Pietari oli siis hallitsija, mutta eipä hän itse nytkään vielä paljon
asioita johtanut. Hän oli vasta 17-vuotias, ja hallitustoimet eivät
häntä näkyneet tarpeeksi vielä huvittavan. Eikä hän saanut tahtoansa
määräämään sellaisissakaan asioissa, joissa hän olisi hartaasti
toivonut. Niinpä esim. v. 1690. jolloin vanha patriarkka Joakim oli
kuollut, tahtoi Pietari kohottaa Pihkoovan piispan Marcelluksen
patriarkaksi, koska hän oli sivistynyt ja vapaamielinen mies, sekä
oli matkustellut ulkomailla ja oppinut siellä monta kieltä. Mutta
Pietarin äiti Natalja sekä muut hengelliset pelkäsivät, että tämä
mies olisi liian suosiollinen katoolilaisille ja protestanteille;
häntä itseänsäkin syytettiin kerettiläisyydestä. He saivatkin aikaan
että Kasanin piispa Adrian tuli määrätyksi. Pietari oli tästä kyllä
pahoillaan ja vetäytyi maatilalleen vaalin jälkeen. Myöhemmin lausui
hän ivallisesti eräälle Kuurinmaan aatelismiehelle, että Venäläiset
eivät tahtoneet patriarkaksi Pihkoovan piispaa, koska hän puhui
barbaarisia kieliä (s.o. latinaa, italiaa ja ranskaa), koska hänen
partansa ei ollut kylliksi pitkä, koska hänen ajajansa ei istunut
hevosen selässä, niinkuin tapa vaati, vaan kuskinpenkillä.
Pietari käytti vielä ensimmäiset hallitusvuotensa jatkaakseen
omia taipumuksiaan ja mielitehtäviään ja valmistaakseen itsensä
hallitustehtäviin. Tuo suunta, jota hän alkoi kulkea, oli jo hänelle
selvä, jospa ei täysin varmistunut. Hänen toimensa, käytöksensä,
elämänsä erosi kokonaan alusta pitäin edellisten hallitsijoiden
elämästä. Niinkuin edellisessä olemme maininneet olivat tsaarit
olleet itämaalaisen katsantotavan mukaan jonkinlaisia puolijumalia,
jotka ainoastaan harvoin näyttäytyivät julkisuudessa; he pysyivät
palatsiensa muurien sisäpuolella ja ainoastaan harvat henkilöt
pääsivät heidän puheilleen. Toisin oli Pietari. Hän liikkui
ja näyttäytyi kaikkialla niinkuin muutkin ihmiset, seurusteli
kaikkien kanssa ja oli alati toimessa. Oppia saadakseen liittyi
hän ulkomaalaisiin, joita Moskoovassa oli, ja päivittäin hänet
nähtiin "Saksalaisessa Slobodassa", josta jo enemmin olemme
maininneet. Kremlistä Slobodaan oli Venäjän tsaari siirtynyt.
Väli oli pitkä, ei matkan vuoksi, vaan koko sen erilaisen elämän,
hengen ja katsantotavan vuoksi, joka näissä molemmissa paikoissa
vallitsi. Saksalainen esikaupunki oli Pietarilla ensimmäinen askel
eurooppalaisuuteen; se oli hänellä välittäjänä itämaalaisuuden ja
lännen välillä. Kun Pietari siellä oli oppinut näkemään ja tuntemaan
vapaampia, edistyneempiä oloja, lähti hän kauemmaksi länteen,
perinpohjin oppiakseen itse niiden alkuperäisissä kotimaissa.
Saksalaisessa esikaupungissa hän jo näki toimeliaisuutta, kätevyyttä,
taitoa ja samassa varallisuutta, ja kaikin puolin parempia oloja
venäläisiin verrattuina. Siellä oli saksalaisia, hollantilaisia,
ranskalaisia, englantilaisia y.m. maalaisia sovussa keskenään,
siellä oli katoolisia ja protestantteja toistensa naapureina.
Suvaitsevaisuus oli sopusuhdetta ylläpitämässä. Sanomalehtiä,
kirjallisuutta, joita Länsi-Euroopasta sinne tuli, viljeltiin.
Se oli jonkinlainen pienois-maailma, jossa länsimaisuus ilmeni
Venäjän keskustassa. Paraat ystävänsä Pietari hankki saksalaisesta
slobodasta. Mistä on varsinkin kaksi paljon häneen vaikuttanut,
joita saattaa pitää hänen sekä ystävinään että opettajinaan. Toinen
oli eräs Skotlantilainen Patrick Gordon, toinen Sveitsiläinen Frans
Lefort.
