostui rauhaan, sitoutuen noudattamaan Ruotsin
kuninkaan määräämiä ehtoja. Hän pelkäsi näet pääkaupunkinsa joutuvan
Ruotsalaisten käsiin. Tämä pikainen sodan päättyminen Tanskan
puolelta oli tärkeä Kaarle XII:lle, sillä hän saattoi nyt käyttää
kaikki sotavoimansa muita vihollisia vastaan.
Lokakuun 1 p:nä lähti Kaarle laivoillaan Etelä-Ruotsista ja saman
kuun 6 p:nä laskettiin ankkurit Liivinmaan rannalla Pernovan
kaupungin satamassa. Kuningas oli kahden vaiheella, pitikö hänen
ensin mennä Riikaa auttamaan, jota Puolan kuninkaan joukot
piirittivät, vai Narvaa kohden, jota tsaarin suuri armeija ahdisti.
-- Ennenkuin hän liikkeelle lähti, tuotiin hänelle sana, että Puolan
joukot olivat lähteneet Riian piirityksestä; ja silloin lähetettiin
5,000 miestä Liivinmaata suojelemaan, kuningas itse lähti Narvaa
vapauttamaan.
Narvan kaupunki oli varustettu paikka Suomenlahden rannalla Inkerin- ja
Vironmaan rajalla. Pietari tahtoi siitä saada sataman Itämerellä,
sen vuoksi ryhtyi hän sitä ensin valloittamaan. Kaupunkia oli
puolustamassa komentaja Rudolf Horn, jolla oli ainoastaan 1,800
miestä joukkonaan. Venäläisiä taas oli piirittämässä kaupunkia
noin 40,000 miestä. Ylipäällikkyyden sotajoukossaan oli Pietari
nytkin uskonut ulkomaalaiselle, eräälle ranskalaiselle herttualle
Kaarle Eugen de Croi'lle; hänen kanssaan hän nyt neuvotteli.
Gordon ja Lefort, tsaarin aikaisemmat neuvonantajat, olivat jo
poissa. Piiritysvalleja alkoivat Venäläiset rakentaa; juoksuhautoja
kaivettiin, joita myöten lähennettiin kaupunkia. Mutta yritys ei
onnistunut; kanuunat olivat huonoja, ruuti kelvotonta ja vielä
päälliseksi eräs ulkomaalainen upsieri, joka jo Asovin retkellä oli
ollut tärkeänä apumiehenä, karkasi Ruotsalaisten puolelle. Horn taas
puolestaan piti uskollisesti puoliaan, odottaen kuninkaan tuloa.
Pian tulikin Ruotsin pieni joukko näkyviin. Siinä oli ainoastaan
8,400 miestä, joista 3,200 oli Suomalaisia. Monta puutetta oli
armeija jo saanut matkallaan kärsiä; vaatteet olivat huonot ja
ohuet; yhtämittaiset sateet tekivät kulun hankalaksi ja yönvieton
tukalaksi, taivasalla kun oltiin. Mutta kuningas kulki johtamassa ja
vei eteenpäin. Pidettiin sangen vaarallisena, melkeinpä mahdottomana,
niin vähäisellä joukolla lähteä tappeluun viittä kertaa lukuisampaa
vihollista vastaan. Kaarlea koettivat hänen vanhat ja kokeneet
kenraalinsa, varsinkin Rehnsköld, siitä pidättää, siksi kun lisäväkeä
saapuisi. Mutta Kaarle ei kallistanut korvaansa sinne päinkään.
"Vaikkapa heitä olisi saman verran lisäksi", sanoi hän, "hyökkään
minä heidän päällensä, sillä minä tiedän, että Jumala on minun
kanssani ja oikea asia puolellani".
Kaarle oli niin varma voitostaan, että hän jo ennen tappelua lähetti
henkivartiarykmenttinsä Tarttoon pidättämään Venäläisiä pakomatkalla.
