Heti ulkomaan matkalta palattuansa ryhtyi Pietari suureen
tehtäväänsä käsiksi, kansansa sivistyttämiseen. Venäläisiä
lähetettiin länsimaihin oppia saamaan ja länsimaista taas kutsuttiin
taitavia miehiä asettumaan Venäjälle. Pietari tahtoi tuollaisella
vuorovaikutuksella liittää maansa muiden kanssa. Mutta pysyväinen
yhteys oli vaikea, niin kauan kun Venäjä oli meren yhteydestä
suljettuna; luonnollista kulkutietä ei ollut muualla kuin etäisessä
Pohjolassa Jäämeren rannalla, josta oli vaikea yhteyttä yllä pitää.
Meren rannikoille oli pyrkiminen; sen kautta vasta Venäjä pääsisi
liittymään Eurooppaan. Tämä saattoi tapahtua joko Mustan meren
rantamaat omistamalla tai hankkimalla alueita Itämeren rannikolla.
Edelliset seudut olivat Tataarilaisten hallussa, joiden khaani
eli hallitsija tunnusti Turkin sulttaanin yliherruutta; Itämeren
rantamaat taas olivat Ruotsin valtakunnan alusmaita. Näiden
valtioiden kanssa oli siis taisteleminen, jos Venäjän mieli oli
päästä meren yhteyteen. Ja pian Pietari olikin sodassa. Hänen
huomionsa kääntyi ensin etelään Turkkilaisia vastaan.
Tataarit Etelä-Venäjällä ja Krimin niemimaalla olivat entisten
Mongoolien jälkeisiä. Tämä niin nimitetty Krimin khaanikunta oli
viimeinen jäännös tuosta muinoin suuresta valtakunnasta. Venäjän
hallitsijat Iivana IV:nen ajoista asti olivat jättäneet Tataarit
rauhaan, kääntäen huomionsa ja taistelunsa länteenpäin Itämerta
kohden. Eikä tuo Tataarien entinen herruuskaan ollut kokonaan vielä
hävinnyt, sillä vuosittain lähetettiin Venäjältä suuria lahjoja
Baghtschissarai-nimiseen kaupunkiin Krimin niemellä, joka oli
khaanien asuntopaikka. Tämän lahjaveron kautta koetettiin päästä
alituisista hävitysretkistä ja ryöstöistä, joita Tataarilaiset
harjoittivat Venäjän alueella. Mutta kumminkin niitä sangen usein
tapahtui. Tavantakaa kulkivat Tataarit suurissa joukoissa aavoilla
aromailla, hävittivät kyliä ja kaupunkia, ryöstivät tavaroita,
ja mikä vielä julmempaa ja häpeällisempää oli, he raastoivat
mukanaan kymmenin tuhansittain ihmisiä, joita sitten myytiin
orjamarkkinoilla. V. 1662 vietiin yhtaikaa 20,000 vankia. Kaikissa
Turkin valtaan kuuluvissa maissa tavattiinkin Venäläisiä vankia;
Turkin kaleerilaivoissa niitä oli paljon soutajina. Kerran lahjoitti
khaani Turkin sulttaanille 80 kaunista venäläistä poikaa, jotka
niinikään olivat vangiksi otetut. Eivätkä Tataarit paljon arvoa
Venäjän hallitukselle antaneet. Niinpä kertoo eräs Venäjän lähettiläs
Tarakanov, että Tataarit veivät hänet talliin, löivät häntä
ruoskalla, raastoivat tulen luokse ja uhkasivat häntä vielä enemmän
kiduttaa. He tahtoivat näet saada hänen tavaransa ja vasta sitten hän
pääsikin vapaaksi, kun hän oli omaisuudestaan luopunut.
Venäjän arvo ja kunnia vaati, että tällainen menettely oli
lopetettava. Tataarit olivat rosvoja, jotka alituisesti hätyyttivät
Venäjän alueita ja osottivat muutenkin halveksimista sitä kohtaan.
He olivat myöskin Muhametin uskoisia ja sen vuoksi koko kristikunnan
vihollisia niinkuin Turkkilaisetkin. Olipa muitakin seikkoja
kehottamassa Venäjän hallitsijaa sotaan eteläisiä naapureja vastaan.
Balkanin niemimaalla asui paljon kristityitä kansoja, jotka kuuluivat
kreikankatooliseen kirkkoon. Turkkilaisten sortoa ne alituisesti
valittivat ja ketäkään läheisempää suojelijaa ei niillä ollut
kuin Venäjän tsaari. Ne tottuivat kääntymään hänen puoleensa apua
pyytämään ja tämä uskonnollinen yhteys se on ollut, joka on ollut
yhdyssiteenä Venäjän ruhtinasten ja Balkanin kristittyjen välillä
aina meidän aikoihimme asti. 17:llä vuosisadalla tuo yhteys alkaa;
avunpyyntiä lähetetään tavan takaa tsaareille. Saksan keisari oli
kyllä yhtä lähellä, mutta hän kuului roomalais-katooliseen kirkkoon
ja siltä puolen pelättiin oikeauskoiselle kirkolle koituvan melkein
yhtä suuri vaara kuin Islamin opista.
Jo Sofian hallitessa lähetti eräs Konstantinoopelin entinen
patriarkka kirjoituksen Venäjän hallitukselle, jossa moittimalla
sanotaan, että Venäjä uinailee muiden taistellessa "Antikristusta"
vastaan. "Kaikki hurskaat kristityt, lausutaan siinä, Serbialaiset,
Bulgarilaiset ja Valakit toivovat pääsevänsä teidän valtaanne;
älkäät maatko, nouskaat ylös, rientäkäät meitä auttamaan." Toisessa
kirjoituksessa huomautetaan, että Turkkilaiset olivat pakosta
jättäneet muutamia pyhiä paikkoja Palestiinassa Ranskalaisille, mutta
tämä suojelusoikeus kuului tsaareille, jonka vuoksi heidän uskonnon
puolesta oli ryhtyminen oikeuksiaan puolustamaan.