Edellinen näistä, joka oli 1635 syntynyt, siis 37 vuotta Pietaria
vanhempi, kuului varakkaaseen ja arvossa pidettyyn skotlantilaiseen
sukuun. Jo nuorena jätti Gordon kotimaansa ja oli Ruotsin sekä Puolan
sotajoukossa palvelemassa kunnes hän vihdoin saapui Venäjälle, jossa
hän niinikään oli sotapalveluksessa. Matkoillaan oli hän saanut
paljon kokemusta ja oppia, jota hän vielä kirjallisuutta viljelemällä
kartutti. Hän pysyi aina yhteydessä Länsi-Euroopan kanssa, tilasi
uusia kirjoja, karttoja, fysikaalisia koneita ja aseita. Hän
seurasi niinikään tarkasti valtiollisia tapahtumia, ollen laajassa
kirjevaihdossakin kotimaassa olevien sukulaistensa kanssa. Lähemmin
oppi Pietari tuntemaan tätä miestä 1689, jolloin hän oli Troitsan
luostarissa. Gordon saapui myöskin sinne hänen puolellensa ja tämä
oli sangen tärkeä, hän kun oli arvokkaampia miehiä muukalaisten
joukossa. Tsaari kiintyi heti häneen. Tästä lähin Gordon jäljesti ja
johti Pietarin sotaharjoituksia, hän puuhasi yhdessä tsaarin kanssa
ilotulituksia, joista viime mainittu oli sangen suuresti huvitettu;
yhdessä he koettivat uusia kanoonia ja pommia; Gordon lainasi hänelle
tykkilaitosta koskevia kirjoja, näytteli hänelle uudellaisia aseita.
Pietarin purjehdusmatkoilla oli hän aina mukana. Pietari kohteli tätä
ulkomaalaista niinkuin isällistä ystävää, Gordon taas puolestaan
antoi apua, missä tarvittiin; häneen Pietari turvautui usein, kun
alakuloinen mieliala pääsi hänessä vallalle.
Vielä läheisempi, saattaisipa sanoa melkein hellä suhde oli
Pietarin ja Lefort'in välillä. Lefort oli Pietaria kyllä 19 vuotta
vanhempi, mutta mieleltään ja olennoltaan soveltui hän hyvästi
hänen ystäväkseen. Tässä olikin persoonallinen taipumus enemmän
vaikuttamassa kuin Gordonin suhteessa. Lefort'illa ei ollut sellaisia
vakavia harrastuksia, kuin Gordonilla, eikä sitä kokemusta, mutta
hän oli iloinen mieleltään, puoleensa vetävä, hieno käytökseltään
ja itsekkyyttä vailla; hän antautui kokonaan Pietarille; siinä
oli todellista ystävyyttä; se ilmaantuu niissä kirjeissä, joita
he vaihtoivat keskenään erillään toisistaan ollessaan. Samoissa
kirjeissä, jotka ystävyyttä hehkuvat, puhutaan myöskin kesteistä,
viinilajeista, ja tällaisissa tilaisuuksissa, joista Pietari sangen
paljon piti, oli Lefort mielellään mukana, hän kun jo länsimailla
oli hämmästyttänyt muita juomisellaan. Saksalainen filosoofi
Leibnitz kirjoittaa hänestä, että hän juo kun sankari, jottei kukaan
saata hänelle vertoja vetää, mutta samassa on hänellä suuri henki.
Uskollisuus, jota hän aina osotti tsaari-ystävälleen, vieno olento,
mikä hänessä oli, sydämmellisyys, olivat ominaisuudet jotka liittivät
nämät miehet toisiinsa. Lefort'in haudalla sanotaan Pietarin
lausuneen: "Kehen voin minä nyt luottaa? Hän oli ainoa, joka on
minulle uskollinen ollut!"
Ulkomaalaisten avulla rupesi Pietari ensin järjestämään
sotajoukkojaan ja muodostamaan laivastoa.