Narvan kaupunkia ruvettiin lähestymään; kahdessa paikassa oli
Venäläisiä etuvartijajoukkoja, joiden piti estää Ruotsalaisia
pääsemästä. Ne voitettiin helposti. Ja siten tultiin Narvan
edustalle. Venäläisten sotalinja, jonka toinen siipi ulottui
Narova-jokeen, oli noin puolta penikulmaa pitkä. Ruotsalaiset olivat
saaneet huhuina kuulla, että vihollisia oli 80,000 miestä ja 150
kanuunaa. Heitä itse siis olisi ollut kymmenen kertaa vähemmän ja
kaikki väsyneenä matkasta, läpimärkänä, nälissään, sillä Venäläiset
olivat jo ennen ryöstäneet ja paljaaksi tehneet kaikkia lähiseudut.
Hevoset tuskin saattoivat pystyssä pysyä, viiteen vuorokauteen
kun eivät olleet saaneet korttakaan suuhunsa. Mutta paluu oli jo
myöhäistä. Arpa oli heitetty. Tästä päivästä riippui koko Ruotsin
asema.
Mutta tämä Marraskuun 20 p. kallistui Ruotsin eduksi. Kuningas
järjesti sotajoukkonsa sotarintamaan, itse asettuen sille paikalle,
jossa hän arveli taistelun tulevan tulisemmaksi. Hän oli näet,
tarkastaessaan vihollisen asemaa, huomannut suuremman tykistön
keskikohdalla Venäläisten linjaa; siinä hän arveli tsaarin olevan,
ja sen hän tahtoi itse valloittaa. Mutta Venäjän tsaari ei enää
ollutkaan armeijassaan. Edellisenä yönä kerrotaan hänen tulleen de
Croi'n luokse sekä ilmottaneen hänelle olevansa pakotettu lähtemään
armeijasta pois ja jättävänsä ylipäällikkyyden hänelle. Syytä
tähän omituisen lähtöön ei tiedetä; muutamat lukevat sen tsaarin
pelkuriuden syyksi, toiset taas arvelevat, ettei hän osannut arvata
tappelun niin pian syntyvän, ja että hän lähti uusia joukkoja
keräämään. Mutta haitallisesti vaikutti oikean ylipäällikön puute
Venäjän joukoissa; de Croi'ta, ulkomaalainen kuin oli, sotamiehet
vihasivat: toiset upsierit eivät taas tahtoneet totella hänen
käskyjään; Venäjän joukossa vallitsi tyytymättömyys, nurja mieli ja
kateus, ja hajanaiseksi sen kautta toiminta muuttui.
Päivällisen aikaan äsken mainittuna päivänä hyökkäsivät Ruotsin
joukot, huutaen "Jumala kanssamme" vihollisten varustuksia kohden.
Samaan aikaan oli juuri ankara lumituisku tullut, joka vasten
Venäläisten silmiä tuprutti lunta, etteivät he saattaneet ollenkaan
nähdä Ruotsin joukkoja, ennenkuin ne jo olivat noin 50 askelen
päässä. Ruotsalaiset astuvat vallihautaan; siinä oli kyllä vettä
vyötäisiin asti, saviset ja vetiset reunat, mutta toiset tunkivat
päälle takaapäin, ja siten pian päästiin toiselle puolelle. Paalut,
jotka olivat Venäläisten leirin suojana, murrettiin. Neljännes tunnin
kuluessa oli tämä tapahtunut. Taisteltiin ankarasti; Venäläiset
puolustivat itseänsä hurjasti leirissään, mutta vähitellen rupesivat
he peräytymään sitä siltaa kohden, joka vei Narova-joen yli.
Silta meni tungoksessa rikki; väkeä putosi jokeen, jossa paljon
sai surmansa vihollisten kuulista. Ne taas, jotka eivät sillalle
rynnänneet, lähtivät leiristä avonaiselle tantereelle, jossa heitä
ammuttiin. Kun ampumavarat loppuivat Ruotsalaisilta, kulkivat he
pitkin vihollisen leiriä etsimässä uusia.