Sofian hallitessa tehtiin kaksi sotaretkeä Tataareja vastaan vuosina
1687 ja 1689, mutta niillä ei mitään saatu aikaan. Venäjän sotajoukko
oli kyllä suuri, mutta harjaantumaton; kuivilla aromailla, jotka
erottivat Venäjän ja Tataarien alueen toisistaan, oli tukala liikkua
kuumuuden tähden, ja vielä päälliseksi syntyi näillä aavoilla
ruohokentillä suuri tulipalo, jonka vuoksi sota keskeytyi.
Hallitukseen ryhdyttyään rupesi Pietari valmistamaan sotaa, mutta
toisella tavalla kuin ennen. Suurten sotajoukkojen kulku aromailla
oli näyttäynyt haitalliselta. Hän alkoi sen vuoksi laivastoa
rakentamaan; ja laivoilla kulki hän virtoja myöden meren rannalle.
Asovin kaupunki ja linnoitus, joka on Don-virran suussa Asovin
meren rannalla, oli hänen päämaalinsa. Itse hän oli mukana tässä
sotajoukossa, johon kuului uuteen tapaan järjestetyt joukot ja
oli 30,000 miehen suuruinen. Ylipäällikkyys oli uskottu kolmelle
henkilölle Golovinille, Lefort'ille ja Gordonille; heidän tuli vielä
saada vahvistus päätöksiinsä "tykkiväen soturilta Preobrashenskin
rykmentissä Pietari Aleksejeviltä;" tsaari oli näet silloin vaan
tässä asemassa sotajoukossa. Scheremetjev oli toisen sotajoukon
ylipäällikkö, hänellä oli 120,000 sotamiestä, mutta tämä joukko oli
vanhaan tapaan muodostettu. Sen tuli marssia Dnepr-virran seuduille
ahdistamaan Turkkilaisten linnoituksia.
V. 1695 tehtiin ensimmäinen sotaretki. Se ei onnistunut. Venäjän
sotajoukot eivät vielä saattaneet vetää vertoja Turkkilaisten
joukoille; monipäinen päällikkyys ei myöskään ollut omiansa oikeata
johtoa saamaan aikaan, joka sodassa on tärkein ehto. Syksyllä
mainittuna vuonna palasi se takaisin. Mutta Pietari oli niitä miehiä,
joita vastukset vaan kiihdyttivät suurempaan toimintaan. Hän rupesi
talven kuluessa yhä enemmän laivoja rakentamaan. Itse hän oli mukana
Voroneshin kaupungissa, jossa suurimmat veistämöt olivat. "Me syömme
leipäämme otsamme hiessä, niinkuin Jumala on käskenyt esivanhempaamme
Aatamia", kirjoittaa hän eräälle ystävälleen.
Keväällä 1696 pantiin toinen retki toimeen; Asovin kaupunkia
ruvettiin piirittämään. Piiritystä johdettiin entistä suuremmalla
taidolla, varsinkin sen jälkeen kun Venäjän joukkoihin oli saapunut
muutamia saksalaisia insinyöriä. Linnan puolustusväki huomasi, että
Venäjän joukoissa oli uusi henki; kun ampuminen oli alkanut ja
valleja ruvettiin rakentamaan yhä lähemmäksi linnan muuria, antautui
linnanväki. Voitto oli saavutettu; edellisten sotaretkien häpeä
hälveni sen johdosta.
Tämä oli ensimmäinen tärkeä voitto, jonka Venäläiset olivat
naapureistaan saavuttaneet. Pietari oli itse mielissään; hänen
ystävänsä vertasivat häntä Salomoniin, Simsoniin ja Davidiin.
Pääkaupunkiin tulo sotaretkeltä oli sangen juhlallista.
Triumfiportteja vanhaan roomalaiseen tapaan oli rakennettu;
laakeriseppeleet ja myrtin oksat niitä kaunistivat. Niissä
oli kuvattuna Turkkilaisia, meritaisteluja ja sotatantereita;
kirjoituksia, jotka viittasivat Herkulekseen ja Mars-jumalaan. Pitkät
joukot kulkivat kaupunkiin, sodan johtajat etupäässä, vaunuissa
tai hevosten selässä; tsaari itse kulki hyvin vaatimattomassa
asemassa merikapteenin puvussa Lefort'in re'en jälessä, Lefort oli
laivaston amiraali ja hän ajoi tsaarin kuusivaljakolla. Tämä tsaarin
esiintyminen ei miellyttänyt kansaa; se oli muka liian alentavaa
hänen arvolleen.
Tsaari ei aikonut jättää vielä Turkkilaissotaa sikseen; hän aikoi
vastaisuudessa jatkaa sitä, mutta hankkiakseen itselleen enemmän
taitoa ja kokemusta lähti hän ulkomaanmatkalleen, josta jo olemme
kertoneet. Ulkomaalla ollessaankin on hänellä aina sama sota
mielessään, niinkuin hänen kirjeistään näkyy. Hän ei kuitenkaan enää
pitkittänyt sotaa Turkkilaisia vastaan, vaan joutui taisteluun toisen
mahtavamman naapurinsa Ruotsin kanssa. Turkin kanssa tehtiin v. 1699
rauha, jossa Venäjä sai pitää Asovin kaupungin ja linnoituksen.
Pietarilla oli nyt satama Mustan meren rannalla.