Itämaalaiseksi kansaksi olivat Venäläiset muuttuneet oloissansa
ja tavoissansa. Kansaan ne olivat kokonaan juurtuneet; se oli
niissä kasvanut ja sen katsantotapa niiden mukaan muodostunut.
Papisto myöskin pysyi jäykästi kiinni vanhoissa oloissa. Kaikkea
vierasta katsottiin karsain silmin, pidettiinpä sitä uskonnon
häpäisemisenäkin. Muukalainen oli Venäjällä aina epäluulonalainen;
syntinä pidettiin, jos joku Venäläinen lähti ulkomaille. Venäläisissä
ilmaantui samanlainen ylpeys ja itseensä tyytyväisyys, kuin vielä
tätä nykyä on Kiinalaisten tunnusmerkkinä.
Mutta Venäjän olojen oli muuttuminen; sen oli pyrkiminen länsimaiden
yhteyteen ja omistaminen niiden kehittyneempi sivistys, jos se
tahtoi päästä sulkeutuneesta asemastaan Euroopan muiden kansojen
rinnalla. Venäjä oli jäänyt kuusi vuosisataa jäljelle sivistyksessä;
se oli jo sen vuoksi vaikea tasotettava. Kansan vastahakoisuus oli
luonnollisesti suurena haittana. Myöskin Venäjän naapurit ja muutkin
lännen kansat koettivat estää sivistyksen tunkeumista Venäjälle.
Aavistettiin jo sitä suuruutta, johon Venäjä saattaisi kohota, jos
sen suuria apulähteitä, sen varallisuutta ja kansan paljoutta,
oikein osattaisiin käyttää. Niinpä uskonnon sodissa julmuudestaan
kuuluisa Espanjan kuninkaan Filip II:sen sotapäällikkö Alban herttua
esitti Frankfurtin valtiopäivillä 1571, että kiellettäisiin Iivana
IV:lle aseita viemästä. Puolan kuningas Sigismund moittii useassa
kirjoituksessa Englannin kuningatarta Elisabethia siitä, että hän
salli Englannista sotatarpeita vietävän Venäjälle. Lybeckiläiset
vangitsivat erään Iivana IV:nen asiamiehen Schlitten seurueineen,
joka oli hänelle värväämässä taitavia miehiä eri aloilla.
Vielä päälliseksi oli Venäjän silloinen maantieteellinen asema
sangen epäedullinen yhdysliikkeen saavuttamiseksi Länsi-Euroopan
kanssa; se oli näet joka puolelta paitsi pohjoisessa suljettu meren
yhteydestä. Vienanmeren rannalla vaan oli Arkangelin kaupunki
"ainoa akkuna, josta länsimaat saattoivat valon säteitänsä Venäjän
sisäosiin levittää". Englantilaiset olivat sinne purjehdusmatkoillaan
saapuneet ja v:sta 1554 oli kauppasopimus heidän kanssaan olemassa.
Arkangelissa oli heidän kauppakonttoorinsa ja sen satamaan ulkomaiset
tavarat tulivat; suuren osan vuodesta jäätää pakkanen senkin. Muualla
olivat rantamaat muiden kansojen hallussa. Mustasta Merestä erotti
Venäjän Krimin khaanikunta, viimeinen jäännös Mongoolilaisvallasta.
Koko nykyinen Länsi-Venäjä kuului Puolan valtakuntaan, joka oli
silloin Venäjätä paljon mahtavampi. Itämeren rannoilla taas oli
16:nen vuosisadan puoliväliin asti saksalainen Kalparitarikunta ja
sen jälkeen kun se oli hävinnyt, joutuivat nämät maat Ruotsin ja
Puolan välillä jaetuksi. Inkerinmaa oli Venäjän omana v:teen 1617,
mutta silloin Kustaa II Adolf sai sen Stolbovan rauhassa Ruotsin
maihin liitetyksi ja sen kautta Venäjän kokonaan Itämeren yhteydestä
suljetuksi.
Näistä monista vastuksista huolimatta rupeavat Moskoovan
suuriruhtinaat pyrkimään länsimaiden yhteyteen, niin pian kun
Mongoolilaisvalta on hävinnyt. Iivana III:nen ajoista sellaista
harrastusta on huomattavissa. Hän jo taisteli Ruotsia vastaan;
samoin Iivana julma ja seuraavatkin tsaarit. Itämeren rantamaita he
tavottavat, mutta kauan aikaa suotta. Heidän sotajoukkonsa ovat kyllä
sangen suuret, mutta harjaantumattomat; päälliköillä ei ole taitoa ja
aseet eivät ole sen arvoisia kuin vihollisilla, -- siinä syy häviöön.