Aina iltaan asti kesti kiihkeä taistelu; Kaarle XII oli itse mukana,
missä taistelu oli hurjin. Sekasorto tuli iltahämärässä hyvin
suureksi. Tuskin enää tiedettiin, ketkä olivat vihollisia, ketkä
omia miehiä; kaksi rykmenttiä Ruotsalaisia esim. rupesivat ampumaan
toisiaan; paljon miehiä siinäkin kaatui ennenkuin erehdys huomattiin.
Suomalaiset taas, jotka kulkivat ryöstelemässä Venäläisten leiriä,
löysivät viinaa ja joivat humalaan itsensä sekä kulkivat huutaen ja
meluten suurissa joukoissa.
Sama sekasorto oli Venäläisten puolellakin alusta alkaen. Sotamiehet
olivat kyllä urhoollisesti taistelleet, mutta johto oli huono. Eräs
upsieri mainitsee, "että kaikki tungeksivat sikin sokin niinkuin
karjalauma, yksi rykmentti toiseen, ettei kahtakymmentä miestä voitu
järjestyksessä toistensa rinnalla pysyttää". Väitetäänpä sitäkin,
että sotamiehet käyttivät sekasortoa tyydyttääkseen kostonhimoansa
ulkomaalaisille, he kuin surmasivat useita omia upsierejaan.
Ne venäläiset, jotka eivät olleet paenneet, antautuivat vangiksi kun
olivat virran ja Ruotsalaisen leirin välillä, Muun muassa joutui
ylipäällikkö sekä useat muut upsierit Ruotsalaisten haltuun. Paljain
päin ja maahan asti kumartaen tulivat he Ruotsin kuninkaan eteen,
rukoillen henkeänsä häneltä. Jalomielisesti antoi Kaarle XII heille
vapauden, ja toiset saivat pitää aseensakin. Hän ei näet sotamiehistä
pitänyt lukua, mutta upsierit, joiden hyvästä johdosta kaikki
riippui, piti hän vankina.
Ruotsin nuori kuningas oli taas saanut loistavan voiton. Tämän
18-vuotiaan sankari-nuorukaisen maine kulki halki Euroopan; joka
taholla kuului hänen ylistystään. Hän oli muka nuori leijona, jonka
tuli hankkia oikeutta maailmaan ja voittoja rehellisille. Kukapa
voisi, niin sanottiin, vastustaa hänen voitokkaita aseitaan. Jumala
itse, niin hän itsekin arveli, johti hänen kättänsä.
Venäjän tsaari taas menetti suuressa määrässä arvoansa, jonka hän
ennen oli saavuttanut. Häntä ivattiinkin, varsinkin Ruotsissa. Narvan
tappelun johdosta lyötiin Ruotsissa monta muistorahaa, ja yhdessä
niistä esim. oli kuvattuna etupuolella Pietari lämmittelemässä
kanuunatulen ääressä; pommia viskeltiin kanuunista piiritettyyn
Narvaan; rahan ympärillä oli kirjoitus otettu Raamatusta: "Mutta
Pietari seisoi heidän luonaan ja lämmitteli itseänsä". Rahan toisella
puolella kuvattiin venäläisjoukkoa pakenemassa Narvasta; pakenevien
etupäässä on tsaari, joka viskaa pois miekkansa; lakkinsa on hän
hukannut ja nenäliinaa pitää hän silmillään. Rahan sivussa on
Raamatusta otetut sanat: "Ja Pietari lähti pois ja itki katkerasti".
Mutta Narvan tappelulla oli kokonaan päinvastainen vaikutus kuin
ensimmäisessä voitonriemussa voittajien puolella oli toivottu.
Kaarle XII:teen tämä helposti saatu voitto saattoi vielä enemmän
itseensä luottamusta ja halveksimista Venäläisiin, jotka kuitenkin
olivat hänen vaarallisimmat vihollisensa. Hän ei luullut heistä
mitään vaaraa olevan. "Ei ollut", sanoo hän ivallisesti, "mitäkään
huvia taistella Venäläisten kanssa; ne eivät tee vastarintaa,
niinkuin muut, vaan juoksevat matkaansa". Hän jätti Pietarin uusia
valmistuksia tekemään, arvellen milloin hyvänsä voivansa kukistaa
hänen joukkonsa. Siinä oli suurin erehdys; ja mainitaankin, että
hänen etevimmät kenraalinsa kehottivat häntä ensin perin pohjin
kukistamaan Venäjän voimat, sitten vasta olisi aika lähteä Puolan
kuningasta vastaan. Näin ei kuitenkaan käynyt.
