Jo ennen kun rauha Turkin sulttaanin kanssa oli tehty, oli Pietari
kääntänyt huomionsa Itämereen päin, saadaksensa siellä satamia; hän
oli hankkinut liittolaisenkin itselleen sitä varten aljettavaan
sotaan Ruotsia vastaan. Ulkomaan matkalta palatessaan v. 1698 tapasi
hän Puolan kuninkaan August II:sen Ravassa. Täällä jo suunniteltiin
vastaista sotaa, mutta varsinaista sopimusta ei tehty, ennenkuin
seuraavana vuonna. Samaan aikaan saatiin Ruotsin kolmaskin naapuri
Tanskan Fredrik IV:s samaan liittoon.
Edellisten vuosisatojen kuluessa olivat Ruotsalaiset ja Venäläiset
monta kertaa olleet toisiansa vastassa sotatantereilla. Iivana
III, Iivana IV, Boris Godunov, Mikael Romanov ja Aleksei olivat
jo yrittäneet länteenpäin siirtää Venäjän rajaa päästäkseen meren
yhteyteen. Mutta ei se ollut onnistunut. Ruotsin harjaantuneemmat
sotajoukot, sankarikuninkaat Kustaa II Adolf ja Kaarle X Kustaa sekä
monet etevät sotapäälliköt niinkuin Pontus ja Jaakko de la Gardie,
Evert Horn y.m. olivat hankkineet voittoja Ruotsille. Ruotsi oli
näihin aikoihin mahtavimmillaan ja yksi Euroopan suurvalloista. Sillä
oli maita Itämeren kaikilla rannoilla; sillä oli hyvin järjestetty
sotalaitos sekä muutenkin hyvin järjestetyt olot. Mutta pian rupesi
tämä suuruus horjumaan. Ruotsin valtio oli liian pieni ja vähäväkinen
ylläpitämään näin suurta valtaa, varsinkin kun nuot voittomaat olivat
meren eroittamana emämaasta ja naapureina mahtavat kansat, jotka
odottivat vaan aikaa, jolloin saisivat menettämänsä alueet takaisin.
Ja tuohon he arvelivat nyt olevan sopivan ajan monestakin syystä.
Ruotsissa oli Kaarle XI:nen viimeisinä hallitusvuosina ollut suuret
ja kamalat nälkävuodet vv. 1695--97, jotka aineellisessa suhteessa
olivat sangen turmiolliset koko valtakunnalle. Sen lisäksi naapurit
toivoivat etua itselleen siitä tyytymättömyydestä joka Ruotsin
aatelistossa, etenkin Virossa ja Liivinmaassa, oli vallitsemassa.
Kaarle XI:s, joka oli ankara mies, oli näet tuntuvasti vähentänyt
aatelisten mahtia n.s. reduktsioonilla. Aikojen kuluessa, etenkin
edellisten sotien aikana, oli aatelisto saanut hallitsijoilta suuria
läänejä, joista he saivat verot nostaa ynnä muitakin oikeuksia.
Valtio menetti tämän kautta paljon tiloistaan, koska suuri osa
maata (Suomesta esim. kaksikolmannesta) oli täten jaettu; sen
lisäksi olivat talonpojat yhä enemmän joutumassa aatelismiesten
valtaan. Mutta Kaarle XI palautti läänitykset ankaruudella kruunulle
takaisin. Siitä tyytymättömyys. Itämeren maakuntain aateli
varsinkin siitä nurkui, sen suuri valta kun ulottui keskiajalta
asti; se piti reduktsioonia suorastaan vääryytenä. Yksi liiviläinen
aatelismies Juhana Reinhold Patkull esiintyi ennen muita maansa
aatelin asian-ajajana. Hän oli Tukholmassa pyytämässä hallitukselta
lievennystä; mutta siellä hän ei saanut mitään aikaan. Hän joutui yhä
kireämmälle kannalle Ruotsin hallituksen kanssa, jonka vuoksi hän
lähti kotimaastaan pois ja rupesi vehkeilemään entistä esivaltaansa
vastaan, sanoen ajavansa siten koko kotimaansa aateliston asiaa.
Patkull meni ensin Puolan kuninkaan palvelukseen, tarjoten
synnyinmaatansa hänelle; Liivinmaa olikin v:teen 1629 asti ollut
Puolan alusmaana. Samaan aikaan hän valitteli sopimuksia Puolan
ja Venäjän välillä; vähän myöhemmin hän kokonaan rupesi tsaarin
palvelukseen, ja oli hänelle suurena apuna valtion asioissa,
Venäjällä kun taitavia valtiomiehiä ei vielä ollut. V. 1706 hän
kuitenkin joutui Ruotsin kuninkaan haltuun ja hän tuomitutti hänet
valtion rikoksesta kuolemaan ja mestautti hänen kauheimmalla tavalla.