Mutta näissä sodissa he oppivat tuntemaan oman huonommuutensa sekä
sen edun, minkä sivistys tuo mukanansa. Sen vuoksi, ruhtinaat
rupeavat sivistystä suosimaan. Se oli etupäässä sivistyksen
käytännöllistä puolta, jota he harrastivat. Iivana III:nen aikana
tuli Venäjälle paljon kreikkalaisia ja italialaisia miehiä, joita
käytettiin valtion toimissa. Kun Novgorod v. 1478 valloitettiin ja
liitettiin Moskoovan suuriruhtinaskuntaan, pakotti Iivana III 49
hansakauppiasta sekä varakkaimpia porvareja muuttamaan Moskoovaan.
He asettuivat asumaan eri kaupunginosaan, jota nimitettiin
"saksalaiseksi slobodaksi". Tämä paikka tuli koko länsimaisuuden
keskustaksi; siellä Pietari I:kin oppi ensin Euroopan oloja
tuntemaan. Iivana IV, tuo julma tyranni, osotti paljon harrastusta
länsi-eurooppalaisuudelle. Hän ivasi joskus Venäläisten raakuutta ja
tietämättömyyttä ja ilmaisi halveksimistaan muukalaisillekin, jotka
hänen hovissaan olivat. Hän kutsui Venäjälle lääkäriä, apteekaria,
rakennusmestaria, insinöörejä, aseseppiä, paperinvalmistajia,
lainoppineita j.n.e., joiden piti tuoda mukanaan "hyviä tapoja". Hän
perusti ensimmäisen kirjapainon, joka kuitenkin pian pappien toimesta
poltettiin. Boris Godunov lähetti nuoria Venäläisiä ulkomaille
oppimaan, joista useat sinne jäivät, koska eivät enää tahtoneet
kotimaansa huonoihin oloihin palata. Mikael Romanov järjesti
sotajoukon parempaan tapaan; eräs hollantilainen Vinius perusti Tulan
kaupunkiin kanuunavalimon, Mikaelin poika Aleksei kutsui saksalaisen
näyttelijäjoukon Moskoovaan. Pietarin sisarpuolen Sofian hallitessa
koetti ruhtinas Galitsin, joka oli hienosti sivistynyt mies, edistää
länsimaiden sivistystä.
Hallitsijoiden ja muutamien ylhäisten sukujen suosimisella
ulkomaalaisuus Venäjälle rupesi vähitellen leviämään. Puolasta
tuli etupäässä vaatetustapa, jota aljettiin hovissa käyttää;
seurustelutavoissa näkyi myöskin Puolalaisten hienoutta; puolalaisuus
näkyi ylipäänsä ulkonaisessa elämässä. Mutta varsinainen uusi työ,
aineellinen puoli oli Saksasta kotosin, sieltä käsityöläiset,
insinöörit, upsierit ja oppineet miehet tulivat. Kansassa ja
papeissa oli tyytymättömyys uutuuden johdosta sangen suuri. Sen
vuoksi oli tsaari Aleksei pakotettu antamaan määräyksen, jossa
kaikkia alamaisia ankarasti varotetaan jäljittelemästä ulkomaalaisia
muoteja päähineissä ja vaatteissa; tottelemattomia uhataan virkojen
menettämisellä sekä pannalla ja kirouksella.
Tällaiset olivat lyhyesti kerrottuna Venäjän olot 18:nen vuosisadan
lopulla. Se oli merestä suljettu joka taholta paitsi pohjoisessa,
ja mahtavat naapurit joka taholla; kansa oli kokonaan itämaalainen
oloissaan ja tavoissaan sekä vihasi kaikkia vierasta; hallitsijat
olivat kyllä koettaneet muodostaa oloja sivistysmaiden tapaan; mutta
ainoastaan hajanaisesti se oli tapahtunut. Pietari I tämän muutoksen
pani toimeen; hänen vaikutuksestaan Venäjä liittyy länsimaihin
ja muodostuu Euroopan valtioksi. Pietari I:sen hallituskausi on
tärkeimpiä Venäjän kehityksessä; siinä on taistelua itämaalaisuuden
ja eurooppalaisuuden välillä. Tässä taistelussa on Pietari
keskustana. Seuraavassa kerromme tapausten kulkua.