Jo ennen olemme kertoneet, miten Pietari Preobrashenskissa oli
järjestänyt komppaniioja ja niitä harjoittanut. Samaa jatkoi hän
vieläkin, vaikka nuot harjoitukset saivat laajemman ja vakavamman
muodon. Sotaharjoitukset olivat myöhemmin sangen suuria ja
vaarallisiakin, koska tuliaseitakin niissä käytettiin. Niinpä vuonna
1690 eräässä harjoituksessa haavoittui itse tsaari tulikuulasta,
joka räjähti hänen läheisyydessään, Gordon, joka johti ja järjesti,
haavoittui niinikään. Eräästä toisesta leikkitaistelusta,
jossa muuanta "Pressburg" nimistä linnoitusta piiritettiin ja
puolustettiin, sanoo eräs aikalainen, että "se päivä oli viimeisen
tuomion kaltainen". Pietari itse ja hänen läheiset ystävänsä
ottivat kiihkeästi osaa taisteluun. Näiden harjoitusten kautta
muuttui Venäjän sotalaitos vähitellen paremmalle kannalle; samaan
tapaan ne järjestettiin kuin Länsi-Euroopan joukot, ja etupäässä se
tapahtui ulkomaalaisten upseerien kautta, joita tsaari mielellään
otti armeijaan, vaikkapa ylipäällikkyys ja korkeimmat paikat olivat
kotimaan miesten hallussa; kansallisylpeys sen vaati.
Mutta vielä suurempaa harrastusta osotti Pietari merielämään; se
muuttui hänessä melkein kiihkoksi. Tässä oli suurempia vaikeuksia
voitettavana, kuin armeijan järjestämisessä. Eihän Pietari ollut
milloinkaan merta nähnytkään, ennenkun hän siihen jo hurmaantui. Hän
kertoo itse, että hän erään vanhemman sukulaisensa tavaravarastosta
oli löytänyt englantilaisen veneen, johon hän heti mielistyi. Sen
jälkeen tutustui hän erääseen hollantilaiseen laivanrakentajaan
Karsten Brantiin, joka kulki hänen kanssaan huvipurjehduksella ensin
pienemmillä järvillä lähellä Moskoovaa. Tärkein oli Perejasslav,
(noin 20 penikulmaa Moskoovasta pohjoiseen päin), jonka rannalle hän
v. 1689 rakennutti laivaveistämön. Täällä rakennettiin kolme laivaa
äsken mainitun Karsten Brantin johdolla: Pietari itse otti osaa
työhön kirves kädessä. Kun ensimmäinen laiva oli valmiiksi saatu
vesille lykättäväksi, pidettiin suuria juhlallisuuksia, joihin osaa
ottamaan kutsuttiin Pietarin äiti ja puolisokin.
Kauvan ei hän tyytynyt näin ahtaisiin oloihin. Hän tahtoi päästä
itse merta näkemään, ja sentähden hän matkusti v. 1694 Arkangeliin,
sillä Venäjällä ei siihen aikaan toista merisatamaa ollut. Täällä
hän osotti heti sangen suurta rohkeutta, ja eräällä matkalla
Solovetin luostariin oli laiva, jossa hän oli, kovassa myrskyssä
hukkumaisillaan; erään venäläisen laivamiehen rohkeus ja taitavuus
sen pelasti. Arkangelin kirkossa säilytetään vieläkin erästä
ristiä, jonka Pietari itse pelastumisensa muistoksi oli veistänyt.
Arkangelissa näki hän suurempia laivoja, etupäässä hollantilaisia;
hän katseli ja tarkasteli niitä, kyseli laivamiehiltä niiden
rakennusta ja johtoa: itse kiipesi hän mastoihin: hän tahtoi joka
taholla perehtyä itsekin asiaan eikä yksin tiedustella ja nähdä.
Täten Pietari vietti, ensimmäiset hallitusvuotensa; hän pysyi
erillään hallitusasiain johdosta, antautuen melkein yksinomaan
omiin mielitehtäviinsä, mutta samassa valmistellen itseänsä noita
suuria tehtäviä aikaansaadakseen, joita hän myöhemmin toteutti.
Hän oli ahkera, väsymätön, joka paikassa saapuvilla. Hänessä oli
alati toimintaa, vaikkei huvituksiakaan puuttunut. Pietari oli
liiallinen molemmissa suhteissa. Hän huvittelee itseänsä ystävineen
väliin yökaudet kesteissä, joissa juominen oli pääasia, mutta niiden
tähden hän ei koskaan laiminlyö tehtäviään päivällä. Aamulla on hän
yhtä virkeä ottamaan kirveen käteensä laivan laitoja veistääkseen,
tai sotaharjoituksiin, tai tiedustellakseen hollantilaisilta
kauppasuhteita ja kaupan salaisuuksia. Hänen ruumiinsa oli kestävä ja
hänen sielunsa jäntevä suuremmassa määrässä, kuin monen muun.
Pietari oppi tuntemaan eurooppalaisuutta omassa maassaan ikäänkuin
toisessa kädessä. Se ei tyydyttänyt häntä. Hän tahtoi päästä
katsomaan itse niitä maita ja oloja, joista tämä oli lähtenyt. Sen
vuoksi lähti hän opintomatkalle Länsi-Eurooppaan.