Tuo vastikään Ruotsin valtaistuimelle noussut nuori kuningas Kaarle
XII näytti naapuriruhtinasten mielestä sellaiselta, ettei hänestä
paljon vastusta sodassa olisi tuleva. Kaarle XII oli 15-vuotiaana
v. 1697 saanut valtion hallituksen käsiinsä, säädyt kun julistivat
hänet täysi-ikäiseksi, vaikka hän vasta 17-vuotiaana lain mukaan oli
oikeutettu hallitukseen ryhtymään. Eikä Kaarle XII:nen alku-hallitus
paljon takeita hänestä näyttänyt antavankaan.
Ensimmäiset hallitusvuotensa Kaarle XII, poika kun oli, kulutti
suureksi osaksi kaikellaisissa poikamaisissa huvituksissa. Jo silloin
tuli esille rohkeus, halu vaarallisiin yrityksiin, jota hän myöhemmin
sodissaan osotti. Mäenlaskut, hurjat ratsastukset, huimapäiset
jahdit, varsinkin karhujen hätyyttäminen, oli hänen huvinaan.
Anteliaasti jakoi hän suosituilleen niitä varoja, joita hänen isänsä
oli koonnut, jotta todellisen tarpeen tullessa rahat olivat lopussa.
Mutta alusta alkaen hän osotti myöskin käskeväisyyttä, itseensä
luottamusta, itsepäisyyttä ja kovuuttakin, jotka ominaisuudet olivat
loppuun asti hänen luonteensa selvimpänä tunnusmerkkinä. Hän ei
kuunnellut vanhojen ministerien neuvoja, kun hän itse toisin oli
mielessään päättänyt; hän nuhteli heitä ankarasti, jos he uskalsivat
vastaväitteitä tehdä hänen esityksiinsä. Mutta pian mairittelijat
pääsivät hänen suosioonsa.
Kaarle XII oli pienestä lapsuudesta asti tottunut näkemään
itsevaltaisen kuninkuuden majesteettia; tuo katsantotapa oli
imeytynyt hänen vereensä ja antoi yhä tukea ja vauhtia hänen
muutenkin itsepintaiselle luonteelleen. Hän tahtoi esiintyä aina
itsevaltiaana käskijänä; hänen tahtoansa ei kukaan saanut loukata tai
vastustaa; se oli hänen kuninkaallista arvoansa alentava. Ja tästä
arvosta hän oli arka. Kun hän kerran oli mielensä lausunut, ei hän
vaatinut ainoastaan, että kaikkein piti sitä noudattaa, vaan hän
pysyi itsekin siinä lujasti, vaikkapa asia muista olisi näyttänyt
mielipuolen työltä. Suorinta tietä oli kaikki pantava toimeen. Ei
diplomaattiset keskustelut eikä neuvottelut olleet hänen mieleensä;
hän piti niitä kujeina; valtiomiehiä ei hän läheisyydessään suosinut;
ne sekoittivat vaan hänen mielestään asiat; ne olivat kynällä
taistelijoita. Jos ei mahtisana auttanut, niin miekka kädessä Kaarle
XII ratkaisi asiat tahtonsa mukaan. Ja kun vihollista vastaan oli
asettuminen, ei hän katsonut missä oli mukavin, vaan missä suorin
tie; uhkarohkeat yritykset olivat hänelle mieluisia ja missä
vaara oli suurin, siellä hän tavallisesti itse oli saapuvilla.
Hän rupesikin lopulta pitämään itseään Jumalan suojelemana
henkilönä, jonka tehtävänä oli oikeuden turvaaminen maailmassa.
Eikä tämä Ruotsin "nuori leijona" mistäkään muusta huolinutkaan,
kuin siitä, mitä hänen käsityksensä mukaan oikeus ja rehellisyys
vaati. Kaikki valtion edut, maan kärsimiset ja rasitukset, miesten
hukka, eivät häntä liikuttaneet; valitushuutoja suotta tuotiin
hänen korviinsa; hän taisteli vaan kuin Sven Tuuva viimeiseen asti
askeltakaan väistymättä. Oma kunnia ja maineenhalu olivat tuskin
paljon vaikuttamassa, sillä yksityisenä ihmisenä hän esiintyi
vaatimattomana. Jumalan pelko, totuuden puolustaminen, rehellisyys ja
lujuus tekevät Kaarle XII:sta suuren henkilön, mutta valtiomiehenä ja
suuren valtakunnan kuninkaana onnettoman seikkailijan. Hänen sotiensa
seuraukset sen selvään osottavat.
Tällainen oli se mies, jonka kanssa Pietari kovimmat taistelunsa
taisteli ja josta hän viimein sai voiton.
Pietarin elämä oli myöskin alusta alkaen taistelua, jos ei aina
sotatantereella, niin toisaalla; hän taisteli vimmatun tavalla
kansansa raakuutta vastaan. Mutta aivan erilaiset olivat nämät
molemmat henkilöt, jotka ovat historian merkillisempiä. Kaarle
uhrasi kaikki luultua totuutta maailmassa toteuttaakseen, sen
edestä täytyi kaikkein väistyä; Pietari uhrasi taas kaikki oman
kansansa ja valtionsa eduksi; minkä hän piti sille hyvänä, sen
mukaan hän toimi. Tässä kohden ei Pietari säästänyt mitään. Omia
alamaisiaan hän ei säästänyt; itseään hän ei säästänyt; mutta hän ei
pitänyt lukua niistä keinoistakaan, jotka veivät tämän tarkoituksen
perille. Pietarin sanat ja lupaukset eivät olleet paikkaansa
pitäviä; ystäväänsä hän tahtoi käyttää hyödykseen. Teeskentely,
viekkaus ja petos olivat liiankin usein hänen toimissaan näkyvissä.