XV. Pietari valloittaa Ruotsin Itämeren maakuntia. -- Kaarle XII
Puolassa.
"Ei saata ihmetellä, että tätä vanhaa, harjaantunutta ja paljon
kokenutta sotajoukkoa vastaan taistellessaan kokematon nuorukainen
joutui tappiolle", kirjottaa Pietari myöhemmin n.k. päiväkirjaansa,
puhuessaan Narvan tappelusta, tarkottaen luonnollisesti
kokemattomalla nuorukaisella omaa sotajoukkoansa. "Tosin kyllä",
jatketaan samassa päiväkirjassa, "oli tuo tappio meistä ikävä ja
raskas. Se näytti riistävän meiltä kaiken tulevaisuuden toivon,
sekä johtuvan Jumalan ankarasta vihasta. Mutta nyt, kun oikein
asiata ajattelemme, täytyy meidän olettaa sen johtuneen Jumalan
hyvyydestä eikä hänen vihastaan; sillä jos olisimme jo silloin
voittaneet, kun emme vielä paljon ymmärtäneet sota-asioita ja
valtion hallintoa, olisi tuolla onnella saattanut olla sangen huonot
seuraukset; sen Ruotsalaisten kohtalo osottaa... Mutta kun meidän
täytyi kestää tuo onnettomuus tai oikeastaan onni, teki hätä meidät
uutteraksi, työtelijääksi ja kokeneeksi". Eikä Pietari menettänytkään
mielenmalttiansa ja rohkeata luottamustaan; päinvastoin hänen
suuri toimintahalunsa ja tarmonsa tuli häviön jälkeen vielä
suuremmoisemmassa määrässä näkyviin. Heti ruvettiin uusia varustuksia
tekemään. Lähimpänä Viron- ja Liivinmaan rajoja olevia linnoituksia
varustettiin parempaan kuntoon, koska pelättiin Kaarle XII:nen
hyökkäävän Venäjän alueelle. Pietari itse johti varustustöitä
Pihkoovassa, Kaikki väki, naisetkin, pakotettiin ottamaan työhön
osaa. Laiskoja rangaistiin. Sotamiehiä harjoitettiin, uusia upsiereja
hankittiin ulkomailta. Kanoonia valettiin. Kirkonkelloja riistettiin
asemiltaan sitä varten. Kaikilla laivaveistämöillä puuhattiin entistä
vireämmin. Uusia veroja otettiin; luostarien täytyi jättää osa
omaisuudestaan. Sanalla sanoen Pietari antautui itse kokonaan toimeen
"koston aikaan saamiseksi"; hän vaati samaa kaikilta; yksityisten
edun täytyi väistyä.
Jo seuraavana vuonna olikin Pietari valmis ryhtymään taisteluun.
Mutta hänen ei tarvinnut taistella enää Kaarle XII:tta vastaan, sillä
hän oli lähtenyt pois, vieden paraat sotavoimat mukanaan Puolaan.
Itämeren maakuntiin oli Ruotsin kuningas jättänyt ainoastaan pienen
osan sotajoukostaan ja ylimääräisiä sotamiehiä täytyi ottaa sitä
varten valtakunnasta. Otettiin näet ensin yksi mies kahta ruotua
kohti, mutta kun tämäkin huomattiin riittämättömäksi, otettiin vielä
lisäksi kaksi kultakin kolmelta ruodulta jotta yhteensä tuli mies
kultakin ruodulta. Siten täytyi kunkin ruodun yhteensä pitää kaksi
sotamiestä. Nämät sotamiehet eivät olleet tarpeeksi harjaantuneita;
upsierit eivät myöskään olleet niin taitavia, kuin ne jotka kuninkaan
mukaan lähtivät Puolaan; eikä myöskään ollut tarpeeksi yhdenmukaista
toimintaa ja johtoa, kuningas itse kun oli kaukana. Varoja puuttui
niinikään, sillä kuningas tarvitsi itse mitä maasta saatiin.