Venäjän tsaari oli ennen kaikkia valtiomies, jonka päämääränä on
edun saavuttaminen. Persoonalliset ominaisuudet eivät hänessä
myötätuntoisuutta herätä. Mutta hänen väsymätön lujuutensa ja
valtiollinen älynsä hänelle lopulta voiton tuottivat.
Näiden molempien miesten luonteet tulevat näkyviin heidän teoistaan
ja suhteistaan toisiinsa, joista nyt lähdemme kertomaan.
Niinkuin jo mainittiin, muodostui suuri liitto Kaarle XII:tta
vastaan. Jokaisen näistä kolmesta naapurivalloista piti samaan aikaan
alkaman sodan. Tanskan kuningas Fredrik IV:s rupesi ahdistamaan
Kaarle XII:nen ystävän ja langon Holstein-Gottorpin herttuan maita.
Mutta Puolan puolelta tuli ensin sanoma rauhan rikkoontumisesta.
Maaliskuun 9 p:nä 1700 oli Kaarlella suuri jahtiseurue muassaan
metsässä. Karhuja piti kaadettaman, mutta ei kenelläkään saanut olla
mukanaan ampuma-aseita, vaan karhut piti verkkoihin kiedottaman ja
sitten paksuilla sauvoilla ja puuhaarukoilla surmattaman. Useita
karhuja oli kaadettu ja iloittiin paraillaan, kun eräs kapteeni toi
Riiasta sanoman, että August-kuningas oli hyökännyt Liivinmaahan
ja alkanut Riikaa piirittämään. Kuningas oli levollinen, arveli,
vaan, että August pian pannaan palaamaan samaa tietä, jota hän oli
tullutkin. Metsästystä jatkettiin; mutta viimeinen se oli, johon
Kaarle XII otti osaa. Leikki muuttui todeksi.
Muutaman päivän perästä tämän jälkeen tuli kuninkaalle tieto, että
Tanskan kuningas oli hyökännyt Holstein-Gottorpin herttuan maihin.
Venäjän tsaari ei alkanut sotaa ennenkuin rauha Turkin kanssa oli
tehty. Huhuja rupesi jo aikaisemmin kuulumaan Venäjän puoleltakin;
varustuksia tehtiin, ja Ruotsin lähettiläs Venäjällä ilmoitti
kotimaahansa pelkäävänsä sotaa. Mutta Pietari teeskenteli ystävyyttä
Ruotsille samaan aikaan kun hän Puolan kuninkaan kanssa keskusteli
yhteisestä hyökkäyksestä Ruotsin maihin. Muun muassa kävi Pietari
tähän aikaan Ruotsin lähettilään luona, ja lohdutti hänen tytärtään,
joka katkerasti oli itkenyt sodan alkamista peläten. "Sinä tuhma
lapsi", sanoi hän sanoneensa hänelle, "miten saatat luulla, että minä
alkaisin vääryydellä sodan ja loukkaisin ikuista rauhaa." Tsaari
oli vielä samalla kerralla syleillyt lähettilästä sekä vakuuttanut,
ettei hän Riikaa jättäisi Puolan kuninkaan haltuun, jos tämä sen
valloittaisi.
Mutta muutamia viikkoja tämän jälkeen oli Pietarin joukot jo
marssimassa Narvaa kohden. Elokuun 8 päivän illalla sai hän sanoman
Turkin kanssa tehdystä rauhasta ja seuraavana päivänä hän jo toisen
alotti. Sanoma sai Ruotsissa kaikki hämmästymään, sillä samana
päivänä kun tsaarin joukot lähtivät liikkeelle Inkerinmaata kohden,
oli hänen lähettiläänsä ollut Kaarlen luona onnea toivottamassa
Tanskalaisista saadun voiton johdosta. Sodan syyksi ilmoittaa tsaari
Ruotsin kuninkaalle antamassaan sodan julistuksessa monet "uskottomat
teot" Ruotsin puolelta sekä sen loukkauksen joka hänelle v. 1697
Riiassa oli tapahtunut.
Näin oli Kaarle XII saanut äkkiarvaamatta kolme vihollista. Tämä
sota, joka nyt alkoi on historiassa saanut "suuren pohjoissodan"
nimen. Se kesti kaksi vuosikymmentä ja oli seurauksiltaan sangen
tärkeä. Sen kautta muuttui valtiolliset olot Pohjoismaissa kokonaan
toiselle kannalle; ja myöskin Suomelle, joka siitä ehkä enemmän kuin
muut maat sai kärsiä, olivat sen vaikutukset sangen tärkeitä.