Pian tulikin Ruotsalaisten heikkous näkyviin ja toisaalta taas
Venäläisten yhä kehittyvä etevyys. Näissä taisteluissa saivat
Venäläiset oppia parempaa sotataitoa Ruotsalaisilta. Venäjän
viholliset olivat siten heidän opettajansa, jonka opin nojalla he
vihdoin saivat heistä voiton. Jo seuraavana vuonna Narvan tappelun
jälkeen sai Pietarin kenraali Scheremetjev voiton Liivinmaalla
Erastvaren luona. Tsaari oli suuresti mielissään. Scheremetjeville
hän osotti suurta kunniaa; sotamiehiä palkittiin, ja Moskoovassa
pidettiin suuria voittojuhlia. Sen jälkeen seurasi voitto toisen
jälkeen; varustetut linnat ja kaupungit joutuivat Ruotsalaisten
käsistä. Kaikki Itämeren maakunnat hävitettiin julmasti sillä se
kuului sen ajan sodankäymistapaan. Niinpä käskee tsaari v. 1702
päällikkönsä Scheremetjevin hävittämään Liivinmaata niin kovasti,
ettei vihollinen missäkään saisi turvaa ja apua. Scheremetjev
panikin tsaarin käskyn kaikella ankaruudella toimeen. "Koko maa on
hävitetty", kirjoittaa hän, "niin ettei ole enää mitään hävitettävää;
sillä kaikki on erämaaksi muuttunut". Asukkaat vietiin vangiksi;
miehet vaimoineen lapsineen myytiin orjiksi Venäjän kaupungeissa.
Liivistä oli niitä otettu siihen määrään v. 1702, ettei sotajoukko
tahtonut riittää niitä vartioimaan. Ja niitä myytiinkin sen
johdosta hyvin halvasta. Lehmästä kun maksettiin 9 kop., maksettiin
Virolaisesta 10 tai 12 kop., mutta lapsi myytiin 1 kopeekasta.
Vangit joutuivat hajalleen pitkin Venäjän valtakuntaa mikä
minnekin, ja jäivät teille tietämättömille. Mutta olipa joku muita
onnellisempi. Pientä Marienburgin kaupunkia vallotettaissa joutui
muiden mukaan eräs nuori nainen vangiksi. Hän joutui ensin Pietarin
suositun ruhtinas Menschikovin luokse, mutta kun tsaari hänet siellä
näki ja oli häneen mieltynyt, otti hän hänet luokseen: ja tästä
tytöstä tuli myöhemmin Pietarin puoliso ja Venäjän keisarinna.
Narvan kaupunki ja linnoitus, jonka luona Pietari oli suuren
tappionsa kärsinyt, joutui v. 1704 hänen haltuunsa. Viekkautta
käytti hän siinä, joka osaksi onnistuikin. Hän tiesi näet, että
kaupungissa odotettiin apua Ruotsin kenraalilta Schlippenbachilta;
sen johdosta antoi hän pukea muutamien rykmenttien sotamiesten
Ruotsalaisten pukuun sekä hankki Ruotsin lippuja. Narvan puolustajat
luulivat silloin toivotun avun saapuvan; osa heistä tuli ilomielin
niitä ottamaan vastaan; mutta siellä toiset saivat kuoleman, toiset
taas joutuivat vangiksi. Muutamat pääsivät kuitenkin kaupunkiin
takaisin. Linnan päällikkö Horn puolusti itseänsä ankarasti, eikä
antautunut, vaikka Venäläisten päällikkö Ogilvy vaati sitä. Hän
lausui vastaukseksi Venäläisten antautumispyyntöön, että niinkuin
Jumala heitä oli auttanut Narvan luona ennenkin, hän nytkin heitä
auttaisi. Väkirynnäköllä vastattiin Venäläisten puolelta; ja Horn
ei voinut kaupunkia puolustaa. Tsaari oli sangen suuttunut Hornille
tästä sitkeästä vastarinnasta. Kaupunkiin tultuansa vaati hän hänet
luoksensa ja heti kun hän hänet äkkäsi lausui hän lyöden häntä: "Sinä
yksin olet syypää siihen, että näin paljon verta on suotta vuotanut.
Voimatonna kun jo kauan olit, olisi sinun pitänyt antautua. Se on
sodassa tapana". Lyöden verellä tahratun miekkansa pöytään jatkoi
hän vielä: "Katsoppas, tämä miekka on punainen, mutta se ei ole
punattu Ruotsalaisten verellä, vaan Venäläisten". Pietarin sanotaan
näet pistäneen venäläisiä sotamiehiä kuoliaaksi, kun he olivat
ruvenneet kaupungin asukkaita ryöstämään, vaikka hän oli ankarasti
sen kieltänyt. Kaupungin asukkaille hän lupasi turvallisuutta, mutta
Hornin täytyi 15 vuotta olla vankeudessa.
Narvan voitto saattoi Pietarin toiveet yhä suuremmaksi. "Tässä",
kirjoittaa hän eräälle korkealle virkamiehelle, "jossa Jumala meidät
neljä vuotta sitten kuritti, on hän nyt meille suloisen voiton
suonut".
Jo vuotta ennen oli hän valloittanut Neva-joen suussa erään pienen
Nevalinna-nimisen linnan ja kaupungin, joka tuli hyvin tärkeäksi koko
Venäjän seuraavassa oloissa. Se oli näet se paikka, jossa Pietarin
kaupunki nyt on. Heti sen valloitettuansa ryhtyi hän siihen uutta
pääkaupunkia rakennuttamaan. Tähän soiseen ja rämeiseen seutuun
kohosi pian suuria rakennuksia, palatsia, linnoja ja kirkkoja;
Venäjän laivoja rupesi kulkemaan Nevajoella. Retusaari eli Kronstadt
vähän matkan Nevan suusta Suomenlahdessa oli ollut metsäinen saari;
sielläkin ruvettiin varustuksia tekemään; siitä muodostettiin
Pietarin etu-varustus, jommoisena se vielä nytkin on. Mitenkä Pietari
tämän kaikki lujalla tahdollaan sai aikaan, kerromme tuonnempana.
Itämeren maakunnat joutuivat suurimmaksi osaksi tsaarin haltuun
näinä vuosina; Pähkinälinna, Tartto y.m. linnoitukset antautuivat;
ainoastaan Riika ja Rääveli jäivät vielä toistaiseksi Ruotsalaisten
omaksi.
* * * * *
Sill'aikaa kun Pietari valloitteli Itämeren maita Ruotsalaisilta,
oleskeli Kaarle XII sotajoukkoineen Puolassa. Jo vuonna 1701 oli
hän mennyt Väinä-joen yli Kuurinmaalle, karkottaen August II:sen
saksilaiset joukot edellään. Ruotsin maiden rajat olivat tältä
puolen nyt aivan turvassa; ja olisi kuninkaan sopinut taas kääntyä
Venäläisiä vastaan estääkseen heti alussa Pietarin suuria tuumia ja
varustuksia kehittymästä. Mutta Kaarle XII ei tätä vaaraa käsittänyt;
helpot voitot saivat hänen yhä enemmän luottamaan onnetarten
suosioon. Hänen suunnitelmansa saivat yhä suuremman muodon. Hän ei
tyytynyt siihen, mitä hänen valtakuntansa etu vaati, vaan hän rupesi
taistelemaan oman tarkoitustensa saavuttamiseksi. Hänen mielessään
vakaantui se ajatus, että petollinen August II oli pakotettava
luopumaan Puolan kruunusta ja toinen saatava sijaan. Sen kautta
oli Kaarle XII:nen oikeuden tunto tyydytetty. Hänen mielessään
kangasteli kenties sekin aatos, että hän saisi uudesta asettamastaan
kuninkaasta liittolaisen Venäjätä vastaan. Mutta se osottaa, ettei
hän tuntenut tarpeeksi Puolan valtiota. Puolan joukkoja hän kyllä
voitti toisen toisensa perästä, mutta maa ei sillä ollut kukistettu.
Voitot olivat petollisia. Sen oli jo hänen isoisänsä Kaarle X:s
saanut kokea. Hänkin oli voitokkailla sotajoukoillaan risteillyt
halki Puolan, mutta hävitetyksi hän ei sitä saanut, ainoastaan
heikonnetuksi. Puolan valtiolta puuttui näet yhteyttä; se ei ollut
sellainen luja yhteen sulautunut kokonaisuus kuin esim. Ruotsi tai
Tanska. Kuningas siellä oli, mutta hän oli voimaton; valtiopäivillä
asiat piti päätettämän; siellä olivat yksinomaan aatelismiehet ja
korkeimmat papit saapuvilla. Mutta valtiopäivätkin olivat voimattomat
toimintaan; sillä ei päätöstä saatu aikaan, ellei yksimielisyys ollut
täydellinen. Sen esti n.s. "vapaa veto-oikeus". Se taas saattoi
täydellisen hajaantumisen, riitoja ja puoluetaisteluja; se suuri
vapaus, joka muka oli olemassa, olikin ainoastaan vallattomuutta.
Puolan valtioruumiin eri osat olivat hajallaan, ja eri osia oli
mahdoton yht'aikaa tukahuttaa, ja vielä mahdottomampi oli luoda
tuosta höllästä valtiosta lujaa yhtenäistä liittovaltiota, niinkuin
Ruotsin kuningas kenties toivoi.
Kaarle XII samoili joukoillaan Puolassa paikasta toiseen viisi
vuotta väjyen Augustin kruunua; hän sai loistavia voittoja,
pakotti Puolalaiset luopumaan August II:sesta sekä valitsemaan v.
1704 erään Stanislaus Lecsinskin, joka kuului Puolan mahtavampiin
aatelissukuihin. Vaali ei kuitenkaan ollut yksimielinen, ja
ainoastaan Ruotsin sotajoukkojen pakotuksesta hän kuninkaaksi
huudettiinkin. Augustilla oli vielä sotajoukkoja ja hän oleskeli
Puolassa tämän jälkeen kaksi vuotta, jolloin hänen täytyi lähteä
perintömaahansa Saksiin. Mutta Kaarle XII ei häntä vieläkään jättänyt
rauhaan; hän seurasi häntä Saksiin, ja vasta siellä sai hän hänet
rauhaan taipumaan ja samassa luopumaan Puolan kruunusta v. 1706
Altranstadtin rauhassa.
Nyt oli Kaarle XII maineensa kukkulalla. Hän oli keskellä Euroopaa
suuri voitokas armeija mukanaan. Eipä siis kumma, että häntä
koetettiin saada sekaantumaan Länsi-Euroopan valtiollisiin asioihin.
Tähän aikaan käytiin toista suurta sotaa Länsi- ja Etelä-Euroopassa.
Useat Euroopan valtiot olivat yhtyneet taistelemaan mahtavata
ja ylpeätä Ranskan kuningasta Ludvig XIV:ttä vastaan; hän oli jo
masentumaisillaan. Sen vuoksi kääntyi hän Ruotsin kuninkaan puoleen,
tahtoen häntä puolelleen, niinkuin Ruotsin ja Ranskan sotavoimat
kolmikymmenvuotisessa sodassakin olivat ennen yhdessä taistellet.
Kaarle XII ei kuitenkaan ryhtynyt enää näihin asioihin, ja kaikki
hänen lähemmät neuvonantajansakin koettivat sitä estää. Oli aika
jo kääntyä Venäjätä vastaan ja kukistaa sekin niinkuin muidenkin
vihollisten oli käynyt.